Patologi tutkii

Kyselin edellisessä postauksessa, jos jollakulla sattuisi olemaan kokemusta blogin varmuuskopioinnista, ja kävi ilmi, etten olekaan ainoa, jolle blogin varmuuskopiointi on ihan vieras juttu. Yritän siis etsiskellä tietoa aiheesta, ja lupaan palata aiheeseen myöhemmin, jos löydän jonkin ratkaisun.

Bloggerin Help Center tarjosi asiaan seuraavanlaista, varsin yksinkertaiselta kuulostavaa ratkaisua: 

Menin blogini asetuksiin, ja sieltä löytyikin ohjetta muistuttava kohta:

'Varmuuskopioitu' on minusta kuitenkin ihan eri asia kuin 'varmuuskopioi', mutta klikkasin kuitenkin tuota 'varmuuskopioitu sisältö' -kohtaa, ja seuraavaksi avautui tämmöinen ikkuna: 

Tähän rohkeuteni sitten loppuikin, enkä uskaltanutkaan enää klikata tuota Lataa-nappulaa. Jatkan siis asian tutkiskelua. (Lisätietojen klikkaus avasi saman sivun, jolla tuo ensimmäinen varmuuskopiointi-tietokin oli.) Pitäisi ehkä luoda jokin dummy-blogi ja kokeilla ensin sen varmuuskopioimista, ennen kuin rupean räveltämään Kukkapillin parissa. 

Olen palannut jo Savonlinnasta kotiin, mutta laitan vielä muutaman kuvallisen muiston matkalta. Onhan se nimittäin paatuneimmankin talven vihaajan myönnettävä, että talvinen luonto voi olla aika kaunis. 

Makrokuvaaminen olisi innostanut enemmänkin, mutta lumikinoksessa (noin sadan asteen pakkasessa) pystyy seisomaan vain rajallisen ajan. 

 

Valo on kyllä jännä juttu, sillä se vaikuttaa kuviin aivan uskomattoman paljon. Kaksi seuraavaa kuvaa on otettu suoraan aurinkoa vasten, ja kuvat näyttävät ihan siltä kuin niissä olisi käytetty jotain filtteriä.

Mikään varsinainen huvimatka Savonlinnan-reissu ei ollut, sillä matkalla oli tarkoituskin: iskän makuuhuoneen tyhjentäminen siskon kanssa. Tilanne iskän kohdalla on muuttunut sitten viime kirjoittaman aika lailla, sillä iskä virkosi vuodenvaihteessa ja palasi kuoleman porteilta takaisin elävien kirjoihin. Iskän kunto on vaihdellut sen jälkeen hyvin paljon – välillä hän on pystynyt liikkumaan avustettuna, tunnistanut ja muistanut ihmisiä, mutta suurimman osan ajasta iskä on elänyt ihan omaa elämäänsä menneisyydessä, eikä jutuissa ole ollut järjen hiventä. Muistioireita pahempia ovat olleet käytösoireet, sillä iskä on ollut välillä hyvinkin aggressiivinen ja väkivaltainen. Pahaa tekee hoitajien puolesta, vaikka eihän sitä ihminen sairaudelleen mitään voi. Suomalaiset hoitajat ovat kyllä ihan uskomattomia, eivätkä mitkään sanat riitä kuvaamaan sitä kunnioitusta ja kiitollisuutta, joita heitä kohtaan tunnen.

Joulukuu oli hirvittävän stressaavaa aikaa siitäkin syystä, että pelkäsimme, että iskä kotiutettaisiin, vaikka iskän kunto oli meidän läheisten mielestä kaikkea muuta kuin kotona asumiseen sopiva. Pelkäsimme, että meiltä menisi iskän lisäksi vielä äitikin, kun äidin voimat ehtyisivät iskän kanssa. Onneksi hoitajat ja lääkäritkin olivat lopulta sitä mieltä, että iskä ei pärjää enää missään nimessä kotona, vaan hän tarvitsee ympärivuorokautista hoivaa. Nyt hän odottelee tehostetun palveluasumisen hoitopaikkaa hoivakodista, jossa apua on tarjolla ympäri vuorokauden.

Äiti jää siis asumaan kotiin yksinään, ja me siskon kanssa tyhjensimme iskän makuuhuoneen ja teimme siitä vierashuoneen. Tuntui hieman omituiselta käydä läpi iskän tavaroita – ikään kuin iskä olisi ollut jo kuollut – mutta yllättävän helposti se kuitenkin kävi. Mikä on tehtävä, on tehtävä. Osa tavaroista menee ehkä iskän uuteen huoneeseen sitten joskus, kun paikka varmistuu, vaikka tuskin iskä osaa enää tavaroitaan kaivata (ja tuskin edes tunnistaa niitä). 

Kävin tälläkin reisulla katsomassa iskää äidin kanssa, mutta sekin käyntikerta oli kiven takana. Koronatapaukset ovat nimittäin lisääntyneet Savonlinnassakin niin, että kaupungissa siirryttiin 1. helmikuuta kiihtymisvaiheeseen. Kaupungin koronaviruksen ilmaantuvuus nousi Helsingin jälkeen Suomen toiseksi korkeimmaksi (139,9 koronatapausta 100 000:ta asukasta kohden). Tartuntojen nousu johtui lähinnä kahdesta eri tartuntaketjusta, joista toinen oli opiskelijoiden illanvietto. Sosteri eli Itä-Savon sairaanhoitopiiri on nyt tiukentanut vierailurajoituksia niin, että vierailuja sairaaloissa ja terveyskeskuksen kuntoutusosastolla ei enää suositella muuten kuin kriittisissä tapauksissa ja saattohoitossa olevien kohdalla. 

Ohjeet iskän tapaamishuoneessa.

Iskä oli käynnillämme aika samanlainen kuin edellisellä käynnilläkin joulukuussa, eli enimmäkseen hän nukkui. Ei tunnistanut minua eikä äiskää, vaikka otimme maskit hetkeksi pois.

Itä-Savo -lehdessä oli taas lueteltu paikkoja, joissa savonlinnalaiset olivat saattaneet altistua koronalle.

Kun elää täällä koronakriisipesäkkeessä pääkaupunkiseudulla, tämmöiset listaukset koronaan sairastuneiden liikkumisista tuntuvat vähän hassuilta. Mutta toisaalta onhan se hyvä, että kyseisissä paikoissa samoihin aikoihin liikkuneet ihmiset osaavat olla varuillaan ja tarkkailla oireitaan.

Savonlinnassa oli kuitenkin vielä kirjasto auki, kuten oli myös uimahalli, ja hieman kaiholla muistelin sitä aikaa, kun pääkaupunkiseudullakin pääsi vielä uimaan. Milloinkohan uimahalliin pääsee seuraavan kerran? En ollut koskaan aiemmin käynyt Savonlinnan pääkirjastossa Joelissa, vaikka olenkin ihaillut sitä monesti ulkoapäin, mutta nyt kun odottelin äitiä jalkahoidosta, oli sopivasti luppoaikaa. 

Kirjasto Brahenkadulta katsottuna.

Kirjasto on minusta tosi kivan ja persoonallisen näköinen. Itse rakennus on puuta, mutta julkisivujen ulkopuolella kulkee kuvioitu teräsverkko. Kirjasto on rakennettu siperianlehtikuusesta, joka harmaantuu ajan mittaan. 

Verkossa on rakennuksen molemmin puolin samat kuviot, mutta kuvioiden järjestys vaihtelee. 

Kuvioista löytyvät mm. norppa, Olavinlinna, oopperalaulajatar, höyrylaiva ja ankkuri. Kuvioita on kaiken kaikkiaan 26, ja listaus niistä kaikista löytyy esimerkiksi kirjaston omasta esitteestä.

Kirjastot sisätilat olivat minusta yllättävänkin tavalliset. En oikein kehdannut ottaa sisällä kuvia, kun iski syyllisyydentunne, että täällä sitä turisti vain lorvailee korona-aikana kirjastossa, vaikka kyltit kehottivat asioimaan ripeästi.

Mukava ja helposti lähestyttävä kirjasto!

Täällä kotona odottikin sitten ensimmäiseksi meno hammaslääkärille, tai siis tarkemmin sanottuna hammaskirurgille. Minulla ei ollut paluumatkalla junassa oikein nälkä, joten en syönytkään lihapullia, vaikka olin niin suunnitellut, ja otin vain pienen ruisleivän. Ehdin käydä kotona vain kääntymässä, ja kun minulla ei ollut silloinkaan vielä oikein nälkä, sorruin aloittelijan virheeseen nimeltä "syön sitten hammaslääkärikäynnin jälkeen". Heh heh.

Minut oli lähetetty hammaskirurgille ikenissäni olevien limakalvomuutosten takia, ja kuvittelin, että kävisin vain näyttämässä ikeniä kirurgille. Kuitenkin kun olin rojauttanut itseni siihen tuoliin, kirurgi ehdotti, että voitaisiin ottaa koepala tässä samalla, kun aikaakin olisi. Miten olisi, sopisiko semmoinen? Minä käytännöllisenä ihmisenä ajattelin, että olisihan se hyvä, jos minun ei tarvitsisi tulla enää tämän asian takia uudestaan käymään, joten huomasin suostuvani.  

Niinpä sitten ikenestäni leikattiin pala pois, kun olin ensin taas vannottanut, etten varmasti tuntisi kipua. Kipua ei tuntunut, eikä edes puudutuspiikin laittaminen sattunut yhtään. Ainoastaan tikkien ompelemisen katsominen (kun niitä metrin mittaisia narunpätkiä heiluteltiin ihan silmieni edessä) teki sen verran pahaa, että oli pakko laittaa silmät kiinni, mutta muuten pärjäsin – ainakin omasta mielestäni – hienosti. En ehkä pelkääkään hammaslääkäriä enää samalla lailla kuin joskus aikaisemmin, vaan hammaslääkärillä käynti alkaa sujua jo rutiinilla. Enpä olisi uskonut sanovani tätäkään koskaan! Jo se on helpottanut, että olen saanut puhua hammaslääkärillä pelostani ja että pelkoni on otettu todesta, mutta erityisesti hyvät kokemukset puudutuksesta ja kivuttomuudesta ovat vähentäneet pelkoa.

Hammaslääkärikäynnin jälkeen oli jo sen verran kova nälkä, että nälkäkiukku alkoi heräillä, mutta ei auttanut itku markkinoilla: en saanut syödä tai juoda 2–3 tuntiin mitään, ja senkin jälkeen tiedossa oli vain viileää ja nestemäistä ruokaa loppupäivä ja ehkä seuraavakin. Melkein istuin minuuttikellon kanssa vahtimassa, milloin aika olisi täysi, ja sitten tein smoothien, johon tuli kaikkea mahdollista ja mahdotonta (mm. banaania, rahkaa, kauraleseitä, avokadoa, pinaattia, mandariinia, mustikoita ja maitoa). Smoothiesta tuli ihan paskan makuista, mutta niin nälkäinen olin, että vedin kitusiini koko satsin (eikä se ollut kovin pieni). Kyllä kuulkaa raastoi hermoja, kun huusholli oli täynnä Intian herkkuja (se paketti oli siis tullut), enkä minä voinut syödä niitä. Loppuillasta kiusaus kumminkin voitti, ja kokeilin ensin yhtä pehmeää intialaista makeista, ja kun sen syöminen ei sattunut yhtään, seuraavaksi menikin kulhollinen kaju pakodoita eli mausteisia cashewpähkinöitä. Eivät ehkä ihan täyttäneet nestemäisen ruoan tunnusmerkkejä? 

Anoppi oli nähnyt ihan uskomattoman paljon vaivaa lähetyksemme takia, ja ruoanvalmistustalkoisiin oli kuulemma osallistunut myös eräs anopin tuttava, joka oli valmistanut kana- ja katkarapupikkelssiä. 

Mangopikkelssiä, tomaattipikkelssiä (anopin bravuuri), katkarapu- ja kanapikkelssiä.

Makeisia vasemmalta ylhäältä: poothareekuja, ladduja, gavvoja, sunnunduja (mun suurta herkkua!) sekä mysore pakeja.

Suolapaloja vasemmalta ylhäältä: murukkuja (mun lemppareita), kaju pakodoita, boondia, keitettyjä ja aurinkokuivattuja maapähkinöitä, kaju chudvaa ja uppu chekkoja, jotka olivat menneet laatikossa palasiksi.

Näiden lisäksi tuli mm. erilaisia mausteita, linssejä, tamarindia sekä vihreitä ja punaisia chilejä. Kaikki muut tulivat syömäkelpoisina perille, mutta anopin tekemä kurpitsahalvapaketti oli paisunut laatikossa jalkapalloksi, ja ukkeli oli joutunut heittämään paketin menemään. Ukkeli sanoi, että jos paketti olisi osunut johonkin terävään, se olisi varmasti räjähtänyt. Onneksi se kuitenkin säilyi ehjänä perille asti, sillä muuten laatikossa olisi ollut aikamoinen sotku! 

Nyt ei muuta kuin mukavaa viikonlopun jatkoa! Pakkanenkin näkyy lauhtuneen ainakin täällä meillä! 😘