Dubai-suklaata ja rihkaman kimallusta

Kuvahaaste jatkuu. 

4. päivä: Kädessäni (In my hand)

Pakkauksen kuva näyttää minusta epäilyttävältä: ihan kuin suklaan sisällä olisi vihreä villasukka.

Maistelimme ystäväni kanssa keväällä kahta erilaista Dubai-suklaata, ja kumpikin oli ihan ok. Minulle ei tullut kuitenkaan sellaista tunnetta, että tässä on nyt herkkujen herkku ja että parempaa ei maailmassa ole. Ennemminkin jäin ihmettelemään koko Dubai-suklaakohua, sillä minusta esimerkiksi Maraboun suklaat voittavat Dubai-suklaan 10–0.

Päätin kuitenkin antaa Dubai-suklaalle vielä yhden mahdollisuuden. Ukkeli käy usein Dubaissa, ja pyysin, voisiko hän tuoda sieltä mukanaan ihan oikeaa Dubai-suklaata. No sitähän tuli – kuusi pakettia. 

Pakkauksen avattuani totesin, että suklaa tuoksahti minusta ihan navetalle. Miten suklaasta voi tulla mieleen navetta, ja mikä edes on navetan haju? Lanta? Haju kulkeutui tietysti makuunkin, joten tämäkin suklaa oli pettymys. Olen yrittänyt syödä suklaata aina palan silloin tällöin, mutta pakkaus vajenee yllättävän hitaasti. En olisi uskonut, että minkään suklaan kanssa tulisi ikinä tällaista ongelmaa. Positiivinen ongelma, sanoisi autokauppias. 

Oletko maistanut Dubai-suklaata? Mitä tykkäsit?

5. päivä: Jotain, mikä tekee oloni mukavaksi (Something that comforts me)

Aiheen kanssa oli taas pieniä suomennosvaikeuksia. Miten kääntää comfort suomeksi ilman minkäänlaista kontekstia? Mukavuus? Lohdullisuus? 

En tiedä tarkalleen, mutta vastaan, että kukkaset. 

En ole ikinä tuntenut minkäänlaista kiinnostusta kasveja kohtaan, mutta kai tämä on jokin keski-ikäisyyden aiheuttama mielenhäiriö, että alkaa kaivata rehuja ympärilleen. Kuvassa on anopinhampaan pistokas, jonka otin isosta anopinhampaasta, joka joutui lähtemään kukkien taivaaseen (ei toipunut koskaan mullanvaihdosta). Tökkäsin pistokkaan veteen, kun olin kuullut näin tehtävän, ja kappas vain: se kasvatti juuret. 

Seuraavaksi pistokas piti istuttaa, mikä oli monivaiheinen operaatio ja vaati useampaa googlettamiskertaa ja kauppareissua. Semmoinenkin kysymys heräsi, että miksi multa myydään aina niin jumalattoman isoissa pakkauksissa? Prisman pienin multapussi oli 10 litran kokoinen, ja minä olisin tarvinnut multaa vain pari kourallista. Nyt se loppupussi jää taas nurkkiin pyörimään, kunnes kuolema meidät erottaa. Multa on pelottava elementti, koska sen joukossa saattaa olla elämää, kuten matoja (joskus on ollut). 

Kuvassa näkyy myös ruusubegonia, jonka olen saanut pidettyä hengissä (vastoin kaikkia todennäköisyyksiä) koko kesän. Hieman toispuoleinenhan se on, kun se on pudonnut kaksi kertaa lattialle, mutta muuten se on vielä ihan terhakka. 

6. päivä: Varjoni (My shadow)

Prisman parkkipaikalla.

Tulin seisoneeksi hassusti pää tuossa parkkiruutujen yhtymäkohdassa, ja näyttää siltä kuin minulla olisi lippalakki päässäni –– niin kuin minulla olikin.

7. päivä: Pieni kaaos (A little chaos)

En tiedä, mikä mesta tämä Finnoolla on, mutta siellä on aina hirmuinen määrä roska-astioita suloisessa kaaoksessa.

8. päivä: Jotain kimaltelevaa (Something that sparkles)

Kimallusta on yllättävän vaikeaa kuvata. Kuvasin yhtä korvakoruani, jonka olen ostanut Intiassa jotain juhlatilaisuutta varten, kun koru mätsäsi asuuni. 

Tylsää on, että en pysty käyttämään tuota tai muitakaan rihkamakoruja enää lainkaan, koska korvareikäni tulevat heti kipeiksi, ja niihin tulee kipeät pallurat. Kyse on kai jostain koruallergiasta. 

Päivän bonuskuva: 

Suvilahdessa oli alkamassa Flow-festivaali, ja tärkeät paikat oli merkitty ilmapalloilla, jotta ne näkyisivät kauemmaskin. Näppärä idea minusta. 

9. päivä: Kotoisat nurkat (Cosy corners)

Patjoista kehittelemäni divaani, joka oli meillä Jätkäsaaren parvekkeella, osoittautui niin pidetyksi, että kyhäsin divaanin tänne Espooseenkin. (Jätkäsaaren divaaniprojektista voit lukea täältä.) Tuo putki on vähän tyhmässä paikassa, sillä putken takia divaanin ja seinän väliin jää tyynyn mentävä rako, mutta ei se nyt varsinaisesti haittaa. Tyynynpäälliset ovat jo aika kulahtaneet, kun ne saivat Jätkäsaaressa sen verran aurinkoa, ja pitäisi ehkä ommella uudet. 

Espoon parvekkeemme on paljon pienempi kuin Jätkäsaaren parveke, mutta minusta myös paljon viihtyisämpi. Harva parveke tosin varmaan onkaan yhtä suuri kuin Jätkäsaaren parveke, jolla oli pituutta 15 metriä.

Olen haaveillut, että pitäisi kokeilla divaanilla nukkumista jonakin yönä, mutta en ole saanut vielä aikaiseksi. Suurin syy on kai se, että pelkään häiriintyväni yöllisistä äänistä. Minullahan pauhaa tuuletin sängyn vieressä vuoden ympäri taustakohinana, koska tasaista kohinaa vasten muut äänet (esim. autojen kaasuttelut tai yläkerran tömistelyt) eivät erotu häiritsevästi. Pelkään parvekkeella myös ötököitä, vaikka nyt kun mietin asiaa, en ole tainnut nähdä Espoossa yhtään hämähäkkiä. Jätkäsaaressahan hämähäkkejä oli niin valtavasti, että se ei ollut enää millään mittapuulla normaalia. 

10. päivä: Heijastukseni tänään (My reflection today) 

Ensimmäiseksi täytyy tunnustaa, että kuva ei itse asiassa ole tältä päivältä vaan perjantailta. En ollut varma, jaksaisinko lähteä tänään etsimään heijastuksiani mistään, joten otin kuvan jo perjantaiaamuna, kun olin lähdössä salille. Kello on kuvassa niinkin paljon kuin 4.37, joten näiden treenausajankohtien kanssa aletaan kolkutella jo hulluuden rajoja. Toki hulluuden määritelmä on subjektiivinen, ja mikä on yhden mielestä hullua, ei ole toisen mielestä lähelläkään hulluutta. 

Ukkelin siskon miehen veli Amerikasta kävi meillä kesällä, ja hänen juttujaan kuunnellessaan minulla käväisi mielessäni, että onkohan tuo enää ihan tervettä. Mies käy salilla joka ikinen päivä – kaksi kertaa päivässä! Viikkoon tulee siis 14 treenikertaa, enkä voi ymmärrä, miten kukaan voi palautua tuommoisesta määrästä treeniä. Ainoa mahdollinen selitys on se, että miehen treenit eivät voi olla kovin rasittavia, koska jos vetää joka treenin tappiin, ei kyllä jaksa tuollaista kovin kauan.  

Utelin mieheltä palautumisesta (lähinnä nukkumisesta), mutta sen kanssa ei kuulemma ole ongelmia. Kun mies iskee päänsä tyynyyn, uni tulee välittömästi. Tuli myös puhetta ruokavaliosta, ja mies intoutui luettelemaan kaikki, mitä hän syö päivän aikana (alkaen kello 5.45) ja mihin aikaan. Jokainen lusikallinen öljyä tuli mainittua. Ruokavalio oli siksi niin helppo luetella, että mies syö tismalleen samalla lailla joka päivä. Tuon keskustelun jälkeen tunsin, että taidankin olla vielä suhteellisen normaali tapaus. 😆 

Heippa taas tältä erää!