Anopin aivastus

Tervehdys Hyderabadista. Pääsimme perille lauantaiaamuna oletettua aiemmin, kun Finnairin kone pääsikin lentämään Pakistanin ilmatilan yli, ja lento oli perillä Delhissä jo neljän jälkeen aamulla. Jatkolentomme Delhistä Hyderabadiin olisi lähtenyt vasta yhdeksän jälkeen, mutta ukkelin veli muutti lentomme aikaisemmaksi, ja pääsimme lähtemään Delhistä eteenpäin jo seitsemältä.

Mie olen Delhin lentokentällä ja pääsin kattelemaan intialaisten naamoja! Ne näyttää miusta vähän hassuilta.

Kohta mie surffaan netissä!

Juu, Intiassa ollaan.

Ei kookospähkinöitä eikä segwaytä ruumaan.

Eteläintialainen aamiainen Hyderabadin-lennolla.

Anoppilan autonkuljettaja oli meitä vastassa Hyderabadin lentokentällä, kuten niin monesti ennenkin. Heti ensimmäiseksi huomasin, että poika oli saanut hieman lihaa luidensa ympärille, ja naamakin oli pyöristynyt. Ovat tainneet vaimon ruoat maistua. 😊

Ukkeli rupesi muistelemaan, että kuinkas kauan sinä oletkaan ollut vanhempieni palveluksessa, ja poika vastasi, että kahdeksan vuotta. Poika kävi tosin kokeilemassa työntekoa välillä muualla, kun sai vissiin tarpeekseen appivanhemmista. Kaikenlaisia seikkailuja on hänenkin kanssa tullut koettua, ja yhdestä sellaisesta (jolloin kävimme mm. taatelivarkaissa) voi lukea täältä.

Tässä sitä taas mennään!

Olen kuvannut varmaan jokaisella Intia-visiitillä kalanmuotoinen rakennuksen, joka on lentokentälle vievän tien vieressä, ja se piti kuvata tietysti tälläkin kertaa.

On hää symppis.

Ukkelin sisko oli jo anoppilassa, sillä hän oli tullut Intiaan noin viikko sitten. Siskon mies ja tyttäret saapuivat viime yönä. Velikin on Intiassa, mutta hän on tällä hetkellä perheineen vaimonsa suvun luona Nelloressa.

Anoppi oli tuonut Tirupatin kesämökiltä mukanaan Hyderabadiin kesämökin talonvahdin vaimon, sillä anoppi tarvitsee apua ruoanlaitossa, tiskauksessa ja muussa taloudenhoidossa, nyt kun talo on täynnä väkeä. Talonvahdin vaimo ei osaa lukea eikä kirjoittaa, ja numerotkin hän taitaa vain yhdestä kymmeneen. Nainen ei olisi siis osannut tulla yksinään Tirupatista Hyderabadiin, joten anoppi kävi hakemassa hänet junalla.

Tirupatissa on ollut sama talonvahti niin kauan kuin muistan. Talonvahdilla ja hänen vaimollaan ei ole minkäänlaista koulutusta eikä lukutaitoakaan, mutta he ovat työteliäitä ja sataprosenttisen luotettavia ja siitä syystä kullanarvoisia työntekijöitä. Pieninä vapaahetkinä on hyvä katsella televisiota, joka on monelle alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvalle oikeastaan ainoa hupi. On sama mitä televisiosta tulee (anoppilassa tyypillisimmin jokin telugusarja tai -elokuva), televisio vangitsee eteensä, ja ruutua jäädään tuijottamaan kuin hypnoosissa.

Heti ensimmäisenä iltapäivänä lähdimme katsastamaan appivanhempien uuden asunnon remontin tilanteen. Sisko kertoi, että kun hän oli käynyt asunnolla edellisenä päivänä, siellä oli ollut hirveä määrä ihmisiä ja kova säpinä. Työmiehet olivat kuulemme ruvenneet tekemään töitä oikein urakalla, kun tiesivät, että ukkeli oli tulossa Hyderabadiin. 😆 Remppamiehet olivat ruiskumaalanneetkin niin kiivaasti, että sisko oli saanut punaiselle käsilaukkulleen maalipisaroita.

Asunnolla meitä odotti arkkitehti, joka on vastannut asunnon muutostöistä, sekä iso liuta työmiehiä, jotka tuijottivat meitä tulkitsematon ilme kasvoillaan. Intialaiset taitavat ilmeettömyyden erityisen hyvin: paljon voi mielessä liikkua, mutta ajatusten ei ole sopivaa antaa näkyä naamasta, varsinkin jos on kyse palvelussuhteessa olevasta henkilöstä.

Asunnon sisäänkäynti on tästä oikealle.

Näkymä pääoven edestä.

Ensivaikutelmani asunnosta oli sellainen, että olin hieman pettynyt. Vaikka remonttiin oli laitettu aikaa ja rahaa, kaikki näytti kuitenkin kovin intialaiselta, raskaalta ja viimeistelemättömältä. Työ ei tosin ollut vielä läheskään valmis, ja ehkä keittiökin näyttää paljon kivemmalta sitten, kun se on viimeistelty ja siistitty. Rautaristikot ahdistivat, vaikka tiedän, että ilman niitä ei Intiassa oikein voi olla. Kahden kylpyhuoneen harmaus teki kylpyhuoneista synkän ja kolkon oloisia, varsinkin kun kaikkia valojakaan ei ollut vielä asennettu. Mutta mitäpä se minulle kuuluu, millainen asunnosta tulee; pääasia on, että appivanhemmat itse ovat kotiinsa tyytyväisiä.

Näkymä pääovelta etuhuoneeseen, jossa voi vastaanottaa vieraita.

Etuohuonetta ulko-ovelle päin.

Keittiötä. (Ovista repsottaa vielä poistamattomat suojamuovit.)

Olohuonetta.

Minusta oli kiinnostavinta tutkailla asuntoon kuulumattomia juttuja, kuten työmiesten narulla roikkuvia vaatteita ja ruoanlaittovälineitä.

Toinen vierashuone ja kokkausta kaasupullon päällä.

Maalitelat ja -pensselit sekä hammasharjat ja palasaippuat sulassa sovussa.

 
Arkkitehti arvioi, että remontissa menisi vielä ehkä 15–20 päivää, mutta minusta arvio oli kyllä aika alakanttiin. Vaikka mistä sitä koskaan tietää, miten nopeasti asiat rupeavat etenemään!

Asunnon sijainti on varsin hyvä, sillä kyseinen alue on erittäin voimakkaassa kasvussa, ja kaikki palvelutkin ovat lähellä.

Inorbit-ostoskeskuskin (tuo keltainen) näkyy olohuoneen parvekkeelta.

Huonekalukaupoillakin kävimme, vaikka emme vielä mitään ostaneetkaan. Kävimme ukkelin ja siskon kanssa mm. koeistuimassa sohvia ja katselemassa lusikkalaatikoita, ulosvedettäviä roskiksia ja muita uudenaikaisempia ratkaisuja kuin anopin nykyiset.

Häfelellä oli tosi käytännöllisiä ja hyviä ratkaisuja, mutta hinnatkin olivat pilvissä!

Metrokin näkyy ikkunasta.

Nuo ulosvedettävät korit olivat minusta tosi kivat. Ne oli tarkoitettu lähinnä sipulien yms. säilytykseen.

 
Lauantai-iltana kävimme ukkelin ja siskon kanssa syömässä Dakshinissa. Ennen lähtöämme appiukkokin oli menossa ulos (katsomaan vain muutama päivä aiemmin leskeksi jäänyttä ystäväänsä), mutta palasikin hissin ovelta takaisin ja meni istumaan sohvalle. Ihmettelin hiljaa mielessäni, mitä appiukko oikein meinasi, kun ravasi tuolla lailla edestakaisin. Sain kuulla, että appiukko ei ollut voinut lähteä siitä syystä, että anoppi oli aivastanut. Tuottaa kuulemma huonoa onnea, jos joku aivastaa juuri silloin, kun on lähdössä ulos. Kyllä appiukkokin sitten lopulta lähti matkaan, kun oli istuskellut ensin hetken sohvalla.

Thali-lautanen, joka sisältää monta pientä ruokaa ja joka on ikään kuin pöytään kannettu pienimuotoinen buffetti, on suurta herkkuani. Kun Dakshinissa oli tarjolla thalia, otimme kaikki sellaiset.

Alkupaloja.

Thali.

Näiden lisäksi pöytään tuotiin vielä rasam-keittoa, paistettua kanaa, valkoista riisiä sekä kanabiryania, eli nälkä ei todellakaan jäänyt.

Livemusiikkiakin oli.

Ruokailu kuitenkin kostautui, sillä ukkelin sisko sai ripulin. Olin autuaasti unohtanut siskon herkkävatsaisuuden, enkä ymmärrä, miten sisko itsekään ei piitannut asiasta, vaan tilasi thalin eikä esimerkiksi idli-kakkusia, kuten oli ensin ajatellut. Onneksi ripuli meni kuitenkin nopeasti ohi.

Nyt olo taas hieman räjähdysaltis, sillä nukuin viime yönä todella huonosti, ehkä vain muutaman tunnin. Mutta olen oppinut pärjäämään vähemmälläkin unella, vaikka se ei tietysti ole terveydelle hyväksi. Valvoin koko sen yön, kun matkustimme Suomesta Intiaan, enkä nukkunut seuraavana päivänäkään lainkaan. Valvotun yön jälkeen nukuttikin sitten varsin makeasti, ja pitäisi olla kai kiitollinen, jos saan nukutuksi edes kerran viikossa hyvin.

Nyt en ehdi kirjoitella enempää, sillä kuten arvasin, kiirettä pitää. Loppuun kuitenkin vielä hellyttävä näky, jonka kohtasin eilen, kun palasin hotellille.

Siivooja oli laittanut nallen katselemaan itseään peilistä. ❤