Luovutan.

Olen kirjoitellut aiemminkin, että bolivialainen ruoka ei ole oikein minun makuuni. Päätin antaa bolivialaiselle ruoalle Suomesta palattuani kuitenkin vielä yhden mahdollisuuden, sillä minähän en ollut vielä maistanut sitä maankuulua maapähkinäkeittoakaan, sopa de manía! Jospa tykkäisin edes siitä.

Monenlaista bolivialaista sapuskaa oli kumminkin tullut jo maisteltua. Bolivialainen ruoka on hyvin lihavoittoista, ja lisukkeet tuppaavat olevan aina enemmän tai vähemmän samaa - perunaa jossakin muodossa, yuccaa jossakin muodossa sekä riisiä jossakin muodossa.

Alkusalaatti- ja lisukepöytä.

Costilla de Cerdo eli possun ribsejä.

Matambre eli naudan kuvetta.

Keperi al horno eli uunissa haudutettua naudanrintaa.

Silpancho eli riisiä, ranskiksia, naudanlihaa, kananmunaa sekä lisukkeita.

Kalaa ei täällä juuri kannata tilata, koska kala on takuuvarmasti pakastettua. Siitä huolimatta ukkeli tuli tehneeksi yhdessä ravintolassa sellaisenkin virheen, että tilasi kalaa.

Uusi peliväline frisbeegolfiin.

Ruokalista kannattaa lukea huolella, ettei tule mitään ikäviä yllätyksiä. Jos listassa sanotaan esimerkiksi, että liha on kääritty juustoon, niin silloin se todellakin on sitä.

Maistuis varmaan sullekin.

Annoskuvaukset kannattaa lukea myös ihan loppuun asti eikä katsoa vain ensimmäisiä aineksia, että tämäpä vaikuttaa hyvältä.

Pique macho -pizza.

En ole koskaan nähnyt pizzan päällä ranskanperunoita, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Olen toki kaikkiruokainen, mutta se ei tarkoita sitä, että kaiken pitäisi olla samassa annoksessa! En ole vielä maistanut varsinaista pique macho -ruokalajia, ja tuon pizzan perusteella se taitaa jäädä maistamattakin. Pique macho on nimittäin ihan hervoton läjä sapuskaa, ja annoksessa on kaikkea mahdollista (ja ilmeisesti vielä jotain muutakin).

No, oma moka. Mitäs en lukenut ruokalistaa kunnolla.

Siinähän sitä sanotaan ihan selvästi, että papas fritas, ranskanperunat.

Laitoin muuten tuon pizzan kuvan perheen Whatsapp-ryhmään ja kirjoitin kuvan yhteyteen, että tässä pizzassa on luultavasti kaikkea, mitä ikinä vain voi kuvitella. Eiköhän se suvun huumoriveikko vastannut, että minä en kyllä näe juustoa missään. 😂 Kyllä pizzassa juustoakin oli, varsin kiitettävä määrä vielä kaiken lisäksi, mutta se oli piilossa tuon kaiken muun alla.

Jälkiruoat ovat olleet bolivialaisissa ravintoloissa lähes poikkeuksetta pettymyksiä. Ne tulevat pöytäänkin niin nopeasti, että ne ovat selkeästi odotelleet jääkaapissa (kuinka kauan?!), kunnes joku pahaa-aavistamaton asiakas tilaa semmoisen. Ei siis ole mikään ihme, että sainkin siitä yhdestä sitruunapiirakasta ripaskan.

Jälkiruoat ovat tyypillisesti maitopohjaisia, ja erityisesti dulce de lecheä käytetään paljon. 

Manjar blanco eli dulce de lecheä ja kaksi juustopalaa ristissä.

Eikö muuten olekin huikea esillepano? Ruokahalu herää kuin vanhan herran Mersu.

Arroz con leche eli riisiä ja maitoa.

En ole koskaan tykännyt riisi- ja maitopohjoisista jälkiruoasta, ja herääkin kysymys, miksi ihmeessä olen tällaisenkin tilannut. Ei kai ole ollut muutakaan tarjolla?

Muutama viikko sitten suunnistimme ensimmäisen kerran El Aljibeen, joka on Tripadvisorin mukaan Santa Cruzin paras paikallinen ravintola. Toiveet olivat siis korkealla, varsinkin kun olin nähnyt, että ruokalistalla olisi sitä maapähkinäkeittoakin!

Tunnelmassa ei ollut valittamista, sillä ravintola oli vanhassa talossa, jonka keskellä oli kiva puutarha.

Tarjoilija oli vähän omituinen, ja hän toi minulle mieleen jonkun tyypin jostakin Hitchcockin filmistä. En muista tyypin nimeä enkä leffaa, mutta tämä tarjoilija oli juuri samanlainen, sillä hän hiippaili ympäriinsä sellainen luihu ilme naamallaan. Tuskin olimme ehtineet istua alas - puhumattakaan siitä, että olisimme ehtineet tutkia ruokalistaa - kun tarjoilija rupesi jo penäämään, että mitä söisimme. Kun pyysin, että saisimmeko nähdä ne ruokalistat kumminkin ensin, tarjoilija osoitti pöydälle. Kas siinähän ne ruokalistat olivatkin, keskellä pöytää. 

Tilasin hätäpäissäni alkuruoaksi sitä sopa de manía ja pääruoaksi pipíania, eli kanaa maapähkinäisessä kastikkeessa. Tulisikin sitä maapähkinää nyt sitten kunnon annos kerralla.

Tässä on nyt se kauan kaivattu maapähkinäkeitto.

Sopa de maní ei ollut ollenkaan sellaista kuin olin kuvitellut. Olin kuvitellut keiton olevan jonkinlainen kirkas keitto, jossa olisi kokonaisia määpähkinöitä, mutta tämä olikin tasainen sosekeitto, joka maistui hyvin lievästi maapähkinälle. Keitto oli siis suuri pettymys, mutta kyllä sen alas sai, kun lisäsi tarpeeksi suolaa ja pippuria.

Kun pipían tuli eteeni, kävi niin kuin aina ennenkin bolivialaisissa ravintoloissa: viimeisetkin ruokahaluni katosivat.

Annos ei ollut ulkonäöllä pilattu, mutta makuhan onkin se tärkein asia. Valitettavasti vain makukaan ei ollut mikään kummoinen. Kyllä tuonkin alas sai, kun lisäsi tarpeeksi suolaa ja pippuria.

Emme olisi todellakaan enää kaivanneet jälkiruokaa, mutta pitihän semmoinen kuitenkin ottaa, kun olimme kerran parhaassa paikallisessa ravintolassa. Otin annoksen nimeltä "Quiero más" (suom. "haluan lisää"), jossa olisi maitoa kolmella tavalla valmistettuna ja jota tarjoilija suitsutti. Se olisi kuulemma valtavan herkullista.

Tarjoilija kiikutti annoksen eteeni pikavauhtia ja jäi sitten odottavan näköisenä tuijottamaan minua. Hän halusi kuulla, kuinka hyvää jälkiruoka minusta oli. Annoksesta jäi kuvakin ottamatta, kun piti syödä tarjoilijan tarkkailevan silmän alla.

Puoliksi syöty "Quiero más".

Ei tuo nyt mikään maailman kaamein jälkkäri ollut, ja joku saattaa jopa tykätäkin tuollaisesta. Olen aina skipannut kaikki vanukastyyppiset jälkkärit, kuten creme bruleen, ja tämä meni vähän siihen samaan kategoriaan. En halua lisää. No quiero más.

Ravintolan vessa kertoo paikasta hyvin paljon, kuten olen jo ennenkin todennut. Vessa piti siis käydä vielä katsastamassa, kun oli sopivasti hätäkin.

Tässä voi ilmeisesti ottaa suihkunkin samalla.

Kun pääsimme ulos El Aljibesta, minulla oli varsin lannistunut olo. Miten voi olla, että El Aljibe oli saanut Tripadvisorissa niin hyvät arvostelut? Oliko minussa jotain vikaa, kun bolivialainen ruoka oli minusta niin pahaa, ettei se maistunut edes yhdessä parhaimmaksi mainostetuista paikoista? Sanoin ukkelille, että nyt minä luovutan. En halua enää edes yrittää pitää bolivialaisesta ruoasta enkä syödä yhdessäkään bolivialaisessa ravintolassa. Minulle riittää.

Onneksi Santa Cruzissa on paljon muitakin kuin bolivialaisia ravintoloita. Suosikkiravintoloiksemme ovat muodostuneet yksi argentiinalainen ravintola, pari italialaista sekä Jardín de Asia, josta saa aasialaista fuusioruokaa. En ole ikinä pitänyt sushista (koska sushi on minusta kuivaa ja mautonta), mutta Jardín de Asian sushit ovat aivan tajuttoman hyviä. Voisin elää niillä lopun elämäni!

Jardín de Asian susheja vasemmalta oikealle: Kamikase-maki, Langostino samurai -nigiri, Concha y tártara nikkei -nigiri ja Inka maki.

Vertailun vuoksi New Tokyo -ravintolan "oikeita" susheja:

Osui, mutta ei oikein uponnut.

Jardín de Asiassa jälkiruoatkin ovat huippuluokkaa. Viimeksi iski hirveä annoskateus, kun ukkeli sai eteensä tämän:

Volcano del Olvido.

ja minulle tuotiin tämmöinen kuiva käppyrä:

Mondo Amazónico.

Onneksi kohokkaani oli kuitenkin paremman makuinen kuin näköinen ja juuri sellainen kuin suklaakohokkaan pitää ollakin: lämmin ja valuva. Jäätelö olisi tosin sopinut tähänkin erinomaisesti, mutta kävin lainaamassa sitä ukkelin lautaselta. 

Jardín de Asian englanninkielisillä sivuilla on muuten hauska käännöskukkanen.

Ruokalista on käännetty kirjeeksi, sillä espanjankielinen ruokalistaa tarkoittava sana, la carta, kääntyy englanniksi sekä 'kirje' että 'ruokalista'.

Jottei tämä menisi ihan pelkäksi valittamiseksi, niin olen löytänyt täältä (jopa!) yhden ruoan, tai oikeastaan pikkusuolaisen, joka saa veden herahtamaan minunkin kielelleni Se on salteña.

Salteña on piirakka, joka täytetty tavallisesti joko kanalla tai lihalla. Kävin taannoin yhdessä salteñeriassa, jossa myydään siis vain noita salteña-piirakoita, ja otin kokeeksi mausteisen (picante) kana-salteñan. Voi että miten hyvää se olikin! Piirakka oli kuuma, täyte oli mehevä (sellainen lihakastikemainen), ja makuakin oli riittämiin! Ei tarvinnut suolaa eikä pippuria!

Nämä eivät sen sijaan miellyttäneet. Kuvassa kaksi juustoempanadaa ja yucasta tehty sonso.

Hyvänen aika, melkein meinasin unohtaa oluet! Bolivialaiset oluet ovat hyviä, ja niitä tulee nautiskeltua usein ruoan kanssa (joskus muutenkin).

Huari on ehkä suosituin olut, ainakin mitä ravintoloiden tarjontaan tulee. Tässä testailimme ukkelin kanssa kahvin ja kvinoan makuisia Huareja, jotka eivät kyllä meidän mielestä eronneet oikein millään lailla perus-Huarista. Muita tunnettuja oluita ovat esimerkiksi Paceña, Pico de Oro, Cordillera, Bock ja Prost.

Sunnuntaina olusilla katedraalin kupeessa Plazalla.

Tästä kuvasta tuli muuten mieleeni, kun laitoin kaksi ja puoli vuotta sitten blogiin ukkelin ottamia kuvia samasta paikasta ja arvuuttelin lukijoilla, että missähän se ukkeli mahtaa olla. Enpä olisi silloin todellakaan uskonut, että istun vielä joku kaunis päivä itse samassa paikassa ottamassa kuvia! Elämä on joskus varsin hämmästyttävää.

Bolivialaisiin viineihin emme ole hirveästi tutustuneet, mutta on niitäkin tullut muutaman kerran tilattua. Ihan maistuvia nekin ovat olleet. Tosin minun viinituntemuksellani erotetaan juuri ja juuri punaviini valkoisesta. 😆