Jumala loi maailman, mutta kaikki muu on valmistettu Kiinassa.


perjantai 14. tammikuuta 2022

Vielä kerran Intia

Olin ajatellut, että Intian-matkastamme tulisi sellainen kiva perhetapaaminen, mutta eihän se ihan niin mennyt. Kuten muistaakseni jo aiemmin kirjoittelinkin, olin unohtanut ne tulevat häät ja sen, että niihin piti ostaa neljä eri vaatekertaa, koska häätilaisuuksiakin tulisi olemaan neljä. Olin edellisissä suvun häissä vuonna 2018 ollut vähän harmissani siitä, että minulla ei ollut intialaisia vaatteita päällä (postaus häistä ja meikäläisen häissä käyttämistä koltuista löytyy täältä). Kaikki häävieraat minua ja yhtä pariskuntaa lukuun ottamatta taisivat nimittäin olla intialaisia, joten kaikki olivat myös pukeutuneet intialaisittain. Me asustelimme ukkelin kanssa tuolloin Boliviassa, missä ei luonnollisestikaan myydä intialaisia kolttuja, ja kun en löytänyt Boliviasta muutenkaan mitään kivaa, oli ostettava vaatteet päivää ennen häitä New Yorkista. Jännitystä elämään! 😆

Ensi kesän häät ovat kuitenkin siinä mielessä erilaiset, että hääparilla on paljon amerikkalaisia ystäviä, joten häissä näkee varmasti pukeutumista laidasta laitaan. Minäkään tuskin tuntisin oloani kovin orvoksi ei-intialaisessa asussa. Mutta jotenkin tempauduin Hyderabadissa mukaan siskon ja siskontytön shoppailuhuumaan (joka tuntui kyllä olevan välillä melkoista pakkopullaa) ja rupesin haaveilemaan, josko minäkin löytäisin päälleni jotain kivaa ja värikästä. Toki morsiamen asut olivat etusijalla, koska vasta niiden jälkeen käly saattoi alkaa etsiä vaatteita toiselle tyttärelleen eli morsiamen sisarelle ja itselleen. Minä hengasin siinä mukana, toimin ns. makutuomarina ja katselin, löytyisikö minulle mitään sopivaa.

Häälehengoja (=hameita).

Päivien edetessä rupesi käymään ilmi, että en tulisi löytämään itselleni mitään. Piti näet ottaa huomioon myös muiden mielipiteet, sillä en halunnut ostaa mitään sellaista, mikä näytti kälyni tai tulevan morsiamen silmissä oudolta, kun kyse oli kuitenkin "heidän" häistään. Mielipiteemme eivät kuitenkaan tuntuneet osuvan koskaan yksiin, ja sehän rupesi vituttamaan lopulta niin, että se näkyi varmasti taas naamastakin. Tämä on juuri se syy, miksi en tykkää käydä vaateostoksilla kenenkään kanssa: haluan ostaa sellaisia vaatteita, joista itse tykkään, enkä kaipaa kenenkään mielipidettä siitä, sopiiko vaate hänen mielestään minulle vai ei. Minulle on ihan sama, jos joku ei tykkää vaatteistani tai jos vaatteeni eivät sovi jonkun mielestä minulle. Pääasia on, että itse viihdyn vaatteissani.

Intialaiset taas ovat ihan toista maata, ja häävaateostoksilla makutuomareita on välillä mukana monta. 

Tämän morsiamen tiimissä taisi olla ainakin kuusi ihmistä.

Mutta olihan se mielenkiintoista nähdä, miten perusteellisesti häävaatteisiinkin voidaan paneutua ja miten valtava bisnes häävaatetus – ja häät yleensäkin – Intiassa on. Meidän suomalaisten häävalmistautuminen tuntuu kyllä kovin vaatimattomalta intialaisiin verrattuna. 

Sarin ostaminen oli vieläkin työläämpää kuin olin kuvitellut, mutta saimme loppujen lopuksi ostettua ystäväni kanssa minulle yhden sarin. Ennen ostoksille lähtöä appiukko kaivoi kätköistään tukun seteleitä sarini ostamista varten, mikä tuntui minusta oudolta ja nololta. Mutta intialaiset perheet ovat tällaisia: rahatkin ovat yhteisiä. (Tai ainakin ukkelin perhe on tällainen; muista en tiedä.)

Käsilaukkuvarkaat huomio: täällä olisi pätäkkää tarjolla!

Ennen sarikaupoille menoa käly oli neuvonut katselemaan sareja muutamista nettiliikkeistä, jotta saisin jonkinlaisen käsityksen siitä, millaiset sarit miellyttävät minua. Tätä ei olisi pitänyt kuitenkaan tehdä, sillä ihastuin Ogaan-myymälän sivuilla muotisuunnittelija Nakul Senin sareihin, ja sain päähänpinttymän, että minun pitää saada jotain samantyylistä.  

Sari meikäläisen makuun. (Kuva täältä.)

Nakul Senin värit eivät tosin oikein miellyttäneet, sillä olisin kaivannut sareihin kirkkaampia värejä, mutta tuollainen laskeutuva, kapealinjainen ja suhteellisen yksinkertainen tyyli on minun makuuni. Mutta eihän Hyderabadissa tällaisia sareja ole! Kaikki näkemämme sarit olivat sellaisia perinteisiä sareja, jotka muistuttivat milloin verhoa, milloin sängynpeittoa. Lopulta ostin yhden sarin, joka oli miellyttänyt ensi näkemällä mutta joka toisella kauppakäynnillä ei enää näyttänytkään niin kivalta. Jokin sari oli kuitenkin valittava, sillä en kehdannut enää juoksuttaa ystävääni kaupasta toiseen. Laitan sarista kuvan sitten, kun/jos se on minulla häissä päällä. Minähän päätin nimittäin kiukuspäissäni, että en mene koko häihin, vaan keksin jonkin verukkeen olla menemättä. Ja vielä pitäisi löytää kolme muutakin asua!

Merkkiliikkeissä oltiin hyvin tarkkoja siitä, että niissä ei saanut valokuvata (edes vaatteita, jotka aikoi mahdollisesti ostaa), mikä harmitti minua, sillä liikkeet olivat välillä ihan uskomattoman prameita. Esimerkiksi tuo Shyamal & Bhumikan liike oli mielestäni aika huikea. Mutta ei hätää: kuukkeli löysi liikkeestä lyhyen videon: 


Tuleva morsian sovittelee tässä keltaista lehengaa.

Kälystä (seisoo tuossa tyttärensä vierellä) tuli mieleen, että on aika huvittavaa, miten erilaiset värimieltymykset meillä kälyn kanssa on: käly tykkää maanläheisistä ja hillityistä väreistä, ja minun mielestäni taas mitä kirkkaampi väri, sitä parempi. 

Sarin kanssa tuleva puserokin piti ompeluttaa, joten kävimme viemässä paitakankaan tutulle ompelijalle viimeisenä Hyderabadin-päivänäni. Kyseinen päivä oli siinä mielessä vähän haasteellinen, että minuun oli iskenyt ripuli. Ajattelin, että kyllä on koomista: ensin olet neljä viikkoa paskantamatta, ja sitten kun pitäisi lähteä matkustamaan takaisin Suomeen, tulee ripuli. Onneksi vaatekaupoissa oli ihan hyvin vessoja tarjolla, ja kauppojen wc-valikoima tulikin nähtyä laidasta laitaan. 

Tämän sariliikkeen vessa sijaitsi ilmeisesti jonkinlaisessa työntekijöiden taukotilassa. Huoneessa oli kahvikone, vesipullot ja siivousvälineet iloisessa sekamelskassa (vessan ovi on vasemmalla). Kerrassaan houkutteleva kokonaisuus!

Nyt on bloggaaja päässyt astetta parempaan huussiin.

Viimeisen viikon suunnitelmat muuttuivat melko radikaalisti, sillä melkein kaikki sairastuivat. Ensi anopille tuli kova yskä ja nuha, ja sitten käly alkoi yskiä, nuhia ja kuumeilla. Seuraavana olivat vuorossa siskontyttö ja ukkeli. Ukkeli-parka makasi pari päivää sängyn pohjalla, kun hän oli niin väsynyt. Kaikilla oli oletettavasti sama tauti, mutta hieman eri muodossa. Minä ja appiukko säilyimme sen sijaan terveinä.

Epäilimme tietysti heti koronaa, ja teimme kotitestejä, jotka olivat kaikki negatiivisia. Tosin tiedostimme jo tuolloin, että jos tauti olisi omikronia, testit tuskin tunnistaisivat sitä. Olin tuonut Suomesta monta kotitestipakkausta, ja myös ukkelin veli oli jättänyt testejä aiemmin Intiassa käydessään. 

Negatiivista testitulosta pukkaa.

Hyderabadissa oli liikkeellä myös tavallinen flunssa-aalto (ukkelin lääkäriserkun mukaan liikkeellä oli varsinkin rinovirusta), ja tuntui, että yhdellä sun toisella oli flunssa. Kaupoissakin puolet myyjistä tuntuivat niiskuttavan, mutta töihin oli kai pakko tulla. Viikko oli siis melkoista hiljaiseloa, kun kukaan ei jaksanut mitään, ennen kuin vasta loppuviikosta. Jäi arvoitukseksi, mikä sairaus perheeseen iski, mutta jos se oli korona, niin se ei näkynyt ainakaan kälyn ja siskontytön PCR-testeissä, jotka heidän piti tehdä ennen joulupäivän paluulentoaan Amerikkaan.

Minä keksin yhtenä iltapäivänä, kun kukaan ei tarvinnut sillä hetkellä autoa, ja autonkuljettajakin oli lähtenyt kotiinsa tauolleen, että lähden nyt ostamaan sen idlikeittimen jostain. Pikaisen kuukkeloinnin seurauksena sain selville, että Kukatpallyn kaupunginosassa näytti olevan Prestigen liike, joten ajoin sinne. 

Kaupassa sain kuitenkin kuulla, että heillä ei ollut induktioliedelle sopivia idlikeittimiä, kun uusia keittimiä ei ollut tullut kauppaan puoleen vuoteen. Kun utelin, johtuiko se koronasta, myyjä vastasi, että hän ei tiennyt. 

Mutta hätä ei ollut tämän näköinen. Olin bongannut lähistöltä pari muutakin potentiaalisen näköistä kauppaa, ja jo ensimmäisessä tärppäsi.

Täältä sitä laatutavaraa löytää.

Idlikeittimet olivat kuulemma Shiv Home Worldin toisessa kerroksessa, joten suunnistin sinne. Silmieni eteen aukesi sellainen valikoima teräsastioita ja -keittimiä, että en muista ennen moista valikoimaa nähneenikään. 

Tulee muuten mukava ääni, kun pudottaa täällä yhden teräsastian lattialle (t. nimim. En se minä ollut).

Tällä padalla tulisi soppaa isommallekin perheelle.

Kysyin yhdeltä myyjältä induktioliedelle sopivaa idlikeitintä, mutta myyjä näytti siltä, että hän ei ollut kuullutkaan mistään induktiosta. Katsoin siis parhaakseni ruveta tutkimaan paketteja itse, ja hetken päästä myyjä kyllästyi ja lähti menemään. Jonkin ajan kuluttua paikalle tuli toinen (nenäänsä jatkuvasti niiskuttava) myyjä, ja esitin asiani hänelle. Kun tämäkään myyjä ei tuntunut osaavan auttaa, jatkoin laatikoiden tutkimista ja availua. Keittimien kahvat ja nupit kun tulevat irrallisina osina pakkauksen mukana (ne pitää ruuvata itse kiinni), ja halusin tutkia, että paketissa olisi varmasti kaikki osat mukana. Myyjä tuskastui ja sanoi, että "madam, älkää avatko kaikkia paketteja vaan pyytäkää minulta, mitä haluatte nähdä, ja minä avaan paketin". Olinkin jo löytänyt yhden keittimen, joka näytti sopivalta, mutta kahvan ja sen kiinnitysruuvin kanssa näytti olevan jokin ongelma. Myyjä tutki asiaa hetken aikaa ja totesi, että tämä onkin rikki. Sitten hän katosi vähin äänin paikalta, ja minä jäin miettimään, että mitäs sitten. Lopulta nappasin mukaani yhden keittimen, vaikka se olikin meille aivan liian iso. Nyt keitintä on jo kokeiltu, ja keitin jopa toimii. 

Siinä se on.

Nappasin Kukatpallyn katuja tallustellessani pari kuvaa.

Monenlaista palvelua autoille. Mikähän tuo 'car wrap' mahtaa olla?

Vesiautomaatin toimintaperiaate jäi hämärän peittoon.

Ja sitten takaisin kotiin!

Tässä on jo yrityksen makua.

Autoilusta tuli mieleeni, että intialaisissa parkkihalleissa on useimmiten tyyppejä, jotka ohjaavat tulijan vapaalle parkkipaikalle. On kyllä tosi kiva, kun ei tarvitse ajella hallissa umpimähkään etsien vapaata parkkiruutua. Monessa hallissa naisautoilijoille on erilliset parkkiruudut, joihin saavat pysäköidä vain naiset. Ensin ajattelin, että hieno juttu, mutta asiaa tarkemmin mietittyäni vähän närkästyin: onko naisille järjestetty erilliset parkkiruudut sen takia, että naiset ovat muka niin tunareita pysäköimään, että muita pitää oikein varottaa, että tähän on pysäköinyt nainen?

Otin tämän kuvan Inorbitin ostoskeskuksen parkkipaikalta, jossa on tosi kivasti naisille tarkoitettuja parkkiruutuja. Parkkipaikkoja näyttämässä ollut nainen oli jotenkin nihkeä, eikä hän olisi oikein antanut minun pysäköidä tuohon. Vasta kuvaa myöhemmin katsellessani huomasin, että tolpassahan on ilmoitus, jonka mukaan paikka on tarkoitettu vain pienille porrasperäisille autoille. 😆 

Otin myös ajaessani pari videota, ja laitan videot tähän, vaikka videoissa ei olekaan mitään ihmeellistä. Ei olla keskellä pahinta ruuhkaa, eivätkä lehmät kävele kaduilla tai muuta vastaavaa. Lehmiä näkee kaupunkien kaduilla muutenkin tosi harvoin, ja tällä reissulla taisin nähdä yhden kokonaisen lehmän (en siis puolikasta 😆). Ajaminen näyttää siis varsin leppoisalta, vaikka kyllä videoista saa jonkinlaisen käsityksen siitä, miten intialainen liikennekulttuuri toimii. Kaistoista ei välitetä, torvet soivat ja liikennevaloissa tilanne elää koko ajan. 

Ekalla videolla kuuluu jokin tosi ärsyttävä hakkaava ääni, enkä oikein ymmärrä, mistä ääni tulee (olenko hakannut kaasupoljinta noin voimallisesti?). Kuvaaminenkin oli pakko lopettaa melko lyhyeen, kun tulin risteykseen, jossa tiesin olevan poliiseja. Toisella videolla ukkeli on mukana kyydissä, ja videon loppuolella ukkeli käskee lopettamaan kuvaamisen, mitä en luonnollisestikaan tehnyt. Vasta kun ukkeli rupesi rykimään, oli pakko laittaa kännykkä pois. 

--

-

Seuraavalla Intian-matkalla pitää hakeutua johonkin ruuhkarysään, jotta saadaan kunnon videoita. 😆

Anoppi tykkää ostaa vihannekset ja hedelmät vihannestoreilta ja katujen varressa olevilta myyjiltä, kun tavara on näissä tuoreempaa ja halvempaa kuin marketeissa. Kävimmekin kerran anoppilan entisillä kotikulmilla täydentämässä vihannesvarastoja. 

Tässä anoppi ostaa vihanneksia kuorma-auton lavalta.

Hedelmämyyjä.

Tuossa etualan kärryssä on sokeriruokoa.

Autonkuljettajan veli toimi kantajana ja minä autonkuljettajana.

Porkkana- ja bataattikauppias on siirtynyt digiaikaan.

Jotkin asiat eivät ikinä muutu: tuotteet punnitaan edelleenkin tuollaisilla punnuksilla. Astiassa kermaomenoita eli annoonia.

Tämä käynti anoppilan entisillä kotinurkilla saattoi jäädä anopin viimeiseksi. Ukkeli piti nimittäin äidilleen luennon siitä, että ei se bensakaan mitään ilmaista ole: kannattaako ajaa ruuhkassa kaupungin toiselle puolelle vain muutaman rupian säästön takia? Anoppi vänkäsi tapansa mukaan vastaan (ukkelin ja anopin kiistat ovat muuten tavattoman viihdyttävää katseltavaa) mutta taisi jo seuraavana päivänä ilmoittaa minulle, että hän lakkaisi käymästä kyseisillä vihanneskojuilla. 😆

Ukkelin sisko käy kuulemma aina Hyderabadissa käydessään Suvasa-nimisessä kaupassa, ja minä lähdin tällä kertaa hänen mukaansa, vaikka en tiennytkään, millainen kauppa oli kyseessä. Kävi ilmi, että Suvasa on kodinsisustusliike, jossa myydään myös mukavia puuvillavaatteita. 

Kodinsisustushommelit eivät kiinnosta minua yhtään, mutta oli kyllä pakko sanoa, että kauppa oli ihana! Ostin kaupasta pari kurtaa, kuinka ollakaan. 

Ystäväni puolestaan perehdytti minut Labonel-leipomoon, joka osui kätevästi matkamme varrelle, kun olimme tulossa sariostoksilta. 

Tiskillä on kuulemma aina kupujen alla pieniä paloja erilaisista leivonnaisista, ja niitä saa maistella ihan vapaasti. Kiva idea!

Ostimme kokeeksi lajitelman minikuppikakkuja, jotka olivat tosi hyviä. 

Kerrankin oli kuorrutteen ja leivonnaisen suhde kohdallaan! Minusta kun jos ruvetaan kuorruttamaan, niin sitten pitää kuorruttaa kunnolla. En voi mitenkään ymmärtää esimerkiksi runebergintorttuja, joissa kuorrutteen ja leivonnaisen suhde on niin viturallaan kuin olla ja voi: alla on jumalattoman paksu kuiva torttu ja päällä niin vähän kuorrutetta, että sitä saa etsiä suurennuslasilla.

Intialaisia makeisia Dadu's-herkkukaupassa.

Hiusvärien nimet naurattivat: tässä olisi tarjolla Aishwaryan ruskeaa (Aishwarya Rai on kuuluisa intialainen näyttelijätär). Milloinkohan meidän kauppoihin saadaan vaikkapa iinakuustosenvaaleaa?

Joulukoristeluja näkyi minusta nyt paljon enemmän kuin silloin, kun asuimme Intiassa. 

Komea joulukuusi Park Hyattissa.

Joulukoristeluja Westinissä. Kävin muuten Westinin aamiaisella kaksi kertaa, juhuu! Aamiaiset olivat muuten hyvät, mutta se ripuli sotki toisella kerralla vähän kuvioita.

Seuraavaksi pitää korjata aiemmin kirjoittamani väärä tieto, että Durgam Cheruvu -järven ympäri ei muka pääse kävelemään. Kävelin nimittäin toisen kerran sinne moskeijalle asti ja jäin töllistelemään rantaan, kun toisella puolella järveä näkyi ihan selvästi kävelytie. Moskeijan edessä istui lavetilla taas kolme ukkoa, ja kysyin heiltä, pääsisikö moskeijan toiselle puolelle jotenkin. Ukot neuvoivat, että moskeijan takaa menisi polku. Se löytyikin heti ensi yrittämällä. 

Kas siinähän se valtatie meneekin.

Ja toden totta, kävelytie jatkuikin moskeijan jälkeen – vähän vielä keskeneräisen, mutta kumminkin. 

Puuttuva kävelytien pätkä tulee kai tuohon järven ja moskeijan väliin. 

Pysähdyin ottamaan tätä kuvaa, vaikka vieressäni oli kaksi vartijaa, jotka olivat ilmeisen kiinnostuneita toimistani. Toinen kysyikin minulta kuvan otettuani, että "which country". Tämäkään kaveri ei tuntunut tietävän Finland-nimisestä maasta mitään, ja nyt harmitti oikein todella, että siinä minun Suomi-paidassani ei lukennut isolla Finland. Olisi ollut niin kätevää näyttää tekstiä ukolle ja sanoa, että googlaapa tämä. 

Seuraavaksi mies kysyi, missä asuin, ja koska kysymys oli minusta perin outo, päätin vetää telugukortin esiin ja vastasin teluguksi, että appivanhempieni luona järven toisella puolella. Vartija ilahtui silminnähden ja kysyi, osasinko telugua ja miten olin sitä oppinut. Kun kerroin opetelleeni sitä anoppiani varten, koska anoppi ei puhu englantia, vartija innostui kyselemään kaikenlaista asiaankuuluvaa, kuten että kuinka kauan olin ollut naimisissa mieheni kanssa, oliko avioliitto järjestetty ja miten monta lasta meillä oli (nämä kiinnostavat aina intialaisia). Ukko näytti siltä, että hän olisi voinut keskustella vaikka koko illan, joten päätin lähteä menemään.

Inorbitin kulmalla polku nousi tielle, ja loput matkasta oli käveltävä tienvierustaa, mutta sitä ennen bongasin polun laidasta hylätyn rakennuksen. 

Mietin, että mikäs pytinki se tämä on, kunnes tajusin, että tuo taisi olla entinen Something Fishy -niminen ravintola. Olisi tehnyt ihan hirveästi mieli mennä tutkimaan rakennusta tarkemmin, mutta vaistoni sanoi, että on parempi, kun jätät menemättä. Jäi vähän harmittamaan, kun en päässyt näkemään rakennusta sisältä, mutta olen sitä mieltä, että vaistoaan kannattaa aina kuunnella.

Sanomalehden avioliittoilmoituksia. Nuo ensimmäiset määritteet (brahmin, kapu, naidu jne.) ovat kaikki eri kastien nimiä.

Hämähäkkimiehet hommissaan.

Viimeisenä aamuna, kun olin keittiössä keittelemässä kahvia, se sama lintu ilmestyi ikkunan taakse. Ihan kuin se olisi tullut hyvästelemään minut. 

Metrolla ajeleminen jäi tällä Intian-reissulla, mutta eiköhän se metro ole kaupungissa vielä seuraavalla käynnilläkin.

Lentoni Bangaloresta Frankfurtiin lähti huonoimpaan mahdolliseen aikaan eli kello 3.35 aamulla. Vaihtoehtona oli siis mennä Hyderabadista Bangaloreen viimeisellä mahdollisella lennolla ja odotella lennon lähtöä lentokentällä tai sitten mennä jo hyvissä ajoin ja ottaa huone jostakin hotellista. Kun ukkeli halusi lähteä saatille, päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja hotelliksi valikoitui tällä kertaa ihan lentokentän vieressä sijaitseva Taj Bangalore. Hotelli oli ukkelille hyvin tuttu, sillä hän oli asustellut siellä viime aikoina paljonkin. 

Hotellin aula.

Intialainen enkeli. Näyttää minusta vähän Jeesukselta.

Näkymä huoneemme ikkunasta.

Ensimmäiseksi suuntasimme etsimään syötävää ja päädyimme sunnuntaibrunssille. Tarjolla oli kaikkea ihanaa, enkä muista, milloin viimeksi olisin nauttinut yhtä paljon salaatin syömisestä.

Sushiakin oli tarjolla.

Sitten menimme kahvittelemaan, ja jo tässä vaiheessa olin myyty: hotellissa kiinnitettiin selkeästikin huomiota pieniin yksityiskohtiin, mikä antoi sellaisen vaikutelman, että asiakkaan viihtyvyydestä oikeasti välitettiin. 

Kahvin kanssa tuotiin keksejä ja luumu-juustotikku.

Hotellissa oli iso uima-allas, joka piti käydä testaamassa. En ollut uinut pariin kuukauteen, sillä olin loukannut aiemmin syksyllä olkapääni, eikä uiminen oikein onnistu vajaakuntoisella olkapäällä. Kokeilin nyt ensimmäistä kertaa, miltä uiminen tuntuisi ja sehän tuntui ihan pirun hyvältä! Kolme varttia hujahti altaassa ihan huomaamatta.

Altaalla oli pituutta ainakin 25 metriä, joten se oli hotellin altaaksi varsin hulppea.

Hotellihuoneessa ilahdutti erityisesti iso kylppäri, jonka toisessa päässä oli suihku ja toisessa päässä vessa. 

Suihku on tuolla lasiovien takana.

Suihkussa käyminenkin tuntui harvinaisen ihanalta, kun vettä tuli kunnollisella paineella (anoppilan suihkussa vesi oli tullut liruttamalla). Pienet ilot ovat joskus isoja iloja! 

Kävin vielä rentouttavassa hieronnassakin, joka tuntui taivaalliselta. Muistelin mielessäni niitä aikoja, jolloin en olisi suurin surminkaan suostunut menemään hierontaan tai hoitoihin "vieraan ihmisen hipelöitäväksi". Paljon on muuttunut noista ajoista! Nyt voisin käydä vaikka työkseni testailemassa eri hoitoja. 

Tilasimme huoneeseen pientä iltapalaa. Sanoisinko, että ruokaa oli riittävästi.

Puolenyön jälkeen oli aika sanoa hyvästit ukkelille ja lähteä lentokentälle. 

Valmiina lähtöön.

Ajatuksenani oli, että kävisin heti koneen noustua nukkumaan ja nukkuisin niin kauan kuin vain suinkin pystyisin. 

No. Viereeni istui intialainen mies, joka kertoi nähneensä minut sen päivän aikana jo ainakin kolme kertaa. Yhden kerran hän oli kuulemma nähnyt minut hotellissa ja ajatellut, että siinäpä on länsimaalainen nainen vetänyt päälleen hienon intialaisen kurtan. Minä en muistanut nähneeni miestä kertaakaan, mutta kuten mies itse totesi: "kaikki intialaisethan näyttävät oikeastaan samanlaisilta". Mies oli kotoisin jostain Hublin läheltä, ja hän oli menossa joulunviettoon Reykjavikiin islantilaisen tyttöystävänsä luokse. Kävi ilmi, että meillä oli paljon yhteistä keskusteltavaa, ja juttu rupesikin luistamaan siinä määrin, että unohdin kokonaan sen nukkumisen. 

Ranskalainen punaviini maistui kummallekin, mutta ruokailun jälkeen tarjoilu harmillisesti loppui, ja valotkin sammutettiin. Lentoemäntä ilmestyi jostain sanomaan meille, että "minua harmittaa ihan hirveästi tulla sanomaan tätä, mutta suurin osa ihmisistä yrittää nukkua, ja teidän keskustelunne kuuluvat tuonne neljän rivin päähän". Toive oli siis, että pitäisimme vähän pienempää ääntä. Palaute oli erittäin ymmärrettävä, sillä saattoi tosiaan olla, että volyymit olivat hieman liian korkeat vallitsevaan tilanteeseen nähden.

Otin asiasta hieman nokkiini, kun viinitarjoilukin oli lopetettu, ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla alkaakaan. Vierustoverini kuitenkin keksi, että lähdetään etsimään, missä lentoemännät ovat, ja pyydetään heiltä lisää viiniä. Näin teimme, ja löysimmekin yhden stuertin. Minä nöyränä esitin asiani, että "voitaisiinko me saada vähän lisää viiniä, jos me luvataan olla ihan hiljaa?" 😳 Stuertti oli oikein ystävällinen (muisti jopa, että olimme juoneet sitä ranskalaista punaviiniä) ja kaatoi meille reilunkokoiset lasilliset viiniä ja kehotti meitä vielä hakemaan lisääkin, jos maistuisi. Tunnelma oli kuitenkin lässähtänyt jo sen verran pahasti, että päätimme käydä lasien tyhjennyttyä nukkumaan. Kello oli siinä vaiheessa ehkä jotain kuusi aamulla (saattoi olla enemmänkin).

Vierustoverini on vyöttänyt itsensä niin, että turbulenssi ei vie varmasti nukkuessakaan.

Kurkkuuni oli alkanut jossain vaiheessa koskea, ja sen lisäksi kurkkuni tuntui niin kuivalta, että ei auttanut, vaikka kuinka nieleskelin tai join mitä (enkä tarkoita nyt viiniä!). Karmea tunne. Ensimmäiseksi mieleeni tuli tietenkin, että nyt minulla on korona ja olen tartuttanut sen vierustoveriinikin. Mutta minkäs tuossa vaiheessa enää tekee, kun koneesta ei voi oikein poiskaan hypätä (ja myöhäistä se jo olisi ollutkin). 

Aamulla (tai siis pari tuntia ennen laskeutumista Frankfurtiin) saimme aamiaista. Vierustoverini oli kasvissyöjä, joten minäkin innostuin syömään solidaarisuudesta matkalla vain kasvisruokaa. Tässä kuvassa on eteläintialainen kasvisaamiainen, joka näytti minusta hieman erikoiselta. En edes tunnistanut noita valkoisia palluroita, joissa on porkkananpaloja, mutta vierustoverini tutki ruokalistaa ja epäili, että ne saattoivat olla uttapameja.

Tiemme erkanivat Frankfurtissa, ja minä jouduin odottelemaan Helsingin-lentoani useamman tunnin. Istuskelin loungessa, neuloin ja katsoin netistä ohjelmia. Suunnilleen tuntia ennen koneeseen nousua vatsaani alkoi kiertää, ja lähdin vessaan. Oli jotenkin omituinen ja huono olo, enkä osannut oikein päättää, oliko minulla tarvetta mennä vessaan vai ei. Menin kuitenkin varmuuden vuoksi pöntölle istumaan, ja silloin maa alkoi pyöriä jalkojeni alla. Säikähdin, sillä tilanne tuntui aivan liian tutulta. Minulle oli kerran aiemmin iskenyt jokin pöpö Frankfurtin kentällä, loungen vessassa, juuri tällä samalla tavalla, että päässäni rupesi pyörimään, enkä päässyt vessasta enää omia avuin ulos. Olin silloin onneksi matkalla ukkelin kanssa ja saatoin soittaa ukkelille, joka hälytti apua. Tilanne äityi lopulta niin pahaksi, että minut kärrättiin paareilla lentoaseman klinikalle, ja lentommekin meni sivu suun (postaus tapauksesta löytyy täältä). Nyt minulla ei ollut ketään, jolta voisin pyytää apua, joten vessasta oli päästävä äkkiä ulos! 

Raahauduin takaisin loungeen omalle paikalleni ja mietin, pitäisikö minun käydä pyytämässä apua joltakulta. Pelkäsin kuitenkin jääväni lennoltani, joten päätin yrittää sinnitellä viimeiseen asti ilman avun pyytämistä. Onneksi näin, kuinka loungen toisesta lepotilasta poistui kaksi ihmistä, ja lepotila jäi tyhjilleen. Nappasin tavarani mukaan, suljin lepohuoneen oven takanani (en kuitenkaan laittanut ovea lukkoon), kävin nahkalavetille pitkälleni ja otin maskin pois. Tuntui hyvältä saada olla vaakatasossa, ja kun huone oli ilmastoinnin ansiosta aika viileä, oloni alkoi tuntui vähän ajan päästä pikkuisen paremmalta. 

Pääsin loungesta lähtöportille, ja vaikka oloni olikin sen verran tukala, että lähtöportilla piti istuskella lattialla (tuoleilla ei ollut tilaa), selvisin onneksi lopulta Helsingin-koneeseen. Koneessa olisi ollut tarjolla herkullinen ateria, mutta närkin lautaselta vain jotain pientä.


En tiedä, mikä minuun tällä kertaa iski, mutta edellisellä kerralla lentoaseman klinikan lääkäri oli epäillyt nestejavausta ja/tai jotain vatsapöpöä. Nyt minulla ei kuitenkaan ollut varsinaisesti ripulia, eikä laattakaan ollut lentänyt, joten vatsapöpöstä tuskin oli kyse. Nestevajaus olisi sen sijaan ihan mahdollinen selitys, kun kurkkukin oli tuntunut kuivalta. Olin hotellissa vielä joogannutkin sen uimisen lisäksi (ja hikoillut aika tavalla), ja voi olla, että en ollut juonut tarpeeksi. Ja toki lennolla meni sitä viiniä (alkokolihan on diureetti). Mitä tästä siis opimme? Että ei kannata harrastaa liikunnallisia aktiviteetteja ennen pitkää lentomatkaa. 😆

Huono oloni jatkui vielä pari päivää Suomeen saapumisen jälkeenkin, ja välillä piti makailla sohvalla, kun maa pyöri jalkojen alla. Koronatesti tuli onneksi negatiivisena, joten koronasta ei ollut ainakaan kyse.

Intian koronaluvut alkoivat nousta vuodenvaihteen jälkeen, ja nyt tapaukset ovat lisääntyneet niin nopeasti, että jossain uutisista puhuttiin jo "koronatsunamista". 

Kuva: Times of India.

Uusien koronatapausten määrä oli minun Intiassa ollessani 6000–8000 tapausta päivässä, mutta eilen uusia tapauksia oli jo 264 202 kappaletta päivässä. Ei hyvältä näytä. 

Mutta nyt jätämme hyvästit Intialle, ainakin vähäksi aikaa. Kiitos kärsivällisyydestä ja mukavaa viikonloppua!

😘

35 kommenttia:

  1. Harmi, että intiapostauksesi loppuu, on niin kiva lukea. Onko sukulaistytön aviolitto järjestetty?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, Allu, että tykkäät Intia-jutuista! :-)

      Siskontytön avioliitto ei ole järjestetty, vaan ihan rakkausavioliitto. Poika ei kuulu edes teluguyhteisöön, vaan hän on Punjabista. Länsimaalaisena tällaiset "seka-avioliitot" ovat minusta ihania: rakkaus voittaa rajat. <3 Muita suvun rakkausavioliittoja ovat tietysti minun ja ukkelin, sen ukkelin lääkäriserkun (tapasi vaimonsa opiskellessaan lääketiedettä) sekä – voitko kuvitella, anopin ja appiukon! :-D

      Poista
  2. Kiitos taas ihan tavallisista arkielämän kuvista Intiassa. Mukava myös päästä näkemään hotellia ja lentokonetta, vähän kuin olisi itsekin matkalla. :D

    Lentäessä iskee kyllä todella helposti nestehukka, liittynee jotenkin paine-eroihin sekä sisään tulevan ilman alhaiseen kosteuspitoisuuteen. Itselläni tuntuu että Suomenkin sisäisillä lennoilla pitäisi juoda koko ajan, jollei halua päänsärkyä. Tai sitten se johtuu vain siitä, ettei sielu ehdi pysyä matkassa mukana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olkaatten hyvä! :-) Sellaisia arkielämän kuvia ja juttujahan nämä mun Intia-postaukset enimmäkseen on, kun harvemmin tulee matkailtua Intiassa mihinkään. Nyt oli pieniä suunnitelmia käydä jossakin, mutta sitten tuo ihmisten sairastuminen sotki kuviot.

      Mä en ole koskaan tajunnut, että nestehukka voi tulla lennoilla niin helposti. Omasta mielestäni juon lennoilla aika paljon, mutta ilmeisesti se ei sitten kuitenkaan ole riittävästi? Nyt minusta alkaa tuntua, että minulla oli molemmilla kerroilla nestehukka...

      Ihanasti sanottu tuo, että sielu ei ehdi pysyä matkassa mukana. <3 Joskus tosiaan tuntuu, että ruumis siirtyy paljon nopeammin paikasta toiseen kuin mieli.

      Poista
  3. Kiva kertomus taasen.
    Kootut kommentit: 1) Parkkiruutu naisille - mä en piruuttanikaan parkkeerais siihen. Kapinallinen. 2) Noi autovideot oli mielenkiintoisia. Vaikutti vähän hiihtolatujen säännöiltä; takaatuleva nopeampi väistää. Kaaosmaista äkkivilkaisulla, mutta uskoisin sen olevan sulle yhtä kotoista kuin mulle ajaminen Kanarialla. Miks mä en ollu tajunnu, että siellä on ratti "väärällä" puolella... 3) Mua vähän huvitti se vartijan kysymys sun avioliitosta. Olisko sun appivanhemmat löytäneet suomalaisen puhelinluettelon ja tuumineet: "Tästäpä järjestetään meidän pojalle vaimo! Entten tentten... Halojaa..."
    4) Hui miten pelottava tuo lentokenttähuippaus. Ei ehkä muuten, mutta just kun oot yksin. Onneksi pääsit kotiin.
    5) Mä oon vielä siinä "mua ei hiplata" - moodissa. Miten sä sitten pääsit siitä eroon?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ja sitten vastaukset koottuihin kommentteihin: :-)

      1. Muakin rupesi ärsyttämään sen jälkeen, kun rupesin miettimään, miksi naisille oikein on tehty erilliset ruudut. Mutta koska nuo naisten pysäköintipaikat on myös yleensä aika lähellä sisäänkäyntejä, oli pakko nöyrtyä.
      2. Intiassa on tosiaan vasemmanpuoleinen liikenne, mutta siihen tottuu äkkiä. Tärkeimmät liikennesäännöt Intiassa minusta ovat ne, että älä tee mitään äkkinäisiä sivuttaisliikkeitä (syyt varmaan bongasit videolta useaan otteeseen) ja älä ikinä oleta, että kukaan katsoo muualle kuin eteenpäin. Näillä pääsee jo pitkälle!
      3. Multa on kysytty ennenkin tuota rakkausavioliitto-/järjestetty avioliittojuttua, ja se on kyllä näin suomalaisittain ajatellen niin pöljä kysymys, että ei mitään rajaa. Esimerkkinä tulee ensimmäiseksi mieleen se kerta, kun olin tutkimassa hindujen hautausmaata, ja samaan aikaan hautausmaalla ollut toimittaja kiinnostui tekemisistäni (siitä juttu täällä). Repesin tuolle sun puhelinluettelojutullesi. :-D
      4. Oli pelottavaa, kun en tiennyt, mihin tämä tämänkertainen johtaisi. Alkoi niin samalla tavalla kuin se viimekertainen, että pelkäsin homman myös päättyvän samalla tavalla.
      5. Siedättämällä. :-D Ensin menin vuonna 2016 kampaajalle, ja tuntui tosi kivalta, että ammatti-ihminen laittoi kerrankin tukkani. Muistan vuoden niin selvästi sen takia, että olimme lähdössä appivanhempien ja siskon perheen kanssa Taj Mahalia katsomaan, ja ajattelin, että en kestä olla niin lomakuvissa kaamean kuontaloni kanssa, vaan sille on tehtävä jotain. Siihen astihan ukkeli tai äitini oli leikannut tukkani. No sen kampaajakäynnin jälkeen uskaltauduin muistaakseni pedikyyriin, ja kun tuntui niin mukavalta vain istua siinä tuolissa, kun toinen hoiti hommat (inhoan kaikkien jalkahommeleiden tekoa yli kaiken), taisin uskaltautua sen jälkeen hierontaankin. Pikkuhiljaa olen päässyt kammostani eroon. Toki olen ollut onnekas siinä suhteessa, että olen ollut tyytyväinen kaikkiin hoitoihin. Jos yksikin kokemus olisi ollut epämiellyttävä, olisi saattanut tulla takapakkia...

      Poista
  4. Ai että nuo intialaiset asut ovat niin ihania ja kauniin värikkäitä.
    Hieno hotelli, ja kiva että otettu kunnolla ihmisten huomioon. Ja kiva matkakumppani sulla Intiasta Frankfurtiin, joka sai ajan kulumaan nopeasti.
    Huh, olipa kurjaa että taas oli noin kurja olo ennen paluuta Helsinkiin,mutta toivottavasti voit jo oikein hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Väriä ei Intiasta kyllä puutu! Onkohan mikään muu maa yhtä värikäs kuin Intia, siis ainakin vaatteiden osalta...

      Tuo hotelli oli tosi ihana. Jos ikinä pitää mennä Bangaloreen, niin haluan asua taas samassa hotellissa! Ukkeli oli Suomeen tullessaan saanut hotellista sviitin, kun muut huoneet olivat uudenvuoden takia loppuneet, ja sviitti oli tosi upea!

      Jännä juttu muuten, että se edellinen pahoinvointikertakin sattui Bangalore–Frankfurt -lennolla, tai siis kyseisen lennon jälkeen. Olen lentänyt Bangaloren ja Frankfurtin välin tasan kaksi kertaa elämässäni, ja kummallakin kerralla on iskenyt samat oireet. :-D

      Mukavaa viikonloppua, Jael!

      Poista
  5. Intialaiset naiset ovat näyttäviä. Heitä ei vaatimattomuus kaunista. Minusta on kaikin puolin miellyttävää, että naisille varatut pysäköintiruudut ovat ulko-oven ja vartiokopin/kameran lähellä. Siinä ei ole mitään nöyryyttävää.
    Meilläpäin Saksassa on lasten kanssa liikkuville äideille leveämpiä pysäköintiruutuja, mutta kyllä sinne saavat isät, mummot ja vaaritkin pysäköidä. Invapaikoille vaaditaan todiste.
    Nykyään autot ovat leveitä ja parkkiruudut niin kapeita, että jopa pienipovinen ja urheilullinen notkea nainenkin pääsee vain vaivalla auton ovesta ulos. Tasa-arvon takia ei kai pitkille ja isomahaisille miehille ole ekstrapaikkoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse ainakin ihailen tummia piirteitä, joten intialaiset ovat minustakin näyttäviä. Ja monet intialaiset miehet ovat minusta tosi komeita. Esimerkiksi se lentokoneessa vieressäni istunut mies oli ilo silmälle. ;-D

      Suomessakin on perheille tarkoitettuja pysäköintipaikkoja, jotka ovat leveämpiä kuin tavan parkkipaikat. On tarkoitettu varmaankin lastenvaunujen yms. kanssa matkustaville. Sitten on invapaikkoja, ekoautoille sekä sähköautoille tarkoitettuja paikkoja. Saatoin unohtaa jotain...

      Tuo on ihan totta, että parkkiruudut ovat nykyään ihan liian kapeita autojen kokoon nähden. Autoihin tulee helposti kolhuja, jos avaa oven varomattomasti. Ei kiva juttu ollenkaan. Hihii, haluaisin nähdä sellaisen isomahaisille miehille tarkoitetun parkkiruudun. Oiskohan paikalle kovasti tunkua.. :-D

      Poista
  6. Voi hyvät hyssykät mitä kokemuksia sinulle on taas karttunut! Monessa kohtaa nauratti ja hämmästytti. No miten on? Oliko se avioliitto järjestetty vai ei?? ;D
    Ottaisin yhden kermaomenan ja sokeriruo´on. Ei pussiin, kiitos! ;D Ottaisin myös kotimaisiin kahviloihin ilmaisnäytelootan leivoksista, kiitos! Voisi katsoa, montaako kehtaa maistaa ennen varsinaista valintaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, juu tosiaan, appivanhemmat laittoivat Intiasta ilmoituksen Hesariin, että nyt haetaan hyvälle pojalle morsmaikkua. Kaupan päälle tulee erinomaiset appivanhemmat ja muuta sukua yllin kyllin. ;-D

      Sokeriruokoa käytettiin Intiassa muuten entisaikaan (ennen kuin oli hammasharjoja) hampaiden puhtaana pitämiseen niin, että sitä ruo’on pätkää pureskeltiin. Kermaomenaa olen nähnyt joskus myytävän Suomessakin (en muista, missä kaupassa), ja kerran ostinkin sellaisen, mutta se oli pettymys. Tosin kermaomenien kanssa pitää olla muutenkin tarkkana – ylikypsät hedelmät maistuvat ihan käyneille...

      Minua vähän nolotti maistella noita leivonnaispalasia, varsinkin kun meillä ei ollut aikomuskaan ostaa muuta kuin kuppikakkuja, mutta ketään tiskin takana ei tuntunut edes kiinnostavan, mitä maistelin ja kuinka paljon. Olisi siis pitänyt vain maistaa kaikkia, kuten ystäväni kehotti!

      Poista
    2. Aloitko nyt tuossa maistelukohdassa kursailemaan?? Tämä on kai suomalaisilla selkärangassa ;D
      Sokeriruoko näyttää niin piiitkältä, että kuvittelen itseni menemässä pyörällä kauppaan ja ostavani yhden. Kuljettaisin sen kotiin ylipitkänä kuljetuksena ;)

      Poista
    3. Juu aloin! :-D En vaan mitenkään kehdannut ottaa kaikkia... ja mietin jälkeenpäin ihan samaa, että tulipa toimittua suomalaisesti. Intialainen olisi ottanut taatusti joka kuvun alta ja vielä santsannutkin parhaimmat.

      Ja sitten kun sinulla olisi se sokeriruoko polkupyörän tarakalla, kiinnittäisit tietenkin ruo'on päähän ylipitkästä kuljetuksesta varoittavan merkin. ;-D

      Poista
  7. Ai vitsit, nyt kävin Intian jutut läpi ja olipa hauskaa :D

    Mullekin heräsi kysymys että oliko noi naisten parkkiruudut naisten vaiko miesten (autojen) suojelemiseksi ajateltu? :P

    Siis täällä Suomessakin on kyllä ollut flunssaa liikkeellä joka lähtöön ihan ilman koronaakin. Musta tuntuu että ihmiset ovat olleet tässä 2v. aika varovaisia kaikkien nuhiensa kanssa, mutta nyt lähteneet hiukan kipeämpinäkin liikenteeseen etenkin jos on ns. passi kunnossa. Sitten niiskutukset vaihtelee omistajaa tuolla, etenkin lapset ovat onnistuneet nappaamaan monia tässä syksyn ja talven aikaan.

    Mäkään en kyllä todellakaan kaipaa kenenkään mielipiteitä vaateostoksilla ;) Tärkeintä että itse omistaan tykkää ja niissä viihtyy, kaikkia ei kuitenkaan koskaan voi miellyttää ja liekö tarvitseekaan! Mutta olipa kerrassaan söpöä että appiukko sponsoroi ostoksesi <3 jotenkin liikkistä. Veikkaan jotenkin että useimpia appiukkoja täällä ei voisi vähempää vaateostokset kiinnostaa :D

    Siis mä voisin hyvin kuvitella että jossain Helsingin keskustan palataan-juurille-hipsterikaupassa voitaisiin punnita vihannekset ja hedelmät tuohon tyyliin kuin teidän torilla :D ihan oikein punnuksin!

    Hui tuo tilanne Frankfurtin kentällä - ja kuinka se onkaan voinut toistua kahdesti!! Mä veikkaan syylliseksi kyllä juuri tosiaan punaviinin ja lentokoneen ilman kuivattavaa vaikutusta. Hyvä kuitenkin jos olo on kotiinpaluun jälkeen jo tasaantunut :) <3

    Kiitos kun otit meidät jälleen kerran Intianreissuun mukaan <3 Tajusin tätä lukiessani että aloin lukea blogiasi kun keskimmäinen lapseni oli vauva (hän täyttää keväällä 10v!!) ja haaveilin silloin että mekin vielä joskus reissattaisiin Intiaan. Ihan vielä ei ole ollut sen aika :D mutta ehkä tämän maailmantilanteen tasaannuttua vielä joku päivä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva jos tykkäsit, Nana! :-)

      No juu, herättäähän nuo parkkiruudut kysymyksiä. Tai ei ehkä niinkään ruudut vaan nuo muovitötsät, joita laitetaan naisten pysäköimien autojen ympärille. :-D

      Mulla on sama tunne, että ihmiset eivät ole enää niin varovaisia flunssansa kanssa kuin aiemmin. Mutta ei ole mikään ihme, sillä johan tässä alkaa turnauskestävyys olla koetuksella yhdellä jos toisella. Mutta silti on vain pakko elää tämän kanssa ja löytää uusia keinoja selviytyä ja jaksaa. Me löydettiin tänään apteekista syljestä tehtäviä kotitestejä, ja ostin niitä heti useamman paketin. Ihanaa, kun ei tartte tökkiä mitään nenään! Pienet ovat ihmiset ilot. :-D

      Ei minusta ainakaan tarvitse miellyttää vaatteillaan kaikkia, eikä oikeastaan ketään. Vaatteet ovat osa persoonallisuutta, ja jokainen saa olla just sellainen kuin on. Mutta Intiassa kaipasin vähän tukea sille, kun en oikein tiennyt, millaiset vaatteet olisivat sopivat mihinkin tilaisuuteen, ja koko homma lähti sitä myöten vähän väärille raiteille. Ja kun olen sellainen herkästi ihmisten ilmeitä ja eleitä tulkitseva tyyppi (ja usein tulkinnat menevät varmasti väärinkin), niin ei hyvä.

      Hipsterikauppa punnuksineen kuulostaa hauskalta!

      Se aiempi tilanne Frankfurtin kentällä oli siitä erilainen, että en ollut juonut silloin koneessa ollenkaan alkoholia, kun vatsassa oli jo koneessa jotenkin outo olo. Mutta en yhtään muista, mahdoinko juoda riittävästi muutoin. Olen vasta ihan viime vuosina tiedostanut juomisen tärkeyden lentomatkalla. Toisaalta ärsyttää juoda paljon, kun sitten joutuu ravaamaan vessassa, ja ylimääräistä liikehdintää koneessa pitäisi välttää...

      Kiva, että olit matkalla mukana! On kyllä ihan uskomatonta, että olet jaksanut pysyä blogini matkassa jo noin monta vuotta! Lasten kasvamisesta ajan kulumisen ehkä helpoimmin tajuaakin. Kiitos sinulle yhteisistä vuosista! <3 Pus ja hali, ja kaikkea hyvää alkaneeseen vuoteesi! <3

      Poista
  8. Ihana ja niin mielenkiintoinen postaus. Musta oli hauskaa katsoa noi videot. Sun kyydissä oli rentouttavaa olla, vaikka liikenne oli todella häiritsevää. Mua pelottaisi noi eteen kiilailevat kaksipyöräiset, niitä tupsahteli vaikka mistä suunnasta. Kairossa muistan kuinka liikennevalojen vaihtuessa, autoilijoille punaiseksi ja jalankulkijoille vihreäksi, autot vain huristivat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minä mietin miten ihmeessä pääsen toiselle puolelle kaksikaistaista ajotietä. Lopulta en voinut tehdä muuta kuin juosta paikallisen vieressä ja luottaen, ettei heidän päälleen ajeta, hehee. No se oli hyvä keino, kun olen vielä hengissä ;-)

    Vihannestorilla käynti nauratti, olen joskus itsekin "säästänyt rahaa" matkaamalla jonnekin pitkän matkan autolla.

    Lentomatka kaverin kanssa kuullosti niin hauskalta viininhakuineen kaikkineen. Ja kuva kun kaveri on vyöttänyt itsensä kunnolla sai mut nauramaan täällä ääneen (ja sain miehen kääntämään makkarissa kylkeä).

    Onneksi sä pääsit kuitenkin kotiin tuosta loppumatkan sairastumisesta huolimatta. Pitää muistaa itsekkin, että lennolla kannattaa juoda, vaikkei vessassakäynneistä tykkäisikään.

    Kiitos vielä tästä postauksesta, oli ihanaa olla reissullasi mukana <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ihana Birgitta. <3 Kiva että jaksoit taas lukea ja katsoa videotkin. :-)

      Joku muukin on sanonut Intiassa, että mun kyydissä ei pelota yhtään. Appiukolla tosin tuntui olevan alkuun eri fiilikset, sillä hän oli selkeästi hieman jännittynyt ensimmäisinä päivinä minun kyydissäni. Mutta sitten appiukkokin rentoutui. Tosin yritinkin ajella appiukon kyydissä ollessa erityisen tasaisesti ja hiljaa. Yksinäni vetelin sitten mutkat suoriksi. :-D

      Kaksipyöräisiä pitää todellakin varoa Intiassa, kuten myös noita keltaisia autoriksoja. Ne tunkevat joka väliin, eivätkä paljon piittaa liikennesäännöistä. Olen kerran kolaroinut pienesti autoriksan kanssa, kun tein jotain väistäessäni liian äkkinäisen liikkeen sivulle, ja vieressäni olikin autoriksa. Sen jälkeen olen muistanut, että on parempi hiljentää kuin tehdä liian äkkinäisiä liikkeitä sivulle, koska joku on kuitenkin todennäköisesti muutaman senttimetrin päässä.

      Tien ylittäminen jalankulkijana on Intiassakin taitolaji. Autoilijat eivät nimittäin rupea pysähtelemään jalankulkijan takia, vaan liikenteen sekaan on mentävä väkisin ja tie on ylitettävä kaista kerrallaan. Se tarkoittaa myös hetkellistä seisomista liikenteen keskellä, mikä voi olla aika kuumottava tilanne, mutta ainakaan toistaiseksi kukaan ei ole ajanut vielä päällekään!

      Mäkin ”säästän rahaa” ajamalla Prismaan, sen sijaan että kävisin näissä lähikaupoissa. Selittelen itselleni, että kyllä tämä kannattaa, kun Prismasta saa bonustakin. ;-D

      Mulle on pari kertaa osunut lennolla viereen tyyppi, jonka kanssa matka on sujunut poikkeuksellisen rattoisasti. Yksi ikimuistoinen lento oli se, kun viereen osui entinen saksalainen rallikuski. Opin lennon aikana paljon mm. rallimaailmasta. Olen kirjoitellut siitäkin lentomatkasta jossain postauksessa, mutta en nyt jaksa etsiä sitä.

      Kyllä se juominen (muunkin kuin viinin! :-D) on lentomatkoilla tärkeää. Yritän itsekin tästä lähtien muistaa asian vähän paremmin.

      Aurinkoista viikonloppua sinulle, ja ihana kun olit reissulla mukana! <3

      Poista
  9. Hauska toi lentomatkan vieruskaveri juttu, ja haitte vielä lisää viiniä :-)
    Minäkään en ennen missään tapauksessa halunnut hierojalle, edellisessä työpaikassa ois ilmatteeksi saanu paikan päällä mutta minä en mennyt, nyt kyllä menen aina välillä ja kyllä on jäsenet sen jälkeen hienossa kunnossa vähä aikaa!
    Sun lennot on niin mukavia, sänkyineen ja kaikkineen!!
    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, oli kiva, kun osui samanlainen tervehenkinen tyyppi matkaseuraksi. ;-D

      Voi vitsi mikä työpaikka, kun olisi saanut hieronnatkin ilmaiseksi. Mutta en mäkään olisi ennen mennyt, vaikka olisin ilmaiseksi päässyt. Jotenkin ahdistavaa olla jonkun edessä niin paljaana. Mutta nyt olen minäkin tottunut, ja olo on kunnon hieronnan jälkeen ihana!

      Mä en pysty yleensä nukkumaan lennolla paljonkaan, oli sänkyä tai ei, mutta kyllähän tuommoinen sängyksi taipuva istuin tekee matkan muutenkin tosi mukavaksi.

      Kivaa alkavaa viikkoa, Ulrika! <3

      Poista
  10. Olipa mukava kirjoitus täynnä elämänmenoa ja ajoittaista sekamelskaa! Sovit noihin maisemiin ja tilanteisiin niin hyvin, että autorupeamatkin tuntuivat matkassasi selkeiltä. :)

    Hauska oli lukea tuostakin, että jonkun kanssa juttua ei millään tahdo jatkaa (keskustelu järjestetystä avioliitosta ja lapsista ym.), mutta sitten toisen kanssa juttu soljuu niin, että muut pyytävät jo rauhoittumaan. :D

    Ihania värejä ja vaatteita, niitä blogissasi on toki päässyt ihailemaan monesti ennenkin, mutta kyllä ne silti aina korostavat, miten ankeaa monen rakastama pohjoismaalainen tyyli niin vaatteissa kuin kotonakin voi herkästi olla. Värejä tunnutaan suorastaan kaihtavan, ja maanläheisiä sävyjä saatetaan myös pitää kalliimman/arvokkaamman näköisinä, mikä voi olla kaukana totuudesta.

    Huh, tuo valtava kattila sai arvostamaan entistäkin enemmän sitä, ettei itse tarvitse keittää suurperheelle murkinaa harva se päivä! :D

    Onneksi pääsit turvallisesti kotiin; toivottavasti uusi vuosi Suomessa on lähtenyt hyvin käyntiin! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että pidit ja että selvisin automatkoistakin. :-)

      Tuo vartijan kanssa jutustelutilanne oli niin yksipuolinen, että se tuntui kiusalliselta (ukko vain kyseli minulta kaikenlaista), ja halusin siksi äkkiä pois. En muutenkaan tykkää jutustella kesken kävelyn tai muun liikunnan.

      Jos minulta kysytään, niin Suomeen kaivattaisiin paljon enemmän väriä. Minulle ainakin värit antavat energiaa, kun taas mustat, harmaat ja sen semmoiset tuntuvat syövän sitä. On harmillista, että värikkäitä vaatteita on usein niin kovin vaikea löytää täältä meiltä, varsinkin talvella (vaikka on kyllä todettava, kun kävin viime viikolla vaatekaupoilla töllistelemässä, että muutosta parempaan on selkeästi tapahtunut). En ollut ajatellut ollenkaan tätä väriasiaa tuolta kannalta, että tummempaa ja/tai neutraalimpaa väriä saatetaan pitää arvokkaampana tai kalliimpana. Tuo on varmasti joissakin tapauksissa ihan tottakin.

      Tuon kattilan koko ei käy oikein kuvasta hyvin selville, mutta kattila oli aivan valtava! Ja onneksi tosiaan ei tartte tehdä päivittäin safkaa tuollaisella kattilalla! Joskus tuntuu ihan ylitsepääsemättömän vaikealta tehdä ruokaa kahdelle ihmisellekin...

      Kotona on taas vaihteeksi ihan kiva olla. Ukkeli tosin katseli jo lentoja Malagaan, mutta minä toppuuttelin ja käskin katsomaan Malagan lämpötiloja tähän aikaan vuodesta. ;-D

      <3

      Poista
  11. Kiitos tästä blokkauksesta! Tykkään niin kamalasti kun kirjoitat Intiasta ja arjesta siellä. Tuossa oli niin paljon sellaisia etnologin makupaloja, että pois alta. Itsekin tykkään kulkea vieraissa maissa kaupoissa ja katsella tarjontaa, jotain voi ostaa, mutta usein ostamiset jäävät ruokiin. Voi jukra sitä kattilakauppaa! Ja tuo kodinsisustuskauppa oli sellainen, josta olisin voinut ostaa vaikka mitä.
    Ajaako sinun Ukkeli koskaan siellä Intiassa? Minusta nuo autovideot olivat ihan joustavia; tulee mieleen tietyt Venäjän paikat, jossa ajetaan aivan päättömästi. Mutta nuo moporiksat vai mitä ne ny oli, vaikuttivat kyllä heppoisilta.
    Oi jukra mitä sari- tai vaatekauppoja siellä onkaan! Aivan uskomattomia vaatteita niissä videoissa ja kuvissakin. Nehän vaativat kovan meikin ja upean koruston. Siellä siis kuuluu asiaan, että länkkäri pukeutuu sariin kun on tuollaisia tilaisuuksia. Onko se ymmärrettävä loukkaukseksi, jossa länkkäri ei käytäkään saria?
    Nämä sinun Intiapostaukset ovat niin ihania, kun tietää, ettei itse siellä tule koskaan käymään! Kiitos taas tästä ja voin toki lukea noita aiempia, joita en varmaan ole lukenutkaan.

    VastaaPoista
  12. PS. karsea tilanne sulla siellä Frankuissa. Ja terveitä päiviä tästä edelleen ja toivottavasti sukulaisesi Intiassa eivät sairastu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi kommentistasi! Ja oli tosi kiva kuulla, että etnologikin sai tästä jotain irti. :-)

      Ruokien ostamisesta tuli mieleen, että minä toin tullessani Suomeen mausteita ja ukkeli toi sitten lisää ruokatarvikkeita (mm. currylehtiä, joita ei kai saisi tuoda maahan...). Kookospähkinälle kävi kuitenkin kalpaten, sillä se poistettiin ukkelilta ennen koneeseen nousua. Ihmettelin vähän asiaa, kun kookospähkinä ei ollut edes kokonainen, vaan kahdessa osassa oleva kuivattu kookos. Mutta kai Air Indian sääntö, että koneeseen ei saa viedä kookospähkinöitä, pätee sitten kaikenlaisiin kookospähkinöihin. Kokonaisiin ja puolikkaisiin, tuoreisiin ja kuivattuihin.

      Ukkeli ei aja Intiassa, eikä aja oikein kukaan muukaan tuttu. Kaikki luottavat autonkuljettajiin, ja sitten kun autonkuljettaja on kipeä (tai hänen kätensä on leikattu!), ihmiset ovatkin pulassa. Nuo keltaiset ovat kolmipyöräisiä autoriksoja (samoja kuin tuktukit esim. Thaimaassa), ja ne ovat oikeasti tosi kiikkeriä. Yksi sellainenhan on kaatunut kerran mun konepellille, kun kuski tuli mutkassa liian kovaa vauhtia ja menetti ajokkinsa hallinnan.

      Nuo häävaatteet vaativat todellakin näyttävät korut, ja korujen ostamisessa vain taivas on rajana. Koruihin menee helposti useampi kymppitonni ja paljon enemmänkin, jos on varaa. Minunkin suhteellisen vaatimattomat korvakorut maksoivat melkein 3000 euroa, enkä tullut kysyneeksi, kuka ne maksoi. En minä ainakaan. :-D

      Länkkärin ei ole mitenkään pakko pukeutua häissä sariin, mutta vaatteet saisivat olla mahdollisimman näyttävät. Länsimaisista kaupoista on vähän vaikea löytää sellaisia vaatteita, jotka olisivat riittävän prameat intialaisiin häihin. Kukaan ei ole koskaan pakottanut mua pukeutumaan sariin, ja sen yhden kerran kun olen aiemmin pukeutunut sariin (sekin häissä), tein sen omasta tahdostani, kun halusin kokeilla, millaista on olla pukeutuneena sariin. Nyt käly kuitenkin tuntui toivovan, että mulla olisi siinä pääseremoniassa sari päällä, ja siksi siis tämmöinen sarinetsintähärdelli. :-D Eli missään nimessä ei ole loukkaus, jos länsimaalaisella ei ole saria päällä. Mutta se on loukkaus, jos länsimaalainen pukeutuu sariin ilman että hän tietää, miten se puetaan päälle.

      Terveitä päiviä myös sinulle! <3 Ja kiitos vielä kerran: oli ihana kuulla, että tykkäät Intia-jutuista. Ukkelilla on suunnitelmissa mennä taas pian takaisin Intiaan (jos koronatilanne sallii), mutta minä tuskin lähden mukaan. Vaikka mistäs sitä koskaan tietää...

      Poista
  13. Toi moikkaan tullu rosvolintu on hauska juttu, vai varmistikohan, että viäks toikin on täällä. Mahalaksatiivi indian bazaar ei taida olla samaa ketjua kuin suomessa. Tai mistäs sen tietää vaikka oliskin.

    Intialainen värienkäyttö on minusta hienoa, suomessa kovin suositut värit "Anteksi, että olen olemassa", Tapetti, harmaa tapetti ja harmaankarmaa loistavat poissaolollaan.

    ITC-ukkeli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai että nauratti tuo "anteeksi, että olen olemassa" -väri. :-D Meilläkin on mm. keittiön työtasot ja kylppärin kaakelit juuri tuota väriä. Anteeksi, että olen olemassa -kylppäri!

      Mahalaksatiivi.... :-D Tää kuuluu vähän samaan sarjaan kuin Melanooma Trump. Mutta en usko, että on samaa ketjua kuin suomalainen Indian Bazaar. Tai ainakaan noilla muoviämpäreillä yms. tuskin olisi hirveästi kysyntää suomalaisessa basaarissa. Tai saattaisihan niitä saada sieltä halvemmalta (made in India).

      Mitähän se lintu nyt tykkää, kun meikäläistä ei enää olekaan siellä. Tai sitten se Ratnadeepin vartija, joka oppi tuntemaan mut jo varsin hyvin sen ekan "which country" -kysymyksensä jälkeen. No eivätköhän molemmat toivu takaiskusta.

      Poista
  14. Vessa käynnit voivat olla ikimuistoisia...

    Olimme Egyptissä, olimme kävelleet ostoskaduilla jo monta tuntia ja päädyimme alueelle missä lähinnä autokauppoja ym. kävimme pinessä elintarviliikkeesä ostamssa juomista. Tunsin kun joku valui jalkojani pitkin...
    Kyselin nuorelta kassahenkilöltä,missä lähin julkinen wc. Kukaan kaupan työntekijöistä ei tiennyt ( heitähän oli useita pikkuputiikissa). Näkivät varmasti naamastani kuinka epätoivoinen olin ja olin ostanut ison paketillisen savetteja.
    Ystävällisesti nuori vartijapoika johdatti minut henkilökunnan sosiaalitiloihin. Siellä oli yksi pieni wc, jossa sijaitsi myös kaikki mahdollinen siivouskomero tavara. Hätä ei lue lakia. Sain itseni siistittyä. Onneksi olin pukenut päälleni leveälahkeiset mustat puuvillahousut josta veri ei näkynyt. Annoin saattajalleni runsaan tipin..
    Tilasimme taksin ja ennen istumista laitoin villatakkini pepun alle.
    Äkkiä hotellille ja suihkuun.
    Tästä opin että lähempänä 50 vuotta voi kuukautiset olla kuin vesiputous...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kaamea, mikä tilanne! Onneksi ihana vartijapoika päästi sinut henkilökunnan vessaan ja sait itsesi siistittyä! Mitä kaikkea sitä voi reissuilla sattuakaan...

      Mulle tuli muuten tästä mieleen tapaus, joka sattui ylioppilaskirjoituksissani. Kirjoittavia opiskelijoita oli koko jumppasalin täydeltä, ja minä istuin jossain siellä aika takaosassa salia, joten näin, mitä edessäni tapahtui. Yksi tyttö oli pukeutunut valkoisiin housuihin ja valkoiseen paitaan, ja kun hän nousi ylös ja lähti palauttamaan paperiaan salin eteen, hänen takamuksensa oli verestä punainen. Tunsin valtavaa myötätuntoa tyttöä kohtaan, kun ajattelin, miten paljon tilanne olisi itseäni hävettänyt – siitäkin huolimatta, että nämä jutut ovat ihan luonnollisia ja kuuluvat elämään.

      Onnellista vuoden jatkoa sinulle!

      Poista
  15. Kaikki luettu, kuvat ja videot tarkkaan katsottu - kiitos! ♥

    VastaaPoista
  16. Nämä Intia-postaukset on kyllä niin mielenkiintoista luettavaa joka kerta! Ja hei, näistä on mulle myös hyötyä kulttuurimantsan opettamisessa eli kiitos siitäkin näkökulmasta.

    Mä tulisin hulluksi, jos puoli sukua olisi mukana vaateostoksilla, kun en yleensä jaksa edes itseäni siellä sovituskopissa 😂😂😂

    Ja kuten jo varmaan tiedätkin - rakastan, siis ihan oikeasti rakastan sitä, että jaksat kirjoittaa näin pitkiä postauksia (aiheesta kuin aiheesta) 💗

    Kivaa viikon jatkoa ja viikonloppua 💛💛💛

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua ilahduttaa aina suunnattomasti, kun sanot, että tykkäät pitkistä postauksista. Mun tekee mieli aina itse pyydellä anteeksi jorinoitani, kun ne ovat niin pitkiä/tylsiä/tms. Jotenkin ajattelen, että kaikki ovat niin kiireisiä nykyään, että kenelläkään ei ole aikaa tai kiinnostusta lukea pitkiä juttuja, vaan kaikki haluavat vain katsoa pikaisesti kuvia Instasta tai muualta. Ihanaa, että on olemassa sellaisia ihmisiä kuin sinä! Olet aarre! <3

      Juu en mäkään jaksaisi oikein ketään shoppailemassa kanssani, enkä jaksaisi nykyään shoppailla oikein yksinkään. Kaupoissa ravaaminen on niin aikaavievää ja maailman turhauttavinta hommaa, varsinkin jos ei löydä mitään mieleistä.

      Mukavaa viikon jatkoa myös sinulle! <3 Toivottavasti siellä koulumaailmassa jaksetaan taas tämän koronan kanssa.

      Poista
    2. Ihana korona- aika. Olen istunut yksinään omassa työhuoneessa, samat retut päällä. Tamikuussa asiakastilaisuus ja oli pakko mennä ostamaan kauluspaita.
      Salossa ei kauan kestä kun on kaikki vaatepuodit kiertänyt ja onneksi yksi sopiva löytyi.
      Mitään en koskaan tilaa verkosta, en kestäisi palautusrumpaa..
      Ja se että lähtisin ystävän kanssa shoppailemaan vaatteita, on minulle ihan tunetematon käsite.
      Rintaliivit haen erikoisliikkeestä, siellä myyjä kiikuttaa sopivia vaihtoehtoja minulle ja ostankin aina useammt kerrallaan. Sieltä löytyy myös urheiluliivit, urheilukaupassa kun on vain lattarintaisten kokoja.

      Poista
    3. Toisaalta on kivaa, jos kaupoissa on isot valikoimat, mutta toisaalta isot valikoimat tekevät valinnan vaikeaksi, ja tulee jo kauppaan mennessä sellainen epätoivoinen olo, että en mä tule löytämään täältä ikinä mitään.

      Minä taisin tilata verkosta vaatteita ensimmäisen kerran vasta viime vuonna, ja olin pääasiassa ihan tyytyväinen vaatteisiin. Toki verkosta ostaminen on hankalaa siinä mielessä, että vaatteita ei pääse sovittelemaan ensin. Mulle alaosien (siis housujen ja hameiden) ostaminen verkosta on jostain syystä paljon helpompaa kuin yläosien. Muutaman vaatteen olisin palauttanut, mutta olin niin saamaton, että vaatteet jäivät palauttamatta. Tulisipa joku hakemaan palautukset kotoa! :-D

      Monethan vissiin tykkäävät shoppailla kaverin kanssa, mutta mun täytyy saada keskittyä vaateostoksiin rauhassa, ja siitä syystä tykkään shoppailla yksin. En pysty keskittymään kaverin kanssa ostosten tekoon siitäkään syystä, että alan pelätä, että kaveri pitkästyy/kyllästyy, kun olen niin hidas.

      Mulle liivien ostaminen on helppoa, kun mulla on niin pienet tissit, mutta äidillä homma on toinen, ja käytiinkin kerran äiteen kanssa tuommoisessa erikoisliikkeessä. Palvelu oli siellä erinomaista, ja kokenut myyjä näki heti, millaiset liivit äidillä pitää olla. Hyvä kokemus kaiken kaikkiaan!

      Poista

Kiitos kommentistasi. <3