Napa naukuu

Selvisin päivällisestä hyvin, vaikka intialaisen kollegan lisäksi kylään tulikin myös hondurasilainen kollega. Minulla oli hieman kakistelemista, kun ukkeli sanoi kotiin tullessaan, että hondurasilainen kaveri ei syö lainkaan mausteista ruokaa. Ruoat oli jo tehty, joten mitenkäs nyt suu pantaisiin? Vaikka minun ruokani ei olekaan mitenkään yltiömausteista, niin onhan se kuitenkin aika mausteista sellaiselle, joka ei ole tottunut mausteisiin. Hondurasilainen söi kuitenkin yllättävän hyvällä halulla, mutta erityisen ilahduttavaa oli katsella intialaista kollegaa, jota ei tarvinnut käskeä ottamaan lisää. Mies oli ilahduttavan oma-aloitteinen. 😀 Ruoka kuulemma ylitti miehen odotukset, joten selvisin tulikokeesta mainiosti. Olinkin sitten illalla aika väsynyt, sillä oli tullut kokattua useampi tunti. Iltakin oli venähtänyt melko pitkäksi, kun en ollut viitsinyt alkaa kolistella tiskejä vieraiden aikana (avokeittiön iloja).

Koska bolivialainen ruokakulttuuri on hyvin erilainen kuin intialainen, intialaisen ruoan laittaminen on täällä varsin haasteellista. Sen verran olin asiaan varautunut, että olin ottanut Suomesta mukaani esimerkiksi sinapinsiemeniä, jeeran siemeniä ja rasamjauhetta. En ollut kuitenkaan tajunnut, että täältä ei saa jotakin niin yksinkertaiselta kuulostavaa maustetta kuin korianterijauhetta, joka kuuluu kurkuman, chilin, valkosipulin ja inkiväärin ohella eteläintialaisen keittiön tärkeimpiin mausteisiin. Olin tuonut myös hieman korianterijauhetta mukanani, mutta olen joutunut käyttämään sitä hyvin säästeliäästi, ettei se loppuisi kesken. Olen myös kaivannut kovasti intialaisia linssejä, lähinnä toor dalia ja moong dalia, sillä täältä saa vain vihreitä linssejä. Sambar-keitosta on saanut siis vain haaveilla, sillä sambarin tärkein ainesosa on juuri toor dal.

Kävimme viime viikonloppuna syömässä Urubu Open Mallissa, kun ukkeli oli lukenut, että sieltä saisi yhdestä delistä hyviä voileipiä ja salaatteja. Kun näimme paikan ovella olevasta kyltistä, että tarjolla olisi intialainen buffetlounas, ajatukset voileivistä ja salaateista lensivät saman tien taivaan tuuliin.

Ateria ei ollut ihan sellainen kuin se ehkä Intiassa olisi ollut, mutta väliäkö sillä, kun maku oli hyvä.

Maistoin erityisen suurella mielenkiinnolla paikan sambar-keittoa, sillä halusin tietää, miten se olisi valmistettu.

Kävi ilmi, että sambar oli tehty vihreistä linsseistä. Maku ei ollut tietystikään samanlainen kuin toor daleista tehdyssä sambarissa, mutta vihreistä linsseistä tehty sambar on ihan kokeilemisen arvoinen juttu sinänsä.

Siinä terassilla istuessamme ihmettelimme terassin edessä olevan viheralueen kylttejä.

Par liittyi minusta jotenkin golfiin, mutta mitä 'hoyo' mahtoi tarkoittaa? Google paljasti lopulta, että hoyo tarkoitti reikää. Kun noita samanlaisia kylttejä oli pitkin tuota aluetta, tulimme siihen tulokseen, että tässä taisikin olla golfkenttä.

Ihan ilmiselvä golfkenttä.

Ajatus oli hieman hämmentävä, sillä olin kuvitellut golfkenttien olevan yleensä vähän paremmin hoidettuja. Mutta ehkä pallojen etsiminen pusikoista tarjoaa mukavasti lisähaastetta?

Täältä ei saa myöskään kunnon jogurttia, ja se on todella iso puute, sillä jogurtti kuuluu välttämättömänä osana eteläintialaiseen ateriaan (jogurttia syödään aterian päätteeksi riisin kanssa). Täkäläiset maustamattomat ja makeuttamat jogurtit ovat rakenteeltaan aika omituisia, ja makukin on varsin erikoinen. Voisin toki tehdä jogurttia itsekin, mutta aloitusjogurtin pitäisi olla kunnollista, ja mistä minä sellaista saisin, kun kaupan jogurtit ovat niin kehnoja? Luin netistä, että jogurttia voisi tehdä myös tuoreiden chilien tai sitruunan avulla, mutten ole vielä uskaltanut kokeilla.

Myös oikeanlaisten ruoanvalmistusvälineiden puuttuminen harmittaa. Intialainen tehosekoitin, mixie, olisi ihan ehdoton, kun sillä saisi esimerkiksi jauhettua tuoretta kookosta ja valmistettua kaikenlaisia mausteseoksia. Morttelikin olisi hyvä hätäapu. Riisinkeitintä olen kaivannut niin paljon, ettei ole tosikaan!

Yhtenä päivänä päätin kokeilla roti-leipästen tekoa, kun olin löytänyt kaupasta täysjyvävehnäjauhoja. Siinä vaiheessa, kun piti ruveta kaulimaan leipiä, tajusin, että eihän minulla ollut minkäänlaista kaulinta! Hetken arpomisen jälkeen muistin, että kaapissa oli ukkelin lahjaksi saaman viinipullo, joka oli säilynyt jostain syystä avaamattomana. Se kävisi varmaan kaulimesta! Sitten mietin, että pullo oli varmasti likainen, kun sitä oli käpälöinyt ties kuka. Mutta ei hätää: päällystin pullon muovikelmulla. Näin saimme aikaiseksi oikein näppärän ja hygieenisen kaulimen.

Konstit on monet, sanoi viini, kun kaulimeksi kellahti.

Tuon kanssa ei vain kannattanut heilua yhtä huolettomasti kuin minulla on kaulimen kanssa tapana! 

Oikeastaan jopa vähän nautin siitä, että kaikki ei olekaan ihan niin simppeliä kuin yleensä, vaan joudun keksimään uudenlaisia ratkaisuja. Tässä asunnossa on silitysrauta mutta ei silityslautaa, mutta onneksi olin oppinut anoppilassa kepulikonstin, jolla tämäkin ongelma hoidettiin.

Silittäminen onnistuu sängylläkin.

Sänky ei vain ole mikään maailman ergonomisin silitysalusta, ja kun silitettävää on kolme koneellista, niin johan alkaa köykkiminen käydä selän päälle.

Olin kuullut että Santa Cruzissa olisi vihannestori, Abasto, josta saisi tuoreita vihanneksia ja hedelmiä. Olin jo Intiassa oppinut käymään tällaisilla vihannestoreilla anopin kanssa. Tuotteet tulevat toreille suoraan viljelijöiltä, joten ne ovat varmasti tuoreita ja edullisempiakin kuin marketeissa.

Ukkelin Boliviasta kotoisin oleva kollega oli neuvonut, kuinka Abastoon mennessä pitäisi toimia. Abastoon ei kannattaisi ottaa mukaansa mitään muuta kuin hieman kuin käteistä rahaa. Kännykät, käsilaukut, lompakot ja sen semmoiset piti jättää kotiin. Lisäksi Abastossa pitäisi tinkiä. Inhoan tinkimistä yli kaiken, sillä tinkiminen on minusta ärsyttävää ajanhukkaa. Eikö toinen voisi vain sanoa suoraan, kuinka paljon tuote maksaa, ja toinen sitten maksaisi vaaditun summan?

Ukkeli tarjoutui lähtemään mukaani Abastoon, mutta sanoin, että kyllä minä selviäisin yhdestä vihannestorista yksinkin. Sen verran hurjan kuvan olin kuitenkin Abastosta ihmisten puheiden mukaan saanut, että valmistauduin torille lähtöön kuin sotaan. Etsin päälleni oikein kuluneen näköiset vaatteet (ei ollut vaikeaa 😀) ja riisuin rannekellon. Koska torimatka sujuisi Uberilla, kännykkä oli pakko ottaa mukaan, ja se tuottikin vähän päänvaivaa. Jos en ottaisi mukaan käsilaukkuani, mihin ihmeeseen minä kännykän sitten laittaisin? Lopulta päätin käyttää samaa kikkaa kuin aikoinani Intiassa epämääräisillä alueilla kuljeskellessani, ja sujautin koko käsilaukun kangaskassiin. Kulahtaneen näköinen kangaskassi on huomattavasti vähemmän houkuttelevan näköinen kuin käsilaukku, vaikka sisältö on aivan sama.

Abasto sijaitsi ison vihreän rakennuksen suojissa, ja osa tilasta oli katettua, osa kattamatonta.

Abasto yllätti kaikin puolin iloisesti. Monella myyjällä oli hinnat näkyvissä, joten minun ei tarvinnut edes ajatella tinkimistä tai sitä, että minulta otettaisiin jonkinlainen turistilisä.

Abasto oli myös varsin siisti, eikä se ollut millään lailla turvattoman tai vaarallisen oloinen paikka. Tässä se nyt taas nähtiin, että kannattaa suhtautua varauksella ihmisten puheisiin, vaikka hyvähän se tietysti on, että varoittelevat.

Kuuma tuolla kyllä oli kuin pätsissä, sillä tuuli ei käynyt alueelle yhtään. Minun olisi pitänyt myös ehkä kiertää alue ensin läpi ja katsoa kenellä on parhaimman näköiset tuotteet. Tein nimittäin sen virheen, että ostin esimerkiksi härkäpapuja melkein ensimmäiseltä myyjältä, ja sitten heti kohta näin toisella myyjällä paljon paremman näköisiä papuja. Yritin myös olla tarkka laadun suhteen ja kysellä (anopilta saamani mallin mukaan), että ovatko nuo pavut tuoreita tai ovatko nuo mansikat makeita. Tunsin itseni vähän pöljäksi, sillä olen tottunut ostamaan tuotteita kaupasta mitään kyselemättä, mutta kyseleminen tuotti kyllä tulosta. Papukauppias napsautti pavun poikki ja sanoi, että kuuletko, kuinka on tuoretta, ja mansikkakauppias antoi maistaa mansikoitaan.

Kuvassa näkyvät pienet punaiset marjat ovat aceroleja, joiden suomenkielinen nimi on kai barbadoskirsikka. Myyjä kertoi acerolejen olevan erittäin C-vitamiinipitoisia, mutta harmikseni unohdin, kuinka monella marjalla päivän C-vitamiiniannos tulisi täyteen.

Ukkeli oli toivonut torilta mangoja, mutta en löytänyt niitä mistään, vaikka kuinka kiersin ja etsin. Kyselin myyjiltä, eikö nyt olekaan mangosesonki. Yksi myyjä väitti, että on, ja toinen väitti, että ei ole. Lopulta olin niin kuumissani ja janoinen (olin tietenkin unohtanut ottaa juomista mukaan), ja painavien hedelmä- ja vihanneskassien kantaminenkin alkoi väsyttää, että päätin unohtaa mangot. Kun olin jo lähdössä pois, torialueen ulkopuolelta löytyi yksi myyjä, jolla oli mangoja. Ukkeli sai siis mangonsa, vaikka nämä mangot eivät olleetkaan enää ihan samanlaisia kuin sesongit parhaat.

Abaston hedelmäsaalis.

Lopuksi hieman toisenlaisiin asioihin. Santa Cruzissa on huomenna yhden päivän kansalaislakko, ja kaupunki pysähtyy huomiseksi täysin. Kaupat eivät ole auki, mitkään liikennevälineet eivät kulje, ja kansalaiset järjestävät mielenosoituksia ja protesteja. Lakon syitä on kaksi: toinen on uusi rikoslaki, jota kansalaiset eivät hyväksy, ja toinen on presidentti Evo Moralesin uudelleenvalinta.

Uutta rikoslakia paheksutaan siitä syystä, että rikoslaki ei rankaise mikrotason huumekaupasta (esimerkiksi huumeiden kauppaamisesta kouluissa) asianmukaisella tavalla. Evo Morales, tuttavallisemmin Evo, puolestaan on presidenttinä jo kolmatta kautta, ja hän haluaa vielä neljännelle kaudellekin, vaikka Bolivian presidentti voi lain mukaan toimia tehtävässään enintään kaksi kautta. Perustuslakivaliokunta päätti kuitenkin marraskuussa, että perustuslain kohta, jossa määrätään presidentin valtakausien enimmäismääräksi kaksi, voitaisiin jättää huomiotta. Lain sanaa ei siis tarvitsekaan noudattaa. Koska Evolla ei kunnon vastaehdokasta, on hyvin mahdollista, että Evo valitaan vielä neljännen (ja viidennen ja kuudennen...) kerran presidentiksi, vaikka kansalaiset ovat jyrkästi Evon uudelleenvalintaa vastaan.

Kun olin menossa tänään salille, havahduin jo kaukaa kummallisiin ääniin. Kun tulin salin edessä kulkevalle tielle, tajusin, että meneillään oli raskaan liikenteen mielenosoitus. Meteli oli korviahuumaava, ja näky oli uskomaton. Rekkoja oli satoja, eikä rekkojen jonolle näkynyt loppua! Mielenosoitukset ovat täällä vähän toisenlaisia kuin meillä Suomessa, sillä ihmiset eivät näköjään tyydy vain seisomaan torilla jokin kyltti kädessään, vaan he ottavat käyttöön järeämmät toimenpiteet. Ei siis ole ihme, jos mielenosoitukset yltyvät joskus väkivaltaisiksikin.

Minulla ei ollut kameraa mukanani - oli vain pelkkä kännykkä - mutta otin kumminkin kulkueesta videon. (Pahoittelen yläkulmassa vilkkuvaa sormeani. Kännykällä videoiminen vaatii selkeästi vielä harjoittelua.)



Kansalaislakkoja on Boliviassa aina silloin tällöin, ja ukkelikin on kertonut niistä. Tällä kertaa työpaikalla oli kerrottu lakosta eilen keskiviikkona ja sanottu, että perjantaina ei sitten tarvitse tulla töihin. Ukkeli suhtautuu lakkoihin ja mielenosoituksiin vähän pelokkaasti, mutta minä en osaa. Kun lähetin tuon rekkamielenosoitusvideon ukkelille, ukkeli käski ostamaan ruokaa ja vettä kolmeksi neljäksi päiväksi! Tein työtä käskettyä, vaikka olenkin aivan varma, että elämä rullaa lauantaina taas ihan normaalisti. Autonvuokrauskin jäi nyt tuonnemmaksi, kun autolla ei kannata ainakaan huomenna ajella mihinkään tiesulkujen ja mahdollisten mellakoiden takia. Huomenna kykitään siis varmaankin koko päivä neljän seinän sisällä, mutta ruoka ei meiltä ainakaan lopu. 😆