Kotiutumista Intiaan

Toimiihan tämä netti sentään, vaikka ensin väittivät paikallisessa asiakaspalvelussa kiven kovaan, että täällä on joko jätetty laskut maksamatta tai sitten modeemi on rikki. Paljon on jo kerennyt tapahtua näinkin lyhyessä ajassa, mutta tässä näitä ensimmäisten päivien tapahtumia ja ajatuksia tiivistettynä.

Ollaan asuttu tulosta lähtien anoppilassa, tai oikeastaan tilapäisessä sellaisessa, sillä appiukko ja anoppi eivät varsinaisesti asu Hyderabadissa, vaan Nelloressa noin 400 - 500 kilometriä etelään. Appiukko on Hyderabadissa työkomennuksella, jonka loputtua he palaavat taas Nelloreen.

Tilapäinen anoppila löytyy tuosta vaaleanpunaisesta talosta, kolmannesta kerroksesta. Parvekettakin näkyy vähän kuvassa.

Tilapäisasunnossakin on kuitenkin tilaa ihan mukavasti, ja meillekin löytyi sieltä yksi makuuhuone ja attached bathroom. Kylppärijärjestelmä on Intiassa aika erilainen kuin Suomessa: kun Suomessa on yleensä yksi kaikkien käytettävissä oleva kylppäri/vessa keskellä taloa, intialaisissa asunnoissa kylppäri liittyy yleensä makuuhuoneeseen, jolloin kylppäreitä on tavallisesti useampi. Minä tykkään kovasti näistä makuuhuoneisiin liitetyistä kylppäreistä, koska aamulla voi käydä ensin pesulla ja vetää vappunaamarin päähän, ennen kuin tarvitsee astua kaiken kansan näkyville. On varsin mukavaa, ettei tarvitse hiippailla tukka pystyssä ja unirähmät silmissä olohuoneen kautta johonkin kylppäriin, sillä varsinkin Nelloressa vieraita kävi aamusta iltaan. Koskaan ei tiennyt, minkä näköisiä naamoja olohuoneessa istui ja kuinka monta.

Yllä olevassa kuvassa taas on intialainen perinteinen "suihku". Saaviin lasketaan sopiva sekoitus kuumaa ja kylmää vettä, ja saavista kauhotaan sitten vettä, kuka nyt mihinkin osoitteeseen haluaa. Monissa paikoissa on kyllä ihan seinään kiinnitettyjä suihkujakin, mutta intialaiset tuntuvat suosivan tätä kauhomissysteemiä. Ukkelikin (tästä lähtien S.) totesi, että siinä tulee vähän samalla jumpattuakin, kun kyykkii ja ojentelee itseään.

Tällä viikolla keskeisin juttu on ollut uuden kämpän kalusteiden ja muiden tarvikkeiden hankkiminen. Kalustaminen on täytynyt aloittaa ihan nollasta, sillä asunnossa, johon muutamme, ei ole edes jääkaappia, liettä eikä makuuhuoneen vaatekaapeissa ovia. Seinät siellä sentään on. :-D


Tässä kuvassa ollaan yhdessä elektroniikkakaupassa jääkaappiostoksilla. Minä ihastuin heti ensi silmäyksellä tuohon vasemmassa laidassa näkyvään viinipunaiseen, koska se oli niin hienon värinen. :-D Annoin kuitenkin anopin päättää, mikä otetaan, koska jääkaappi jäisi anopille sen jälkeen, kun me palaamme Suomeen. Anoppi jahkaili aikansa - minäkin kyllä taisin tyrkyttää johonkin väliin mielipidettäni, heh - ja päätyi sitten tuohon samaan punaiseen. :-) Mutta eihän jääkaapin osto tietenkään näin yksinkertaista ole, sillä seuraavana päivänä menimme (ilman anoppia) yhden S:n työkaverin kanssa toiseen ja kuulemma parempaan kauppaan. Kyseisessä kaupassa työskentelee eräs tämän työkaverin tuttava, ja häneltä saa mahdollisesti paremmat alennukset. Päädyimme sitten lopulta yhteen tummanharmaaseen. Saa nähdä, mitä anoppi tähän sanoo.

Intiassa kun ollaan, riisinkeitin kuuluu myös ensimmäisenä hankittaviin kapistuksiin.


Riisinkeittimiä löytyy joka lähtöön; on yhden hengen keitintä, on koulukeittiömallia, on valkoista ja on kukkakuvioista, on tavallista napista painettavaa ja on digitaalista mallia. Itse olisin halunnut tuon toisen vasemmalta alarivistä, koska siinä oli nättejä kukkasia ja vaaleanpunainen kansi. :-D Loppujen lopuksi päädyttiin kuitenkin sellaiseen, jossa on kasvisten höyrytin yläosassa ja jolla voi kuulemma keittää pastaakin. En ehkä kuitenkaan ihan ensimmäisenä lähtisi pastaa riisinkeittimellä keittelemään...

Vaatteitakin on ollut pakko ostaa, koska Suomen kesään tarkoitetut vaatteet ovat niin epäkäytännöllisiä Intian kuumuudessa (Hyderabadissa päivälämpötila on tähän aikaan 33 - 34 astetta). Kotoa tuotujen vaatteiden väritkin näyttävät jotenkin niin kulahtaneilta sarien kirkkaisiin väreihin verrattuina. Näiden henkilökohtaisten ostosten tekoon liittyy ainakin näin alussa yksi ongelma: paikasta toiseen liikkuminen. Kilometritolkulla käveleminen on sula mahdottomuus, bussilla minun ei anneta matkustaa ja autoriksalla vielä vähemmän, autoa ei vielä ole ja riippuvaisuus autonkuljettajasta ei jotenkin sovi minun mentaliteetilleni. Haluaisin olla vapaa kuin taivaan lintu, ilman että joku ukko juokseen koko ajan minun kintereilläni tai odottelee minua autossa tai kännykkä rintataskussa. Sen lisäksi minua häiritsee se, että joku joutuu odottelemaan, kun jahkailen, että minkäköhän paidan sitä nyt ottaisi... S. vain totesi, että en saisi ajatella noin, koska sehän nimenomaan on kuljettajan työtä.

Yhtenä päivänä päätinkin karistaa kuskin kintereiltäni ja olin olevani kauhean ovela. Ymmärsin kyllä, että kuski sanoi tulevansa kanssani kauppaan sisään, mutta ymmärsin muka niin, että hän sanoi odottelevansa ulkona. Livahdin hissiin ja naistenvaateosastolle, ennen kuin kuski ehti pysäköidä auton. Kolmannessa kerroksessa leikin sitten vaaterekkien välissä kuurupiiloa ja toivoin, että kuski ei löydä minua. Tuskin meni viittä minuuttia, kun kuski seisoi vieressäni leveästi hymyillen! Ja minä vain hymyilin takaisin...

Eilen illalla olinkin taas vähän kuriton miniä, kun sanoin lähteväni kävelylle ihan pienille lähikujille. Minulla ei ollut aikomustakaan kävellä millään pikkukaduilla, vaan halusin mennä läheiselle isolle kadulle, jonka varrella on mielenkiintoisia kauppojakin. Olihan minua varoiteltu liikennesaasteista, mutta eihän suomalainen jästipää mitään usko, ennen kuin itse kokeilee. :-D Ei tarvinnut kauaa kävellä, kun silmiä alkoi kirveltää ja hengittäminen alkoi tuntua epämiellyttävältä. Monet paikalliset naiset pitävätkin suunsa ja nenänsä edessä kangasta.

Toinen suuri haaste oli monikaistaisen, ruuhkaisen ja meluisan kadun ylittäminen. Mietin hetken, miten uskallan vaan hyppiä autojen, bussien ja moottoripyörien seassa, mutta sitten keksin mielestäni aika näppärän keinon: otan "suojamuurikseni" pari paikallista, ja ylitän kadun heidän vierellään kävellen. Paikalliset osaavat varmasti lukea liikennettä paljon paremmin kuin tämmöinen vähän rauhallisempaan menoon tottunut untuvikko.

Vaikka olin kävelyllä puolitoista tuntia, kukaan ei ollut moksiskaan, kun palasin. Tämän voi siis ottaa uusiksikin...:-)