Vanhoja valokuvia

Innostuin eilen siivoamaan vaatehuoneen, ja sitä inspiraatiota olikin odoteltu jo aika pitkään. Kyllä olikin sitten hyvä mieli, kun homma oli vihdoinkin tehty!

Projekti ei kylläkään edennyt kovin nopeasti, kun välillä piti jäädä katselemaan vanhoja valokuvia ja lueskelemaan vanhoja kirjeitä ja kortteja. Paperivalokuvissa on ihan oma taikansa, eikä siitä nyt niin kovin pitkä aika ole, kun valokuvat vietiin Anttilaan tai Citymarkettiin kehitettäviksi. Kuvia joutui odottelemaan monta päivää, vaikka mieli olisi palanut halusta nähdä heti, millaisia mestariotoksia filmiltä paljastuu. Näin jälkeenpäin ajateltuna odottelussa oli oma hohtonsakin, vaikka silloin se kyllä pelkästään ärsytti.

Oikeastaan en suuremmin edes pidä vanhojen valokuvien katselusta, koska kuvista näkee ajan kulumisen niin selvästi. On surullista tajuta, kuinka paljon kaikki läheiset ovat vanhentuneet, oikeastaan ihan huomaamatta. Kuvat tuovat myös mieleen kaikenlaisia kuviin liittyviä tapahtumia ja onnellisia ja vähemmän onnellisia aikoja, jotka oli jo melkein unohtanut. Kyyneliltäkään ei siis voi välttyä...

Lapsuudenkuvat sen sijaan ovat varsin hauskaa katsottavaa! Erityisesti tykkään katsella mieheni lapsuudenkuvia, kun ne ovat - ihan kirjaimellisesti - niin eri maailmasta kuin omani. Vaikea uskoa, että mies on joskus ollut semmoinen rääpäle ja että anoppikin on joskus ollut nuori nainen.

Olisikohan ihan ensimmäinen jouluni?

Neljävuotissynttärit ja massiivinen puhallus.

Vähän isompana tyttönä mamman keinussa.

Mies ja hänen veljensä.
Olisikohan alla uusi menopeli, kun hymyt ovat noin leveät?

Anoppi kotimaisemissaan maaseudulla.

Tuima ilme.

Ihana anoppi.