Liikuntaa, lonkeroa ja lääkkeitä

Kuvahaaste jatkuu.

Päivä 16.  Jotain kaunista

Muutama kuva kaupungilta: 

Hietalahden kauppahallin kello.

Tämän haasteen idea olisi kai laittaa vain yksi kuva kultakin päivältä, mutta eihän se meikäläiseltä onnistu. Enemmän on enemmän!

17. Mitä tein tänään

Kävin uimassa. 

 

Alkusyksystä uimahallissa oli tosi vähän porukkaa, ja pari kertaa kävi jopa niin, että sain uida koko ajan tyhjällä radalla. On kyllä aika luksusta, kun on koko rata omassa käytössä! 

Nyt syksyn edettyä väen määrä on lisääntynyt, ja hallissa on näkynyt myös koululuokkia ja uimaharrastusryhmiä. Vesijumppaakin oli vielä jokin aika sitten, mutta nyt jumpparyhmät ovat taas tauolla. Ettepä arvaakaan, minkä takia. (No tietysti siksi, että Trumppi hävisi presidentinvaalit.)

Muistin uimahallista vielä yhden superärsyttävän asian. Ai että minulla menee hermo sellaisten uimareiden kanssa, jotka jäävät altaan toiseen päätyyn seisoskelemaan ja räpläämään uimalasejaan. Siinä sitten mietitään syntyjä syviä, eikä ole kiirettä minnekään – kunnes minä olen lähestymässä altaan päätyä. Sitten saadaan äkillinen tarmonpuuska ja ponkaistaan liikkeelle – aivan minun eteeni tietenkin.

18. Lempiruokani

Tämä olikin vaikea kohta ja tuotti melkoista päänvaivaa. Minulla kun ei ole nykyään mitään yhtä ruokaa, jonka voisin nimetä lempiruoakseni. Tykkään tosi monesta ruoasta, ja helpompi olisikin luetella ne, joista en pidä. Niitä olisivat mm. maksa ja kaikki sisäelinruoat, munakoisoruoat, porkkanalaatikko, muikkukukko, kaalilaatikko, ratatouille ja uusimpana tulokkaana hernekeitto. 😆

Mutta jos pitäisi valita vain yksi ruoka, joka olisi ylitse muiden, niin se olisi ehkä intialainen dosa-lättynen. Koska sitä ei ollut keskiviikkona saatavilla kuvaamista varten, piti käydä kaivelemassa muutama kuva arkistoista.

Dosa plus chutneyvalikoima Hyderabadissa.

Tämän eteläintialaisen aamiaislautasen söin muistaakseni jollain lentokentällä.

Keskiviikkona löytyi myös uusi ruokainhokki. Kävin ystävälläni ja ostin matkalla Prismasta maisteltavaksi rapunyyttejä, joita en ollut koskaan ennen maistanut. Jo kun kaivoin paketin esille, siitä lähti kaamea haju, ja se vain voimistui, kun paketin avasi. 

 

Haju oli niin hirveä, että ei ollut mitään toivoa, että nyyttejä olisi pystynyt syömään. Yritin kyllä maistaa yhtä, mutta roskiinhan se lensi. Nyytit eivät voineet olla pilaantuneita, koska ne oli valmistettu samana päivänä, ja ihmettelenkin hajua suuresti. Kuuluuko nyyttien oikeasti haista sellaiselta, ja jos kuuluu, kuka niitä pystyy syömään?

19. Kävin täällä

Kävin salilla (kuvat ovat PT:n ottamia). 

Teimme rinnallevetoja, työntöjä saksauksella, romanialaisia maveja korokkeella ja etukyykkyjä. Rakastan tämäntyylisiä treenejä, ja tunti meni taas yhdessä hujauksessa.

20. Alkaa T:llä: Taste of Finnair

Ruoholahden Citymarketissa oli myynnissä Taste of Finnair -ruoka-annoksia, ja niitä piti testata, vaikka hinta olikin pöyristyttävä: 12.95 euroa per annos. Pitäähän sitä nyt kotimaista yrittäjyyttä tukea.

Arvovaltainen raatimme koostui minusta ja ukkelista, joka oli tosin vielä illallakin niin täynnä intialaisessa ravintolassa syömästään lounaasta, että ei jaksanut muuta kuin vain maistella ruokia. Se oli minun onneni, sillä annokset olivat niin pienet, että tällaiselta suursyömäriltä ei kyllä yhdellä annoksella nälkä lähtisi. Mutta normaalistihan lentokoneessa olisi pääruoan tullessa naposteltu jo kulhollinen pähkinöitä, juotu aperetiivi, syöty alkuruoka ja mussutettu ehkä hieman leipää, joten nälkä ei olisi enää aivan mahdoton.

Kumpikin annos yllätti iloisesti, sillä ateriat olivat todella maukkaita ja tasapainoisia. Ainoa miinus tuli nieriän voimakkaasta hajusta (minusta on tullut viime aikoina jostain syystä hirveän herkkä hajuille), sillä koko huusholli haisi aterian mikrottamisen jälkeen savustetulle nieriälle. Mutta siis muuten 5/5.

Vaikka ateriat olivatkin erinomaisia, niin 12.95 euroa on minusta silti liikaa. Itse voisin maksaa annoksesta enimmillään kuusi euroa, ja utelin myös ukkelilta, kuinka paljon hän olisi valmis maksamaan annoksesta (ukkeli ei tiennyt tässä vaiheessa aterioiden hintoja). Ensin ukkeli sanoi, että vitosen, mutta muistettuaan, että nämä olivat gourmetannoksia, hän muuttikin mieltään ja sanoi, että olisi valmis maksamaan annoksesta kympin.

21. Tämä vai tuo 

Kevät oli minulle vähän hankalaa aikaa, sillä luulin menneeni yhtäkkiä ihan rapakuntoon, kun treenaaminen oli todella vaikeaa. En saanut kunnolla happea, suorituskykyni romahti ja pienimmästäkin liikunnasta tuli ihan jäätävät lihaskivut. Kävin urheilulääkärillä, joka epäili jonkinlaista urheilijan astmaa ja määräsi avaavaa lääkettä. 

Kesä menikin ihan hyvin, mutta kun jätin avaavan lääkkeen (lääkärin käskystä) alkusyksystä pois, vaikeudet palasivat entistä pahempina. Erityisesti uiminen oli ihan hirveää: eteneminen oli niin vaivalloista, että tuntui kuin olisin uinut tervassa, peukalot kramppasivat ja keuhkoista nousi limaa sekä uinnin aikana että varsinkin sen jälkeen. 

Menin takaisin samalle lääkärille kuin aiemminkin, ja hän laittoi minut spirometriaan. Kävi ilmi, että minulla onkin astma. Ei siis mikään ihme, että treenit eivät olleet oikein kulkeneet.

Lääketötsät ovat tuossa ruokapöydällä (kiva sisustuselementti), etten unohtaisi ottaa niitä. Pitää olla kumminkin tarkkana, pitääkö minun nyt ottaa hatsit tästä vai tuosta toisesta tötsästä.

Bonuskuva: Olut vai lonkero?

 

Tässäpä vasta pulma. 

(Oikeasti mitään pulmaa ei ole: tietenkin lonkero, koska se on isompi. 😆)

22. Ylösalaisin 

Ihmettelin, että mikäköhän idea tässäkin on. Pyörä oli vielä kaiken lisäksi lukittu. En ymmärrä. 

Semmoinen oli tämä viikko. 😘

P.S. Pissaava poika oli saanut tällä viikolla maskin naamalleen!

Pissaamaton poika

Kuvahaasteen kakkosviikkoa pukkaa. Lähdetäänpä liikkeelle maanantaista ilman sen kummempia lätinöitä. 

9. Nurkkaus kotonani

Joku ehkä muistaa riipputuolin, joka oli meillä kesällä parvekkeella. Myyjä kertoi tuolia ostaessamme, että tuoli ei kestäisi pakkasta, joten sille olisi keksittävä talveksi jokin muu säilytyspaikka. Yksi vaihtoehto olisi ollut viedä tuoli kellarikomeroon, mutta laiskana ihmisenä keksin, että tuolin voisi myös säilöä yhteen olohuoneen nurkkaan, joka oli muutenkin tyhjä.

Tilapäisratkaisu (josta saattaa tulla pysyvä, jos vanhat merkit pitävät paikkansa 😆).

 

Tuoli sopi minusta tuohon kohtaan yllättävänkin kivasti (sisustusasiantuntijat olkoot eri mieltä), ja siitä on nyt tullut minun epävirallinen neulomis- ja lukunurkkaukseni.

10. Vanhempi

Verkkokaupan edessä on seissyt vuodesta 2015 lähtien patsas nimeltä Bad Bad Boy (toiselta nimeltään Pissaava poika), joka on minusta yksi hirveimmän näköisistä patsaista, jonka olen nähnyt. 

Tällä Tommi Toijan tekemällä vaaleanpunaisella betonipatsaalla on pituutta kahdeksan ja puoli metriä ja painoa seitsemän ja puoli tonnia, joten ihan mistään rimpulasta ei ole kyse. Aiemmin patsas myös pissasi, mutta nyt kun poika on vanhempi, virtsantuotanto on vissiin tyrehtynyt. 

Ei tuu mittään.

Kun tarkastelin patsasta lähempää, totesin, että kyllä patsas on jollakin tapaa ihan sympaattinenkin.

11. Mikä tekee minut onnelliseksi

En tarvitse nykyään kummoisiakaan, jotta tuntisin oloni onnelliseksi. Jo ihan pelkkä perunailu sohvalla ja telkkarin katselu jouluvalaistuksessa tuntuu täydelliseltä. 

Valitsin päivän kuvaksi saunakuvan, sillä jaksan yhä edelleen olla onnellinen siitä, että pääsen saunaan juuri silloin kuin haluan. 

 

Keskiviikkoaamu oli jotenkin nihkeä, ja mielessäni käväisi ajatus, että olisipa kiva päästä saunaan. Sitten rupesin miettimään, miksi ihmeessä saunassa pitäisi käydä vain illalla – siellähän voi käydä mihin aikaan vuorokaudesta tahansa. Niinpä lämmitin saunan keskellä päivää, ja kylläpä olikin kiva kokemus. 

Meinasin jaaritella onnesta ja Sadhgurun opetuksista enemmänkin, mutta taidanpa säästää lukijat hihhuloinnilta.

12. Ruoho

Piti tehdä syrjähyppy ja käydä Ruoholahden puolella kuvaamassa yksi ruoholäntti, jotta sain verukkeen laittaa myös keväältä pari kuvaa, jotka on otettu samalta paikalta.

Marraskuun 12. päivä.

 

Toukokuun 23. päivä.

 

Huomasin toukokuussa Ruoholahden kanavaa ylittäessäni sillan pielessä hirveän näköistä roinaa. 

Rojut oli selkeästi nostettu kanavasta, ja myöhemmin lehdestä löytyi juttukin aiheesta. Helsingin kaupunki ostaa keväisin sukeltajilta palvelua rantojen putsaamiseksi, jotta vesistöt olisivat turvallisia esimerkiksi uimareille, koirille ja veneilijöille. Yleensä roinaa on ollut kanavassa vähemmän, mutta tänä keväänä tarkastussukellusta tehnyt sukeltaja oli saanut järkyttyä vedessä olevan roinan määrästä. Kanavasta oli löytynyt ostoskärry, Tallinkin viinakärry, pyöriä, Alepa-pyöriä, vuokrapotkulautoja ja muuta roskaa. Roskia oli tavallista enemmän luultavasti siitä syystä, että kanava ei ollut jäätynyt leudon talven takia ollenkaan. Saa nähdä, minkä verran kamaa kanavasta löytyy ensi keväänä.

13. Mitä ilman en voi elää

Ihminenhän voi elää ilman mitään, jos on pakko. Tätä aihetta olisi voinut muutenkin lähestyä monella tavalla, mutta rupesin miettimään asiaa tulipalon kannalta: jos tulisi tulipalo, mitä pelastaisin ihan ensimmäiseksi (ihmisten jälkeen)? 

Vastausta ei tarvinnut kauan miettiä. Kyllä se olisi minun rakas nalleni. ❤

Multa onnistuu nää iskän tietokonehommatkin. 😊

Tavaroita saa aina uusia, mutta samanlaista nallea ei saa mistään. Nallen jälkeen pelastaisin sitten varmaankin läppärin ja kännykän! 

Kerran menin Henkka-Maukkaan ostamaan nallelle uutta paitaa, mutta en löytänyt kaupasta pienten lasten vaateosastoa (nallelle menee koko 56). Kysyin myyjältä, missä teillä on ihan pienten lasten vaatteet, ja myyjä tarkensi, että tarkoitatko siis vauvojen vaatteita. Hieman siinä kakistelin, että juu, niitähän minä. Vauvojen vaatteita. En viitsinyt lisätä, että tällä vauvalla on ikää jo parikymmentä vuotta, mutta onnettoman kasvuprosessi on jäänyt vähän kesken.

14. Sää tänään

Aamulla kello 8.20. Tyhjä terminaali ja harmaa aamu.

Verkkokaupan liput liehuvat harmasta taivasta vasten.

Kello 13.49. Victoria I peruuttaa laituriin harmaiden pilvien alla.

Ja hieman myöhemmin Finlandia tekee saman toisella puolella satamaa.

Kello 15.38 Keskuskadulla. Harmaa taivas alkaa jo tummua.

Kello 15.54. Kellosaaren varavoimalaitoksen piiput töröttävät harmaina harmasta taivasta vasten.

Sanoinko jo, että päivä oli harmaa? 

15. Aallot

Mukavaa marraskuun jatkoa! 😘

Ärsyttää

Olen nähnyt monessa blogissa listauksia siitä, mikä ketäkin ärsyttää, ja ajattelinpa tekaista itsekin oman listan. Ensin en meinannut keksiä mitään ärsyttävää, mutta kun rupesin oikein keräilemään ärsytyksen aiheita, niin johan rupesi löytymään. Jokin asia ärsyttää enemmän ja jokin toinen vähemmän, eikä mikään onneksi ärsytä 24/7. 😆

Minua ärsyttää...

Se kun on löytänyt jonkin hyvän tuotteen, jota on käyttänyt vuosikaudet, ja sitten sen valmistus yhtäkkiä lopetetaan. Edessä on hirveä pulma: mistä nyt uusi, yhtä hyvä tuote tilalle?

Viimeksi näin on käynyt Arlan Lempi kirkastetun voin ja Ikean Tjena-laatikoiden kanssa. 

Tämä Arlan voi oli ihan supernäppärää, kun se säilyi huoneenlämmössä, joten se oli aina pehmeää. Olen roudannut tätä purkkikaupalla maailmallekin, mm. Kolumbiaan. Yhtäkkiä voi kuitenkin katosi kauppojen hyllyiltä, ja kun tiedustelin asiaa Arlalta, vastaus oli, että voin valmistus on lopetettu vähäisen kysynnän vuoksi. Ei paljon lohduttanut saamani tieto, että "vastaavaa tuotetta on meillä suurkeittiötuotteena 1,8 kg:n ämpärissä". Pikkuisen liian iso purkki kahden ihmisen talouteen. 😆 

Ikean isot Tjena-laatikot puolestaan sopivat kokonsa puolesta täydellisesti meidän vaatekaappeihin, ja kun ostin niitä viimeksi joskus kesällä, niitä oli vielä ihan hyvin tarjolla. Nyt kun olisin tarvinnut niitä lisää, niitä ei enää valmistetakaan. Kaikkea pitäisi näköjään osata hamstrata aina sen varalta, että niitä ei enää jonkin ajan päästä saakaan. Ai että ärsyttää!

Voimakkaita hajusteita käyttävät ihmiset

Tämä kuuluu taas sarjaan epäsuositut mielipiteet, mutta minusta voimakkaiden hajusteiden käyttäminen on itsekästä (toki niin on moni muukin asia maailmassa). Nykyään on niin paljon allergikkoja, astmaatikkoja ja tuoksuherkkiä, että en oikein ymmärrä, miksi voimakkaita hajusteita pitää käyttää, varsinkin väkijoukoissa. Ymmärrän toki, että erilaiset tuoksut miellyttävät monia ja että monelle tuoksut ovat ikään kuin asuste, mutta itselleni jo yhteinen hissimatka voimakkaasti tuoksuvan ihmisen kanssa on erittäin epämiellyttävä kokemus.

Jäteidiootit 

En tiedä, miten muutenkaan kutsuisin näitä ihmisiä, jotka jättävät jätteensä jonnekin, minne ne eivät selkeästikään kuulu, ja olettavat, että kyllä ne joku sieltä ennemmin tai myöhemmin korjaa. 

Meidän jätehuone on ollut viime aikoina varsin surullinen näky, kun huoneen lattialle on jätetty kamaa, joka ei mahdu Röörin luukuista sisään. 

Joku on kirjoittanut maton päälle lapunkin, että "Huom! Nämä ei kuulu järjestelmään. Törkeää käytöstä!"

Tuossa kuvassa tilanne on vielä kohtalaisen hyvä, sillä kun kävin viemässä roskia muutaman päivän päästä, kasa oli kasvanut entisestään, ja biojäteluukuille (jotka näkyvät kuvassa) oli jo hankala päästä. 

Tämä kuva puolestaan on yhdestä Rinki-ekopisteestä, jonne voi tuoda mm. metallia, muovia ja vaatteita. Joku oli fiksussa päässään ajatellut, että keräyspisteeseen voi tuoda varmaan kaikkea muutakin ja roudannut paikalle ison kasan risuja, kolmen hengen sohvan, pari nojatuolia ja jonkin sähkölaitteen. Sillä lailla.

Pari kielijuttua: 

Aidosti-sanan käyttö. Yksi turhimmista sanoista ikinä. Esimerkkinä toimikoon Anna Perho, joka kirjoitti taannoin Anna-lehden kolumnissa: "nykyisin saan aidosti kiksejä vetäessäni jalkaani 12 vuotta vanhat nilkkurit ja ompelijalla paikatut lempifarkut". 

Mitä lisäinformaatiota aidosti-sana tuo? Minun mielestäni ei mitään, vaan sana tekee itse asiassa monesti karhunpalveluksen kirjoittajalleen. Minulla kun on lukijana sellainen olettama, että jos joku kirjoittaa jotain, se on totta, ja jos jonkin aitoutta pitää oikein erikseen korostaa, rupeaa epäilyttämään, kuinka paljon kirjoittaja yleensäkin bluffaa.

Ei se ole keneltäkään pois... En ymmärrä tämän sanonnan funktiota ollenkaan. Sanonnassa on minusta vähän sellainen ylenkatseellinen sävy, joka otetaan aseeksi silloin, kun yritetään puolustella tai oikeuttaa jotakin. Ensimmäinen Google-haulla saamani esimerkki: "ei se ole keneltäkään pois, jos himoitsee muitakin kuin rakastansa". 

Ei lisättävää. Muuta kuin että ihan helvetin ärsyttävä sanonta.

Tästä päästäänkin näppärästi seuraavaan ärsytyksen aiheeseen, joka on

Avoimien suhteiden puolestapuhujat

Jokainen eläköön tavallaan, mutta en ymmärrä näitä, jotka julkisuudessa hehkuttavat avoimien suhteiden ihanuutta. Minun kun on hirveän vaikea ymmärtää, miksi pitää ylipäänsä olla parisuhteessa, jos pitää kuitenkin saada mennä leuhottaa ympäriinsä. Mutta kai tällainen "have your cake and eat it" -ajattelutapa kuuluu nykyaikaan.

Ruokakeräilijät marketeissa 

Tiedän kyllä, että keräilijät tekevät vain työtään ja että he helpottavat lukuisten ihmisten arkea, mutta keräilijöitä on nykyään ihan tungokseen asti. Siinä meinaa tavallinen kaupassa kävijä jäädä jalkoihin, kun keräilijät suhaavat vasemmalta ja oikealta. Ja tietysti keräilijät ovat aina kokoontuneet juuri sen hyllyn eteen, jonne minunkin pitäisi päästä. Kaiken huippu on se, jos samaan aikaan vielä satutaan lastaamaan tavaraa hyllyille, ja hyllyjen edustat ovat täynnä myös tavaralavoja ja hyllyjen täyttäjiä.

Pitää vissiin minunkin alkaa tilata ruokaa netistä kotiin, kun ärsyttää niin paljon.

Heviosaston biopussit

Kuvassa keskellä siis.

Biopussit toimivat oikein hyvin, jos ostaa esimerkiksi yhden tomaatin, mutta laitapa pussiin pari kolme bataattia, niin bataatit putoilevat iloisesti pussin pohjan läpi lattialle. Olkoot muovipussit kuinka epäekologisia tahansa, minä boikotoin biopusseja niin kauan, kunnes niistä tehdään tarpeeksi kestäviä. En viitsisi joka kauppareissullani olla konttailemassa. 

Verotietojen julkisuus

Aina kun koittaa se aika vuodesta, että Suomessa julkaistaan edellisen vuoden verotiedot, minut valtaa epäuskoisuus. Miksi helkkarissa verotietojen pitää olla julkisia? Ketä ne kiinnostavat? Ja mitä hittoa se kenellekään edes kuuluu, paljonko naapurin Pena on tienannut? Mitä väliä sillä on, kuka on Suomen rikkain, minkä verran joku urheilija tai viihdetaiteilija on ansainnut tai kuinka paljon mätkyjä joku on saanut? Ei hyvää päivää sentään. Mutta ehkä verotiedot kertovat vain siitä, että me suomalaiset olemme kyttäilijäkansaa, ja muiden tekemiset kiinnostavat välillä enemmän kuin omat.

Uimahallissa ärsyttää niin moni asia, että siitä saisi oman postauksensa. Mainittakoon nyt vain lyhyesti väärällä radalla uivat ihmiset, liian pienet pesuainetelineet suihkujen vieressä, irtokäsipyyhkeiden puuttuminen, kivenmurut pukuhuoneen lattialla, kuviokellujat, ihmiset jotka kuvittelevat omistavansa koko radan, polskuttelijat ja pesuhuoneessa kailottajat. 

(Edit. kello 20.25. Näin pitkälle minä en sentään vielä ole mennyt!)

Se kun jonkin tuotteen sisältö on ihan eri kuin mitä pakkaus antaa ymmärtää 

Tässä pussissa oli kokonaiset kuusi pariisinporkkanaa, viisi palaa keltaista porkkanaa ja loppu oli parsakaalia. Ei ihan samanlainen koostumus kuin pussin kyljessä oleva kuva antaa ymmärtää.

Kerran yhdessä kasvissekoituspussissa oli kummallisia paloja, joiden sisällöstä en päässyt selville (arvelin niiden olevan kanaa tai tofua). Laitoin palautetta valmistajalle, ja sain kuulla, että "linjahäiriöstä johtuen kanaa oli joutunut pieni määrä Wok Hot Bangkokin sekaan". Lohdutukseksi kärsimästäni vääryydestä sain viiden euron lahjakortin K-kauppaan.

Tientukot (eli kaikki liian hitaasti ajavat) 

Mikähän siinä on, että varsinkin silloin, kun itsellä on kiire, eteen osuu joku, jolla ei todellakaan ole mitään kiirettä? Erityisen paljon hidastelijat ärsyttävät täällä tietöiden ja rakennustyömaiden luvatussa Jätkäsaaressa, jossa suhaa jos jonkinlaista kulkuneuvoa.

On ihan satavarma, että jos lähden viime minuutilla jonnekin, eteeni kurvaa työmaa-ajoneuvo tai vastaava, jonka nopeus on viisi kilometriä tunnissa. 

Kiireet loppuivat justiinsa.

Kun ohi ei pääse, ei auta muu kuin körötellä perässä ja vannoa mielessäni, että ensi kerralla lähtisin pari minuuttia aikaisemmin (hehe). 

Kaikki nettisivut, joilla on välkkyviä tai liikkuvia elementtejä

Kaikenlaiset liikkuvat ja välkkyvät elementit nettisivuilla häritsevät minua jostain syystä niin paljon, etten pysty keskittymään yhtään, vaan on poistuttava sivulta saman tien. Toinen ärsyttävä juttu ovat kaikenlaiset ponnahdusikkunat, varsinkin jos niitä tulee useampi. Ei, en halua tilata uutiskirjettä, vastata kyselyyn tai katsoa Black Friday -tarjouksia, ja jos et lopeta tyrkyttämistä, lähden menemään.

Bonus: 

Boris Johnsonin tukka 

Eikö tälle voi oikeasti tehdä mitään? (Kuva: Yle.)

 

Sinivuokko

Oman navan ympärillä pyöriminen saa nyt riittää, ja on taas aika katsella hieman ympärilleen. Mikä olisikaan parempi keino tähän kuin kameran kanssa häärääminen! Ajattelin osallistua pitkästä aikaa Fat Mum Slimin Photo A Day -kuvahaasteeseen ja ottaa kuukauden ajan joka päivä kuvan annetusta aiheesta. Koska en tykkää Instagramista, laitan kuvat tänne blogiin, ja tarkoituksenani olisi laittaa aina viikon kuvat kerrallaan näin sunnuntaisin. 

Vannoin joskus vuosia sitten, etten enää ikinä osallistuisi mihinkään pitkäkestoisiin haasteisiin, koska kyllästyn haasteisiin ennemmin tai myöhemmin, enkä sitten jaksakaan viedä niitä loppuun. Nyt aion kumminkin taas yrittää – silläkin riskillä, että käy vanhanaikaisesti...

Tämän kuukauden kuvausaiheet:

Kuva: Fat Mum Slim.

 

1. Yksi väri

Tähän aikaan vuodesta maisemat on aika valjuja, ja jos maisemassa on jotain väriä, se on joko keltaiseen tai rusehtavaan vivahtavaa.

Kävin viime sunnuntaina ensimmäistä kertaa kävelylenkillä keskikaupungilla ja totesin, että tätä pitää harrastaa ehdottomasti lisää. Keskustasta löytyy uskomattoman paljon katseltavaa kauniista rakennuksista pieniin yksityiskohtiin. En ole kaivannut kertaakaan takaisin Espooseen, mikä on kyllä ihme. Olin ajatellut, että ikävöisin luontoa enemmän, mutta olenkin nyt tykästynyt kaupunkielämään.

2. Kukkia 

Krysanteemeja Prismassa.

Ostinkin yhden krysanteemin, ja saa nähdä, kuinka kauan se elää. Villi veikkaukseni on max. kolme viikkoa. Hyvällä tsägällä kolme ja puoli.

3. Sokeri

Minusta sokeri on parhaassa muodossa suklaassa. Jos suklaa olisi terveellistä ja sisältäisi kaikki ravintoaineet, voisin elää pelkällä suklaalla. Meillä on herkkulaatikossa aina suklaata, ja yleensä minulle riittää maksimissaan kaksi palaa, mutta nyt syksyllä (syyttäkäämme tästäkin syksyn pimeyttä) suklaa on maistunut vähän turhankin hyvin.

Rasvaa ja sokeria. Sikahyvää siis.

Yleensä laatikossamme oleva suklaa on tummaa suklaata, jossa on kaakaota vähintään 70 prosenttia. Se on riittävän pahaa, jotta sitä ei tee edes mieli syödä paljon kerralla. Viime aikoina olen ostanut "ukkelille" muutaman kerran vähän vaaleampaa tummaa suklaata ja huomannut vetäneeni itse puoli levyä. Ei siis parane ostella liian hyviä suklaita, koska "ukkeli" hotkii ne naamaansa melkein papereineen päivineen. 

4. Luonto

En osannut päättää, minkä kuvan laittaisin, joten laitan mukaan pari bonuskuvaa.  

 

5. Keskellä

Olin kävelemässä keskiviikkona entisen Lapinlahden mielisairaalan liepeillä, ja näin maakellarin näköisen rakennelman, jonka edessä paloi kynttilä. 

 

Näky oli niin kummallinen, että sitä oli mentävä tutkimaan lähempää. Kävi ilmi, että rakennus oli toiminut mielisairaalan ruumishuoneena ja että tila toimi nykyään taidetilana, Kammiona. Tällä hetkellä tilassa oli Panu Ollikaisen näyttely Luokkakuva, joka koostui puuveistoksista. 

Pisimmät tyypit ovat luokkakuvassa aina keskellä.

6. Lintu

Mietin, että mistä pirusta nyt tempaisen jonkin kottaraisen tämän päivän kuvaan. Voisiko kuvausaihetta ajatella laajemmin? Olisiko vaikkapa jotain olutmerkkiä, jossa olisi linnun kuva, tai löytäisinkö jostakin muualta linnun kuvan?

Kävin eräässä kuntosalitarvikeliikkeessä, ja siellä eteeni osui poliisi. Rupesin muistelemaan, että eikö poliiseja sanota sinilinnuiksi tai jotain. Äkkiä kännykkä esille! Nyt tallentuisi lintu kameralle!

Poliisisetä ostaa jumppavehkeitä, jotta jaksaa jahdata roistoja.

Kuvan ottamisen jälkeen googletin, että poliiseja sanotaankin sinivuokoiksi eikä sinilinnuiksi. Ei ollenkaan sama asia. 

Onneksi näin myöhemmin bensa-aseman vieressä variksen, joka täytti paremmin linnuille asetetut kriteerit. 

7. Jotain mitä teen päivittäin

Keitän ja juon kahvia! 

 

Käytin aiemmin pressokeitintä harvakseltaan, kun sen puhdistaminen oli minusta muka niin vaikeaa, mutta Kolumbiassa pressokeitin hivuttautui vaivihkaa osaksi arkea. Kun totuin pressokeittimellä keitettyyn kahviin, tavallinen kahvinkeitinkahvi alkoi maistua kauhealta litkulta, ja tässä uudessa asunnossa ei tarvinnut enää etsiä tiskipöydältä paikkaa tavalliselle kahvinkeittimelle, ja säilöin rumiluksen kaappiin vieraita varten. Tuo kuvassa näkyvä pieni pressokeitin on riittävä yhdelle mukille, ja käytän sitä aamuisin, ja toisella, isommalla keittimellä saa keitettyä kupilliset minulle ja ukkelille.

Toki myös syön päivittäin, ja eilen meinasimme mennä ulkoruokintaan vanhaan tuttuun Merimakasiiniin. En olisi kyllä yhtään viitsinyt lähteä ulos syömään, ja kitisinkin ukkelille, eikö voitaisi vain tilata jotain kotiin. Mutta olemme käyneet viime aikoina niin harvakseltaan ravintoloissa, että ukkeli halusi välttämättä lähteä. 

Merimakasiini oli kumminkin täynnä, ja niin oli pari muutakin ravintolaa (hirveä ryysis joka paikassa!), joten päädyimme Il Sicilianoon Espalle. Ruoka oli ihan ok, mutta ei mitenkään erityistä. 

Päät eli häränlihakääryleitä ja ukkelin lautasella suolakuoressa kypsennettyä kalaa.

8. Lempisana

Tämä oli todella hankala, sillä mietin pitkään, mikä voisi olla lempisanani. Onni? Rakkaus? Koti? Nalle?

Lopulta keksin, että lempisanani voisi olla rauha. Se kattaa oikeastaan kaiken, tai jos ei ihan kaikkea, niin ainakin aika paljon. Jos on rauhallinen olo, se tarkoittaa yleensä sitä, että asiat ovat hyvin, ja vaikkeivät olisikaan, pystyy kuitenkin olemaan sinut tilanteen kanssa. 

En ole koskaan aiemmin täysin viihtynyt missään asunnossa, mutta nyt tunnen aina kotioven avatessani syvää rauhaa. Kuulostaa ihan hihhulimeiningiltä, mutta onhan se aika kiva juttu, että koti on sellainen paikka, jossa viihtyy.

Heippa!  😘

Ruma

Nyt on tiedossa taas avautumista, joten tämä voi olla vaivaannuttavaa luettavaa. Jatka siis omalla vastuullasi. 😆

Joskus alkusyksyllä silmäni alkoivat vuotaa jatkuvasti. Ilmiö ei ollut sinänsä uusi, sillä sama ongelma on vaivannut minua muutaman kerran aiemminkin, mutta vaiva on aina ennen parantunut antibioottikuurilla. Tällä kertaa ongelma äityi kuitenkin tavallista pahemmaksi, sillä silmät myös rähmivät, punoittivat ja kutisivat, ja luomet turposivat. Lopulta menin yleislääkärille, joka vilkaisi silmiäni pikaisesti ja määräsi minulle silmätippoja. Jos vaiva ei paranisi viikossa, sain kehotuksen mennä silmälääkäriin. 

Kun yleislääkärin määräämät tipat eivät auttaneet enkä meinannut saada yhtenä aamuna silmiäni ollenkaan auki, varasin ajan silmälääkärille. Lääkäriksi osui harvinaisen pätevä tapaus, joka tunnisti vaivani heti silmäluomen krooniseksi tulehdukseksi eli blefariitiksi. Silmäluomen reunassa on rauhasia, Meibomin rauhasia, jotka tuottavat silmän pinnalle eritettä, joka pitää silmän kosteana. Minulla nämä rauhaset olivat aivan tukossa, mikä aiheutti oireet. Tulehduksen syykin oli silmälääkärin mielestä selvä: meikkiallergia. 

En ollut laittanut silmälääkärille mennessäni minkäänlaista silmämeikkiä, mutta siitä huolimatta luomissani näkyi meikin jäämiä mustina pilkkuina. Lääkäri otti kännykällään kuvan mikroskooppinäkymästä, jotta näkisin itsekin silmäni, ja näky oli aika karu. Rupesin miettimään, kuinka usein minulla on mahtanut olla silmissä edellispäivän meikkijäämiä, vaikka olin kuvitellut puhdistaneeni meikit huolellisesti. Kaiken lisäksi olen ollut aina varsin varomaton meikinpoistaja ja oikein hieronut silmiin meikinpoistoainetta, joten kyllä tämä taisi olla itse aiheutettu ongelma, valitettavasti. 

Sain vaivaan monenlaista lääkettä, joiden lisäksi edessä oli pitkä hoitokuuri. Silmäluomia pitäisi hautoa joka ilta lämpimällä pyyhkeellä, minkä jälkeen luomia pitäisi painella pumpulipuikolla, jotta rauhasten tukkeumat saataisiin ehkä avautumaan ja rauhaset taas toimimaan. Minulla oli kuulemma vielä toivoa, koska olin niin "nuori". Hoitoa pitäisi jatkaa joka ilta kahden viikon ajan ja sen jälkeen kaksi kolme kertaa viikossa. Eipä näissä mitään, mutta sitten tuli pommi: minun pitäisi olla kokonaan ilman meikkiä ainakin kuukauden päivät, ja senkin jälkeen meikin käyttäminen pitäisi aloittaa hyvin varovaisesti eri tuotteita kokeilemalla, jotta voisin kuulostella, mitä tuotteita pystyn käyttämään.

Meikki – ja nimenomaan silmämeikki – on ollut minulle aina niin tärkeä asia, etten vie edes roskia ilman meikkiä, ellei kyseessä ole jokin ihan poikkeustilanne, saati sitten että kävisin vaikkapa kaupoilla tai liikuntaharrastuksissa (edes uimahallissa) meikittä. Perussilmämeikki ja puuteria on ainakin vähintään oltava, tai en voi lähteä ulos ollenkaan. Olen joskus aiemmin pohtinut syitä siihen, miksi meikkaan, ja todennut, että koen oloni hyvin alastomaksi ja epävarmaksi ilman meikkiä. 

 

Olen kärsinyt ulkonäöstäni ala-asteelta lähtien. Muutamat luokkamme tytöt keksivät, että poikien tulisi listata kaikki luokan tytöt paremmuusjärjestykseen ulkonäön perusteella, ja pojat tekivät kiltisti niin kuin oli käsketty. Minä olin aina listan viimeisillä sijoilla, enkä voinut ymmärtää, miksi. En ollut omasta mielestäni niin ruma, että olisin ansainnut paikan häntäpäässä. Joka kerta toivoin, että olisinkin listan kärkipäässä, mutta enhän minä koskaan ollut.

Olen saanut elämäni aikana riittävästi kielteisiä kommentteja ulkonäöstäni, ja vaikka olen teeskennellyt, etten ole välittänyt niistä, kommentit ovat jääneet kaivamaan mieltä. Meikattuna olen kuitenkin kohtalaisen sinut ulkonäköni kanssa: osaan heittää huumoria Rosamunda-nenästäni ja olla välittämättä siitä sekä muista naamani epäkohdista. Vaikka meikki ei muuttaisikaan ulkonäköäni mitenkään radikaalisti, meikattuna oloni on silti jotenkin varmempi kuin ilman meikkiä. En halua olla ilman meikkiä kenenkään muun kuin ihan läheisimpien edessä, ja esimerkiksi appivanhemmat eivät ole koskaan nähneet minua ilman meikkiä (eikä ole muuten kukaan muukaan ukkelin sukulainen). Meikittä oleminen jonkun uuden ihmisen edessä tuntuu todella pelottavalta, koska olo tuntuu niin paljaalta ja haavoittuvalta. Jos joku sattuu vielä sanomaan silloin ulkonäöstäni jotain kielteistä, kommentti uppoaa kuin kuuma veitsi voihin. Kerrankin risteilyllä, kun olin pessyt illalla hytissä meikkini pois, matkaseurueeseemme kuulunut tyttö totesi, että "sä olet ruma ilman meikkiä". Lapsihan hän vasta oli, mutta eikös se totuus tule lapsen suusta. Aikuiset eivät vain uskalla sanoa, mitä ajattelevat. 

Ensimmäiset viikot ilman meikkiä olivat ihan hirveitä. Ahdisti astua ovesta ulos, enkä olisi lähtenyt mielelläni edes kauppaan, sillä pelkäsin, että ihmiset nauravat minulle. Jos joku sattui hymyilemään minulle, hän hymyili tietenkin sen takia, koska ajatteli, että "voi vittu miten ruma naama". Minulla on sellaiset ilman vahvuuksia olevat silmälasit (viralliselta nimeltään kai muotilasit), ja käytin niitä, jotta voisin piilottaa silmäni lasien taakse. Oloni tuntui niiden kanssa kuitenkin aivan yhtä alastomalta kuin ilman lasejakin, ja lasit oikeastaan vain pahensivat asiaa. Iloitsinkin jokaisesta aurinkoisesta päivästä, koska silloin oli lupa käyttää aurinkolaseja ainakin autolla ajaessa ja ulkona liikkuessa.

Olin jatkuvasti pahalla päällä ja kiukuttelin ukkelille joka asiasta. Ukkeli yritti kannustaa minua, että näytin hänen mielestään itse asiassa paremmalta ja nuoremmalta ilman meikkiä, ja ihonikin näytti terveemmältä ilman meikkivoiteita ja puutereita. Mutta mitä muutakaan ukkeli voisi sanoa – "kunpa voisit taas meikata, ettei tarttis enää katsella tota naamaa"? Huumoriakin ukkeli yritti, omaan pettämättömään tyyliinsä. Hän ehdotti minulle muun muassa, että "piirrä itsellesi jollain kulmakynällä viikset ja parta, niin kukaan ei kiinnitä huomiota silmiisi". 😆

Kun oli pakko astua meikittä sellaisten ihmisten eteen, jotka olivat nähneet minut aiemmin vain meikattuna, tajusin yhtäkkiä, että meikkaamisessani ei ollutkaan kyse vain epävarmuudesta, vaan kaiken taustalla oli hylätyksi tulemisen pelko. Pelkäsin kuollakseni sitä, että kun ihmiset näkisivät minut ilman meikkiä, he järkyttyisivät ja ajattelisivat: "Ai Satu näyttääkin oikeasti tuolta. No enpä haluakaan olla enää sen kanssa missään tekemisissä." Pelko tuntuu näin sanoitettuna aivan naurettavalta, koska jos joku oikeasti hylkäisi minut sen takia, ettei pysty katselemaan minua ilman meikkiä, niin sellainen ihminen joutaisi mennäkin. Siitä huolimatta pelkoni on enemmän kuin todellinen, enkä pääse siitä eroon noin vain. Kuinka kujalla ihminen voi ollakin.

Sitten tuli maskisuositus, ja minä riemuitsin. Nyt saisin peittää naamani ihan luvan kanssa! Toki silmät eivät maskilla peity, mutta loppu naama sentään peittyy!

Piilossa on hyvä olla.

Tämä massiivinen identiteettikriisi on herättänyt monia kysymyksiä, ja ehkä ihmetyttävin kaikista on se, miksi ulkonäköni on niin korostuneessa asemassa mielessäni. Mitä hemmetin väliä sillä oikeasti on, miltä näytän? Kuvittelenko tosiaankin, että jokainen vastaantulija on äärettömän kiinnostunut naamastani? Enhän itsekään kiinnitä tavallisesti ihmisten ulkonäköön mitään huomiota, saati sitten että arvioisin tai arvottaisin ihmisiä heidän ulkonäkönsä perusteella. Miksi muut sitten toimisivat eri tavalla? Olenko muka joku megajulkkis, jonka tekemisiä paparazzit kyttäävät pusikoissa ja jonka pitää olla koko ajan viimeisen päälle laitettu?

Tosiasiahan on nimittäin se, että ketään ei kiinnosta paskan vertaa, miltä naamani näyttää, tai onko minulla meikkiä vai ei. Ihan itse pilaan elämäni kriiseilemällä näin naurettavan asian takia. Jossain ihmiset kuolevat nälkään tai koronaan, ja minä täällä kitisen siitä, kun en voi käyttää meikkiä. Isot on murheet.

En ole koskaan käynyt missään meikkausjutuissa tai kasvohoidoissa, mutta eipä mennyt aikaakaan, kun keksin, että menen laitattamaan kulmakarvani. (Tarkemmin ajateltuna puhuin hieman potaskaa, sillä kävimme ystäväni kanssa muutama vuosi sitten Raili Hulkkosen Puuterihuoneella meikkiopissa. Se reissu oli kuitenkin täysin turha, sillä menin sinnekin meikit naamallani. Koska aikaa oli rajallisesti, Raili laittoi uudet meikit vanhojen päälle, ja näytin sen jälkeen ihan maksulliselta naiselta. Mutta enpä voi syyttää tuostakaan muita kuin itseäni.) En ole koskaan viitsinyt edes nyppiä kulmiani, koska minusta on ollut ihan sama, miltä kulmakarvani näyttävät. Nyt kulmakarvani värjättiin ja muotoiltiin siis ensimmäisen kertaa elämässäni, ja olinkin lopputulokseen ihan tyytyväinen. Väri kuitenkin vaaleni harmillisen äkkiä. 

Kuulin kulmien laittajalta myös lash liftistä, eli ripsien taivutuksesta ja kestovärjäyksestä, ja päätin kokeilla silmähoitojen päätyttyä sitäkin. Lash lift oli kumminkin pettymys, sillä taivutus ei kestänyt, enkä huomannut ripsien värissä mitään eroa alkuperäiseen. Ripsienpidennyksiä tai vastaavia en halua, koska en jaksa juosta alvariinsa huollattamassa ripsiä tai mitään muutakaan. Päätin siis jättää kauneuskokeilut sikseen ja pysytellä naturellina ainakin toistaiseksi.

Nyt olen ollut ilman meikkiä suunnilleen puolitoista kuukautta, enkä voi sanoa mitenkään tottuneeni meikittä oloon. On kumminkin pakko myöntää, että elämä on huomattavasti helpompaa, kun ei tarvitse aamulla pakkeloida itseään ja illalla pestä meikkejä pois. Käyttäisin kyllä meikkiä riemusta kiljuen, jos se vain olisi mahdollista, mutta pelkään kuollakseni, että jos erehdyn laittamaan naamalleni jotain allergisoivaa, sama ralli alkaa taas alusta. Myös silmiä rasittavia toimintoja (kuten tätä läppärillä oloa tai neulomista) on säännösteltävä, koska ne kuivattavat silmiä niin pahasti.    

Minulla ei ole aavistustakaan, miksi kirjoitin tämän, mutta täällä Kukkapillissä on jo niin paljon kaikkea muutakin scheissea, että samapa tuo, jos laitan vielä yhden kirjoituksen verran lisää. Onhan tämä nyt helvetin noloa, että aikuinen akka sekoilee tällä tavalla, mutta elämä on – ja sitten sinä kuolet. Pitääkin muistuttaa läheisiä, että minulla pitää sitten arkussa olla pakkelit naamalla, ettei tarvitse lähteä viimeiselle matkalle ilman meikkiä. 😆