Aina väärässä paikassa

Tulin joulukuun alussa Suomeen, koska alkoi näyttää siltä, että vanhempieni talo saattaisi mennä kaupaksi. Vanhempani olivat yrittäneet myydä taloaan jo monta vuotta, ja kiinnostuneita oli ollut, mutta kukaan ei ollut kuitenkaan innostunut kaupantekoon. Talossa ei ollut sinänsä mitään vikaa, ja sijainti kirkasvetisen Pyhäjärven rannalla oli ihanteellinen, joskin hieman syrjäinen. Tilaa ja rakennuksia oli tavallisen perheen tarpeisiin kuitenkin aivan liikaa, ja se tuntui olevan suurin ongelma.  

Iso omakotitalo kaikkine lisärakennuksineen oli alkanut olla vanhemmille melkoinen haaste, ja tuntui ahdistavalta, että huonokuntoisten ihmisten oli pakko asua sellaisessa paikassa, vaikka muualla olisi ollut niin paljon parempi. Iskällä oli alkanut muisti pettää, ja muitakin vaivoja oli. En siis halunnut kuulla enää yhtään tarinaa lumen pudottamisesta katolta tai kallellaan olleen puun kaatamisesta. Äidillä oli omat terveydelliset haasteensa.

En ollutkaan toivonut moneen vuoteen mitään muuta niin paljon kuin sitä, että vanhemmat saisivat talonsa myytyä ja että he pääsisivät muuttamaan jonnekin muualle. Olin toivonut sitä joka kerran neliapilan löytäessäni, ja olin toivonut sitä jopa Liman Huokausten sillalla Perussa (siltaanhan liittyy uskomus, että jos pystyy ylittämään sillan henkeään pidättäen, saa yhden toivomuksen). Olisin varmaan rukoillutkin, jos olisin uskonnollinen, mutta en ole oikein sen alan ihmisiä.

Joulukuussa ihme kumminkin tapahtui, ja kauppakirjat allekirjoitettiin. Ei ollut kuitenkaan aikaa jäädä iloitsemaan, sillä uusi omistaja halusi talon olevan tyhjä tammikuun 15. päivään mennessä. Alkoi hirvittävä kuukauden mittainen karsimis-, lajittelu- ja pakkausprojekti, jonka tarkoitus oli vähentää vanhempien vuosikymmenien aikana keräämä tavaramäärä sellaiseksi, että tavarat mahtuisivat kerrostalokolmioon tai -neliöön. Homma tuntui ensimmäisinä päivinä niin toivottomalta, että ahdistus iskee vieläkin, kun ajattelen asiaa. Onneksi meitä oli hommassa kolme (minä, sisko ja siskon mies), eikä tarvinnut hoitaa hommaa yksin.

Projekti koetteli kaikkien hermoja, eikä vähiten iskän, jolle tuli yhdellä kertaa kaikkea aivan liikaa. Tavaroista (ja samalla menneisyydestä) luopuminen oli vaikeaa kummallekin vanhemmalle, mutta iskän hämmennystä lisäsi vielä se, ettei hän muistanut aina seuraavana päivänä, mitä edellisenä oli sovittu. Pikkuhiljaa tavara alkoi kuitenkin vähentyä ja löytää paikkansa jostain muualta  – joko uuden omistajan luota tai jätepisteestä.

Jos muuttopuuhissa ei ollut vielä tarpeeksi, pihaan tehtiin viime metreillä uusi jätevedenpuhdistusjärjestelmäkin.

On sanomattakin selvää, että joulua tai uuttavuotta ei meillä hirveästi vietetty. Hain toki kuusen metsästä ja koristelin sen, mutta jouluaterian ulkoistimme Punkaharjulle. Mitään joulutunnelmaa oli kuitenkaan turha tavoitella, sillä muuttoasiat pyörivät koko ajan kaikkien mielessä. Jos muutto on stressaava kokemus yleisesti ottaenkin, tämän muuton erityistekijät (iskän muistisairaus, järkyttävä tavaramäärä ja tiukka aikataulu) tekivät hommasta erityisen raskaan.

Kuusenpalloselfie vm. 2019.

Kas tämmöiseenkin löytyi aikaa.

Muuttopäiväksi oli päätetty tammikuun kahdeksas, ja pakkaamisen oli tarkoitus alkaa toden teolla vuodenvaihteen jälkeen, kun muuttolaatikot tulisivat uudenvuodenaattona. Olin käymässä ennen vuodenvaihdetta pikaisesti Espoossa, kun maanantaiaamuna 30. joulukuuta puhelimeni soi. Soittaja oli ukkelin kollega ja kaveri, joka ei ollut soitellut minulle moneen vuoteen ja joka soitti nyt Intiasta. Aavistin heti pahaa. Mies kierteli ja kaarteli eikä tuntunut pääsevän asian ytimeen ikinä, mutta sitten se tuli: ukkeli oli saanut edellisenä iltana Kolumbiassa aivoverenvuodon. Ukkelille oli tullut ensin kaamea päänsärky, ja sitten hän oli alkanut oksennella. Ukkeli oli soittanut toisen kollegansa hätiin, ja tämä oli vienyt ukkelin sairaalaan.

Kun puhelu päättyi, romahdin. Soimasin ensimmäiseksi tietenkin itseäni siitä, etten ollut ollut Kolumbiassa, kun tämä tapahtui. Olisin tunnistanut ukkelin oireista välittömästi, että nyt on tosi kyseessä, ja ukkeli olisi saattanut päästä pikaisemmin lääkäriin. Ajatus ukkelista makaamassa kolumbialaisessa sairaalassa tiedottomana tuntui niin sietämättömältä, että toivoin, että minä olisin saanut aivoverenvuodon ukkelin sijasta.

Minun oli ollut tarkoitus lähteä ajamaan iltapäivällä Itä-Suomeen, mutta nyt kaikki suunnitelmat peruuntuivat ja vaihtuivat epätietoiseen odotteluun. Jäin Espooseen odottamaan tietoja ukkelin tilasta ja valmistauduin lähtemään Kolumbiaan ensimmäisellä mahdollisella lennolla. Pian sain ukkelin toiselta kollegalta Medellínistä kuitenkin hyviä uutisia. Vuoto oli ollut kohtalaisen pieni, eikä pysyviä neurologisia vaurioita ollut tullut. Huonomminkin olisi siis voinut käydä.

Olin tiennyt jo aiemmin, että ukkelilla on ihan huippukollegoita, mutta nyt sain todeta tämän ihan omakohtaisesti. Kollegat istuivat vuoroissa ukkelin sängyn vieressä ja perustivat WhatsApp-ryhmän, jonne he päivittivät tuoreimmat kuulumiset ukkelin tilasta. Oli suuri helpotus, kun tiesin ukkelin olevan hyvissä käsissä, kun en voinut olla itse paikalla. Perhettäkin saatiin paikalle jo samana iltana, kun ukkelin veli ja siskon mies lensivät New Yorkista Medellíniin.

Koska ukkelin vierellä oli niin paljon muita läheisiä, ja ukkelin tilassa tapahtui koko ajan parannusta, päätin lopulta suunnata Kolumbian sijasta Itä-Suomeen. Oli raastavaa puntaroida, missä minua tarvittaisiin enemmän, Medellínissä vai vanhemmillani. Lopuksi järkeilin, että minusta ei olisi ukkelin sängyn vieressä juurikaan hyötyä, mutta muuttopuuhissa minusta olisi paljonkin apua. Vuosikymmenen paskimman vaimon palkinnon voi siis ojentaa minulle.

Muuttopuuhat jatkuivat, ja ukkelin kuntokin kohentui onneksi koko ajan. Voi sitä riemua, kun sain jutella ukkelin kanssa puhelimessa ensimmäisen kerran. Tervehtymisen askelet olivat kuitenkin pieniä ja varovaisia. Kävely ei onnistunut vielä tuettunakaan, sillä ukkelia alkoi huimata, ja oli mentävä takaisin pitkälleen. Istuminen kuitenkin onnistui jo, ja pian ukkeli jaksoi istuskella nojatuolissa useamman tunnin.

Jouluviikolla oli tapahtunut muutakin ikävää, sillä ukkelin passi oli kadonnut. Ukkeli oli lähettänyt passinsa Bogotaan bisnesviisumin uusimista varten, ja passi oli löytänyt tiensä hyvin perille.  Paluumatkalla oli tapahtunut kuitenkin jotain kummallista, sillä ukkeli sai passinsa sijaan paketillisen outoja nesteputkiloita.

Tapaus oli harmillinen siinäkin mielessä, että ukkelin oli ollut tarkoitus matkustaa joulukuun 28. päivänä kollegansa kanssa muutamaksi päiväksi jonnekin, ehkä Cartagenaan tai Santa Martaan. Ukkeli odotti vain sitä, että saisi passinsa, jotta hän pääsisi lähtemään sen jälkeen. Passia ei kuitenkaan löytynyt mistään, vaikka ukkeli ja kollegat kuinka tekivät selvitystyötä.

Jälkeenpäin järkytyin, kun tajusin, että jos ukkelin passi ei olisi kadonnut, ukkeli olisi ollut aivoverenvuodon alkaessa jossakin Pohjois-Kolumbiassa tai pahimmassa tapauksessa lennolla. Kuinka nopeasti lentokoneesta pääsee hoitoon? Ukkeli itse puolestaan mietti, että jos hän olisi ollut vuodon sattuessa Boliviassa, hän olisi nyt todennäköisesti kuollut. Kolumbialaiset sairaalat kun ovat niin huippuluokkaisia, että bolivialaisista sairaaloista ei voi edes puhua samana päivänä.

Tammikuun kahdeksas päivä saapui lopulta, ja uskomatonta mutta totta, kaikki oli valmiina ja pakattuna puoli tuntia ennen muuttomiesten saapumista. Iskä ja äiti lähtivät ajelemaan kohti Savonlinnaa (sisko oli löytänyt heille kivan rivitalokolmion Savonlinnasta), ja minä jäin odottelemaan muuttomiehiä. Muuttomiehet olivat aivan käsittämättömän tehokkaita, ja kaikki tavarat oli lastattu kuorma-autoon tunnissa ja vartissa. Kun muuttoauto lähti pihasta ja jäin yksin tyhjään taloon, olo oli äärettömän huojentunut ja epäuskoinenkin: Onko talo tosiaankin tyhjä? Eikö ihan varmasti tarvitse enää pakata mitään? Kuinka ihmeessä saimme tämän aikaiseksi?

En tuntenut minkäänlaista haikeutta, kun lähdin pihasta viimeisen kerran. Edeltävät viikot olivat kai olleet niin rankkoja ja vanhempien elo talossa jo niin pitkään hankalaa, että tunsin vain helpotusta, kun lähdin pihasta viimeisen kerran.

Rantasaunan seinät ovat kuulleet monenlaisia juttuja.

Ja tällä veneellä oli tullut soudettua monet lenkit.

Heippa.

Nalle ja Enska pakenivat muuttotohinoita uuden asunnon hyllylle.

Se kyllä hieman huolestuttaa, miten iskä tottuu täysin uuteen paikkaan ja elinympäristöön. Löytääkö hän kotiin, jos lähtee yksinään jonnekin? 

En ehtinyt jäädä auttelemaan enää tavaroiden purkamisessa, sillä lähdin ajelemaan samana iltapäivänä takaisin Espooseen. Lento Kolumbiaan lähtisi perjantaiaamuna, joten aika oli taas vähän kortilla.

Kuunlasku pilvien yllä.

Erikoinen valoilmiö.

Olin perillä Medellínissä paikallista aikaa perjantai-iltana ja treffasin asunnollamme siskon miehen, joka oli vielä täällä ja joka oli majoittautunut meille. Lähdimme tänä aamuna yhdessä katsomaan ukkelia sairaalaan, ja vietimmekin sairaalassa koko päivän. Päivä oli merkittävä siinäkin mielessä, että ukkeli siirrettiin tänään teho-osastolta normaalille osastolle, joten toipumistahti näyttää oikein hyvältä. Istuskelen nytkin tässä ukkelin huoneen sohvalla, sillä meinaan olla sairaalassa yötä. Siskon mies tulee sitten aamulla vuorostaan ukkelin seuraksi.

Elämä tulee muuttumaan tulevaisuudessa varmasti aika paljon, mutta en vielä tiedä, mihin suuntaan. Suuret kiitokset kaikille lukijoille yhteisistä vuosista ja kaikkea hyvää alkaneelle vuodelle. 😘