Uusi auto

Sunnuntai-iltana autonkuljettaja sanoi ukkelille, että hän haluaisi lähteä kotikaupunkiinsa Sankrantiksi. Ukkeli oli sitä mieltä, että totta kai se sopii. Autonkuljettaja aikoi lähteä tiistai-aamuna ja palata sunnuntaina, eli anoppilassa jouduttaisiin olemaan ilman autonkuljettajaa melkein viikko. Se ei kuitenkaan huolettanut autonkuljettajaa eikä ketään muutakaan, koska Satu-amma oli tullut. Autonkuljettaja tiesi, että minä voisin toimia hänen varamiehenään, ja hän sanoi voivansa lähteä kotikaupunkiinsa hyvillä mielin. 

Minä olin ajellut autolla jo aiemmin sunnuntaina, kun kävimme ukkelin kanssa katsomassa kuntosalia ja menimme sen jälkeen kahville Pauliin. Matkalla Pauliin poliisit pysäyttivät meidät ja viittoilivat minua ajamaan tien sivuun. 

Ukkeli sanoi, että nyt et kyllä ota kuvaa, mutta en voinut vastustaa kiusausta. 

Istuimme autossa odottamassa, kun poliisi katseli automme takana koneeltaan jotain. Ukkeli arveli, että poliisi tarkisti, löytyisikö automme rekisterinumerolla maksamattomia sakkoja. Poliisit kun pysäyttelevät autoja jatkuvasti tästä syystä. 

Kun poliisi lähti kävelemään meitä kohti, avasin ikkunan ja tiedustelin teluguksi, että mitäs nyt. Vedän tällaisissa tilanteissa aina telugukortin esiin, koska tiedän, että ulkomaalainen saa irtopisteitä puhumalla telugua. 🤭 Poliisi näytti koneeltaan, että autolla oli yksi maksamaton sakko eli e-challan, jonka summa oli 1035 rupiaa (vajaat 10 euroa). Ukkeli oli tämän tiennytkin, joten asia ei tullut yllätyksenä. Meinasin ruveta kaivamaan lompakkoani esille, mutta kävi ilmi, että sakot maksetaankin nykyään netin kautta eikä suoraan poliisin käteen. Vähentää varmasti ainakin korruptiota! Poliisi oli valtavan ystävällinen, ja lupasimme hänelle maksaa sakon heti ensi tilassa. Mies oli niin otettu telugun taidoistani, että hän veti käden lippaansa ja huudahti, että hatunnosto teille madam, kun puhutte telugua! Tästä tuli taas hauska tarina, jota ukkeli kertoili myöhemmin kaikille. 

Maanantai oli suuri päivä, sillä anoppilaan tuli uusi auto. Auton olisi saanut jo viime viikolla, mutta ukkeli oli silloin Dubaissa, eikä hän lähtenyt nytkään hakemaan autoa, kun oli niin flunssassa. Kuten jo kerroin, täällä on jonkinlainen flunssa-aalto, ja kaikki tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän kipeitä, mutta eihän se ole ihmekään, sillä täälläkin on nyt talvi ja kylmä. Kylmyys on tosin tulkinnanvarainen käsite, sillä minusta 20 astetta ei ole vielä mikään kylmä, mutta anopin se saa päivittelemään jatkuvasti kylmyyttä ja vetämään sarin lievettä tiukemmin olkapäidensä suojaksi. Villatakkejakin anopilla kuulemma on, mutta hän ei tykkää käyttää niitä, kun ne jotenkin ahdistavat. Huivit ovat paljon parempia! Toki yöllä lämpötila on laskenut paikoin alle kymmenen asteen, ja se on näissä olosuhteissa jo tosi kylmä.

Uutta autoa lähtivät hakemaan autonkuljettaja, appiukko, perheen luottoystävä, joka on aina mukana kaikissa tärkeissä jutuissa (kuten minun mukanani kerran siellä anus-lääkärillä) sekä kaksi appiukon ystävää. Uuden auton luovuttaminen ei ole täällä mikään läpihuutojuttu, vaan se pitää suorittaa asiaankuuluvin seremonioin. 

Mitähän kankaan alta löytyy? Luottoystävä on toinen vasemmalta ja appiukko toinen oikealta. 

No autohan siellä.

Kuten kuvasta näkyy, uudet autot koristellaan näyttävästi ennen niiden luovuttamista. 

Kun auto oli paljastettu, oli aika ojentaa avaimet, jotka oli sidottu rusetilla. Kuvaan piti saada myös jättiavain, jossa luki Your awesome story starts here eli Upea tarinasi alkaa tästä. 🤣

Seuraavaksi uutta autoa juhlistettiin leikkaamalla kakku ja jakamalla sitä kaikille. 

Autonkuljettaja ajoi anoppilaan uuden auton ja luottoystävä vanhan. Anoppilassa on kaksi parkkipaikkaa, joten pysäköimisen kanssa ei ole ongelmia. 

Vanhan auton paikka on kuvassa etuvasemmalla ja uuden takaoikealla.

Kun autonkuljettaja oli päässyt kotiin, hän soitti anopille, että tulkaa alas katsomaan uutta autoa. Minä, ukkeli ja anoppi lähdimme siltä istumalta ihastelemaan tuliterää menopeliä. Ukkeli oli toki nähnyt auton aiemminkin, koska hän oli auton valinnutkin. 

En päässyt selvyyteen, kuka tuo kuvassa näkyvä ukko oli, mutta kovin hymyileväinen hän oli. 

 Auton oviin oli sidottu hienot rusetit. 

Sitten lähdimme koeajelulle. Anoppi ja minä kiipesimme takapenkille ja ukkeli etupenkille. Ukkeli oli teetättänyt auton kummallekin puolelle astinlaudan, jotta appivanhempien olisi helppo nousta autoon.

Hauskat lattiasuojat. 

Sitten mennään!

Ihmettelin, kun ainoastaan kuskin istuimessa oli muovisuoja. Yleensä kaikki uuden auton istuimet on suojattu muovilla, ja jotkut jättävät muovisuojat paikoilleen ja ajavat niiden kanssa kuukausitolkulla.  

Tuntui aika hauskalta istua tuommoisessa koristelussa autossa ja kiitää sillä Hyderabadin katuja. Uuden auton omistajat tuntevat varmaankin jonkinlaista ylpeyttä istuessaan koristellussa autossa, joka kiinnittää muiden huomion: tässä sitä mennään uudella autolla! 

Durgam Cheruvun yli vievällä sillalla.

Totesimme anopin kanssa, että takapenkillä on erinomaisen hyvä istua. Takapenkillä on kaksi erillistä istuinta, jotka saa kuulemma melkein makuuasentoon. Istuin tukee myös alaselkää erinomaisesti, eikä selkä mene yhtään kaarelle, mikä on tärkeä asia, jos kärsii alaselkäkivuista. Autossa on kolmaskin penkkirivi, joka ei näyttänyt minusta kovin mukavalta, ja hieman ihmettelinkin, miten ukkeli oli päätynyt tällaiseen kolmen penkkirivin ratkaisuun. 

Anoppi tuntui olevan tyytyväinen autoon, koska hän rupesi heti suunnittelemaan, että tällähän voisi lähteä vaikka Tirupatiin. 😅 Uudemmille lukijoille tiedoksi, että appivanhemmilla on Tirupatin liepeillä ns. kesämökki ja iso liuta sukulaisia sekä anopin että appiukon puolelta.  

Konepellin alustakin eli toiselta nimeltään kai moottori piti sekin tutkia, koska mehän olemme suuria asiantuntijoita mitä auton mekaniikkaan tulee – varsinkin minä ja anoppi. Auto on merkiltään Toyota Innova Hycross, ja se on hybridi. Sekin tuli vihdoin selväksi, mikä ero on hybridillä ja plug-in-hybridillä, jollainen meillä on Suomessa. Ensiksi mainittu lataa itseään ajettaessa, kun taas jälkimmäistä pitää ladata kaapelilla.

Autolle oli tehty autoliikkeessä se sitruunoiden yliajamisseremonia, mutta vielä piti kuulemma tehdä toinenkin puja (= uskonnollinen rituaali), ennen kuin auto olisi vihitty virallisesti käyttöön. Sitä varten pitäisi mennä kuulemma temppeliin, ja puja-tarvikkeet oli annettu autoliikkeestä mukaan.

 Myös loppukakku oli annettu kotiin vietäväksi, ja maistelimme sitä joukolla. 

Mikään suuri makuelämys kakku ei ollut, mutta olipahan kakku kuitenkin. Otimme kaikki pienet palat (minä tosin hieman isomman, koska kakku), ja sen jälkeen autonkuljettaja sai viedä loppukakun kotiinsa.   

Uuden auton hankinta oli ollut anoppilassa harkinnassa jo kauan, koska nykyisen auton takapenkit eivät ole mitenkään mukavat pidemmillä automatkoilla, varsinkaan vanhemmille ihmisille. Minun Intiaan tuloni sai auton hankintaan vipinää, sillä kun anoppilassa olisi kaksi autoa, minulla olisi oma auto käytettävissäni. Toista käyttäisi luonnollisesti autonkuljettaja muun porukan kuskailemiseen. En ollut koskaan toivonut omaa autoa käyttööni, mutta en toki ole ratkaisusta pahoillani. 🤭

Ukkeli kysyi, haluanko minä ajaa uutta vai vanhaa autoa, ja totesin, että en ainakaan uutta. En varmasti koskisi tuliterään autoon, koska saisin olla koko ajan pelko perseessä, että kolaroin autolla. En tosin ole kolaroinut pitkään aikaan niin Intiassa kuin Suomessakaan (kop, kop), mutta sehän ei takaa mitään. 

Autonkuljettajan lomasuunnitelmille kävi vähän kehnosti, kun autonkuljettajan äiti ei suostunutkaan jostain syystä pojan lähtöön. Samalla peruuntui siis se minun vara-autonkuljettajan pestini. En ole asiasta hyvilläni enkä pahoillani, ja sillä lailla onkin paras asennoitua Intiassa kaikkeen. Tulee mitä tulee, ja se mitä tulee, on paras ottaa vastaan lunkisti, koska korkeampia voimia vastaan on turha taistella. 

Tänään illalla kylään tuli joku sukulaispoika, jonka olin kuulemma tavannut joskus yhdeksän vuotta sitten, mutta yllättäen minulla ei ollut taas minkäänlaista muistikuvaa koko ihmisestä. Päätimmekin sitten lähteä koko porukalla appiukon kerholle illalliselle, joten tuli testattua myös se, miten kuusi ihmistä mahtuu uuteen autoon. (Olen kertonut appiukon kerhosta varsin seikkaperäisesti täällä, joten en nyt rupea enää jaarittelemaan siitä enempää.)

Autonkuljettaja tunnusti, että hän oli jo kolauttanut uuden auton astinlaudan johonkin, mutta kukaan ei ollut asiasta millänsäkään. Intiassa on ihan tavallista, että autot kolhiintuvat – vaikka ne olisi haettu kaupasta vasta edelllisenä päivänä – joten mitä sitä pienistä hötkyilemään. 

Kuusi ihmistä kyydissä.

Menomatkalla minä ja sukulaispoika istuimme taaimmaisella penkkirivillä, ja auto tuntui sieltä katsottuna niin hullun pitkältä, että totesin, että tämähän on kuin bussissa istuisi. Takapenkin selkänojat olivat tosi kaltevat, ja epäilin, että alaselkä saattaisi kipeytyä taaimmaisella rivillä pidemmällä matkalla. Selkänojien asennon saa kuitenkin kuulemma muutettua, ja tämä osoittautui todeksi, kun vaihdoimme paluumatkalla ukkelin kanssa paikkoja. Anoppi puolestaan meni etupenkille istumaan, mutta turvavyön varoitusääni rupesi kilkattamaan auton lähdettyä liikkeelle. Anoppi oli ällistynyt ajatuksesta, että etuistuimella on pakko käyttää turvavyötä, mutta ongelmahan ratkesi sillä, että anoppi heitti ylävartalon yli menevän vyön selkänsä taakse. 😅

Söimme itsemme kerholla ihan kanveesiin ja saavuimme kotiin vasta puoli kymmenen jälkeen. Anoppi katsoi heti sisään päästyään seinäkelloa, että noin paljon! Kaikki televisiosarjat olivat jo menneet! Mutta eipä aikaakaan, kun anoppi oli käynyt vaihtamassa ravintolassa käyttämänsä sarin kotoisampaan versioon, telkkari oli taas auki, ja appivanhemmat istuivat sohvalla vierekkäin tuijottamassa päivän viimeisen telugusarjan rippeitä.