Vesijuoksua saappailla ja ilman

Kävin tarkastelemassa Itä-Suomessa syksyn merkkejä. Syksyhän on muun muassa sitä aikaa, että karhut alkavat vetäytyä talviunille. Sitä ennen niiden pitää kuitenkin syödä hyvin.

Juokseva Pirkka-hunaja: antaa energiaa myös karhuille.

Minä ilahduin kovasti, kun paikallisesta ruokapaikasta sai wieninleikettä. Mikä mainio retroruoka! En ole syönyt wieninleikettä varmasti ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen! Tätä tuli syötyä aina asuntovaunumatkoilla, kun emme osanneet muuta tilata. 😊

Oli missä päin Eurooppaa tahansa, listalta löytyi useimmiten wienerschnitzel. Hyvää ja ravitsevaa.

 

Hahaa, mikäs se siinä taas?

Tulipa käytyä taas uimahallissakin. (Alkaa muuten uhkaavasti vaikuttaa siltä, etten enää inhoakaan uimahalleja ja uimista yhtä paljon kuin ennen.) Olen ollut edelleenkin aika varovainen liikunnan kanssa, tai siis ainakin varovaisempi kuin ennen ylikuntoa, mutta uintihan on sopiva liikuntamuoto aina (vaikkakin myös vähän tylsä).  Tarkoitus olikin vain uida, mutta kun näin hallilla vesijuoksuvyöt, muistin, että moni oli suositellut minulle vesijuoksua. Mitä jos kokeilisinkin sitä?

Päätin kokeilla ensimmäistä kertaa elämässäni vesijuoksua, mutta ensimmäinen pulma tuli vastaan jo siinä vaiheessa, kun piti pukea juoksuvyö. Valitsin ensiksi liian suuren vyön, enkä osannut pukea vyötä muutenkaan päälleni. Onneksi paikalle tuli pian nainen, joka oli myöhästynyt aiemmasta vesijuoksuryhmästä ja joka oli tullut nyt itsekseen vesijuoksemaan. Hän ystävällisesti neuvoi, miten päin vyö kiinnitettiin. Sitten vain altaaseen!

Olin kuvitellut, että juoksu vedessä olisi samantyyppistä kuin juoksu maallakin (nopeaa toimintaa siis), ja hämmästyin, kun en tuntunut liikkuvan eteenpäin ollenkaan, vaikka kuinka muka omasta mielestäni juoksin. Minusta tuntui, että poukkoilin altaassa kuin korkki, ja tunsin itseni todella typerän näköiseksi. Sain näkyä kuvitellessani niin hirveän naurukohtauksen, että piti roikkua vähän aikaa rataköysissä, etten olisi hukkunut. Sitten katsoin tulosuuntaani ja huomasin olevani puolessavälissä allasta - olin siis kuitenkin liikkunut eteenpäin! Havaintoni rohkaisi jatkamaan, ja rytmin löydettyäni juokseminen alkoi tuntua jo aika kivalta. Se tuntui hengästyttävänkin ihan mukavasti, kun tarpeeksi reippaasti meni eteenpäin. Vielä kun jonkin ajan kuluttua tajusin, että minun ei tarvinnut juosta ihan altaan päästä päähän (matalassa päässä juokseminen oli mahdotonta, kun jalat osuivat pohjaan), innostuin entistä enemmän. Muut ihmisetkään eivät ärsyttäneet vesijuostessa yhtä paljon kuin uidessa, sillä juoksuliike ei ollut samalla tavalla etenevää kuin uiminen, joten koko ajan ei tarvinnut ohitella tai tulla ohitetuksi. Päätinkin, että jos vielä uima-altaaseen jostain syystä eksyisin, harrastaisin altaassa tästä lähtien ainoastaan vesijuoksua. Uiminen saisi jäädä!

Siivosin yhtenä päivänä myös auton ja tein samalla pienen inventaarion, mitä takakontti piti sisällään. Kontistahan löytyi kaikki, mitä autoilevan kaupunkilaisen ympärivuotiseen perusvarustukseen kuuluu (vai puuttuuko tästä muka jotain?).

Huomaatteko, miten väritkin sointuvat yhteen? Uskomatonta.

Hellehattu on tärkeä, jotta saa pään suojattua Suomen polttavalta kesäauringolta. Avoautoahan meillä ei ole, mutta se on tässä sivuseikka.

Sateenvarjoa tarvitaan siirtymätilanteita varten, ettei hieno rouva kastu siirtyessään parkkipaikalta kauppaan tai kotiovelle. Muutaman metrin matkallakin päälle saattaa nimittäin osua yllättävän monta vesipisaraa.

Koskaan ei tiedä, milloin autoilija saa päähänsä lähteä esimerkiksi lohta kalastamaan, joten kumisaappaat on autossa oltava. (Jos totta puhutaan, saappaat ovat olleet autossa siitä lähtien, kun äiti ne minulle antoi. En muista, minä vuonna tämä tapahtui. En silloin jaksanut kantaa saappaita sisälle (ovat hyvin painavat), enkä ole tainnut käyttää niitä kertaakaan.)

Rantamatot ovat kuuluneet auton perusvarusteisiin siitä lähtien, kun ne Thaimaasta ostimme. Olisiko vuosi ollut 2006? Hintalaputkin ovat vielä matoissa kiinni, ja sen takia ne muistaakseni Suomeen raahattiinkin, kun olivat niin kalliit (maksoivat 250 bahtia eli yli 6 euroa). Voi olla, että mattoja on joskus käytettykin. Jos en aivan väärin muista, niin ainakin kerran Hangossa tai Tammisaaressa matot (tai ainakin toinen niistä) ovat olleet esillä.

Aurinkolaseja on hyvä olla kolmin kappalein, ja lasien on hyvä olla mahdollisimman halvat ja epämuodikkaat, jotta muut autoilijat säikähtävät ja antavat tietä. Takakontti on oivallinen säilytyspaikka aurinkolaseille, koska sieltähän ne saa näppärästi esille, jos auringonpaiste yllättää.

Lumilapiolla on Suomen olosuhteissa monenlaista käyttöä, mutta en keksi tällä hetkellä ainuttakaan käyttötarkoitusta.

Jääraappojakin on hyvä olla useampi kappale, jotta ne voi talven tullen sijoittaa eri paikkoihin autossa. Jos yksi ovi jäätyy, toinen ovi saattaa aueta, ja autoilijaa ilahduttaa suuresti, jos auenneen oven takana sattuu olemaan jääraappa. Etteivät ne kaikki kolme ole takakontissa, joka on jäätynyt kiinni.

Näin hyvillä varusteilla oli mukava lähteä taas pienelle tutkimusmatkalle. Mieltäni oli nimittäin poltellut jo pitkään muutama paikka, joissa olin halunnut käydä, ja nyt kun matkustin taas yksin, oli hyvä venyttää kotimatkaa ja käydä vähän nähtävyyksiä katselemassa.

Ensimmäinen vierailukohteeni oli Kummakivi, joka sijaitsee Ruokolahden kunnan alueella. Piti poiketa kuutostieltä aika paljon sivuun, että kivelle pääsin. Ylimääräistä matkaa kertyi lähes 90 kilometriä.

Itse kivi on noin seitsemän metrin pituinen siirtolohkare, joka lepää erikoisesti kallion päällä. Melkein tuntuu, että kivi voisi vyöryä alas hetkenä minä hyvänsä!

Kummakivi on rauhoitettu vuonna 1962, ja sille on lohkottu oma tontti. Kiven lähellä on maanomistajan mökki, jolla ei tällä kertaa näkynyt ketään.

Kun palasin metsäpolulta takaisin, huomasin puussa killuvan jotain tuttua.

Olin luullut unohtaneeni toisen käsineeni autoon, mutta se olikin pudonnut matkalle, ja perässäni tullut porukka oli nostanut sen puun oksalle killumaan. Tällaista se on, kun kaupunkilainen lähtee retkelle: muut joutuvat noukkimaan tavaroita perästä. 

Vaikka kivi oli hieno ollutkin, en ollut ihan varma, olisiko matka pelkän kiven takia kannattanut. Onneksi matkan varrella oli toinenkin mielenkiintoinen paikka, Salpalinja, etteivät ylimääräiset kilometrit jääneet harmittamaan. Olen käynyt Salpalinjalla ennenkin - Raikuussa ja Luumäellä - mutta tämä oli taas vähän erilainen paikka kuin nuo kaksi aiempaa.

Olin lähtenyt Kummakivelle mitään ajattelematta pienissä kesäkengissä, vaikka minulla olisi ollut autossa ne saappaatkin mukana. Saappaat olisivat olleet liukkaalla ja märällä metsäpolulla todella hyvät, mutta en ollut viitsinyt lähteä enää autolle takaisin saappaita vaihtamaan. Nyt Salpalinjalla vaihdoin heti suosiolla saappaat jalkaani, ja myöhemmin kävi ilmi, että se olikin varsin mainio päätös.

Polun päästä löytyi 20 miehen panssarintorjuntatykki-, konekivääri- ja majoituskorsu, joka on osittain luonnonkallioon rakennettu. Katon päällä on kalliota ja teräsbetonia yhteensä kolme ja puoli metriä.

Oikealla näkyvä aukko oli panssarintorjuntatykille; vasemmalla konekiväärille.

Lyhyt pikakertaus: Salpalinja on välirauhan ja jatkosodan aikana 1940-luvulla rakennettu puolustuslinja, joka ulottuu Suomenlahdelta Sallaan. Salpalinja oli aikanaan maamme suurin rakennustyömaa, joka työllisti lähes 35 000 miestä. Muonitustehtäviä hoiti lisäksi noin 2000 lottaa. Salpalinjan eli Salpa-aseman rungon muodostavat 700 teräsbetonista valmistettua ase- ja majoituskorsua, joiden maastouttamiseen ja naamiointiin on kiinnitetty erityistä huomiota.

Korsun katolla olevassa kyltissä kehotettiin olemaan menemättä sisälle korsuun ilman lamppua, ja minua harmitti, kun ei ollut tullut lamppua mukaani. Sitten muistin, että onhan kännykässäkin taskulamppu. Kyltissä varoitettiin myös liukastumisesta, sillä "korsun pohjalle tulee lumien sulettua runsaasti vettä".

Sisään korsuun mentiin taisteluhaudan kautta.

Korsun pohja oli kokonaan veden peitossa, mutta vettä oli onneksi vain sen verran, että minun pitkävartisilla saappaillani pystyi vielä sisälle menemään. Pidemmällä korsussa vettä oli kuitenkin niin paljon, että saappaanvarret eivät olisi riittäneet, enkä päässytkään tutkimaan korsun ihan jokaista nurkkaa.

Majoitustiloja.

Ja ulos käypi tiemme.

Korsun päällä oli postilaatikko, jonka olin kyllä tullessani huomannut mutta jota en ollut viitsinyt tullessani avata. Vasta poislähtiessäni kurkkasin laatikkoon.

Kävi ilmi, että postilaatikossa olisi ollut taskulamppu. Onneksi se ei kuitenkaan toiminut, niin ei harmittanut niin paljon! Vieraskirjakin laatikossa oli, ja kirjaan olikin jätetty kaikenlaisia viisaita puumerkkejä.

Salpalinjan jälkeen minulla oli vielä yksi käyntipaikka jäljellä, ja se oli minusta etukäteen ajateltuna kaikkein kiinnostavin: hylätty ampumarata.

Saappaille oli taas käyttöä, sillä ampumaradalle päästäkseen joutui tarpomaan aivan hirveän risukon poikki ja hyppimään muutaman ojan yli. Mietiskelinkin taas siinä matkalla, että minulla ei taida olla ihan kaikki muumit mukissa, vai miten se nyt meni.

Lopulta ampumarata kuitenkin aukeni silmieni eteen, eikä se ollut lainkaan sellainen kuin olin kuvitellut. Olin ajatellut radan olevan jonkinlainen avoin alue, mutta ampumarata olikin piilotettu kummallisesti kukkulan sisään. Kauempaa katsottuna ampumarataa ei meinannut edes huomata.

Mietin, että mikä se tämmöinen ampumarata oli, ja mihin tuolta oikein oli ammuttu. Ilmaanko?

Näitä "kahvojakin" ihmettelin.

Kerrassaan erikoinen paikka!