Jos mies sanoo tekevänsä jotain, hän kyllä tekee sen. On ihan turha muistutella asiasta puolen vuoden välein.


keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Moniongelmainen museovieras

Olen aina ihaillut sellaisia ihmisiä, jotka tykkäävät käydä taidemuseoissa ja -näyttelyissä ja jopa viihtyvät niissä. Haluaisin itsekin tuntea oloni taiteen äärellä luontevaksi, mutta se ei tunnu vain onnistuvan. Yleensä poistun taidemuseosta (ja kaikista muistakin museoista) turhautuneena, pettyneenä ja pahantuulisena, mikä ei liene museokäynnin tarkoitus. Vika ei tietenkään ole taiteessa vaan minussa itsessäni, mutta vaikka kuinka olen yrittänyt pohtia asiaa, en ole vielä saanut selville, mikä perimmäinen ongelmani oikein on. Periksi en ole kuitenkaan antanut, vaan aina välillä intoudun yrittämään, josko tällä kertaa lykästäisi ja viihtyisin museossa. 

Viimeisin museokäyntini suuntautui Medellínin tunnetuimpaan taidemuseoon Museo de Antioquiaan, kun halusin nähdä kaksi Fernando Boteron maalaamaa Pablo Escobar -teosta. Sisäänpääsymaksu oli sen verran suolainen (18 000 pesoa eli 5 euroa), että ajattelin, että nyt pitää saada vastinetta rahalle ja kiertää koko museo.

Museon aulassa tulijaa tervehtii Pedro Nel Gómezin muraali Työ ja äitiys, 1936 (El trabajo y la maternidad).

Päätin aloittaa museon ylimmästä kerroksesta ja valua sieltä alaspäin. Jo heti ensimmäisessä näyttelyhuoneessa jouduin kohtaamaan asian, joka ärsyttää minua museoissa kaikkein eniten: yli-innokkaat museovalvojat. En pidä siitä, että joku seuraa jokaista askeltani ja tarkkailee tekemisiäni koko ajan. Ymmärrän toki, että museovalvojat tekevät vain työtään - valvovat teoksia ja vastaavat asiakkaiden mahdollisiin kysymyksiin - mutta minulle tulee kyttäämisestä sellainen tunne, että minua epäillään jostakin, ja se jos mikä saa minut raivoihini. Ihan kuin minua pidettäisiin varkaana tai jotain. En tiedä, miksi minusta tuntuu niin vahvasti tältä, koska en muista, että minua olisi koskaan epäilty varkaaksi (paitsi kerran joskus teininä muistaakseni Kouvolan Citymarketissa). En pysty keskittymään taiteeseen lainkaan, kun kyttääminen sapettaa niin paljon. Museo de Antioquiassa museovalvojia oli vielä kaiken lisäksi todella paljon, ja koska museovieraita oli puolestaan vähän, en voinut ajatella hukkuvani massaankaan.

(Kaikki seuraavat maalaukset ovat Fernando Boteron, kunnes toisin mainitaan.)

Yö, 1997 (La noche).

Pedro, 1974.
Käsi, 1998 (Mano).

Päätin kuitenkin, etten antaisi museovalvojien pilata tämänkertaista museokokemustani ja kaivoin laukustani kuulokkeet ja laitoin kännykästä musiikkia soimaan. Ehkä musiikin kuuntelu auttaisi sulkemaan ulkopuolisen maailman paremmin pois.

Siirryin seuraavaan näyttelyhuoneeseen, mutten ehtinyt kuin ensimmäisen taulun luokse, kun museovalvoja tuli sanomaan minulle jotakin, ja minun oli pakko riisua kuulokkeet pois. Sain kuulla, että olin ylittänyt lattiaan piirretyn harmaan viivan, jonka toiselle puolelle ei kuulemma saanut mennä. Minua suututti niin paljon, että oli pakko kävellä ulos koko näyttelyhuoneesta.

Keittiön pöytä, 1970 (Mesa de cocina).
Juova nainen, 1996 (Mujer bebiendo).

Harkitsin hetken lähteväni pois koko museosta, mutta sisu ei antanut periksi, kun enhän minä ollut nähnyt vielä niitä Boteron Escobar-teoksiakaan. Tajusin käyttäytyväni ihan naurettavasti, mutta en kerta kaikkiaan voinut reaktiolleni mitään. Sama juttu toistuu jokaisessa museossa, jos minulle tulee museossa tunne, että en saa katsella rauhassa - eli siis lähes aina. Toki poikkeuksiakin löytyy, kuten esimerkiksi kolumbialaisen kirjailijan Fernando Gonzálesin kotimuseo Otraparte. Siellä kukaan ei hengittänyt niskaani, ja siksi viihdyinkin siellä aivan erinomaisen hyvin.

Harmittaa, kun en ymmärrä, miksi reagoin museovalvojien "kyttäämiseen" noin voimakkaasti. Kun en tiedä perimmäistä syytä, en osaa muuttaa käyttäytymistänikään mitenkään. Olen yrittänyt pohtia, mahtaisiko museovalvojakammoni olla opittu käyttäytymismalli ja automaattinen reaktio johonkin elämässäni aiemmin sattuneeseen, vai onko se peräti persoonallisuuskysymys. Minullahan on pahemmanlaatuinen auktoriteettiongelma, ja minun on erittäin vaikea hyväksyä ja noudattaa muiden luomia sääntöjä ja käskyjä, varsinkin jos ne tuntuvat minusta jollain lailla perusteettomilta.

Autopommi, 1999 (Carrobomba).
Amanda Ramirezin talo, 1988 (La casa de Amanda Ramirez).
Rosita, 1973.

Päätin yrittää kaikesta huolimatta katsoa ainakin Boteron teokset, sillä olisihan se harmi, jos tunnetuimman kolumbialaisen taiteilijan teokset jäisivät minulta näkemättä ihan vain oman kriiseilyni takia. 

En tiedä taiteesta paljonkaan, ja Boterokin oli minulle lähes tuntematon ennen Kolumbiaan tuloani. Olinkohan koskaan edes kuullut Boterosta? Ensimmäinen kosketukseni Boteroon taisi olla Medellínin pääaukiolla Plaza Boterolla, jota komistaa 23 Boteron muhkeaa patsasta. En suuremmin ihastunut Boteron lapsekkaaseen tyyliin, mutta halusin kuitenkin tutustua Boteron teoksiin lähemmin, ennen kuin muodostaisin lopullisen mielipiteeni. En pidä muutenkaan naivistisesta taiteesta, vaan naivismi suorastaan ärsyttää minua. Tässäkin olisi oivallinen itsetutkiskelun paikka.

Kolumbialainen perhe, 1973 (La familia colombiana).

Keittiö, 1997 (La cocina).
Cecilian muotokuva, 1968 (Retrato de Cecilia).
Ludvig XVI:n ja Marie Antoinetten vierailu Medellínissä, n. 1990 (Visita de Luis XVI y María Antonieta a Medellín).

Olen miettinyt sitäkin, pitääkö taidetta aina arvottaa. Minulla on ärsyttävä tapa muodostaa taideteoksesta välittömästi oma mielipiteeni ja joko pitää teoksesta tai sitten olla pitämättä. Jos en pidä teoksesta, mahdollisuus tutustua taideteokseen on tavallaan jo menetetty, sillä olen siirtynyt mielessäni jo seuraavaan tarkastelun kohteeseen. Uskon, että saisin taiteesta paljon enemmän irti, jos pystyisin unohtamaan omat mielipiteeni ja keskittyisin sen sijaan todella katsomaan teosta: mitä teoksessa näkyy, ja millaisia ajatuksia ja tunteita se minussa herättää? Toki sen oman mielipiteenkin voisi muodostaa, mutta vasta sitten, kun olisin todella nähnyt teoksen ja antanut sille edes mahdollisuuden.   

Mariela Ochoa Uribe: Musta tyttö, 1949 (La niña negra).
Eladio Vélez: Silittäjä, 1938 (Aplanchadora).
Francisco Antonio Cano Cardona: Horisontit, 1913 (Horizontes).
Ricardo Gómez Campuzano: Mulatti, 1943 (La Mulata).

Minua hiertää taidemuseoissa myös se, että ne ovat jotenkin liian osoittelevia paikkoja. Taidemuseot tuntuvat sanovan, että täällä näitä taideteoksia on, ja niitä sinun pitää nyt tuijotteleman. Museot eivät jätä tilaa omille löydöille, kun kaikki on laitettu valmiiksi esille: ihmiset pakotetaan katsomaan samoja asioita. Haluaisin kokea löytämisen riemua ja löytää omat juttuni, sillä kärsin siitä, jos minun pitää toimia samalla tavalla kuin muut. Ymmärrän toki, että esimerkiksi boteroon harvemmin törmää jossakin kadunkulmassa, joten jos haluaa Boteroa nähdä, on vähän pakko mennä taidemuseoon.


Museo de Antioquiassa oli paljon muutakin kuin perinteistä maalaustaidetta, kuten veistoksia ja modernimpaa taidetta, mutta minun keskittymiskykyni ei enää riittänyt niihin. Muutamasta kiinnostavasta teoksesta tuli kuitenkin otettua kuva.

Rafael Canogar: Pako, 1972 (La escapada).
 
Näiden kahden teoksen tekijät ja nimet jäivät hämärän peittoon:


Huomatkaa lattiassa oleva harmaa viiva. Ken sen yli käy, saa kaiken toivon heittää.
Museon kahvila oli viehättävä paikka, ja siellä sai sentään olla rauhassa! 


Porkkanakakku on lemppariani, joten sitä oli siis otettava.


Botero täyttää reilun viikon päästä (tarkalleen sanottuna 19. päivä) 87 vuotta, eikä hänellä tunnu olevan aikomustakaan lopettaa maalaamista. Botero jatkaa yhä maalaamista sekä Pietrasantassa Italiassa, Monacossa että kotonaan maatilalla Medellínin liepeillä Rionegrossa.

Viisi euroa museovierailusta ei ole ehkä paha hinta jonkin toisen maan hintoihin verrattuna, mutta täällä se tuntuu aika paljolta, varsinkin kun viereiseen Rafael Uribe Uriben Kulttuuripalatsiin pääsee ilmaiseksi. Tosin Kulttuuripalatsissa ei olekaan Boteron teoksia, ja valikoima on muutenkin hyvin suppea verrattuna Museo de Antioquiaan.

Rakennus on kuitenkin viehättävä, ja voimakasväriset Yolanda Pérezin maalaukset miellyttivät silmääni. Kulttuuripalatsikäynti jäikin mieleeni paljon miellyttävämpänä kokemuksena kuin Museo de Antioquia.


Yolanda Pérez: Renata.
Yolanda Pérez: Clotilde.

Tykkäsitkö jostakin teoksesta erityisesti? Oletko muuten taiteen ystävä tai ahkera museokävijä?

30 kommenttia:

  1. Mulla on tauluangsti, joka johtuu siitä, että isä on taulujen ystävä ja niitä on meillä lapsuudenkodissa kaikki seinät (liian) täynnä. Ne on käsittääkseni ihan tunnettujen taiteilijoiden tekemiä ja arvokkaitakin, mutta mulle ihan liikaa, kun tuntuu, että mikään ei pääse oikeuksiinsa, kun heti vieressä on joku toinen.

    Ehkä osin sen takia, mutta myös muuten, valitsisin omaksi suosikikseni tästä sun kuvasarjasta tuon keltaisen puun tilataideteoksen. Jotenkin kivan aurinkoinen ja todellinen.

    Tauluista hienoin on mun mielestä kuvasarjan viimeisin (Clotilde).

    Mua kanssa häiritsee perässäkävelevät vartijat. Ei tosin ole käynyt niin kuin kerran (paikallisessa S-marketissa, jota ei enää ole), jossa olin suunnilleen ainoa asiakas ja vartija kulki koko ajan kannoilla. Lopulta oli pakko kysyä häneltä, että luuleeko mun varastavan jotain. Piirsi kuvaannollisesti etusormella viivan suunsa eteen ja sanoi, että "Huuleni ovat sinetöidyt". Ööööö... Siinä kohtaa tajusin, ettei tainnut olla hällä kaikki kotona muutenkaan, joten poistuin paikalta.

    Silti aina välillä taideteoksia varastetaan, minkä ei luulisi olevan mahdollista noin tehokkaan vartioinnin alla.

    Koitahan nyt toipua pääsylipun kalleudesta :D.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän tauluangstisi ihan täysin. Minustakin taulujen kuuluisi olla katseenvangitsijoita, eli tauluja pitäisi olla vain yksi tai ainakin niiden ympärillä saisi olla riittävästi tilaa. Jos tauluja on liikaa, niistä tulee vain tasaista harmaata massaa. Tosin ymmärrän, että jos pitää tauluista, taulujenkin kanssa lähtee varmaan helposti mopo käsistä. :-)

      Minustakin tuo keltainen tilataideteos oli ihanan raikas ja erilainen. Teki mieli mennä istumaan tuohon penkille, mutta siitäkin olisi varmasti tullut sanomista. :D

      Apua, miten outo vartija! Pelottava suorastaan. Ei ole ihme, jos läksit kävelemään! Kauppojen vartijat ärsyttävät minuakin ihan suunnattomasti. Olisi kiva tietää, millä perusteella he valitsevat “uhrinsa”, vai kävelevätkö he kaikkien asiakkaiden perässä samalla tavalla. Onneksi vartijoita näkee kaupoissa nykyään aika harvoin, kun kaupoissa taidetaan luottaa enemmän valvontakameroihin ja varashälyttimiin. Mutta meidän lähi-Alepassa olen nähnyt vielä vartijoitakin, mutta yleensä he seisoskelevat paikallaan siinä kassojen liepeillä uloskäynnin luona.

      Tuosta museovisiitistä on jo pari kuukautta, joten olen jo ehtinyt toipua museolipun kalleudesta. ;-) Mutta eilen sain uutta märehdittävää, kun kävin vaihdattamassa sykemittarin patterin. Se oli niin kallis toimenpide, etten tiedä, milloin pääsen taas tämän yli. :-D

      Poista
  2. Ihana postaus :D :D Ymmärrän, ettei taide ja sen tuijottelu ole kaikkia varten. Itse rakastan näyttelyitä ja museoita, mutta en tietenkään mitä tahansa taidetta (tai tilaa). Eniten tykkään tiloista, joissa taide ei tavallaan ole jalustalla. Eräs mieleenpainuvin tällainen oli taidemyyntinäyttely Dallasin kupeessa (siellä oli paljon installaatioita ja melko synkkää taidetta, aaah). Mutta juu, kyllä ihan perinteiset galleriatkin menee, mutta ei minuakaan tosiaan kaikenlainen ja kaikki taide puhuttele eikä tarvitsekaan.

    Esimerkiksi suurin osa näistä sinun kuvaamistasi on kyllä ihan hienoa, mutta eivät puhuttele minua ja minä haluan että taide puhuttelee minua – mielellään herättää jonkin tunteen, ajatuksen tai tarinan. Tuo La Cocinan Keittiö on komean kolmiulotteinen, tykkään siitä. Jokin sen kliinisyydessä ja avaruudessa myös kiehtoo. Ihastuttaa myös se keltakukkainen puu, jossa sininen tausta. Voisin ottaa makkariin sen, kiitos! :D

    Minua eniten näyttelyissä ärsyttää, jos siellä on liikaa ihmisiä. Siis niin, ettei pääse katsomaan heti sitä, mitä haluaa katsoa. Tekisi joskus mieli vain lakaista ihmiset pois tieltä :D Olen opetellut olemaan “töykeä” eli ignoraan perässäroikkujat enkä noteeraa heitä, jos sattuvat puhumaan. Yleensä jättävät rauhaan. Jos sattuu olemaan jossain muualla kuin Suomessa, voi puhua niille suomeksi – lähtevät silloin yleensä melko pian pois. Itse tykkään kyllä joskus lätistä, mutta jos en ole puhetuulella niin tekeydyn ummikoksi. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai niin, pidän myös tuosta Rafael Canogarin teoksesta Pako!

      Poista
    2. Hih, se on helppoa, kun osaa tehdä yksinkertaisestakin asiasta vaikeaa. :-D

      Tuo on hyvä pointti, että kannattaisi etsiä sellainen taiteen muoto, joka puhuttelee itseä. En tosin tiedä, mitä se mahtaisi omalla kohdallani olla. Tykkään kyllä maalauksistakin, jos ne herättävät jotain ajatuksia ja mielikuvia. Esimerkiksi tuo Horisontit puhuttelee minua tunnelmallaan kovasti. Ja uskon, että minäkin pitäisin sellaisesta näyttelystä, jossa taide ei ole ikään kuin jalustalla. Siinä voisi kokea ehkä jonkinlaista löytämisen riemuakin, kun taide olisi laitettu esille huomaamattomammin.

      Mutta taiteesta nauttiminen ja sen oman jutun löytäminen vaatii minulta hirveästi keskittymistä, ja mulle keskittymisen edellytys tuntuu olevan se, että ei ole ketään kyttäämässä (tai että mulla ei ole tunnetta siitä, että joku kyttää). Ehkä pitäisi ostaa sellaiset hevosen silmälaput, jotka estävät näkemästä sivuille, niin en tietäisi, mitä ympärilläni tapahtuu. :-D Ei helkkari, nyt rupesin ihan tosissani pohtimaan tätä vaihtoehtoa. Tai sitten vain pussi päähän ja siihen pienet rei'ät silmille. Tosin tämä vaihtoehto saattaisi herättää museovalvojissa huomattavan paljon epäilyksiä. ;-)

      Keitiöstä pidin muuten minäkin! Ja oven takaa kurkkaava lapsi on hauska. Huomasin sen vasta nyt, kun laitoin kuvaa tähän.

      Väenpaljous ei ole kivaa sekään, vaikka minusta tuntuu, että se olisi kuitenkin parempi vaihtoehto kuin se, että on näyttelyssä lähes yksin.

      Töykeys onnistuu minultakin, ja sovelsin sitä myös tuolla. Töykeydestä tulee vain niin paska fiilis, kun tunnen kohtelevani ihmisiä ikävästi, eikä se ainakaan yhtään kohenna olotilaa. Eikä se edes auttanut tuolla mitään; melkein tuntui, että päinvastoin.

      Pako oli minustakin hieno. Tosin se on väreiltään ahdistavan harmaa, mutta jokin kirkas oranssi ei ehkä sopisi teemaan. :-)

      Poista
  3. Karmeita tauluja ja yhtäkään en seinälleni pistäisi! Paitsi juuri tuo keltainen puu, se on kaunis. Perezin työt miellytti myös enemmän silmää samoin se Pako-teos.

    Olen aina ihmetellyt ihmisiä jotka näkevät mm.modernissa taiteessa jonkin syvällisen sanoman. Siis täh!? Toki jotkut viiruhässäkät piristävätkin joitain tiloja. Itse en tunnista itseäni mitenkään suureksi taiteen ystäväksi eli taidemuseot eivät kulu minun käytössäni. Kyllä tietysti kauniista tauluista pidän jos sellainen sattuu kohdalle. Museoista mieluisampia ovat linnat tai muut entisten aikojen kulttuurien paikat/tavarat.

    Vartioiden ammattitaito mielestäni arvioidaan juuri sillä huomaamattomuudella. Itselläni on käynyt lähes vastaava tapaus, kuin Annukalla, lähi ääs-marketissa. Kyllä tuntui epämiellyttävältä moinen kyttäys ja aloin itsekin epäillä olevani hirveän epäilyttävän näköinen tapaus! Poikotoinkin koko kauppaa useamman vuoden tapauksen jälkeen :-D
    Olen joskus itse ajatellut vartijankoulutusta, mutta nuo kauppojen vartijat ovat vieneet siltä ammattihaaveelta siivet.

    Kaunis tuo kahvila ja mehevän näköinen kakkupala.

    -m

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :-D

      Aika lailla samoista jutuista taidetaan tykätä. Minäkään en ottaisi yhtäkään näistä omalle seinälleni, vaikka jotkin taulut miellyttävätkin silmää noin muuten. Taulun hankkiminen omaan kotiin olisi kyllä ihan hirveän vaikeaa – suorastaan mahdoton tehtävä!

      Moderni taide on minullekin arvoitus, ja siksi olenkin pysytellyt pois kaikista modernin taiteen museoista. Siitä tulikin mieleeni, että täälläkin olisi modernin taiteen museo. Pitäisköhän käydä siellä vähän kiusaamassa itseään? ;-D

      Mutta ehkä taide on vähän sellainen juttu, että ihmiset käsittävät taiteen (ja sen, mikä ylipäänsä on taidetta) varsin eri lailla. Ei ole siis olemassa yhtä oikeaa tulkintaa, mikä on toisaalta ihan hyväkin juttu. Mutta kyllä minäkin ottaisin mieluummin linnakierroksen tai jonkin hylätyn talon kuin taidenäyttelykäynnin. :-)

      Ja tuo on kyllä niin totta, että mitä ammattitaitoisempi vartija, sitä huomaamattomampi! Ei kai kukaan, joka haluaa varastaa jotain, tee sitä, jos tietää jonkun kyttäävän vieressä. Hyvä vartija on huomaamaton, jolloin varaskaan ei osaa aavistaa mitään. Minusta ei kyllä olisi vartijaksi, kun en pystyisi kyttäämään ketään. Kaupasta pöllittäisiin varmaan ennätysmäärä kamaa, jos meikäläinen olisi siellä vartijana. :-D

      Kakkupala oli kyllä tosi hyvä. Itse asiassa aika harva porkkanakakku on hyvä – niissä on aina jotain vikaa :-D – mutta tuo oli onneksi yhtä hyvää kuin miltä se näytti.

      Poista
    2. Täällä myös yksi joka ei myöskään ymmärrä modernia taidetta. Pysyttelen siitä yleensä hyvin kaukana, mutta kerran Sveitsissä erehdyin menemään modernin taiteen museoon. (Menin sinne siksi, että arkkitehtuurimuseo oli samassa rakennuksessa, ja sen lipulla pääsi ilmaiseksi moderniin museoon).

      Ensimmäisessä huoneessa minua tervehti keskelle huonetta aseteltu valtava suorakulmion muotoinen puulaatikko, se oli rakennettu käsittelemättömästä kakkosnelosesta. Laatikko oli minua korkeampi (olen 160 cm), ja sen yhdelle lyhyelle sivulle oli kiinnitetty elefantin häntä, toiselle elefantin kärsä. Huoneessa soi afrikkalainen rumpumusiikki. En ymmärtänyt mitään.

      Jatkoin matkaani ja tunsin itseni tyhmemmäksi huone huoneelta. Myös ärsytykseni kasvoi. Kulminaatiopisteensä nuo edellämainitut saavuttivat viimeisessä huoneessa, jossa oli pöytä teetarjoiluineen. Pöydällä oli siis termari, teepusseja, kuppeja ja muuta tarjoiluun liittyvää sälää sekä keksejä. Ajattelin, että kivasti ovat muistaneet näyttelyssä kävijöitä, olihan joulukuu ja ulkona kylmä. Ennen kuin aloin tarjoilla itselleni teetä, satuin vilkaisemaan viereistä seinää. Teepöytä olikin näyttelyesine!

      Poistun museosta aika vikkelään, ja painuin suoraa päätä museoon, jonka taidetta ymmärrän. Nimittäin taidemuseoon, jossa oli vanhoja tauluja.

      Poista
    3. Olipahan näyttely! Muistin hyvin tästä sinun kertomuksestasi, millainen olo itselleni tulee modernin taiteen näyttelyissä. Alkaa ärsyttää, kuten sinäkin sanoit, kun näyttelyesineet tuntuvat jotenkin niin absurdeilta. Rupean kyselemään itseltäni, ovatko nämä taiteilijat ihan tosissaan, vai pitävätkö he ihmisiä pilkkanaan: laittavat vain jotain epämääräistä sälää näytille ja antavat “teokselle” nimen, ja sitten naureskelevat jossakin sivussa, kun ihmiset käyvät ihastelemassa heidän upeita teoksiaan ja esittämässä tulkintojaan sellaisesta, joka on vain epämääräinen kasa rojua. Ehkä näin ei ole, vaan modernin taiteen edustajat ovat ihan tosissaan taiteensa kanssa, mutta itse olen kai niin tottunut perinteisempään taiteeseen, että on vaikea uskoa sitä.

      Parempi varmaan siis minunkin katsella vain niitä tauluja. :-) Kiitos kommentistasi!

      Poista
  4. Mielenkiintoinen postaus siitä, kuinka koet taidemuseot. Kokemuksesi on hyvin erilainen kuin minun ;)

    Minä tykkään käydä taidemuseoissa ja gallerioissakin. Museoissa parhaan kierroksen saa, kun osallistuu opastukseen. Tykkään käydä kaverin kanssa, koska silloin voidaan keskenämme arvostella tai höpötellä näkemästämme. Kun on nähnyt aika paljon näyttelyitä yhdessä, niin sitten tulee vertailtua myös niitä keskenään. Yhtenä kertana ihastuttiin Ateneumin uuteen ripustukseen paljon enemmän kuin teoksiin :D Jos menen yksin, niin silloin haluan nähdä jotain kaunista tai sitten jotain todella värikästä. Yksin tylsin vaihtoehto on usein abstraktitaide. Ne tulee vaan nopeasti vilastua, että aijaa tälläinenkin.

    Minulla oli ystäväni mukana perhematkallamme Lontoossa ja mieheni lupasi minulle lauantai-illan vapaaksi. Olisimme voineet lähteä kaverin kanssa pubiin, mutta menimme Tate Moderniin ja meillä oli tosi kiva ilta siellä. Pitää muuten todeta, että paikalla oli nuorehkoja miehiä paikalla yllättävän paljon. Suomessa nuoret miehet pysyvät visusti poissa museoista.

    Botero on minustakin hiukan ärsyttävä. Kaikkien muotojen pyöristäminen ärsyttää silmääni.

    Minulla on muuten keino museovahteihin. Kun sellainen lähestyy, niin kannattaa hymyillä leveästi, tervehtiä ja jopa sanoa jotain. Se saa museovahdit pitämään riittävää rakoa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos erilaisesta näkökulmasta! :-)

      Ei ole koskaan tullut mieleeni, että taidemuseossa voisi ottaa opastuksenkin. Kiinnostava ajatus, jota pitää ihan harkita. Tosin siinä ahdistaa näin etukäteen ajateltuna se, että jos opastus osoittautuisikin kuolettavan tylsäksi ja pitkäveteiseksi, ja sitten jumiutuisin museoon tuntikausiksi, kun en kehtaisi lähteä kesken kierroksen pois.

      Kaverin kanssa museokäynti on varmasti paljon mukavampi tehdä. Silloin ei tule ehkä kiinnitettyä niin paljon huomiota noihin museovalvojiinkaan.

      Mulle käy usein niin, että rupean kiinnittämään museoissa tai näyttelyissä huomioni johonkin ihan epäoleellisiin seikkoihin, kuten juuri joihinkin ripustuksiin. Kai se on jonkinlaista turhautumista (siis omalla kohdallani) ja jotain omien juttujen etsimistä.

      Sait kuulostamaan museoissa käymisen niin kivalta, että en ehkä ihan vielä heitä hanskoja tiskiin!

      Ja kiitos tuosta viimeisestä vinkistä! Minä olen kokeillut toistaiseksi lähinnä päinvastaista eli ollut mahdollisimman yrmeän näköinen. Ehkä se onkin juuri omiaan herättämään valvojien epäluulon tyyliin 'tuolla ei taida olla ihan puhtaita jauhoja pussissa, kun yrittää päästä valvojasta eroon'. Seuraavaksi kokeilen tuota sinun lähestymistapaasi!

      Poista
    2. Mun on pitänyt palata kommentoimaan ikuisuus, mutta aina unohtuu.

      Useimmissa museoissa on tosiaan aivan maksuttomia yleisöopastuksia tai sitten joskus opastukseen osallistuminen maksaa pari euroa lisää. Ne missä olen ollut ovat yleensä kestäneet noin tunnin. Mikään ei estä liukenemasta kesken opastuksen, jos alkaa hyydyttämään.

      Kerran otettiin meidän perheelle yksityisopastus ilmavoimien museossa. Vanhalla herralla oli sinänsä mielenkiintoiset jutut ja tiesti kaiken kaikesta, mutta meillä oli 3 pientä lasta mukana, jotka tunnin jälkeen herpaantuivat aivan täysin :D Ihan suoraan en kehdannut sanoa, että nyt pitää loppukierros vetää vartissa tai on kohta helvetti irti. Pieni vihjailu ei auttanut, kun opas oli niin tohkeissaan ;)

      Poista
    3. Hyvä tietää noista yleisöopastuksista! Muutaman euron lisämaksukaan ei haittaisi, jos opastus olisi hyvä. Opastuksen avulla tulisi ehkä tutustuttua teoksiin paremmin, vaikka toisaalta se jättäisi vähemmän tilaa sellaiselle omalle haahuilulle.

      Mutta hyvä tietää tuokin, että kesken voi lähteä pois. Vaikka minusta tuntuisi kyllä pikkuisen nololta liueta paikalta kesken kaiken...

      Lasten kärsivällisyys alkaa tunnin jälkeen olla varmaan aika finaalissa. Voin niin hyvin kuvitella tuon tilanteen! Taisitte kuitenkin selvitä kaikki hengissä ulos. ;-D

      Poista
  5. Minä olen aina tykännyt Boterosta, mutta niistä museovartijakerberoksista en pidä lainkaan ja vihaan museoita, joissa ei saa ottaa pienenpientä reppua mukaan, mutta sitten toiset päästetään ison ostoskassin kanssa sisään, kun se ei ole reppu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Museovartijakerberos. :-)

      Täällä ollaan onneksi aika sallivia laukkujen kanssa, vaikka repuista mulla ei ole hirveästi kokemusta, kun aika harvoin sellaista käytän. Mutta reppu tuntuu olevan tosiaan kirosana monessa paikassa, vaikka muunlaiset kassit sallitaan. Outo juttu.

      Poista
  6. Tykkään käydä museoissa, myös taidemuseoissa ja uusissa museoissa ja isoissa näyttelyissä tykkään ottaa myös audioguiden. Sitä kuuntelemaan voi piiloutua niiltä haukoilta, siis näyttelyvalvojilta, jotka kyllä ovat myös tarpeellisia, mutta kaikki eivät niistäkään osaa käyttäytyä kunnolla! Häiritsevät katsomisnautintoa, mokomat! Venäjällä ne ovat vielä kauheampia, ainakin ennen, nyt en ole käynyt pitkään aikaan Eremitaasissa enkä Moskovan museoissa.

    En tykkää Boterosta; hänen töitään näkyy useasti lehdissä. Ne on niin helppo tunnistaa. Tuo Canogarin Pako oli kyllä paras noista kaikista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo audioguide oli tosi hyvä vinkki! Kiitos siitä! Olen nähnyt ihmisten kulkevan ne audioguide-kuulokkeet päässä muissa museoissa, mutta en ole itse koskaan kokeillut sitä. Siinä olisi sekin hyvä puoli, ettei olisi minkään ryhmän armoilla, vaan voisi edetä ihan omaa tahtiaan.

      Minuakin viehätti tuo Pako suuresti. Tuollainen kolmiulotteisuus kiehtoo taiteessa muutenkin.

      Poista
  7. Luoja, mä oon niin allerginen museoille, etten edes yritä. Mua alkaa haukotuttaa ihan holtittomasti aina kun joudun museoon.
    Noista tuo Pako oli jännä ja tuo Renata ihanan värikäs.

    Mun on pitänyt kommentoida sun muitakin tekstejä, mutta oon ollut jotenkin saamaton viime aikoina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin. Tietysti museoitakin on monenlaisia, kun on niitä sukellusveneitä ja sen sellaisia, mutta onneksi museoissa ei ole mikään pakko käydä. :-)

      No eihän sitä tarvitse kommentoida, jos ei ole fiiliksiä. Energisempää oloa sinulle!

      Poista
  8. Tykkään museoista tosi paljon. Kaikenlaisista museoista, mutta erityisesti taidemuseoista. Olen niitä hulluja, jotka jonottivat ihan vapaaehtoisesti 20 asteen pakkasessa Amos Rexiin Helsingissä neljä tuntia. Ja näyttelyn nähtyään olivat yhä sitä mieltä, että kannatti jonottaa! Taidemuseo on tällä hetkellä mielestäni taiteen esittelypaikoista mieluisin siksi, että se ei sido. Jos menee teatteriin tai konserttiin, siellä on istua kökötettävä, vaikka olisi miten tylsää. Museosta pääsee aina pois, jos juuri se näyttely ei puhuttele. Nyt kun Suomessa on museokortti, voin mennä museoon viideksi tai kymmeneksi minuutiksi (tai tunniksi tai kolmeksi tunniksi), koska mistään käynnistä ei tarvitse erikseen maksaa. Ja hei, ainakin Helsingissä museoissa on nykyisin paljon nuoria, myös nuoria miehiä :)

    Modernin taiteen todellisen merkityksen tajusin silloin, kun rupesin käymään omien lasten kanssa taidemuseoissa. Alle kouluikäisinä he olivat innostuneita ihan mistä museosta vain, mutta alakouluikäisinä "pelkät taulut" alkoivat olla tylsiä. Ateneum ei heitä enää kiinnostanut, mutta Kiasma aina. Heidän kanssaan tajusin, että modernin taiteen idea on herättää mielessä uusia mielleyhtymiä ja samalla vaikuttaa siihen, että havainnoi ympäristöäänkin jotenkin uudesti. He mennä telmusivat, kikattivat, kertoivat ajatuksiaan ja keksivät vaikka mitä näkemistään moderneista töistä (jotka siis harvoin olivat perinteisiä tauluja, vaan juuri monenlaisia installaatioita).

    Minusta huippuesimerkki siitä, miten joku työ saa näkemään oman ympäristönkin eri tavalla oli eräs suuri seinä, joka oli maalattu ja sen päälle oli kiinnitetty rimoja. Tietystä suunnasta katsoessa rimat peittivät pohjavärin, mutta kun työn edessä liikkui, pohja ja väri näkyi. Työtä olisi voinut ajatella tosi älyttömäksi "taiteeksi" - maalia ja rimoja, mikä taide se nyt on? Mutta lapset juoksivat ja väliin kulkivat hiljaa työn edessä edestakaisin ja heistä oli hauskaa, kun näkymä muuttui koko ajan, vaikka työ pysyi paikallaan. Minulle oivaltavin hetki tuli kotimatkalla bussissa, kun yksi lapsista hihkaisi:"Hei, tän bussin katto on kuin se taideteos siellä museossa!" Ja niinpä olikin! Katossa oli ritilä, joka toimi juuri samoin. Olen varma, että ilman museokäyntiä kukaan meistä ei olisi havainnut sitä.

    Niinpä joka kerta, kun joku ihmettelee jotain modernia työtä, totean, että juuri sinussa työ on täyttänyt tavoitteensa. Se on jäänyt kaihertamaan mieleesi. Se on antanut ajatuksia. Jos vuosien päästä muistaa museossa olleen suorakaiteen muotoisen puulaatikon, eikö se todista, että työssä on ollut ideaa? Ei modernia taidetta katsoessa tarvitse ajatella, onko se taidetta, onko se kaunista vai rumaa tai mitä taiteilija on sillä tarkoittanut. Modernia katsoessa (ja mielellään kokiessa ja itse osallistuessa niin kuin nykyisin usein saa tehdä) aivot saavat olla rentoina ja lapsen tapaan avoimina ja ennakkoluulottomina - ja sitten vain antaa mennä! Millaisia mielleyhtymiä syntyy? Millaisia uusia ajatuksia välähtää? Ei kannata olla kriittinen sen enempää omien ajatusten kuin teoksenkaan suhteen. Jos jostakin ei tule yhtään mitään mieleen, sitten kävellään eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämän eteenpäin kävelynkin muuten opin lapsilta. Eivät hekään jääneet teoksen eteen miettimään, mitä tämä nyt on ja en tajua tästä mitään, jos teos ei yhtään puhutellut. Juoksivat vaan sellaisen työn eteen, joka herätti ajatuksia. Tosin yleensä useimmat työt herättivät heillä ajatuksia, kun lapsilla oli niin avoin mieli.

      Poista
    2. Kiitos hienosta kommentistasi, joka antoi paljon pohtimisen aihetta. :-)

      Suhtautumisesi museoihin kuulostaa jotenkin ihanan rennolta. Itse käyn museoissa ja näyttelyissä niin harvoin, että sen kerran kun sitten menen, odotukset ovat yleensä varsin korkeat. Ihan kuin maailman pitäisi jollakin tavalla mullistua käynnin seurauksena. Museokortti tuo varmasti mukanaan jonkinlaista vaivattomuutta, kun ei tarvitse maksaa joka käynnistä erikseen, eikä ole siis “pakko” viihtyä, jotta saisi rahalleen vastinetta. Tulee mieleen aika, kun kävin harvemmin ulkona syömässä. Kun sitten joskus menin ulos syömään, odotukset ruokaa kohtaan olivat korkeat, ja pettymys oli hirveä, jos ruoka ei miellyttänytkään. Ehkä museoiden kanssa on vähän sama juttu, ja pitäisi vain käydä museoissa enemmän, jotta museokäynti ei tuntuisi niin isolta ja juhlalliselta tapahtumalta.

      Neljän tunnin jonotus kahdenkymmenen asteen pakkasessa taidemuseon takia kuulostaa kyllä aika huikealta saavutukselta! Mutta kyllä ihmiset ovat jonottaneet varmasti huonommistakin syistä. :-) Itse asiassa luin joskus juttua Amos Rexistä ja ajattelin itsekin, että siellä olisi kiinnostava käydä. Mutta jonottaa en kyllä jaksaisi, varsinkaan pakkasella!

      Ehkä olen kadottanut (ainakin taiteen suhteen) sellaisen avoimen lapsenmielisyyden, josta olisi suuresti hyötyä modernin taiteen museoissa. Ehkä mieleni on jotenkin liian jähmettynyt ja ajattelutapani liian sovinnainen, jotta pystyisin nauttimaan modernista taiteesta. Olisi kiva oppia tarkastelemaan modernia taidetta avoimemmin mielin, mutta en tiedä, miten sellaista voisi enää näin vanhoilla päivillään oppia. Ehkä pitäisi vaan rohkaista mielensä ja käydä enemmän modernin taiteen museoissakin!

      Niinhän se varmasti on, että taiteen perimmäinen tarkoitus on herättää ajatuksia ja tunteita ja jäädä ihmisten mieleen. Luulen, että oma tulkintani siitä, mikä on taidetta, on liian ahdas. Pitäisi oppia ajattelemaan taidetta laajempana käsitteenä ja pyrkiä eroon siitä ajatuksesta, että taiteeseen liittyy aina (enemmän tai vähemmän) jollakin tavalla kauneuden käsite.

      Hieno esimerkki tuo kun kerroit, että museokäynti sai näkemään ympäristönkin eri tavalla! Ihan mahtavaa. Nyt rupesi oikein tekemään mieli päästä modernin taiteen museoon ja haastaa itsensä. :-)

      Mukavaa viikonloppua sinulle! <3 Ja antoisia museokäyntejä tulevaisuudessa!

      Poista
  9. Ihanat kuvat. Mä tykkään käydä museossa jos sieltä löytyy jotain itseäni kiinnostavaa, mutta en kyllä käy niin useasti museoissa. Boteron maalaukset ovat jotenkin hymyn nostattavia, ja pidän siitå että hän oli hyvä koloristi, niinkuin latino-taiteilijat yleensä. Mähän kävin Bogotan Botero-museossa, jossa se suurin kokoelma hänen töitään, ja tykkösun. Sieltä läheltä muistan myös hyvän pollo a la plancha-paikan, nineä en tosin muista

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Museoitahan on tosiaan vaikka minkälaisia, joten jokaiselle löytyy varmasti jotain, mikä kiinnostaa. Olenhan minäkin viihtynyt esimerkiksi ilmailumuseossa ja sukellusveneessä, vaikka maalaustaide ei ehkä niin kiinnostakaan. :-)

      Muistankin, että suosittelit Bogotan Botero-museota, ja meinaan kyllä käydä siellä, jos joskus Bogotaan pääsen.

      Mukavaa Suomi-viikonloppua sinulle! (Jos siis olet vielä Suomessa.)

      Poista
  10. Täällähän on syntynyt mielenkiintoista keskustelua.
    Tuo halusi löytää museokäynnillä omat juttusihan tapahtuu oman pääsi sisällä. Ihmisethän toimivat, nyt tässä tapauksessa museossa, joka tapauksessa samalla tavalla (kun kaikkien on pakko ja kuuluu tapoihin). Jos näyttelyissä ryhtyy kovin isosti sooloilemaan ja esittämään omaa performansiansa, saa varmasti valvojat kimppuunsa ja mahdollisesti virkavallankin.
    Samahan pätee muissakin elämän tilanteissa. Liikenteessä toimitaan samalla tavalla tai ainakin noudatetaan maan tapaa riippuen maasta, lennoillakaan ei voi ryhtyä pahemmin riekkumaan. Ravintolassakaan ei heitellä ruokaa pitkin seiniä tai nuolla lautasta paitsi ehkä joku alle yksivuotias.
    Vaikeaa on olla kovin erikoinen kun kaikkeen tekemiseen löytyy jo tekijöitä, aina kuulut johonkin ryhmään ja toimit sen ryhmän mukaan. Matkustamisessakaan ei ole nykyisin mitään erikoista kun porukat kautta maapallon matkustavat ja liikkuvat ihan hulluna. Ja loputkin (lähes kaikki), jotka eivät matkusta, voisivat sen tehdä.
    Taidekokemuksiin, ja miksei muihinkin tarvitaan avointa mieltä ilman ennakko-odotuksia, jotka on siis luotu itse korvien välissä. Ei niitä ole ulkopuolelta asetettu. Taidetta tai mitään muutakaan (ruoka, arkkitehtuuri, maisema, ihmiset) ei ole pakko arvottaa, sen voi vaan antaa olla, siitä ei tarvitse tykätä tai olla tykkäämättä, ja jos joku juttu miellyttää, niin ihan kiva.
    - ei oo pakko -

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä pointteja.

      Päänsisäisiä juttujahan nämä ovat. Olen aina ollut vähän sellainen oman tieni kulkija, joka tykkää löytöretkeillä ja seikkailla. Siksi varmaan museot eivät oikein viehätä, kun ne tuntuvat liian valmiiksi asetelluilta. En ehkä tarkoittanut niinkään sitä, että haluaisin itse rikkoa yhteiskunnan sääntöjä, vaan ennemminkin sitä, että haluaisin löytää jotain sellaista, mitä muut eivät ole vielä löytäneet. (Vaikka sekin on nykypäivänä mahdottomuus, kun eiköhän kaikki mahdollinen ole jo löydetty!) Mutta toisaalta onhan omien juttujen löytäminen ihan mahdollista museossakin, koska kaikki kokemus on kuitenkin subjektiivista. Kaikki kokevat asiat eri tavoin, ja kaikki tavat ovat yhtä oikein. Saman asian voi nähdä niin monella tavalla, museossakin.

      Taide on minulle usein pettymys varmasti juuri siksi, että se ei vastaa niitä ennakko-odotuksia, joita minulla taiteesta on. En tiedä, mistä nämä ennakko-odotukset tulevat, mutta luulen, että ne johtuvat ainakin osaksi siitä, että minulla on taiteesta loppujen lopuksi hyvin vähän kokemusta. Kun omakohtaista kokemusta jostakin asiasta ei ole paljon, päänsisäisillä olettamuksilla on varmasti paljon enemmän valtaa, kun ei osaa ajatella asiaa laajemmin.

      Olen tämän pohdinnan seurauksena (kiitos teille hyville kommentoijille!) tullut siihen tulokseen, että ainoa lääke ongelmaani on ruveta käymään enemmän (taide)museoissa - ja nimenomaan monenlaisissa museoissa. Mitä sitten, jos jokin museo ei miellytäkään – ei maailmani siihen kaadu. Olenpahan saanut kuitenkin taas vähän enemmän kokemusta ja vertailukohtaa. Tosin eihän ihmisen ole mikään pakko käydä museoissa, jos museot eivät kiinnosta, mutta minusta tuntuu, että museoiden avulla voisi avautua ihan uusi maailma, ja siksi haluaisin oppia viihtymään niissä.

      Poista
  11. Olipa kiinnostavaa kommentointia (toki postauskin oli). Minulle tuli tosi monta juttua mieleen, mutta sitten huomasin, että melkein kaikki oli jo sanottu nyt kun vihdoin ehdin kommenttiboxin äärellelle.

    Eli audioguide on minunkin mielestäni ihan ehdoton juttu, samoin avoin, rento mieli. Kaveri mukana näyttelyssä tai museoissa on myös hyväksi havaittu.

    Noista teoksista oma suosikkini oli ehdottomasti Pako. Boteron töitä katsoessani minusta tuntuu aina siltä, että yleissivistykseni ei ole riittävän hyvä, jotta ymmärtäisin kaikki viittaukset ja merkitykset, joita noihin kuviin on kätketty. Sikäläinen kulttuuri kun on minulle aika vierasta.

    P.S. Myös minä olen käyttänyt Rva Kepposen tapaan leveätä hymyä ja vartijan tervehtimistä näyttelyhuoneeseen astuessani ja joskus myös sanonut sanan tai pari. Sen jälkeen olen saanut olla rauhassa. Tosin marketin vartijoihin tuo ei ehkä tepsi.. tai mistäs sitä tietää. En ole kokeillut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ja reppu on museoissa yleensä kielletty siksi, että selkäpuolella olevaa uloketta on kantajan vaikeampi hahmottaa ja sillä voi helpommin töykkäistä jotakin pystiä, patsasta tai ruukkua. Jos olen luvannut kuljettaa reppuani vatsapuolella tai tiukasti kainalossa, olen joskus saanut ottaa sen mukaan näyttelyyn. Tosin olen kyllä myös huomannut, että luvan saaminen riippuu virkailijoiden mielialasta. Hyvänä päivänä sopii ja huonona ei tule kysymykseenkään ;-)

      Poista
    2. Kiitos vain teille kaikille kommentoijille. <3 Bloggaaminen on parhaimmillaan juuri tätä, että saa lukijoilta ihan uusia näkökulmia aiheeseen ja oppii samalla itsestäänkin jotain. Tämän museokäynnin jälkeen ajattelin suivaantuneena, että en mene kyllä ikinä enää yhteenkään museoon, mutta näiden kommenttien jälkeen tulin siihen tulokseen, että minun onkin tehtävä juuri päinvastoin: mentävä mahdollisimman moneen ja mahdollisimman erilaiseen museoon. :-)

      Mutta tuon avoimen ja rennon mielen metsästäminen saattaa olla helpommin sanottu kuin tehty. Pitäisi muistaa nyt ainakin se iloinen tervehtiminen, etten lipsahtaisi taas vanhaan tuttuun autopilottikäyttäytymiseen eli luimistelemaan vartijoille. Ja audioguiden meinaan ottaa myös aina kun se on mahdollista (jos osaan vain käyttää sellaista).

      On ihan totta, että monissa Boteron teoksissa on viittauksia täkäläiseen kulttuuriin ja yhteiskunnallisiin tapahtumiin. Minäkään en tunne Kolumbiaa niin hyvin, että ymmärtäisin kaikkia viittauksia, mutta joitakin kyllä (esimerkiksi tuon Autopommi-maalauksen).

      Mukavaa viikonloppua, Leena! <3

      Poista
    3. Ooh, nyt kun sanoit, niin tuo reppujuttuhan kuulostaa ihan itsestäänselvältä asialta (vaikka en olisi tuota itse älynnytkään)! Reppu voi olla tosiaan aika vaarallinen, ja ärsyttäväkin, esimerkiksi ruuhka-aikana julkisissa liikennevälineissä.

      Kiitos tiedosta! :-)

      Poista

Kiitos kommentistasi. <3