Piti vain vähän katsella kauppoja...

Yhtenä iltana viime viikolla läksin katselemaan tuliaisia lähikeskustastamme Madhapurista, kun olin ensin aiemmin päivällä sekoillut ostoskeskuksissa löytämättä niistä oikein mitään. Mikä ihme siinä on, että tuliaisia ei voi ostaa ajoissa, vaan vasta aivan viimeisinä päivinä? Sitten kun pakon edessä ja kauheassa kiireessä yrittää löytää jotakin, jonka toivoisi olevan saajalleen mieluistakin, ei varmasti kyllä löydä yhtään mitään.

Sukkuloin kaupoissa, ostin katukärrystä jäätelöä, kuljeskelin ja töllistelin. Iltaruuhka oli alkanut, ihmiset palailivat töistä kotiinsa ja kadut olivat täynnä ihmisiä ja autoja. Kerjäläisistä ei aiemmin ole hirveän suurta riesaa ollut, mutta nyt perääni lyöttäytyi yksi lapsi, joka oli erityisen aggressiivinen: kun en antanut hänelle mitään, hän lyödä läimäytti minua käsivarteen! En ole koskaan antanut yhdellekään kerjäläiselle mitään, mikä on ehkä vähän julmaa, mutta en oikein tiedä, miten muutenkaan pitäisi toimia. Mieluummin annan rahaa esimerkiksi riksakuskille, joka on niin väsynyt, että liikennevaloissa lepäilee auton ratin päällä. Kerjäläislapsista tuli muuten mieleeni yksi näkemäni erittäin surullinen tapaus. Äiti ja tyttäret olivat liikennevalojen liepeillä kerjäämässä, ja toinen tyttäristä, iältään noin 6 vuotta, ei halunnut mennä autojen väliin kerjäämään. Tytön äiti sai hirveän raivokohtauksen ja hakkasi tyttöä tyhjällä vesipullolla päähän ja raastoi tyttöä takkuisista hiuksista pitkin katua. Tyttö itki niin kauheasti, että sydämeen sattui. Minun kohdaltani ongelma ratkesi sillä, että käänsin pääni pois...

S. oli tänä shoppailuiltana jossakin ulkona, eikä minuakaan huvittanut mennä vielä kotiin, joten päädyin taas kerran Shilparamamiin. Tarkoituksenani oli vain hieman kysellä käsitöiden hintoja ja tulla toisella kertaa ostoksille joku tinkijä käsipuolessa roikkuen.

Kiersin kojut läpi, mutta totesin, että olin paikalla väärään aikaan: koska oli arki-ilta, paikallista väkeä ei puistossa juurikaan ollut, ja kojumyyjät olivat ihan liian aggressiivisia minun makuuni, olinhan melkein ainoa asiakas. Minua rupesi oikein ärsyttämään, kun myyjät huutelivat minua lähemmäs, yrittäen houkutella minut katselemaan ja ostamaan. Lopulta en edes viitsinyt lähestyä yhtäkään kojua, vaan päädyin vain valokuvailemaan itse puistoa. Jos Shilparamamissa haluaa katsella käsitöitä suhteellisen rauhassa, sinne kannattaakin mennä viikonloppuiltaisin, jolloin paikalla on paljon paikallista väkeäkin.

Nälkä ja janokin oli, ja menin haistelemaan puiston keskellä olevaa ruokapaikkaa. Normaalisti en ehkä olisi sellaisessa paikassa uskaltanut syödä, sillä tarjolla olevista ruoista ei oikein tiennyt, kuinka kauan ne olivat siinä seisseet. Koska en kuitenkaan ollut saanut suurempia vatsavaivoja mistään muualtakaan - joistakin aika epäilyttävistä paikoistakaan - rohkaisin mieleni ja päädyin syömään ruokalan pihalle keikkuville muovituoleille. Ruoka oli hyvää, eikä ongelmia tullut!

Sitten bongasin puiston tapahtuma-areenalla taidenäyttelyn, josta olin lukenut lehdestäkin mutta jonka olin aivan unohtanut. Kyseessä oli Satguru-taidekoulun näyttely nimeltään Little Hearts, jossa oli esitteillä koulun oppilaiden maalaamia töitä.

Maalausten aiheet liikkuvat pitkälti intialaisen taruston ympärillä, mutta hyvin ajankohtaisia aiheitakin oli mukana.

Tämä kuva esimerkiksi on Ramayanasta, toisesta Intian suurista eepoksista (toinen on Mahabharata): Kun jotkut epäilivät Hanumanin, apinakasvoisen jumalan, uskollisuutta ja rakkautta Ramalle ja Sitalle, Hanuman otti ja avasi rintansa. Kaikki hämmästyivät nähdessään, että Rama ja Sita olivat kirjaimellisesti Hanumanin sydämessä.

Kuvassa itse taiteilija maalamiensa taulujen kanssa.

Yhtä poikaa kuvattiin taulunsa kanssa oikein televisioonkin, ja minä ihmettelin kovasti, mistä oikein mahtaa olla kyse. Tämäkin selvisi, kun myöhemmin menin tarkastelemaan pojan maalaamaa taulua lähemmin.

Pojan maalaama taulu on tuo vasemmanpuoleinen.

Poika tuli nimittäin esittäytymään ja selostamaan, mikä hänen taulussaan on ideana. Selostusta kesti ainakin kymmenen minuuttia, joiden aikana kaikki muutkin paikalla olleet kerääntyivät ympärillemme kuuntelemaan. Sitten ilmeisesti joku taidekoulun väestä rupesi kuvaamaan minua ja selostavaa poikaa, ja minä yritin keskittyä kuuntelemaan poikaa samalla kun mietin, miten tukkani mahtaa sojottaa ja kuinka hiestä kiiltävä naamani mahtaa olla. Mihinköhän kauhugalleriaan nekin kuvat mahtoivat päätyä! :-D Pojan taulu oli erittäin ajankohtainen, sillä poika oli saanut idean maalaukseensa sikainfluenssasta. Taulun ydinajatus oli lyhyesti toivo siitä, että ihmiset eivät toistaisi samoja, menneisyydessä jo tehtyjä virheitä. Poika oli tehnyt maalausta varten paljon taustatutkimusta, ja aikaa maalaukseen tutkimuksineen oli kulunut kaikkinensa kolme kuukautta.

Yksi mies koulusta - käsittääkseni koulun johtaja - tuli esittäytymään minulle ja antamaan käyntikorttinsa. Hän on kuulemma maailman ainoa ihminen, joka maalaa nenällään, ja tämä nose painting oli mainittu käyntikortissakin. En oikein tuolloin tajunnut, miten ainutlaatuisesta kohtaamisesta oli kyse: otin vain hänen käyntikorttinsa ja vaihdoin miehen kanssa pari sanaa. Myöhemmin löysin The Hindu -lehdestä jutun tuosta samaisesta miehestä, Satyavolu Rambabusta, ja tajusin, että kyse ei ollutkaan ihan mistä tahansa nenällä maalaajasta. Kyllä harmitti, että en ollut jutustellut miehen kanssa enempää!

Lopulta päädyin tekemään puistossa ostoksiakin, enkä edes viitsinyt tinkiä, kun oli niin halpaa. :-)