Sano että tämä on unta

Tiedättekö sen helpotuksen tunteen, kun herää kamalasta unesta ja tajuaa, että se olikin vain unta? Minä toivon edelleen, että heräisin ja voisin huokaista helpotuksesta: ei tämä ollutkaan totta. Näin ei vain taida käydä, vaan viimeöiset tapahtumat ovat todellakin tapahtuneet. En jaksaisi oikeastaan edes kirjoittaa niistä, mutta toivon, että asioista puhuminen helpottaa.

Olin eilen keilaamassa ja istumassa iltaa, ja hieman ennen puoltayötä seuralaiseni hyppäsi taksiin, mutta minä sanoin meneväni bussilla kotiin, kun ajattelin säästää siinä parikymppiä. Läksin kävelemään bussiasemalle, ja yhtäkkiä takaani syöksyi mies, joka ryösti käsilaukkuni ja tönäisi minut maahan. En oikein siinä vaiheessa tajunnut, miten pahasti minun oli käynyt. Silmäkulmani oli osunut johonkin terävään ja siitä vuoti verta ihan järjettömästi. Olin pyyhkinyt käsilläni silmäkulmaa, ja käteni olivat yltä päältä veressä, aivan kuin olisin tehnyt murhan. Onneksi paikalle osui ihmisiä, jotka soittivat poliisin ja ambulanssin.

Silmään tuli tikit, ja nyt silmä on muurautunut kiinni isoksi mustaksi palloksi. Koska olin lyönyt pääni, minua ei päästetty yöllä kotiin, vaan jouduin olemaan tarkkailussa. Suurin murheeni oli ukkeli, jonka oli määrä lentää eilen kotiin ja joka tiesi vain sen, että olin mennyt keilaamaan. Istuin yöllä monta tuntia tarkkailuhuoneen lattialla ja itkin lohduttomasti, kun kuvittelin ukkelin suurta hätää, kun minua ei näy koko yössä. Kaiken huipuksi en muista ensimmäistäkään puhelinnumeroa ulkoa, ja numerotiedustelussa oli jostain syystä ukkelin vanha numero. Sain lainata hoitajien puhelinta, mutta en siis päässyt kertomaan ukkelille, missä olin, kun numero oli väärä. Aamulla sitten rupesin tutkimaan numeroa tarkemmin ja totesin, että se ei näytä ihan oikealta. Äidiltä sain sitten ukkelin numeron, ja lopulta ukkeli tuli hakemaan minut kotiin. Olin yltä päältä veressä, ja meinasi heittää vaatteet roskin, mutta liottelin niitä ja tungin ne kuitenkin pesukoneeseen. Ihmeiden ihme, mutta veri taisi lähteä vaatteista kokonaan pois.

Minulta meni kaikki mitä käsilaukussa oli. Kamera, kännykkä, lompakko ja sen sisältö sekä paljon muuta. Vihkisormuskin katosi. Aineellisia vahinkoja pahempia on kuitenkin henkiset vahingot. Ahdistaa ihan hirveästi. Syytän myös itseäni tapahtuneesta - jos olisin ottanut muutaman drinksun vähemmän, jos minäkin olisin mennyt taksilla, jos olisin kävellyt toista kautta... Tiedän kyllä, että itsesyytöksistä ei ole mitään hyötyä, kuten poliisit ja hoitajatkin sanoivat. Kenelläkään ei ole oikeutta hyökätä toisen kimppuun, oli tilanne mikä oli, joten vika on aina tekijän.

Nyt pitäisi kai sitten hommata kaikki uudet paperit ja kortit ja alkaa palauttaa elämää raiteilleen. Elättelen vielä toiveita, että laukkuni löytyisi jostain, ja saisin takaisin edes jotain. Maanantaina soittelen poliisille ja kysyn, kuuluuko asiassa mitään uutta. Nyt en oikein pysty keskittymään mihinkään, eikä missään ole hyvä olla. Luojan kiitos ukkeli on kotona eikä minun tarvitse olla yksin. Toivon, että elämä näyttäisi huomenna valoisammalta, mutta epäilen, että ei tämä tästä miksikään muutu. Jospa tämä olisi sittenkin unta?