Linja-autossa on tunnelmaa

Tällä viikolla on ollut pitkästä aikaa hyvät ilmat, eikä koko viikon aikana ole tainnut sataa pisaraakaan – ainakaan siellä, missä minä olen sattunut kulloinkin olemaan. Sateettomat ja osin aurinkoiset päivät ovat olleet oikein mukavaa vaihtelua epävakauden ja jatkuvien ukkoskuurojen jälkeen.

Joskus sataa ja paistaa yhtä aikaa.

Iltarusko.

Erikoinen ilmiö.

Koska vapunpäivänä oli niin kaunis ilma, päätimme lähteä ukkelin kanssa kaupunkiin. Vapunpäivä on täälläkin vapaapäivä ja työväen juhla, ja kaupungilla oli meneillään massiivinen työväenmarssi.

(Huomatkaa sateenvarjot, jotka toimivat aurinkovarjoina, sillä aurinko porotti varsin voimakkaasti suoraan päälaelle.)

Tästä tuli muuten mieleeni, että täkäläisessä El Colombiano -lehdessä huomioitiin taannoin Suomen vaalitulos! Artikkeli oli pieni, mutta oli kuitenkin aika huikea lukea kolumbialaisesta lehdestä, kuinka äärioikeistopuolue Verdaderos Finlandeses ("Todelliset suomalaiset") oli saanut Suomen eduskuntavaaleissa äänivyöryn.

Koska vapunpäivä oli pyhäpäivä, suurin osa keskustan liikkeistä oli suljettu. Muistin, kuinka kaupunkikierroksen opas oli joulukuussa kertonut, että kun Medellínin keskustan liikkeet sulkevat illalla ovensa, keskustaan jäävät vain kodittomat ja huumeidenkäyttäjät. Tämän huomasi vapunpäivän katukuvasta selvästi, sillä kodittomia näkyi järkyttävän paljon. Ihmiset makasivat kuka missäkin, eikä ohikulkijoita tuntunut kiinnostavan heidän kohtalonsa.

Tietysti mitä kukaan yksittäinen ihminen voi kodittomien hyväksi tehdäkään, varsinkin jos on kyse huumeidenkäyttäjistä, joiden jokainen peso menee huumeisiin. Joka tapauksessa näky oli minusta todella järkyttävä ja sai miettimään taas monenlaisia asioita.

Coltejer-rakennus. Huomatkaa köysien varassa roikkuvat maalarit(?).

Tällä kaverilla on kova homma, kun pitää kannatella seinää 24/7. Ilmankos hänellä onkin tuommoinen sikspäkki.

Ukkeli bongasi katumyyjällä hedelmiä, jotka hän oli tunnistavinaan.

Saimme kuulla hedelmän olevan nimeltään mamoncillo, ja maistiaisiakin saimme. Ostimme pussillisen, mutta kun kysyimme myyjältä hintaa, hän ei olisi ottanut hedelmistä minkäänlaista maksua!

Yleinen vessa.

Ukkeli kertoi luulleensa noita Kulttuuripalatsin vieressä kasvavia puita seinään liimatuiksi kuviksi. Hän tajusi puiden olevan oikeita vasta kun ne rupesivat huojumaan tuulessa. 😁

Ehdotin ukkelille, että lähdettäisiin käymään Arvin luonnonpuistossa, kun siellä saattaisi olla vähän viileämpääkin kuin kaupungissa. Matkustimme siis ensin metrolla Acevedoon ja sieltä kahdella eri köysiradalla ylös luonnonpuistoon.

Tulin muuten tietämään senkin, että sillä minun Cívica-kortillani voi maksaa useammankin henkilön matkan. Erittäin näppärää!

Arvista tuli mieleeni, että ukkelin siskon piti tulla perheineen käymään Medellínissä huhtikuun lopulla, mutta ei hän sitten tullutkaan. En tiedä, mihin suunnitelma lopulta kaatui. Todennäköisesti siihen, että ukkelista ei voi koskaan olla varma, missä päin hän milloinkin on. Seuraavaksi ukkelin veljen ja yhden serkun piti tulla tänne toukokuun lopussa, mutta nyt näyttääkin siltä, että ukkeli on menossa itse silloin Intiaan. Sitä ennen ukkeli menee joksikin aikaa ilmeisesti Boliviaan, joten minulla on tiedossa aika paljon yksinäisiä päiviä.

Arvin herkkuja.

Edellisen postauksen kommenteissa oli puhetta kokapuun lehdistä, joita on käytetty Etelä-Amerikan maissa eräänlaisena luonnonlääkkeenä aikojen alusta. En ole törmännyt kokatuotteisiin täällä kaupungissa, mutta Arvissa näytti olevan tarjolla jos jonkinlaista kokatuotetta.

Tarjolla olisi ollut mm. kokateetä, rommia kokalla, kokapuun lehtiä sekä kokajauhetta.

Googletin tuota kokajauhetta, ja selvisi, että sillä näyttää olevan vaikka mitä terveysvaikutuksia. Kokajauhe ehkäisee muun muassa osteoporoosia ja vähentää masennusta.

Arvissa käppäillessä tuli nälkä, joten oli mentävä syömään. Saimme eteemme ruokalistat, mutta kuulimme, että listan annosten lisäksi tarjolla olisi myös grillikanaa suoraan hiiligrilliltä (al carbón). Se kuulosti hyvältä, mutta varmistelin vielä, mitä muuta annokseen kuuluisi: herkkusienikastiketta, perunoita, salaattia, arepaa ja avokadoa. Vesi herahti kielelle, joten tilasimme annokset.

Ruoka ei ihan vastannut odotuksia.

En tiedä, oliko keittiöstä loppunut ruoka, vai ovatko annokset yleensäkin tällaisia. "Salaatti" oli neljä paperinohutta tomaattiviipaletta, avokadoa oli noin sentin paksuinen viipale, eikä arepakaan ollut kokonainen vaan puolikas (toinen puolikas oli ilmeisesti ukkelin lautasella). Mutta kana oli kuitenkin hyvää, ja herkkusienikastikkeenkin näki ilman suurennuslasia.

Ukkeli halusi palata Arvista takaisin kaupunkiin bussilla, joten menimme odottelemaan bussipysäkille. Pienen odottelun jälkeen pysäkille saapuikin bussi, jossa luki Medellín. Bussissa oli vielä tässä vaiheessa hyvin tilaa, ja edessä häämöttävä matka tuntui varsin rattoisalta. Mitä pidemmälle matka kuitenkin eteni, sitä enemmän bussiin tuli väkeä, ja lopulta bussi oli niin täynnä, että viimeksi tullut matkustaja joutui roikkumaan ovenraossa. Tie vuorilta alas oli todella mutkainen, ja koska bussin vauhti oli kova, meinasin pudota jokaisessa mutkassa penkiltä (istuin käytävän puolella). Tunnelma oli kuitenkin kohdillaan, ja meillä oli ukkelin kanssa niin hauskaa, että vajaan puolentoista tunnin kieputus ei tuntunut loppujen lopuksi ollenkaan pahalta.

Me istuimme etupenkissä, mutta tämä pariskunta keksi mennä etu-etupenkkiin.

Huomasimme olevamme aika korkealla.

Olisin halunnut ottaa matkalla ikkunasta kuvia, mutta se ei oikein onnistunut, kun piti pitää lähes koko ajan kaksin käsin jostain kiinni.

Tässä paras yritelmäni:

Jossakin kylässä matkan varrella.

Ukkeli ehdotti auton vuokraamista täksi viikonlopuksi, mutta minua ajatus ei – normaalista poiketen – oikein innostanut. Vuokra-autossa on aina se ongelma, että autoa on vähän niin kuin pakko käyttää, ettei mene rahat hukkaan. En nyt oikein jaksaisi sellaista pakonomaista kiitämistä paikasta toiseen.

Niinpä lähdimme käymään tänään bussilla ja metrolla eteläisessä Medellínissä Sabanetassa, jossa olemme käyneet ennenkin ja johon olemme tykästyneet kovin.

Verenluovutusta Sabanetan keskusaukiolla.

Istuimme taas tuossa tutussa kuppilassa, mutta sillä erotuksella, että emme ottaneet tällä kertaa olutta vaan kahvia ja coca-colaa. Olutkin on alkanut tökkiä viime aikoina, ja jo pelkkä ajatuskin oluesta jotenkin etoo. Koinkin Perun-matkan jälkeen melkoisen ahaa-elämyksen, sillä tajusin: jos kerran alkoholijuomat ovat alkaneet tökkiä niin pahasti, niin mikäs pakko minun on niitä sitten juoda! Olutta on nimittäin tullut otettua monesti ihan vain tavan vuoksi, ilman että olen yhtään miettinyt, haluanko oikeasti olutta vai kenties jotain muuta.

Olenkin nyt päättänyt olla ilman alkoholia niin kauan, kunnes minusta tuntuu taas oikeasti siltä, että tekisi jotain drinksua mieli. En tiedä, milloin drinksut mahtavat taas maistua, mutta ainakin tällä hetkellä tuorehedelmämehut tai kylmä coca-cola maistuvat niin paljon paremmilta kuin mikään alkoholipitoinen.

Kaikkea lemmikillesi. ❤

Luulin ensin, että nämä olivat rumpuja, mutta ukkeli arveli näitä jonkinlaisiksi säilytysastioiksi. Jäi arvoitukseksi, mitä nuo oikeasti olivat.

En muista, olenko jo aiemmin kertonut, että olen äärimmäisen viehättynyt kolumbialaisten ystävällisyydestä. Erityisesti tykkään täkäläisestä hissikäyttäytymisestä, vaikka siihen sopeutuminen tuottikin aluksi hieman vaikeuksia, kun olin tottunut jurottamaan hississä ja välttelemään kontaktia muiden ihmisten kanssa viimeiseen asti.

Täällä on sellainen tapa (oli hissi missä tahansa, esimerkiksi ostoskeskuksessa), että hissiin astuja tervehtii aina jo hississä olevia, ja hissistä pois jäävä hyvästelee hissiin jäävät. Siis jos joku astuu hissiin, jossa on jo väkeä, hän sanoo buenos días/tardes/noches tai hola, ja kun hän jää pois, hasta luego. Minusta muiden hissimatkustajien tervehtiminen on tosi kiva tapa, ja hissimatkakin sujuu luontevammin, kun ollaan ikään kuin jo tuttuja.

Sabanetan jälkeen vein ukkelin lounaalle Envigadoon, talomuseo Otraparteen. Olin käynyt Otrapartessa jo yksinäni aiemmin ja ihastunut paikkaan kovasti. Pidän erityisesti museon suuresta puutarhakahvilasta, joka onkin lukemani mukaan yksi Medellínin suosituimmista kahviloista.

Tässä on vain osa kahvilasta; kahvila jatkuu vielä tuonne rakennuksen taakse.

Ukkelikin tykästyi paikkaan, joten käymme tuolla vielä varmasti (monta kertaa) uudelleen!

Talo, joka on nyt siis muutettu museoksi, kuului filosofi ja kirjailija Fernando Gónzalesille, joka asui talossa vuodesta 1957 kuolinvuoteensa 1964 asti. 

Muutama kuva itse talosta:

Eipä minulla taas muuta! Toivottavasti siellä Suomessa takatalvi irrottaa pian otteestaan!