Jos mies sanoo tekevänsä jotain, hän kyllä tekee sen. On ihan turha muistutella asiasta puolen vuoden välein.


sunnuntai 26. huhtikuuta 2020

Potalla

Aloitin muuton valmistelun eilen, kun pakkailin pahvilaatikoihin sellaisia juttuja, jotka menevät uuden asunnon varastokoppiin tai joiden purkamisella ei ole muuton jälkeen kiirettä. Tavaroita läpikäydessä tuli vastaan taas monenlaisia muistoja menneestä.

Äiti on taltioinut Minä pienokainen -kirjaan kuvia lapsuudestani, ja tämän kuvatekstinä oli "tärkeä toimitus". 😊
Viisivuotissynttärini. Kuva on vähän epätarkka, mutta minä olen tuossa etualalla.
Synttärikuvassa näkyvät myös naapuritalojen kaksi Liisaa. Toinen Liisa asui meitä vastapäätä ja toinen rajanaapurina. Liisat olivat minua useamman vuoden vanhempia, ja he keksivät semmoisen leikin, että he alkoivat pitää minulle koulua pihallamme olevassa varastorakennuksessa. Leikistä tulikin totta, sillä opin lukemaan ja kirjoittamaan neli- tai viisivuotiaana Liisojen koulussa.


Sain tuon kuvassa näkyvän nallen mammalta (äidinäidiltä), kun olin yksivuotias. Asuimme silloin Loviisassa, ja mamma osti nallen loviisalaisesta lelukaupasta. Kuten äitikin on kuvatekstiin kirjoittanut, nalle oli minulle hyvin rakas. Myös tuo riepu oli minulle aivan erityisen tärkeä, ja sillä oli nimikin, Kana.

Tuo vanha nalle, eli nykyisen nalleni "esi-isä", on minulla vieläkin tallessa. Sekin löysi paikkansa yhdestä muuttolaatikosta, kun oli ensin käynyt hieman kuvattavana.

Kirurgisia toimenpiteitä läpikäynyt nalle (huom. korvat).

Heitin tämän vanhan nallen kerran jo melkein pois, mutta ei minulla sitten ollutkaan sydäntä luopua kaverista, joka on seurannut minua melkein koko elämäni. Ehkä vanha nalle löytää uudesta asunnosta jonkin paikan, josta se voi ihmetellä nykymaailman menoa.

Yhteispotretti. Heissähän on vähän samaa näköäkin!


Löysin myös ensimmäisen luokan piirustusvihon. Ei taida nykyajan alakoululaisilla olla enää piirustusvihkoja?!

Tämä on ilmeisesti omakuva.
Oikein- ja väärinmerkit ärsyttivät vihon sivuilla. Onko piirustuksetkin pitänyt arvostella? Mikseivät lapset ole saaneet piirtää piirtämisen ilosta?

Vuonna 2001 jouduin kiipeliin Kyproksella, kun otin kuvia Pohjois- ja Etelä-Kyproksen raja-alueella. Olin toki nähnyt kyltit, jotka kielsivät kuvaamisen raja-alueella, mutta olin arvellut, että kielto ei koskisi minua.

Saimme peräämme jonkinlaisen siviilipoliisiauton, joka pysäytti meidät, ja paikalle ilmestyi pian toinenkin poliisiauto. Miehet alkoivat kovasanaisesti tentata minulta, mitä varten olin ottanut kuvia raja-alueella, ja tunsin itseni ihan suuren luokan rikolliseksi. Pelästyin, kun miehet vaativat saada filmirullani itselleen (silloin elettiin vielä filmikamera-aikaa). Menettäisin kaikki lomakuvani, jos filmini vietäisiin! Tirautin pienet itkutkin, kun ajattelin, että miehet saattaisivat heltyä kyynelten edessä, mutta ei. Filmit oli luovutettava – sekä kamerassa ollut että toinen filmi. Miehet ottivat minulta kotiosoitteeni, johon he lupasivat lähettää kuvat sen jälkeen, kun olivat katsoneet ne. Arvasin, etten enää koskaan näkisi kuviani.

Ihme kuitenkin tapahtui, ja reilun viikon päästä postiluukusta kolahti lähetys Nikosian poliisilta. Kuori sisälsi kaikki kuvani kehitettyinä (miinus raja-alueella ottamani kuvat) sekä saatekirjeen, jonka löysin nyt yhdestä laatikosta: 


En muista, oliko tuo ensimmäinen kerta, kun jouduin vaikeuksiin valokuvaamisen takia, mutta viimeinen kerta se ei ainakaan ollut. Kaikenlaisia hankaluuksia on koettu valokuvaamisen tiimoilta tuon jälkeenkin. Aina kannattaa yrittää jne.


Appivanhemmat kävivät Suomessa vuonna 2004, ja tässä olemme käymässä vanhemmillani Itä-Suomessa. Appivanhemmat saattoivat olla kylillä hieman eksoottinen näky. Itseäni katsellessa ihmettelen, mitkä ihmeen lököhousut minulla on jalassa. Ihan hirveät.

Mutta siirrytäänpä menneiden muistelusta nykypäivään ja Sortti-asemalle, jossa tuli käytyä taas tällä viikolla. Tällä kertaa minun piti päästä eroon kahdesta vanhasta yöpöydästä ja hajonneesta sohvapöydän tasolasista.

Maksoin Sortti-aseman infossa jätemaksun, hyppäsin autoon ja kurvasin jätelavan eteen. Sinkosin lavan reunan yli ensin toisen yöpöydän takapenkiltä ja sitten toisen yöpöydän etupenkiltä. Jälkimmäistä heittäessäni katsoin, että mikäs värikäs se siinä mennä vilahti. Vilkaisin lavalle, enkä voinut uskoa silmiäni.

Meikäläisen käsilaukkuhan se siellä.

Toinen yöpöytä oli ollut etupenkillä, ja olin tunkenut käsilaukkuni pöydän sisään sen takia, että yöpöytä oli vallannut laukun normaalin paikan, enkä ollut viitsinyt laittaa laukkua lattiallekaan. Olin ajatellut matkalla monta kertaa, että pitää muistaa ottaa laukku yöpöydän sisästä pois, ennen kuin heitän pöydän menemään, ja vielä lavan eteen ajaessanikin olin muistuttanut itseäni asiasta. Sinne se laukku oli kumminkin lentänyt, jätelavalle yöpöydän kanssa.

Ensimmäinen ajatukseni oli tietenkin hypätä lavalle ja käydä hakemassa laukku pois. Oma apu, paras apu! Lava oli kuitenkin niin syvä, etten todennäköisesti pääsisi lavalta ylös, vaikka vielä alas pääsisinkin. Saattaisin myös herättää epätoivottua huomiota jumppaillessani lavalla, ja asiasta tulisi varmasti sanomistakin. Olin nimittäin hetkeä aiemmin nähnyt asemalla kieltokyltin, että lavoilta ei saisi ottaa mitään. Se tarkoitti varmastikin myös sitä, että lavoille ei saisi mennä.

Ei auttanut muu kuin palata nolona takaisin infopisteeseen ja selittää infopisteen miehelle, että et kyllä usko, mitä äsken tapahtui. Nyt siellä lavalla on minun käsilaukkukin!

Mies jätti infopisteen ja lähti mukaani katsastamaan tilannetta. Lavalle kurkattuaan mies totesi, että siellä se tosiaan on. Hetken miettimisen jälkeen mies kipaisi lavan eteen punakeltaisen kieltopuomin, ettei kukaan tulisi vain kippaamaan uutta lastia laukkuni päälle. Oikein kannatettava idea minusta. Ehdotin miehelle, että voisin yrittää hakea laukun itse, mutta lavalle ei kuitenkaan saanut mennä. Koska lava oli niin syvällä, se piti kuulemma saada nostettua maan tasolle. Tähän tarvittiin jokin kone, ja mies lähtikin hakemaan paikalle toista miestä koneineen.

Infopiste oli jäänyt tyhjäksi, ja portin eteen oli ilmestynyt auto odottelemaan vuoroaan. Näin, kuinka autossa ollut pariskunta ihmetteli, miksi infopisteessä ei ollut ketään paikalla. Ei kai tässä nyt ehditä muita asiakkaita palvelemaan, kun on käsilaukun pelastusoperaatio käynnissä!

Minä odottelin lavan edessä ikuisuudelta tuntuneen ajan ja toivoin voivani vajota maan alle. Näin jo mielessäni, kuinka paikalle saapuisi näyttävästi kohta jokin hehtaaritrukki. Seuraisi paljon meteliä ja huomiota herättävää toimintaa, jonka päätteeksi jätelavalta nostettaisiin ylös kirjava käsilaukku. Voiko nolouteen kuolla?

Lopulta näin miehen, joka lähestyi minua monta metriä pitkä metallikeppi kädessään. Kepin toisessa päässä oli koukku. Ahaa. Mies meinasikin ruveta onkimispuuhiin! Tämä olikin huomattavasti miellyttävämpi vaihtoehto.

Miehen ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, kun hän silmäili minua. Jos olisi pitänyt yrittää tulkita ilmettä jotenkin, se oliko saattanut kertoa jotakin sellaista kuin että "rouvalla ei taida olla ihan kaikki muumit laaksossa". Minä tokaisin nolona vain, että päivää ja anteeksi.

Mies oli selkeästi kalastellut ennenkin, sillä hän sai nätisti laukun molemmat sangat koukkuun. Niin laukku nousi lavalta ylös, hitaasti mutta varmasti, ja minä sain käsilaukkuni taas hyppysiini. Voi sitä ilon tunnetta!

Ensimmäiseksi piti tarkastaa, vieläkö kamerani toimi, sillä olin lingonnut yöpöydän lavalle melkoisella voimalla. Kamera toimi onneksi hyvin, ja kun lompakkokin oli tallella, olin selvinnyt tilanteesta ilman vaurioita. Sitten saatoinkin liueta paikalta vähin äänin, ja kylläpä olinkin iloinen, kun Sortti-asema hävisi näkyvistä.  Niin oli varmaan pari muutakin ihmistä. 😀

Nyt en kehtaa mennä Sortti-asemalle, ennen kuin pöly on laskeutunut, tai sitten pitää vaihtaa Sortti-asemaa ja ajaa esimerkiksi Kirkkonummelle. Myös meidän lähi-Teboil on pannassa yhden nolon sattumuksen takia, mutta se onkin jo toinen tarina.

Espoo tarjosi eilen iltakävelyllä taas luontoelämyksiä, tällä kertaa pupujen muodossa. Nämä kaverit tarttuivat kameraan.



See you never!


38 kommenttia:

  1. Kiinnitin huomiota valokuvissa retro syöttötuoliin nahkaisen remmin kanssa ja ihana marimekon pöytäliina 5 vuotis synttärikuvassa!
    Kiva lukea että jonkun muunkin muisti on sen verran lyhyt ettet muistanu laukun paikkaa :) mä koko ajan pelkään että laukku jää jollen pidä siitä koko ajan kiinni :))
    Kivaa sunnuntaita <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitipä oikein palata tutkailemaan takaisin kuvia, kun en itse oikein kiinnitä huomiota mihinkään sisustuksellisiin yksityiskohtiin. Nyt kyllä ihmettelen, miten multa oli jäänyt toi pöytäliina näkemättä - on sen verran räikeä. :-D

      Kiva tosiaan löytää kohtalotoveri laukkuasioissa. Kerranhan multa hävisi käsilaukku Prismassa kesken kauppareissun, kun olin unohtanut sen keskelle lattiaa, ja sitten mua kuulutettiin infopisteeseen. :-D

      Kivaa sunnuntaita sinullekin! <3

      Poista
  2. Kiitos hauskasta sunnuntaiaamusta. Ilo huomata, että muutkin töpeksii :D Olisi kiva kuulla Teboil tarinakin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että sielläkin on töpeksitty. :-D No miepä kerron sen Teboil-jutunkin joskus tässä lähitulevaisuudessa. :-)

      Poista
  3. Ihanat lapsuuden säilötyt muistot <3

    Tuo piirustuksien "korjailu" ja arvostelu oikein ja väärin merkkeineen pistää oikein vihaksi :-/ en kyllä ite muosta että tuommoista olisi ollut itseni kohdalla.

    Ai mahoton mitkä naurut saitkaan aikaiseksi laukkukömmähdykselläsi :-D Kiitos että jaoit sen kanssamme!!!

    Ihania pupuja...

    -m

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä ihana, että noita lapsuuden juttuja on tullut kumminkin säilytettyä. Nuo valokuvat pitäisi oikeastaan olla jossain muualla kuin siellä varastikopissa, jotta niitä tulisi joskus katseltuakin. Jotenkin tuntuu ihan huikealta ajatella, mitä kaikkea tuonkin lapsuuden nallekuvan ja nykyhetken välissä on tapahtunut!

      Minuakin raivostutti tuo piirustusvihko, varsinkin kun en ole mikään Picasso nyttenkään. Nykyajan tuotokset ovat yhtä laadukkaita kuin tuo ekaluokalla piiretty. ;-D

      Hih, kiva jos episodi nauratti. Kaikkea sitä pitää sattuakin. :-)

      Poista
  4. Nämä vanhat kuvat on ihastuttavia! Oikein nostalginen olo tulee tuota tyyliä katsellessa eli tutulta näyttää. :D Sinun ja Nallen taival onkin pitkä. Eihän lapsuudentoveria voi tosiaan pois heittää – ei vaikka olisi vähän räjähtänytkin! Minulla kulkee mukana koira (Tepsu), joka lienee vanhin (ja ehdottomasti rakkain) leluni. Saatanpa esitellä sen blogissani joskus :P

    Taitaa piirtäminen nykyään tapahtua muualle kuin vihkoon, jos sitä tapahtaa ollenkaan, luulen. Toki kouluissa edelleen piirretään, mutta itse piirtelin paljon lapsena muutenkin. Enkä siis tosiaankaan osaa piirtää siltikään edelleenkään :D Omakuvassasi näyttäisi olevan yksi jalka liikaa, mutta on se silti hieno!

    Jopas oli tapaus tuo Kyproksen kuvailu. Mutta hei, sait kuvat ilmaiseksi kehitettynä! Mr Satu… hmm :D Kivat nuo “lököhousut”, minä käytin vastaavia mustina johonkin maailman aikaan :D

    Ai jestas mikä laukkudraama. Sori, mutta en voi olla nauramatta. Joo, ei ole sinulla asiaa Sortille vähään aikaan tai sitten tosiaan mene pistämään joku muu Sortti sekaisin ensi kerralla ;DD


    Ihanat puput <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva jos tykkäsit lapsuuskuvista. Jotenkin katsoin itsekin näitä ihan eri silmin kuin ennen. Tunsin suorastaan jotain lempeyden kaltaista tuota pikku-Satua kohtaan. :-)

      Ihan ehdottomasti esittelet Tepsun joskus blogissa! Lapsuudenkaverit vaativat lisää näkyvyyttä. <3 Minun vanha nalleni on tosiaan kärsinyt monella tapaa - korvat ovat irronneet ja toinen silmä on tekosilmä (=ruskea nappi), kun alkuperäinen putosi mamman laskiämpäriin.

      Katselin tuota piirtämääni kuvaa, että olisinkohan minä piirtänyt kuvaan vain kaksi jalkaa, ja opettaja olisi lisännyt (punakynällä) kuvaan kolmannen, kun minun piirtämäni on ilmeisesti ollut väärässä paikassa. Mitä väliä sillä on, onko jalka just millilleen oikeassa kohdassa. ;-D

      Juu, muutuin tosiaan Kyproksen ja Suomen välillä herraksikin. :-D Kuvien ilmainen kehitys oli plussaa, mutta mieluummin olisin kumminkin kehittänyt kuvani itse, jos tuo poliisiepisodi olisi voinut jäädä välistä.

      Jaa sullakin on ollut samanlaiset pökät joskus. Ovatkohan sitten olleet joskus peräti muotia? Tai ei ehkä kuitenkaan, kun minä en ole koskaan ollut mikään muodin keulakuva. ;-D

      Kyllä se on varmaan sinne Kirkkonummelle ajettava, jos tulee vielä jotain vietävää Sorttiin. ;-D

      Puput ovat minustakin niin suloisia. Olen haaveillut, että saisin itseni tuonne rantaraitille tosi aikaisin aamulla, jotta saisin oikein paljon kuvia pupuista. Kohta tulee kyllä kiire, jos meinaan toteuttaa ajatuksen vielä tässä huushollissa asuessa.

      Poista
  5. Kiitos ja anteeksi, nauroin ihan vääränä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu ei mittään, itteänikin nauratti - mutta vasta jälkeenpäin. :-D

      Poista
  6. Me on Kanarialla heitetty vahingossa äidin 60-vuotislahjarahat sellaiseen molokki-roskikseen. Siinä sitten yhdet vahtii molokkia, ettei roskaukot tule ja toiset hakemaan paikallispoliisilta apua. Siinäkin sitten semmonen "pikkusen nolo" hetki, kun poliisit onki rahat molokista tietysti useamman sivullisen kiinnostuneen katseen alla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi hyvänen aika sentään. Minulle tuli jo ihan hirveä myötänolotus, kun kuvittelin tuon tapahtuman mielessäni. :-D

      Poista
  7. Siis en kestä tuota laukkuepisodia. Nauran yksin vatsa vääränä täällä kotona ja nyt jäi kutkuttamaan tämä Teboil tarina, kerrothan senkin meille ?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, kiva jos nauratti. :-) Itseänikin nauratti sen jälkeen, kun olin päässyt ensin hirveän nolotuksen yli. :-D

      Lupaan kertoa Teboil-jutunkin joskus tässä lähiaikoina. Kiitos kommentistasi ja mukavaa sunnuntain jatkoa!

      Poista
  8. Tuosta valokuvien lähetyksestä, tiedätkö olen iltojeni ratoksi lueskellut intiablogeja maailmalta ja luin kaikki sinunkin intiapostauksesi! Kerran aiemminkin aloitin mutta tuolloin urakka jäi kesken.

    Mieleeni jäi miten kävit kauan sitten rannerengaskadulla ja näpsit kuvia korunvalmistusherroista jotka antoivat käyntikorttinsa jotta lähettäisit heille kuvat. Pohdit muistaisitko varmasti lähettää kuvat heille. Muistitko? :D Mieleen jäi myös puolisosi sukulainen, Sukumar(?) joka taisteli elämän epäoikeudenmukaisuuksien kuten diabeteksensa kanssa. Miten hänellä menee? Kaikenlaiset jutut sitä jäävät mieleen mutta lukiessani en voinut olla ajattelematta mitäköhän kaikille kertomillesi henkilöille on noin 10 vuodessa käynyt. Kerrot niin elävästi että tuntuu kuin olisi itse ollut paikanpäällä.

    Nyt meni uteluksi joten älä kuitenkaan koe olevasi mitenkään velvoitettu palaamaan näihin menneisiin ellei se nyt muuttokiireissä tai muutenkaan huvita. Tsemppiä tavaroiden läpikäyntiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, vau! Onpa kiva kuulla, että intouduit lukemaan vanhoja Intia-juttuja. <3

      Valokuvien kanssa kävi niin, että teetin kuvat, ja ystäväni kävi viemässä kuvat miehille. Miehet saivat kuin saikin lopulta kuvansa. :-)

      Kyllähän sitä tapahtuu ihmisille vaikka mitä kymmenessä vuodessa! Sukumarista en ole muuten kuullutkaan pitkään aikaan, joten en osaa vastata tähän kysymykseen. En tiedä, muistatko vanhoista postauksista sitä tyttöä, joka haaveili vaatesuunnittelusta ja jonka koulua ja asuntolaa kävin kuvaamassa. Tytölle kävi niin, että hänet naitettiin vanhemmalle miehelle, joka asuu Amerikassa, ja siellä tyttökin nyt asuu. Vaatesuunnittelijaa hänestä ei siis tullut, ja hänen elämänsä on muutenkin varmasti aivan erilaista kuin mistä hän aikoinaan haaveili.

      Mukavaa kevään odotusta, Taika! <3

      Poista
    2. Olipa mukava saada pohdinnoille vastaus. Kiitos ja mukavaa alkavaa kevättä sinnekin!

      Poista
    3. Eipä mitään, kysy vaan lisää, jos tulee jotain mieleen. :-)

      Poista
  9. Minä olen heittänyt yhden reissun jälkeen likapyykkipussin roskiin (sinne menivät lähes kaikki pikkupoikieni kalsarit) ja yhdessä muutossa epämääräisen nyssykän jossa olivat kaikki minun (aika vähäiset) koruni. Toisen reissun jälkeen aloin pestä reppua jonka pohjalla olivat koko perheen passit. Sillä kertaa refleksit toimivat sen verran nopeasti että eivät menneet kokonaan piloille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, jopas sinulle on sattunut kaikenlaista! :-D Onneksi sait passit pelastettua! Huh huh. Kiitos kun jaoit nämä. :-)

      Poista
  10. Näitä sinun elämäsi käänteitä on jännittävää lukea melkein henkeään pidätellen tällaisen ihmisen, jolle ei koskaan tapahdu mitään :D

    Matkakuvauksesi on aina jotain niin hienoa ja laitoitpa joskus kuvia lentokoneen sisältäkin, kun niitä pyysin - kiitos.

    Tuo sinun omakuvasihan on melkein kuin se grinning-emoji. Tää 😀 (näkyyköhän kysymysmerkkinä?)

    Voimia muuttoon. Mulle muuttaminen on suurin stressi ikinä, enkä sitä teekään ellei ole ihan pakko.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva jos lentokonekuvat ilahduttivat. :-)

      Nyt kun sanoit, niin omakuvani näyttää tosiaan vähän tuolta emojilta. Olinkohan aikaani edellä. ;-D

      Kiitos, Mummeli. Voimia todellakin tarvitaan. Olin jo sen eilisen laatikkoleikin jälkeen ihan kuollut, ja se oli vasta ensimmäinen pakkailupäivä! En ymmärrä, miten ottikin niin voimille. Ehkä vähäisillä yöunilla on osuutta asiaan...

      Mukavaa kevään jatkoa sinulle! :-)

      Poista
  11. No olipa erikoinen kokemus Sortti-asemalla ,mutta onneksi laukku löytyi:)
    Ihania kuvia pikku-Sadusta, ja ihanaa että Nallesi on seurannut mukana niin kauan.Mulla ei taida olla mitään tuollaista jäljellä lapsuudestani, paitsi kuvia ja yksi äitini tekemä pieni räsynukke,joka on jossain , en tiedä missä, täällä asunnossa.
    Ja aikamoinen kokemus myös tuo Kyproksen juttu, ja tosi mahtavaa että lähettivät kuvat,ja vielä kehitettynä:) Mulle on kai kerran tullut sanomista valokuvaamisesta Venezuelassa mutta ei tullut kuitenkaan mitään takavarikointia. Onnea muuttopuuhiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi sain tosiaan laukkuni takaisin! Mietin, että tuossa oli onneakin matkassa, kun pöytä jäi noin päin, että laukku oli helppo onkia ylös.

      Toivottavasti löydät pienen räsynukkesi. :-) Kai tämäkin on jonkinlainen ikääntymisen merkki, että nuo lapsuuden jutut alkavat tuntua jotenkin hellyttäviltä.

      Oli kyllä hyvää palvelua poliisilta, kun kuvat tulivat valmiiksi kehitettyinä! En olisi kuuna päivänä uskonut, että näkisin kuviani enää ikinä. Onneksi olin väärässä. Sen verran jopa opin kokemuksesta, että raja-alueilla en enää valokuvaile. ;-D Hyvä, että sinun kuviasi ei sentään takavarikoitu.

      Kiitos, Jael, ja mukavaa alkavaa viikkoa sinulle! <3

      Poista
  12. Tekevälle sattuu ja elämä olisi tylsää, jos ei mitään sattuisi. Tästä voit arvata, että minullekin on sattunut yhtä ja toista. :)
    Vähän melkein alkoi säälittää, jos meinasit hylätä tuon vanhan nallesi, sillä sehän on niin saman näköinen kuin tämä nykyinen. Kyllä hälle löytyy varmaan hyvä paikka uudesta kodista. Mulla tulee aina mieleen se, miten minullakin oli lapsena nalle, ja jostain syystä - olin varmana suuttunut vanhemmille tai jollekin - syötin sen porokoirille. Muistan sen, että seison portailla ja katson, kun koirat repivät nallen palasiksi. Ehkä se on unta, tai ehkä niin on sattunut, mutta minulla ei ole yhtään nallea!

    Sen verran olen tuolla itänaapurissa matkaillut, että katson missä saa ottaa kuvia; toki minullakin on kuvia esim. Georgian ja Azerbaidzanin rajalta otettuna niin, ettei kukaan ehkä nähnyt kun otin kuvan. Mutta muuten olen kiltisti enkä kuvaa esim. museoissa joissa on kielletty kuvaaminen.
    Mukavaa pakkausta ja vappuviikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpas kiva kuulla, että sinullekin on sattunut kaikenlaista. :-)

      Olin itsekin yllättynyt, kuinka paljon nalleissa on samaa näköä. Kyllä heistä näkee, että sukulaisia ovat. ;-)

      Mutta voi kauhea, millainen kohtalo sinun nallellasi on ollut (jos tuo siis ei ole unta). Mutta toisaalta voin ymmärtää tapauksen, sillä lelut toimivat joskus myös helppona kohteena purkaa vihaa. Minä en pitänyt nukeista ollenkaan, mutta olin kuitenkin saanut yhden luultavasti joululahjaksi. Nukke koki kovia, ja kerrankin äiti yllätti minut pahoinpitelemästä nukkea oikein kunnolla. Ehkä minäkin olin suuttunut jollekulle (siskolle?), ja purin kiukkuani nukkeen. Nuken nimi oli muuten Miroora. Mistähän olin moisen nimen keksinyt?

      Minäkin olen muistaakseni noudattanut aina museoiden kuvauskieltoa, koska olisi niin noloa, jos lentäisi museosta ulos valokuvaamisen takia. Tosin harvoin viitsin edes mennä sellaiseen museoon, jossa ei saa kuvata. Menemättä jättäminen on kai minun tapani protestoida kuvaamiskieltoa vastaan. :-D

      Kiitos, ja mukavaa vappuviikkoa sinullekin!

      Poista
  13. Kiitos taas - postauksesi ovat aina kiinnostavia ja melkein henkeä pidätellen seurasin laukku episodia. Jotenkin koen tuollaiset jäteasemat vähän pelottavina, ihan kuin siinä tavaraa heittäessä jotenkin itsekin sinkoutuisin sinne roskien joukkoon. Meillä on päätetty, että istun autossa roskien viskaamisen ajan.
    Nyt tietysti odotan sitä Teboil juttua. Hyvää viikkoa sinulle ja muuttoa !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että jaksoit seurata laukun seikkailua. :-)

      Kyllähän tuommoiset isot jäteasemat ovat jollakin tavalla pelottavia, ja hämmentäviä. Vaikka infopisteessä annetaan selvät ohjeet, mille lavalle mikäkin pitää heittää, lavoja on niin monta, että jos on vietävää monelle lavalle, tilanne helposti hämmentää. Mulle riitti näköjään kaksi lavaa, ja meni nuppi jo ihan sekaisin. :-D

      Kiitos, Leena, hyvää viikkoa sinullekin! Täällä odotellaan muuttolaatikoita, jotka tulevat keskiviikkona. Sitten pääsen tositoimiin...

      Poista
  14. Itselleni voisi käydä juuri noin. Oikein kun on jankkaamasta päästyään jankannut, että muista nyt... Loppu hyvin kaikki hyvin. Ja sun tempauksen viihdearvo on suunnaton. Sekä täällä että sorttipisteellä. Pääsit kerralla legendojen joukkoon :)

    Kyllä nallet aina paikkansa löytävät. Niillä on ihmeellinen tapa kotiutua minne vain.

    Onnea sinne muuttopuuhiin. Mutta miten siellä Teboililla kävi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten ihmisen muisti voi ollakin niin lyhyt. Sitä en kyllä lakkaa ihmettelemästä, miten jokin asia voi unohtua parissa sekunnissa. Omalla kohdallani asia saattaa johtua siitä, että silloin kun minulla touhotusvaihde päällä, pienet yksityiskohdat (kuten käsilaukku) saattavat unohtua.

      Saattoihan tuosta jonkinlaista hupia Sortti-aseman miehillekin koitua. Hyvin heillä kyllä piti pokka, ainakin minun edessäni. Ehkä he sitten myöhemmin kahvihuoneessa keskustelivat hullusta naisesta, joka heitti käsilaukkunsakin lavalle. :-D

      Totta puhut; nallet kotiutuvat minne vain. <3

      Teboil-jutusta kyseltiin jo tuossa aiemmin, ja lupasin kertoa senkin joskus tässä lähiaikoina. Nolottaa jo valmiiksi. :-D

      Mukavaa alkanutta viikkoa ja kärsivällisyyttä sinne kattorempan keskelle!

      Poista
  15. Voi apua! Nauroin täällä ääneen sun käsilaukun heittoa. Mulle olis varmaan käynyt samalla tavalla. Sitä unohtaa niin nopeasti jonkin asian, kun ajatukset on jossain muualla.

    Mä kerran lainasin ex-poikaystävän polkupyörää. Mietin ajamaan lähtiessäni, että muista nyt tuo pirun tanko tuossa jalkojen välissä. Tulipa tietyömaa eteen, joten mun piti siirtyä ajotielle vähäksi aikaa. Kun oli hame päällä, niin ajattelin kevyesti jalkautua, jottei tömähdys ajotielle olisi niin ikävä ja hame vaikka heilahda liian ylös. Nostin naisellisesti oikean jalkani siirtääkseni sen pyörän vasemmalle puolelle maahan, mutta... mutta se tanko oli tiellä. Kaaduin kesäisessä hameessani ajotielle siihen työmiesten eteen ja sitten vaan ylös, satulaan ja pikaisesti eteenpäin menoksi. En sitten enää lainannut sitä pyörää ;-)

    Mä luulen, ettet ole ensimmäinen tällainen tapaus Sortti-asemalla. Et onneksi viimeinenkään :)

    Aika mahtavaa, että Kyproslaiset lähettivät valokuvasi! Hienoa toimintaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tarvita tosiaan kuin se yksi lyhyt hetki, kun ajatukset karkaavat muualle, ja se olikin sitten siinä. :-)

      Voi ei mikä tilanne sinulla on ollut! :-D Ja tietenkin maastouduit juuri siinä työmiesten edessä! :-D Tuollaisesta tilanteesta on niin vaikea poistua ikään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, mutta kuulostaa siltä, että sinä selvisit pois paikalta aika tyylikkäästi. :-)

      Tangolliset pyörät ovat muutenkin aika hankalia. Jos tulee nopeasti jokin tilanne eteen, että pitäisi hypätä pyörän päältä pois, niin koiven tangon yli heilauttamiseen menee yllättävän paljon aikaa. Mitähän varten muuten miesten pyörissä on tanko? En ole koskaan tullut ajatelleeksi.

      Minäkin luulen, että Sortti-asemilla on nähty kaikenlaisia tapauksia. Vähän lohduttaa ajatus, että muillekin on sattunut mokia, ja tulee varmasti vielä sattumaankin.

      Poliisijahti Kyproksella oli ikävä kokemus, mutta tuo kuvalähetys pelasti kyllä pikkuisen Kyproksen mainetta. ;-) Tosin syy taisi olla tällä(kin) kertaa ihan itsessäni!

      Poista
  16. Onko sulla tossa piirustuksessa kolme jalkaa? Mulla ei olis ollut hermoja kuvata käsilaukkuani tossa tapauksessa. Isältäni halusi miliisi aikanaan Viipurissa filmiä, kun isä kuvasi entistä kotitaloansa. Isä veti piruuttaan sen 36 kuvan filmin ulos kamerasta ja valotti sen niin, ettei ne nähneet mitä kaikkea hän oli kuvannut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No onhan mulla kolme jalkaa, kun opettaja on lisännyt punakynällä kolmannen! Mun piirtämä jalka kun on ollut ilmeisesti väärässä paikassa. :-D

      Ei mullekaan tullut ekana mieleen kuvata laukkuani jätelavalla, mutta kun aikani odottelin, piti keksiä kai jotain sijaistoimintaa. :-)

      Hee, miliisit saivat pitkän nenän! Harmi kyllä, että isäsi kuvat menivät pilalle...

      Poista
  17. Sitä vaan, että olet kauhean kiltti, kun kirjoitat kaikkien kiireittesi keskellä! Kun on riskiryhmäläisenä yksin ja eristyksissä kotona, kaverit kamppailevat etätöissä ja samalla lähiopettavat kotona etäopetuksessa olevia lapsiaan eivätkö todellakaan vapaana hetkenään kaipaa muuta kuin yksinäisyyttä, niin tällaisen yksinään olevan elämä on tosi yksinäistä (vaikkei normaalisti ollut). Ja sitten kun lähes kaikki ne blogit joita olen lukenut, ovat hiljentyneet, niin tajuaa, että on jotenkin pitänyt blogien kirjoittajiakin ikään kuin ystävinään, jotka nekin nyt ovat jättäneet yksin. Ymmärrän ystäviäni ka ymmärrän blogien kirjoiitajia, mutta ihanaa on, kun JOKU kirjoittaa! Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos sinulle aivan ihanasta palautteesta. <3 Mielellänihän minä kirjoittelen, ja vielä enemmän tekee mieli kirjoitella, kun tiedän, että juttuni ilahduttavat jotakuta. Kiitos siis itsellesi, että jaksat lukea ja kommentoitkin. :-)

      Itsekin olen huomannut, että monet blogit ovat hiljentyneet lähes täysin. Minäkin olen niin kiintynyt blogitovereihini, että huomaan miettiväni, onkohan heillä kaikki hyvin, jos heistä ei ole kuulunut pitkään aikaan mitään.

      Kovasti voimia sinulle sinne eristyksiin! <3 Toivottavasti saamme pian normaalin elämän takaisin!

      Poista
  18. Ihania tarinoita! Voihan käsilaukku sentään ;) Mutta kerrankos sitä sattuu, että käsilaukku, avaimet tai joku muu tärkeä tavara joutuu aivan väärään paikkaan.

    Minua kyllä mietityttää kovasti, että mitä mahtoi tapahtua Teboililla?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No juu, käsilaukku (ja muutkin tavarat) elää joskus ihan omaa elämäänsä. ;-D

      Teboil-sattumuksesta kirjoittelinkin tuossa seuraavassa postauksessa. :-)

      Poista

Kiitos kommentistasi. <3