Siedätyshoitoa

Jatkuva muuttojutuista lukeminen varmaankin kyllästyttää, joten päätin kirjoitella vaihteeksi jostain ihan muusta. Muistin nimittäin, että minulla on muutama postaus Boliviasta tekemättä, ja ajattelin kyhätä nyt kasaan niistä toisen.

Kirjoittelin vuosi sitten kammoavani museoita monestakin syystä (kyseinen postaus löytyy täältä), ja pohdin, kuinka päästä museokammostani eroon ja oppia jopa nauttimaan museoissa käymisestä. Sain silloin teiltä lukijoilta erinomaisia neuvoja, ja totesinkin, että jos haluan oppia nauttimaan museoissa käymisestä, minun pitää ruveta käymään niissä useammin. En voi käydä museossa kerran kymmenessä vuodessa, ja jos kyseinen museoreissu ei jostain syystä miellytäkään, sen jälkeen todeta, että museot ovat perseestä.

Santa Cruzin kaupungissa (Boliviassa siis) on loppujen lopuksi aika vähän katsomista, joten aika moni vierailija päätyy museoon varmasti jo siitäkin syystä, että muut nähtävyydet ovat vähissä. Museoita Santa Cruzissa kumminkin on, ja arvelin, että museoissa kuluisi hetki jos toinenkin. Väärässä kumminkin olin! Santa Cruzin museot ovat nimittäin varsin pieniä, joten katsomista ei ole paljon, ja museot oli hyvin äkkiä tutkittu.

Mutta selvisi myös, että Santa Cruzin museot sopivat erinomaisesti museokammon lievittämiseen: museovalvojia ei ole (kukaan ei siis kyttää selän takana jokaista liikettä), ja museoihin on kirjaimellisesti vapaa pääsy, sillä ovet ovat kadulle asti levällään. Käymistäni kuudesta museosta ainoastaan yhteen oli pääsymaksu, ja sekin oli yhden bolivianosin eli noin 13 sentin suuruinen. Jos kuusi museokäyntiä kustantaa yhteensä 13 senttiä, ei oikein kehtaa valittaa, vaikka museoissa ei olisi muuta kuin seinät. 😀

Ensimmäinen käymäni museo oli Raul Oteron kulttuurikeskus, jossa on sekä modernia että etno-historiallista taidetta. Ovet olivat kadulle asti auki, ja ajattelin piipahtaa sisällä katsomassa, mitä sieltä löytyisi. En vielä tässä vaiheessa tiennyt, että bolivialaisiin museoihin saa kävellä ihan vapaasti, ja etsin katseellani jonkinlaista lippuluukkua. Kun sellaista ei löytynyt, rupesin kiertelemään ja katselemaan.

Aluksi tuntui kerrassaan omituiselta, että museovalvojia ei ollut, eikä ketään kiinnostanut muutenkaan, mitä puuhailin. Mutta sitten tuli sellainen ihana vapauden tunne, että jee, kerrankin saa katsella ihan rauhassa!

"Pikkuinen ruumis."

"Kuulapeli".

"Raittiuteni varjossa."

Ja sitten taas ulos lämpimään Bolivian iltaan.

Seuraavassakin museossa, Casa Melchor Pintossa, kävin illalla erään kaupunkikierroksen päätteeksi. Osuin museoon puolivahingossa, kun minulla oli kauhea nälkä, ja näin kadulla museon kahvilan kyltin.

Sisäpihalta löytyikin aivan ihana, tunnelmallinen kahvila.

Casa Melchor Pinto suomentuu Melchor Pinton taloksi, ja sitä tämä rakennus aikoinaan olikin. Rakennus kuului vuonna 1982 kuolleelle vauraalle ja vaikutusvaltaiselle santacruzilaiselle, Melchor Pintolle. Sittemmin rakennus on entisöity, ja nyt se pitää sisällään erilaisia gallerioita ja näyttely- ja tapahtumatiloja. Enemmän kuin taide, minua kiinnostikin kaunis rakennus.

Vaihtuvassa näyttelyssä oli esillä santacruzilaisten taiteilijoiden töitä.

Näkemistäni museoista yksi mieleenpainuvimmista – eikä välttämättä mitenkään hyvässä mielessä – oli nykytaiteen museo.

Tännekin sai vain kävellä kadulta.

Ovenpielessä sisäpihan puolella istui pöydän takana mies, joka toivotti minut tervetulleeksi, ja sitten sainkin mennä tutkiskelemaan museota ylhäisessä yksinäisyydessäni. Muita vierailijoita ei tässä museossa, kuten ei muissakaan, juuri ollut.

Tämäkin rakennus sisäpihoineen oli varsin viehättävä.

 
Museon mielenkiintoisin alue löytyi rakennuksen takapihalta, kunhan ensin löysi tien sinne kaikenmoisen roinan keskeltä. Aluksi minua hieman epäilytti, saiko takapihalle edes mennä, mutta koska pihalla oli kyltti, jossa luki "kulttuuripolku", päätin käydä kokeilemassa onneani. Joku varmaan tulisi ajamaan minut pois, jos olin kielletyllä alueella?

Kulttuuri, missä sie oot?

Takapiha oli hämmentävä paikka, sillä en oikein tiennyt, mikä oli taidetta ja mikä pihalle heitettyä roinaa.

Tämä esimerkiksi saattoi olla taidetta, mutta yhtä hyvin tämä saattoi olla sulatettu muovinen roskapönttö, joka oli töhritty maaleilla.

Tämä nyt ei ainakaan ole taidetta. Vai onko sittenkin?

Sukkula Venukseen?

Tämä teos(?) voisi olla nimeltään vaikkapa Avioero.

Aikani takapihan ihmeitä pällisteltyäni päätin, että eiköhän tämä paikka ole nähty.

Sisäpihalla olisi viihtynyt kauemminkin.

Seuraavaksi oli vuorossa luonnontieteellinen museo, joka olikin se ainoa museo, jonne päästäkseen piti maksaa.


Museon löytämisen kanssa meinasi olla hieman hankaluuksia, kun en mitenkään tajunnut, että tämmöisessä rakennuksessa tosiaan voi olla museo. Samassa rakennuksessa oli myös yliopisto, ja siksi rakennus oli museoksi varsin epätyypillisen näköinen.

Museotilan nähtyäni minun olisi tehnyt mieli kääntyä ovelta takaisin, mutta ostin kuitenkin pääsylipun ja ja pakotin itseni kiertämään museon läpi. Tällaiset museot, joissa on kuolleita ötököitä tai täytettyjä eläimiä, eivät kiinnosta minua tippaakaan. Yritin kuitenkin teeskennellä kiinnostunutta, vaikka oikeasti pohdin vain, kuinka pian kehtaisin lähteä museosta pois. Mitäköhän olin kuvitellut luonnontieteellisessä museossa olevan – alastomia miesfiguureja kenties?

Kanootti.

Kanootintekotaito on periytynyt Boliviassa sukupolvelta toiselta, ja alkuperäiskansat käyttävät kanootteja yhä liikkumiseen Itä- ja Pohjois-Boliviassa. Kanootteja käytetään tyypillisesti lyhyiden matkojen kulkemiseen, mutta jos kanootin perään laittaa moottorin, sillä voi kulkea pidempiä matkojakin. Minä ihmettelin, miten noin kapeassa kanootissa edes pysyy ilman että keikahtaa heti veteen.  

Yhdessä vitriinissä lasikannen alla oli elävä ötökkä, jota jäin kuvailemaan pitkäksi aikaa. Se oli niin pieni, että siitä oli vaikea saada tarkkaa kuvaa.

Onneksi museoon tuli muitakin vieraita, ilmeisesti äiti ja poika, ja kun lipunmyyjä rupesi pitämään heille jonkinlaista yksityistä opastettua kierrosta, saatoin luikahtaa vähin äänin ulos museosta.

Altillo Beni -niminen museo oli jäänyt minulle vähän hämärän peittoon, sillä minulla ei ollut aavistustakaan, mitä museossa oli näytteillä. Bolivian museoista ja muista nähtävyyksistä on yleensäkin saatavilla varsin heikosti tietoa. Aukioloaikoja ei päivitetä nettiin, joten moni vierailija tulee varmasti kolkutelleeksi museoiden ovia turhaan.

Altillo Benistä tiesin sen verran, että se oli remontoitu vastikään museoksi. Olin kävellyt monta kertaa museon ohi ja todennut, että tämäkin rakennus näytti ainakin ulospäin varsin kauniilta.

Altillo Beniin ei käveltykään noin vain, sillä aulassa oli vastassa vartija, joka käski minua jättämään laukkuni säilytykseen museovierailun ajaksi. Tämä ei kuulostanut minusta yhtään hyvältä, koska missä minä sitten kantaisin kameraa, kännykkää ja lompakkoa. Tämähän on vain käsilaukku, selittelin, ja kysyin, mitä varten minun pitäisi jättää käsilaukku säilytykseen. Tarpeeksi kun jankkasin, vartija myöntyi lopulta, että mene sitten laukkuinesi.

Kadulta ei olisi voinut arvata, millaisen rakennuksen museo kätkee sisälleen.

Sisäpihan toisella puolella oli massiivinen, mustanpuhuva rakennus.

Tämän jyhkeän rakennuksen aulassa oli toinen vartija, joka neuvoi minua menemään toiseen kerrokseen, jossa olisi valokuvanäyttely. Kolmannessa kerroksessa oli kirjasto, ja pohjakerros oli tyhjillään. Tein työtä käskettyä ja suuntasin kerroksen ylöspäin. 

En päässyt selvyyteen, oliko Altillo Benin näyttely vielä keskeneräinen vai eikö tässä(kään) museossa ollut yksinkertaisesti mitään katsottavaa. Näytteillä oli ehkä kymmenen isoa valokuvaa ja toinen samanlainen määrä pienempi.

Nämä olivat vuonna 2018 kuolleen santacruzilaisen Roger Ortiz Mercadon valokuvia ihmisistä.

Tuli taas sama ongelma kuin luonnontieteellisessä museossa: kuinka pian kehtaisin lähteä museosta pois. Yritin tutkia valokuvia suurella hartaudella, mutta lopulta en enää jaksanut tuijottaa samoja valokuvia pidempään, ja niin oli tämäkin museo nähty.

Viimeinen käymäni museo oli museo, jossa esiteltiin Santa Cruzin alueen paikallishistoriaa. Tätäkin museota oli hieman vaikea löytää, koska museon ulkopuolella ei ollut minkäänlaista kylttiä tai museon nimeä. Luulinkin ensin, että museo oli viereisessä rakennuksessa, jonka edessä parveili nuorisoa, mutta se osoittautuikin kouluksi.

Tästä pääsee museoon.

Kirjoituspöydän takana istui taas mies, joka toivotti minut tervetulleeksi. Minulla ei ollut tästäkään museosta etukäteen minkäänlaista mielikuvaa, ja kävi ilmi, että suuri osa näyttelystä muodostui Santa Cruzin departementin itäosissa asuvan chiquitano-alkuperäiskansan historiasta. En ollut aiemmin kuullut koko chiquitanoista, mutta näyttely osoittautuikin näkemistäni kaikkein mielenkiintoisimmaksi.

Chiquitanojen kalastusvälineitä.

Chiquitanojen asumukset olivat hyvin yksinkertaisia.

Puutöitä.

Naamioita, joita käytettiin etenkin uskonnollisissa tansseissa; muissa tansseissa vähemmän.

Chiquitanojen vaatteita. Chiquitanot valmistivat vaatteensa puuvillasta, kasvikuiduista sekä eläinten nahoista.

Museossa oli myös joitakin esineitä mm. inkojen ja chane-kansan aikakaudelta.

Myös tämä museorakennus oli minusta valtavan kaunis.

Rakennus oli kuulunut alun perin Gutiérrez Jiménezin perheelle, ja se oli valmistunut vuonna 1917, jolloin Bolivia eli voimakasta taloudellisen kasvun aikaa kumipuusta saatavan kautsun ansiosta. Gutiérrez Jiménezin talon metalli- ja lasikoristeet oli tuotu Buenos Airesista, ja mietin, että olisi ollut kiva omistaa taas aikakone, jolla olisi voinut palata rakennuksen loiston päiviin.

Sitten taas takaisin todellisuuteen eli kadulle.

Santa Cruzin museot muuttivat ainakin suhtautumistani museoiden pääsymaksuihin. Mietin nimittäin, että voisin ihan mielelläni maksaa museoon pääsystä, jos pääsymaksu takaisi sen, että museossa olisi edes jotain nähtävää! Tyhjän saa näköjään maksamattakin. Toki Santa Cruzin museoissakin oli jotain nähtävää, mutta ei minusta niin paljon, että museoihin kannattaisi ihan lähtemällä lähteä.

Jäin miettimään sitäkin, miksi ainakin nämä käymäni museot olivat niin pieniä ja vaatimattomia. Mahtaisikohan asia johtua siitä, että Bolivia on kumminkin aika köyhä maa, eikä valtiolla ole ehkä varaa ylläpitää isoja museoita. Voi myös olla, että museot eivät kiinnosta paikallisia, ja turistejahan Santa Cruzissa käy varsin vähän. Keitä varten siis isoja ja hienoja museoita kannattaisi ylläpitää?

Tätä kirjoittaessani tuli jopa pieni kaipuu Boliviaan, ja rupesin miettimään, mitenköhän Boliviassa pärjätään koronan keskellä. Bolivian politiikassa oli määrä kääntyä uusi lehti tänään, sillä Boliviassa oli määrä olla tänään uudet presidentinvaalit niiden katastrofaalisten vaalien jälkeen. Nyt vaalit on kuitenkin siirretty koronan takia hamaan tulevaisuuteen.

Lunta tupaan

Muuttolaatikot tulivat tänään, ja olin aivan täpinöissäni, kun pääsin vihdoinkin tositoimiin. Oli ruvettava heti hommiin, ja pakkasinkin suorastaan maanisesti kaksi tuntia. Sitten homma tyssäsi siihen, että oli nälkä ja että piti mennä kauppaan jne. Päätinkin jatkaa pakkaamista vasta huomenna, kun projektikin tuntui etenevän siihen malliin, että minulta loppuu pian työt, jos jatkan samaa rataa. (Oikeasti pakattavaa riittää varmasti väsymykseen asti, mutta ehkä se näin alussa tuntuu siltä, että tämähän menee ihan vihellellen.)

Päätin siis lähteä kävelylle. Juuri kun olin pukenut vaatteet päälleni, tuli ensin valtaisa raekuuro ja sitten oikein kunnolla lunta. Salama välähti ja ukkonen jyrähti, joten oli pienimuotoinen ukonilmakin. Melkoinen vappu tulossa ainakin säiden puolesta. Eipä tässä tosin tarvitse mihinkään lähteäkään, joten siinä mielessä on aivan sama, onko hellettä vai tuleeko lunta. Lintujen ja muiden eläinten puolesta kumminkin surettaa, jos niiden kevätpuuhat häiriintyvät lumen tulon takia.

Onneksi lähdin kuitenkin lopulta ulos, sillä lumen ja vesipisaroiden kuorruttamat kasvit näyttivät aika hauskoilta.

Bongasin rantaraitin varrella linnun, jota en ollut koskaan aiemmin nähnyt.

Pienen googlettamisen jälkeen selvisi, että lintu oli haahka. Edessä on naaras; takana koiras. Haahkakin on muuten erittäin uhanalainen lintu.

Ukko vielä privaattikuvassa.

Fasaanikin tepasteli erään omakotitalon pihalla. 

Eilen meinasi mennä hermo sähköyhtiöihin. Olin tehnyt maanantaina muuttoilmoituksen, ja puhelin rupesi soimaan eilen tuon tuosta, kun kaikki sähköyhtiöt yrittivät tyrkyttää palveluksiaan. En ollut aiemmin tiennytkään, että sähköyhtiöt kilpailevat noin aggressiivisesti. Olin itse asissa vaihtanutkin sähköyhtiötä jo edellisellä viikolla, kun olin saanut yhdeltä yhtiöltä varsin edullisen tarjouksen. En ole koskaan aiemmin viitsinyt kilpailuttaa sähköä, kun olin ajatellut, että hinnoissa ei ole juuri mitään eroa, mutta kyllähän niissä näyttää jonkin verran olevan.

Kaiken huippu oli se, kun ukkeli oli puhelimessa irtisanomassa meidän nykyistä Fortumin sähkösopimusta. Samaan aikaan soi minun puhelimeni, ja kukapa muukaan langan toisessa päässä oli kuin Fortumin myyjä, joka tiedusteli meidän sähköasioistamme. Vastasin, että ne ovat oikein hyvällä mallilla: mies irtisanoo juuri paraillaan teidän sopimustanne. 😀

Saamme huomenna uuden asunnon avaimen ja pääsemme käymään asunnolla ensimmäisen kerran. Kieltämättä vähän jännittää. Millainen fiilis asunnossa tulee? Tuntuuko asunto kalsealta ja vieraalta, vai voisiko sinne kuvitella rakentavansa kodin? Mehän emme ole nähneet tulevaa asuntoamme ollenkaan, sillä näimme esittelykäynnillä vain kolmannen kerroksen esittelyasunnon. Lattiat olivat silloinkin vielä suojapahvien alla, parvekkeelle ei päässyt lainkaan, ja asunto oli muutenkin hieman keskeneräinen, joten kokonaisuus on vielä pienoinen arvoitus. 

Loppuun vielä kertomus aiheesta "tapahtuipa kerran Teboililla".

Olin ollut joulukuussa siivoamassa siskoni kanssa vanhempieni uutta asuntoa Savonlinnassa, ja koska minulla oli asioita hoidettavana Espoossa, oli tultava käymään välillä täällä. Juuri ennen lähtöäni siskon mies huomasi, että autoni vasen ajovalo oli pimeänä. Minua hieman jurppi, koska oli ajettava pimeällä valolla melkein neljäsataa kilometriä, ja joulukuussa on tunnetusti pimeää. Onneksi valo oli palanut kuitenkin tien puolelta eikä pientareen puolelta. Ainakin näkisin, jos tien sivusta pyrkisi hirvi tai vastaava tielle.

Selvisin kuitenkin hyvin perille Espooseen, ja seuraavana päivänä ajotietokone ilmoitti, että toinen parkkivalokin oli palanut. Ajattelin, että tämäpä hyvä: saisin vaihdatettua molemmat valot samalla. Kului kuitenkin vielä muutama päivä, ennen kuin minulla oli aikaa viedä auto korjaamolle (lue: vätystelin). Ihmettelin, kun ajotietokone ei sinä aamuna ilmoittanutkaan enää mitään palaneista polttimoista, ja ärsyynnyin: nyt on ajotietokoneessakin jotain vikaa! No, korjauttaisin ensin valot ja miettisin ajotietokonetta sitten myöhemmin.

Ajoin tutulle Teboilille, koska olin vaihdattanut polttimot siellä monesti ennenkin. Tiesin, että homma sujuisi siellä nopeasti ja helposti. Selitin korjaamon pojille, mitkä valot olivat palaneet, ja menin itse kahvilan puolelle kahville. Olin ehtinyt hädin tuskin istuutua, kun korjaamon pojat seisoivat taas edessäni. Ei kai Teboilillakaan sentään näin nopeasti polttimoita vaihdeta, ettei ihminen kerkeä edes istumaan! Oliko asiassa jokin ongelma?

Pojilla oli naama leveässä virneessä, ja ihmettelin, mikä nyt on noin hauskaa. Poikien asia kuului seuraavasti: voisinko kertoa heille vielä uudestaan, mitkä polttimot autosta olivat mielestäni palaneet. Pojat olivat tarkastaneet kaikki valot, eikä mikään niistä ollut palanut, vaan kaikki toimivat moitteetta.

Miten niin mikään valo ei ollut palanut ja kaikki toimivat? Eihän se ollut mahdollista! Ällistyneenä selostin, että olin ajanut pari päivää sitten pimeällä valolla Savonlinnasta Espooseen. Lamppu oli ollut ihan satavarmasti pimeä! Siskon mieskin oli nähnyt sen! (Autoasioissa kannattaa vedota aina miestodistajan lausuntoon.)

Pojat katsoivat toisiaan merkitsevästi: nyt on lähtenyt naisautoilija liikenteeseen. Kuin myönnytykseksi minulle toinen pojista sanoi, että "voidaan me silti vaihtaa ne polttimot sulle, jos haluat". Olin jotenkin niin hämmentynyt asioiden saamasta käänteestä, että huomasin sanovani, että juu, vaihtakaa vain.

Pojat lähtivät hymistellen tekemään työtä käskettyä. Minä istuin juomassa kahvia, enkä tiennyt, miten päin olisin ollut. Olisin halunnut piiloutua pöydän alle. Mitä ihmettä olin oikein ajatellut? Siellä pojat nyt vaihtavat täysin toimivia valoja uusiin! Mahtaa heillä olla hauskaa. Varmaankin naureskelevat, että kunpa kaikki autoilijat olisivat yhtä pölvästejä. Rahan tuloa ei voi estää!

Ahdistavan pitkän odottelun jälkeen toinen pojista tuli tuomaan avaimeni. Yritin olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kiittelin ja hyvästelin ja siirryin kassalle maksamaan neljänkymmenen euron laskun. Laadukkaasta työstä maksaa toki mielellään. 😆 Sitten luikahdin autoon ja poistuin Teboililta niin nopeasti ja huomaamattomasti kuin vain osasin.

Mietin asiaa jälkeenpäin ja tulin siihen tulokseen, että pakkasen oli täytynyt tehdä tepposet ajovaloille. Savonlinnassa oli ollut melkein viisitoista astetta pakkasta, ja kovemmat pakkaset jatkuivat vielä muutaman päivän. Luultavasti pakkanen oli aiheuttanut ajovaloon ja myöhemmin parkkivaloon jonkinlaisen toimintahäiriön. Kun ilma sitten taas lauhtui, valot alkoivat jälleen toimia, eikä ajotietokonekaan ilmoitellut siksi enää mitään.
Mitäpä tästä opin? No ainakin sen, että:

1. Varmista, että polttimo on oikeasti palanut, ennen kuin menet vaihdattamaan sitä.
2. Etsi uusi korjaamo.

Mukavaa vappua! 😘

Potalla

Aloitin muuton valmistelun eilen, kun pakkailin pahvilaatikoihin sellaisia juttuja, jotka menevät uuden asunnon varastokoppiin tai joiden purkamisella ei ole muuton jälkeen kiirettä. Tavaroita läpikäydessä tuli vastaan taas monenlaisia muistoja menneestä.

Äiti on taltioinut Minä pienokainen -kirjaan kuvia lapsuudestani, ja tämän kuvatekstinä oli "tärkeä toimitus". 😊

Viisivuotissynttärini. Kuva on vähän epätarkka, mutta minä olen tuossa etualalla.

Synttärikuvassa näkyvät myös naapuritalojen kaksi Liisaa. Toinen Liisa asui meitä vastapäätä ja toinen rajanaapurina. Liisat olivat minua useamman vuoden vanhempia, ja he keksivät semmoisen leikin, että he alkoivat pitää minulle koulua pihallamme olevassa varastorakennuksessa. Leikistä tulikin totta, sillä opin lukemaan ja kirjoittamaan neli- tai viisivuotiaana Liisojen koulussa.

Sain tuon kuvassa näkyvän nallen mammalta (äidinäidiltä), kun olin yksivuotias. Asuimme silloin Loviisassa, ja mamma osti nallen loviisalaisesta lelukaupasta. Kuten äitikin on kuvatekstiin kirjoittanut, nalle oli minulle hyvin rakas. Myös tuo riepu oli minulle aivan erityisen tärkeä, ja sillä oli nimikin, Kana.

Tuo vanha nalle, eli nykyisen nalleni "esi-isä", on minulla vieläkin tallessa. Sekin löysi paikkansa yhdestä muuttolaatikosta, kun oli ensin käynyt hieman kuvattavana.

Kirurgisia toimenpiteitä läpikäynyt nalle (huom. korvat).

Heitin tämän vanhan nallen kerran jo melkein pois, mutta ei minulla sitten ollutkaan sydäntä luopua kaverista, joka on seurannut minua melkein koko elämäni. Ehkä vanha nalle löytää uudesta asunnosta jonkin paikan, josta se voi ihmetellä nykymaailman menoa.

Yhteispotretti. Heissähän on vähän samaa näköäkin!

Löysin myös ensimmäisen luokan piirustusvihon. Ei taida nykyajan alakoululaisilla olla enää piirustusvihkoja?!

Tämä on ilmeisesti omakuva.

Oikein- ja väärinmerkit ärsyttivät vihon sivuilla. Onko piirustuksetkin pitänyt arvostella? Mikseivät lapset ole saaneet piirtää piirtämisen ilosta?

Vuonna 2001 jouduin kiipeliin Kyproksella, kun otin kuvia Pohjois- ja Etelä-Kyproksen raja-alueella. Olin toki nähnyt kyltit, jotka kielsivät kuvaamisen raja-alueella, mutta olin arvellut, että kielto ei koskisi minua.

Saimme peräämme jonkinlaisen siviilipoliisiauton, joka pysäytti meidät, ja paikalle ilmestyi pian toinenkin poliisiauto. Miehet alkoivat kovasanaisesti tentata minulta, mitä varten olin ottanut kuvia raja-alueella, ja tunsin itseni ihan suuren luokan rikolliseksi. Pelästyin, kun miehet vaativat saada filmirullani itselleen (silloin elettiin vielä filmikamera-aikaa). Menettäisin kaikki lomakuvani, jos filmini vietäisiin! Tirautin pienet itkutkin, kun ajattelin, että miehet saattaisivat heltyä kyynelten edessä, mutta ei. Filmit oli luovutettava – sekä kamerassa ollut että toinen filmi. Miehet ottivat minulta kotiosoitteeni, johon he lupasivat lähettää kuvat sen jälkeen, kun olivat katsoneet ne. Arvasin, etten enää koskaan näkisi kuviani.

Ihme kuitenkin tapahtui, ja reilun viikon päästä postiluukusta kolahti lähetys Nikosian poliisilta. Kuori sisälsi kaikki kuvani kehitettyinä (miinus raja-alueella ottamani kuvat) sekä saatekirjeen, jonka löysin nyt yhdestä laatikosta: 

En muista, oliko tuo ensimmäinen kerta, kun jouduin vaikeuksiin valokuvaamisen takia, mutta viimeinen kerta se ei ainakaan ollut. Kaikenlaisia hankaluuksia on koettu valokuvaamisen tiimoilta tuon jälkeenkin. Aina kannattaa yrittää jne.

Appivanhemmat kävivät Suomessa vuonna 2004, ja tässä olemme käymässä vanhemmillani Itä-Suomessa. Appivanhemmat saattoivat olla kylillä hieman eksoottinen näky. Itseäni katsellessa ihmettelen, mitkä ihmeen lököhousut minulla on jalassa. Ihan hirveät.

Mutta siirrytäänpä menneiden muistelusta nykypäivään ja Sortti-asemalle, jossa tuli käytyä taas tällä viikolla. Tällä kertaa minun piti päästä eroon kahdesta vanhasta yöpöydästä ja hajonneesta sohvapöydän tasolasista.

Maksoin Sortti-aseman infossa jätemaksun, hyppäsin autoon ja kurvasin jätelavan eteen. Sinkosin lavan reunan yli ensin toisen yöpöydän takapenkiltä ja sitten toisen yöpöydän etupenkiltä. Jälkimmäistä heittäessäni katsoin, että mikäs värikäs se siinä mennä vilahti. Vilkaisin lavalle, enkä voinut uskoa silmiäni.

Meikäläisen käsilaukkuhan se siellä.

Toinen yöpöytä oli ollut etupenkillä, ja olin tunkenut käsilaukkuni pöydän sisään sen takia, että yöpöytä oli vallannut laukun normaalin paikan, enkä ollut viitsinyt laittaa laukkua lattiallekaan. Olin ajatellut matkalla monta kertaa, että pitää muistaa ottaa laukku yöpöydän sisästä pois, ennen kuin heitän pöydän menemään, ja vielä lavan eteen ajaessanikin olin muistuttanut itseäni asiasta. Sinne se laukku oli kumminkin lentänyt, jätelavalle yöpöydän kanssa.

Ensimmäinen ajatukseni oli tietenkin hypätä lavalle ja käydä hakemassa laukku pois. Oma apu, paras apu! Lava oli kuitenkin niin syvä, etten todennäköisesti pääsisi lavalta ylös, vaikka vielä alas pääsisinkin. Saattaisin myös herättää epätoivottua huomiota jumppaillessani lavalla, ja asiasta tulisi varmasti sanomistakin. Olin nimittäin hetkeä aiemmin nähnyt asemalla kieltokyltin, että lavoilta ei saisi ottaa mitään. Se tarkoitti varmastikin myös sitä, että lavoille ei saisi mennä.

Ei auttanut muu kuin palata nolona takaisin infopisteeseen ja selittää infopisteen miehelle, että et kyllä usko, mitä äsken tapahtui. Nyt siellä lavalla on minun käsilaukkukin!

Mies jätti infopisteen ja lähti mukaani katsastamaan tilannetta. Lavalle kurkattuaan mies totesi, että siellä se tosiaan on. Hetken miettimisen jälkeen mies kipaisi lavan eteen punakeltaisen kieltopuomin, ettei kukaan tulisi vain kippaamaan uutta lastia laukkuni päälle. Oikein kannatettava idea minusta. Ehdotin miehelle, että voisin yrittää hakea laukun itse, mutta lavalle ei kuitenkaan saanut mennä. Koska lava oli niin syvällä, se piti kuulemma saada nostettua maan tasolle. Tähän tarvittiin jokin kone, ja mies lähtikin hakemaan paikalle toista miestä koneineen.

Infopiste oli jäänyt tyhjäksi, ja portin eteen oli ilmestynyt auto odottelemaan vuoroaan. Näin, kuinka autossa ollut pariskunta ihmetteli, miksi infopisteessä ei ollut ketään paikalla. Ei kai tässä nyt ehditä muita asiakkaita palvelemaan, kun on käsilaukun pelastusoperaatio käynnissä!

Minä odottelin lavan edessä ikuisuudelta tuntuneen ajan ja toivoin voivani vajota maan alle. Näin jo mielessäni, kuinka paikalle saapuisi näyttävästi kohta jokin hehtaaritrukki. Seuraisi paljon meteliä ja huomiota herättävää toimintaa, jonka päätteeksi jätelavalta nostettaisiin ylös kirjava käsilaukku. Voiko nolouteen kuolla?

Lopulta näin miehen, joka lähestyi minua monta metriä pitkä metallikeppi kädessään. Kepin toisessa päässä oli koukku. Ahaa. Mies meinasikin ruveta onkimispuuhiin! Tämä olikin huomattavasti miellyttävämpi vaihtoehto.

Miehen ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, kun hän silmäili minua. Jos olisi pitänyt yrittää tulkita ilmettä jotenkin, se oliko saattanut kertoa jotakin sellaista kuin että "rouvalla ei taida olla ihan kaikki muumit laaksossa". Minä tokaisin nolona vain, että päivää ja anteeksi.

Mies oli selkeästi kalastellut ennenkin, sillä hän sai nätisti laukun molemmat sangat koukkuun. Niin laukku nousi lavalta ylös, hitaasti mutta varmasti, ja minä sain käsilaukkuni taas hyppysiini. Voi sitä ilon tunnetta!

Ensimmäiseksi piti tarkastaa, vieläkö kamerani toimi, sillä olin lingonnut yöpöydän lavalle melkoisella voimalla. Kamera toimi onneksi hyvin, ja kun lompakkokin oli tallella, olin selvinnyt tilanteesta ilman vaurioita. Sitten saatoinkin liueta paikalta vähin äänin, ja kylläpä olinkin iloinen, kun Sortti-asema hävisi näkyvistä.  Niin oli varmaan pari muutakin ihmistä. 😀

Nyt en kehtaa mennä Sortti-asemalle, ennen kuin pöly on laskeutunut, tai sitten pitää vaihtaa Sortti-asemaa ja ajaa esimerkiksi Kirkkonummelle. Myös meidän lähi-Teboil on pannassa yhden nolon sattumuksen takia, mutta se onkin jo toinen tarina.

Espoo tarjosi eilen iltakävelyllä taas luontoelämyksiä, tällä kertaa pupujen muodossa. Nämä kaverit tarttuivat kameraan.

See you never!