Lähdetään torille

Kun anoppi ehdotti viime viikolla, että lähtisimme käymään vihannestorilla eli Rythu Bazarilla, olin heti valmis. Meillä oli aiemmin tapana käydä yhdessä torilla aina silloin tällöin ja ostaa vihanneksia niin, että niistä riitti pitkäksi aikaa.

Nyt anoppi ei ollut kuitenkaan käynyt torilla pitkään aikaan – arvionsa mukaan kolmeen vuoteen – sillä torilla käynti on aikaavievä ja rasittavakin operaatio. Tori sijaitsee osittain auringonpaisteessa, ja siksi siellä on kuuma, ja hintojen kyselyyn ja vihannesten valitsemiseen kuluu aikaa. Eipä appivanhemmilla ole vihanneksille samalla lailla tarvettakaan silloin, kun he ovat kaksistaan, sillä kotiapulainen tai autonkuljettaja tuovat normaalisti tullessaan sen, mitä appivanhemmat tarvitsevat. Lisäksi appivanhempien asuinalueella kasvaa yrttejä, lehtivihanneksia ja sen sellaisia, joten niitä ei tarvitse välttämättä edes ostaa. 

Torikäyntimme toteutui vihdoin tiistaina, ja lähdimme matkaan puoli kahdentoista jälkeen, kun päivän ruoat oli laitettu, kotiapulainen käynyt ja ikkunankorjaajat lähteneet. Matkaan meni puoli tuntia, ja sitten olimme tutulla torilla Erragaddassa.  

Ilmeisesti jonkun torikauppiaan auto.

Torin sisäänkäynnin luona on hinnasto, johon on merkitty tuotteiden kilohinnat kyseisenä päivänä.

Esimerkiksi porkkanat maksoivat tiistaina 23 rupiaa per kilo (25 senttiä); inkivääri 40 rupiaa (44 senttiä), kukkakaali 18 rupiaa (20 senttiä) ja vihreät tavalliset pavut 35 rupiaa (39 senttiä) per kilo. Suomalaisittain hinnat ovat siis todella edulliset. Havaintoni mukaan hinnat ovat kuitenkin ohjeelliset, sillä tuotteita saattaa saada halvemmallakin. Jos yhden myyjän hinnat eivät miellytä, kannattaa kysellä muilta. Tosin tähän sitä aikaa saa kulumaankin, jos rupeaa oikein vänkäämään. 😆

Olen niin tottunut siihen, että vihannekset on levitelty tuolla tavalla maahan pressujen päälle ja myyjät istuvat maassa tuotteidensa keskellä, että pidän tuota ihan normaalina käytäntönä. Millaiselta tuo näyttää suomalaisen silmiin? Epähygieeniseltä ja ällöttävältä? Kertokaa minulle! Raakoja vihanneksia täällä ei joka tapauksessa syödä, eli vihannekset kypsennetään aina ennen syömistä.

Anoppi valitsemassa munakoisoja.

Heti kärkeen suuntasimme tomaattimyyjän luokse, sillä tomaatit olivat pääsyy, miksi anoppi oli halunnut tulla torille. 

Vihannekset kerätään tuommoiseen vatiin, joka punnitaan. Sen jälkeen ostokset laitetaan joko pussiin tai kaadetaan suoraan asiakkaan koriin tai kassiin. Anoppi heitti minullekin vadin ja kehotti minua ryhtymään valitsemaan tomaatteja. Ota punaisia ja kypsiä! Olin vähän hölmistynyt, kun jo sekä myyjä että anoppi poimivat anopille tomaatteja. Kuinka paljon tomaatteja oli oikein tarkoitus ostaa? Anoppi vastasi tähän, että kymmenen kiloa. 😅 Niistä tehtäisiin tomaattipachadia eli eräänlaista tomaattipikkelssiä (säilykettä), ja nyt tammikuussa oli erityisen hyvä aika valmistaa sitä, koska tomaatit olivat parhaimmillaan.  

Kymmenen kiloa tomaatteja maksoi sata rupiaa eli 1,1 euroa. 

Kuvan etualalla on tamarindia, joka on yksi niistä asioista, joita tuon melkein joka kerta Intiasta Suomeen. Tamarindi on niin oleellinen osa eteläintialaista keittiötä, että ilman sitä on vaikea tulla toimeen, ja oikeanlaista tamarindia on vaikea löytää Suomesta.

Ihmettelin anoppia, kun hän innostui ostelemisesta niin, ettei vängännyt hirveästi edes hinnoista. Melkein rupesin jo epäilemään, että ostaminen oli karkaamassa anopilta käsistä. 😆 Samanlaista käyttäytymistä on havaittavissa omalla kohdallani Espoon intialaisessa marketissa silloin, jos siellä on erityisen paljon hyviä ja tuoreita vihanneksia. Pitää saada vielä tuota, tuota ja tuotakin! Moni tuote oli anopin mukaan torilla puolet halvempi kuin muualla (supermarketeissa tai pikkutoreilla), joten toki täältä kannattikin ostaa. Autonkuljettaja kävi hakemassa aina välillä painavampia ostoksia – kuten sen kymmenen kilon tomaattikassin – ja vei ne autoon, jottei minun tarvinnut kanniskella kaikkea.

Intiasta saa monenlaisia papuja, joista kuvassa on muutama lajike.

Kokonainen vuori currylehtiä! Tällaisesta näystä voi Suomessa vain haaveilla.

Currylehtiä piti ostaa paljon sen takia, että anoppi tekee niistä currylehtijauhetta, jota syödään esimerkiksi riisin, dosien tai idlien kanssa.

Tämä myyjä oli muslimi, ja siksi tuollainen kufi-hattu.

Tarvitsimme myös kuivattuja punaisia chilejä, ja kun anoppi rupesi kauhomaan chilejä pussiin, hän käski minua siirtymään kauemmas. Pöllyävät chilit saattavat nimittäin saada aikaan melkoisen aivastuskohtauksen (nimimerkillä kokemusta on). 😆 Nuo takana näkyvät naiset kuulivat keskustelumme, ja yksi nainen rupesi ihmettelemään, että puhutko sinä telugua. Miten voi olla, että ulkomaalainen osaa telugua! En osaa sitä edes mitenkään täydellisesti, ja paljon riippuu puhujan murteesta, kuinka paljon ymmärrän, mutta sen verran kuitenkin osaan, että saan aina välillä ihmiset hämmennyksiin. 🙈

Minusta nämä keoiksi kasatut sitruunat ovat jotenkin sympaattisia.

Sitten anoppi bongasi jotain poikkeuksellista eli mysteerilehtivihannes chandrakanta aakun! 

Kun appivanhemmat kävivät Suomessa vuonna 2005, anoppi löysi meidän kodin liepeiltä Matinkylästä (tien vierestä) jotain lehteä, jota kasvaa kuulemma Intiassa ja josta hän laittoi meille ruokaa. Hyväähän se oli, vaikkei ollut aavistustakaan, mitä olimme syöneet. 😆 Muistan miettineeni silloin vain, että mistähän koirankusetuspusikosta anoppi oli lehdet kerännyt. 🙈 Lehti oli kuulemma nimeltään chandrakanta aaku (teluguksi), mutta pitkällisenkään googlettamisen jälkeen en koskaan saanut selville, mistä lehdestä mahtoi olla kyse. Nyt sitä samaa kasvia oli kuitenkin tässä kädessäni! 

Mutta eihän se auta kasvin suomalaisen nimen löytämisessä. Löysin Youtubesta videon, jonka mukaan kasvin tieteellinen nimi olisi Mirabilis jalapa, ja sitä kautta sain selville, että kasvin nimi olisi suomeksi mökinihmekukka tai ihmekukka. En kuitenkaan jaksa uskoa, että jotain ihmekukkaa olisi kasvanut keskellä Matinkylää ja että anoppi olisi syöttänyt sen lehtiä meille. Oma teoriani on, että anoppi keräsi Matinkylässä jotain toista kasvia, jota hän luuli chandrakanta aakuksi.

Otin vielä kasvista anoppilassa muutaman kuvan.

Näyttääkö tämä kenestäkään tutulta?

Kiva ottaa tällaisia lähikuvia... Mitähän tuo möhnä lehtien pinnalla on. 🙈

Lopulta (tunnin päästä) olimme siinä tilanteessa, että anoppi tarvitsi enää kukkia. Lähdin viemään loppuja kasseja autoon ja näin, kuinka autonkuljettaja jo käänsi parkkipaikalla autoa menosuuntaan. Avatessani etuoven järkytyin. Koko etuistuin ja jalkatila olivat aivan täynnä vihanneskasseja ja pusseja! Mistä nämä olivat sinne ilmestyneet? Sulloin tuomani kassit samaan tilaan ja sanoin autonkuljettajalle, että hakisimme vielä kukkia, ja lähdin anopin perään. 

Löysin anopin yhden vihannesmyyjän edestä. Hän oli siellä ostamassa papuja! Myyjä oli jo laittamassa papuja anopille, mutta silloin oli pakko ruveta toppuuttelemaan. Sanoin anopille, että meillä on jo auto täynnä, ja anoppi totesi saman myyjälle. Ei voidakaan ostaa enää papuja, kun auto on jo täynnä! Kului muutama sekunti, ja anoppi pyörsikin puheensa: laitapas kumminkin puoli kiloa niitä papuja. Sen jälkeen ostimme vielä puolen metrin mittaisen pullokurpitsan (jonka anoppi tökkäisi minun kainalooni, koska kainalossahan tuommoinen pitkulainen vihannes kätevimmin kulkee), kaksi isoa kukkakaalia, okraa ja vihreitä chilejä. Tämän jälkeen anoppi totesi, että nyt lähdetään. Viimeinenkin kori oli täynnä, eikä mitään mahtunut enää minnekään. Kun kysyin niistä kukista, anoppi vastasi, että niitä ei tarvitakaan. 😆

Mutta vielä piti ostaa hedelmiä! Niitä oli onneksi torin ulkopuolella kadun varressa, ja sinne pääsi autolla. Kassejakaan ei tarvittu, kun myyjät pakkasivat hedelmät pusseihin. Appelsiineja, omenoita ja banaaneja!

Sadalla rupialla sai kymmenen appelsiinia, joten appelsiineja ostettiin 30 kappaletta.

Torilla on monia maksutapoja.

Kotona odottikin sitten seuraava homma: vihannesten lajittelu, pussittaminen ja jääkaapittaminen. Onneksi anopilla on yksi iso jääkaappi ja yksi pienempi, joten saimme suurin piirtein kaiken mahtumaan jonnekin. Iso jääkaappi on kuitenkin nyt niin täynnä, että siellä ei ole anopin sanojen mukaan "edes pientä rakoa missään".

Eilen alkoi sitten se tomaattipachadin valmistus, mikä tiesi ensin pilkkomishommia ja sitten keittelyhommia. Bongailin tomaatteja pilkkoessani niiden joukosta erikoisyksilöitä. 

Suuri kattila oli keittelyn alussa reunoja myöten täynnä tomaatteja (kuvassa kattila on vielä hieman vajaa), mutta noin kolmen tunnin päästä koostumus oli toivotunlainen:

Kattilan sisältö oli kutistunut noin kolmasosaan lähtötilanteesta. Seuraavaksi seos soseutetaan sillä mixerillä, joukkoon lisätään monenlaisia mausteita, ja sitten pachadi onkin valmis.

Toriterveisin! 

😘