Lääketiede on edistynyt niin valtavasti, ettei terveitä ihmisiä oikeastaan enää ole.


torstai 20. tammikuuta 2022

Painonvartijan kuolema

Aiemmin vuosikoostetta kirjottaessani muistin, että minun piti jo viime vuonna jatkaa tarinaa meikäläisen painontarkkailujutuista, kun olin joutunut käymään pitkän tauon jälkeen vaa'allakin. Mutta ennen kuin menen siihen, millaisia ajatuksia vaa'alla käyminen herätti, kertaan lyhyesti, mitä olen tähän mennessä aiheesta kirjoitellut.

Vuonna 2017 kerroin syömisongelmistani, joiden kanssa olin paininut 16-vuotiaasta lähtien (kyseinen postaus löytyy täältä). Syömiseni oli todella kontrolloitua (oli sallittuja ja ei-sallittuja ruoka-aineita, tarkat ruoka-ajat jne.), ja rankaisin itseäni repsahduksista ankarasti. Lisäksi olin lähes pakkomielteinen kaloreiden kyttäämisen ja itseni punnitsemisen kanssa. 

Sitten tapahtui kaksi asiaa. Löysin Piia Pajusen, ja muutimme Boliviaan. Piia on entinen fitness-alan ammattiurheilija, jonka suhtautuminen ruokaan oli niin ihailtavan mutkaton, että se herätti minussakin toivonkipinän. Pystyisinkö minäkin samaan? Bolivia taas muutti suhteeni ruokaan sillä tavalla, että Boliviassa ruokatarvikkeisiin oli harvoin merkitty minkäänlaista tietoa ruokien ravintosisällöstä. Minun oli siis pakko ostaa kaupasta tuotteita, ilman että tiesin ruokien kaloreita ja rasvaprosentteja. Tuntui ihan ihmeelliseltä, kun en paisunutkaan tämän seurauksena jättimäiseksi läskipalloksi, kuten olin kuvitellut. Vuoden 2018 kirjoituksessani elämä tuntuikin syömisen suhteen jo paljon valoisammalta (postaus täällä).

Piian neuvojen innoittamana tein radikaalin päätöksen: päätin luopua itseni jatkuvasta punnitsemisesta. Vein vaa'an alakerran varastoon, enkä punninnut itseäni sen koommin. Tässä pieni lainaus kirjoituksestani vuodelta 2018, josta käy hyvin ilmi, miten vaa'alla käyminen oli hallinnut elämääni:

"Minulla oli ollut tapana punnita itseäni jatkuvasti, vaikka tajusinkin, että siinä ei ollut mitään järkeä. Jos tunsin oloni hoikaksi, piti käydä vaa'alla. Jos tunsin oloni turvonneeksi, piti käydä vaa'alla. Jos olin palannut lomalta, piti varsinkin käydä vaa'alla, jotta tietäisin, kuinka paljon piti laihduttaa. Jos olin ollut ripulissa, piti käydä vaa'alla, jotta saisin voitonriemuisena todeta, kuinka monta kiloa oli ripulin myötä lähtenyt. Itsearvostukseni ja mielialani olivat suoraan verrannollisia vaa'an lukemaan: Jos vaaka näytti aamulla huonoa lukemaa, tunsin itseni huonoksi ihmiseksi, ja päivä oli pilalla. Jos vaaka näytti hyvää lukemaa, päiväkin lähti hyvin käyntiin."

Vuonna 2019 (tämä kolmas postaus täällä) ajatukseni kuulostivat jo huomattavasti selväjärkisemmiltä, mutta pieni pelko oli kuitenkin vielä näköjään persiissä: 

"Omalla kohdallani tuo noidankehä on nyt toivottavasti taaksejäänyttä elämää, sillä tunnun löytäneen jonkinlaisen kultaisen keskitien. Se tuntuu kaikkien mustavalkoisten vuosien jälkeen kuitenkin niin uskomattomalta, että minun on vaikea uskoa, että tämä olisi pysyvää. Ajattelen jotenkin alitajuisesti, että tämä on vain väliaikaista ja että jonakin päivänä huomaan palanneeni vanhaan tuttuun käyttäytymiseen. Humpsista heijaa vaan. Siksi en edelleenkään uskalla käydä vaa'alla, koska pelkään, että se käynnistää jonkin vanhan tutun ajatusketjun, ja lumipallo lähtee vyörymään. Voisin kyllä käydä vaa'alla, jos olisi jokin erityinen syy (esim. lääkärillä käynti), mutta ihan pelkästä uteliaisuudesta en halua sitä tehdä. En koe olevani vieläkään henkisesti valmis siihen."

Päätin tuon kirjoituksen sanoen: "En tiedä, onko tämä postaus viimeinen tässä sarjassa, mutta toivon niin. Toivottavasti ei enää koskaan tarvitse palata tähän aiheeseen!"

(Kaikki postauksen kuvat ovat viime vuodelta, ja kiitos niistä kuuluu taas PT:lleni.) 

Tänään kuitenkin palaan taas aiheeseen, sillä kuten jo vuosikoosteessa kerroin, tuli vuoden 2021 tammikuu, spirometria ja se hetki, kun minun piti astua vaa'alle ensimmäisen kerran yli kolmeen vuoteen. En olisi halunnut punnita itseäni, vaan kakistelin hoitajalle, että "mulla on vähän ongelmallinen suhde vaakaan". Toisaalta kuitenkin kiinnosti tietää, paljonko painoin, varsinkin kun punnitseminen ei ollut tullut omasta aloitteestani. Tuntui jotenkin sallitummalta nousta vaa'alle, kun joku muu käski. Lopulta uteliaisuus vei voiton, enkä vängännyt vastaan, vaan nousin vaa'alle. 

Jäin odottamaan tulosta jännittyneenä. Aiemmin painoni oli ollut tyypillisesti siinä 61 kilon paikkeilla, ja ajattelin, että minulle oli saattanut tulla vuosien aikana pari kiloa lisää ja että saattaisin painaa ehkä 63 tai 64 kiloa. Tuo 61 kiloa oli ollut minulle aiemmin sellainen maaginen lukema, joka osoitti sen, että painoni (lue: elämäni) oli hallinnassa. Jos painoin yli 62 kiloa, se oli jo pienen kriisin paikka, ja piti alkaa tarkkailla syömisiäni. Korkeammat lukemat olivat jo suoranainen katastrofi. (Toivon, että näistä kilomääristä kirjoittaminen ei triggeröi ketään millään tavalla, sillä vaa'an lukemathan eivät kerro ihmisen terveydestä välttämättä mitään.)

Sitten puntarin tulos pamahti silmieni eteen. 69 kiloa. En meinannut uskoa silmiäni. Miten tämä voi olla mahdollista? Vaa'an täytyi olla rikki! Kysyin hoitajalta, oliko heidän vaakansa ihan kunnossa, ja kun hoitaja vastasi, että kyllä sen pitäisi olla, totesin typertyneenä, että pitää sitten vissiin ruveta laihdutuskuurille. Hoitaja vastasi jotain epämääräistä tyyliin "eihän tuo nyt niin paljon ole", mutta minusta se oli ihan järkyttävän paljon. Olin painanut kerran elämässäni 67 kiloa, ja olin kokenut oloni siinä painossa todella epämukavaksi, kun kaikki vaatteeni kiristivät – hyvä jos mahtuivat enää edes päälle. Ja nyt painoin muka kaksi kiloa enemmän! Istuin koko spirometrian ajan vain miettien sitä, miten tällainen oli voinut päästä käymään. Nyt alkaisi sellainen laihdutuskuuri, että ei ole ennen nähty!

Kun pääsin kotiin, marssin suorinta tietä kaapille, jossa oli jouluksi saatujen suklaarasioiden jämät, ja kumosin kaikki suklaat roskikseen. Ei surettanut yhtään nähdä herkullisten suklaiden lentävän roskikseen, päinvastoin: suklaahan oli mitä hirveintä paskaa, pelkkää rasvaa ja sokeria! Olin tehnyt ennen spirometriaan lähtöäni itselleni hedelmäkulhon valmiiksi, mutta nyt en voinutkaan syödä sitä. Ensin piti kaivella kulhosta kaikki banaaninpalaset pois, sillä banaanin syöminen loppuisi myös nyt. Sitten menin alakerran varastoon, etsin vaa'an ja kävin Lidlissä ostamassa vaakaan uudet patterit. 68,1 kiloa ilman vaatteita. Ei jumalauta.

Sitten kännykkääni tuli kuvia. Olin ollut edellisenä päivänä salilla, ja PT lähetti nyt ottamansa kuvat minulle. Muistan vieläkin, kuinka istuin sohvalle kännykkä kädessäni ja päätin, että nyt oikein zoomailen kaikki kuvat läpi ja kauhistelen tätä hirveää läskikasaa. Itseinhoni kuitenkin laantui sitä mukaa, kun kävin kuvia läpi. Vaikka katsoin itseäni kuinka kriittisin silmin, en nähnyt kuvissa lihavaa ihmistä. Näytin ihan terveeltä ja hyvinvoivalta, sopusuhtaiseltakin. 

Rupesin miettimään, miten voi olla mahdollista, että minulle kuitenkin mahtuivat vielä päälle monet samat, kokoa 36 olevat housut, joita käytin silloin 61-kiloisenakin. Minullahan rasva kertyy ensimmäisenä vatsaan ja reisiin, joten kaiken järjen mukaan housujen ei pitäisi enää todellakaan mahtua jalkaani, kun kiloja oli tullut noin monta lisää. Jokin tässä yhtälössä ei nyt täsmännyt. Lopulta päättelinkin, että minulle oli kai sitten tullut lihasta, varsinkin ylävartaloon (monet paidat kun olivat alkaneet kiristää tai näyttää päälläni muuten vain hassuilta, ikään kuin kutistuneilta). Toki rehellistä läskiäkin saattoi olla mukana, mutta ei kuitenkaan 69 kilon edestä. 😆 Lihas mahtuu tiiviimpään pakettiin kuin läski mutta painaa enemmän.

Näppäränä tyttönä keksin, että rupeaisin laihduttamaan, mutta tekisin sen "järkevämmin": jättäisin leivältä rasvan kokonaan pois, lopettaisin kaiken "pahan" syömisen (esim. banaanien ja avokadojen), söisin aamulla kolmen Weetabixin sijasta vain kaksi, söisin pienempiä annoksia ja mitä kaikkea päätinkään. Jos painoni tippuisi näillä keinoilla, niin hyvä; jos ei, niin ei sitten. Millekään kidutuskuurille en enää rupeaisi, koska sitten en jaksaisi treenata, ja treenaaminen oli minulle tärkein ja rakkain asia maailmassa. Laihdutusyritykseni lopputulos oli se, että minulla oli koko ajan nälkä, ja olin jatkuvasti kiukkuinen. Muistan yhdenkin illan, kun raivostuin ukkelille jostain (luultavasti mitättömästä) syystä, ja heitin yhden tortillan seinään. Jep.

Se laihdutuskuuri loppui sitten siihen. Kun en pystynyt näköjään laihduttamaan, ei ollut muuta keinoa kuin hyväksyä painoni ja itseni sellaisena kuin olin. Se ei ollut hirveän helppoa, sillä olin jotenkin identifioinut itseni 61 kilon painoiseksi, joten identiteettinikin meni uusiksi. En ollutkaan se sama ihminen kuin ennen, enkä edes se ihminen, joksi olin itseni luullut. Kuulostaa tosi typerältä, mutta sellaiselta minusta tuntui.

Olemassaolevien lihasten hyväksyminenkin tuntui vaikealta. Vuonna 2017 olin kirjoittanut seuraavasti: 

"En missään nimessä haluaisi olla lihaksikas, koska minun silmissäni lihaksikkaat naiset näyttävät lihavilta, vaikka järkeni toki sanoo, että niin ei ole. Lihaksikkaat, paksut reidet ovat minusta hirveän rumat, enkä ymmärrä, kuinka kukaan haluaa vapaaehtoisesti tehdä itselleen sellaiset. En ikinä pystyisi katsomaan itseäni peilistä, jos jostakin kohtaa pullistelisi lihakset. Tämä kirjoituskin sai oikeastaan alkunsa Timo Haikaraisen eilisestä blogikirjoituksesta, jossa Timo kertoi asiakkaansa hankkineen yli neljä kiloa lihasta kolmen kuukauden aikana. Olin ihan kauhuissani, sillä minun kielelläni tuo ihminen oli lihonut neljä kiloa. Minulle on ihan sama, mikä painonnousun on aiheuttanut, läski vai lihas, kun fakta on se, että ihminen on lihonut. Minä lopettaisin liikkumisen siihen paikkaan, jos liikunta nostaisi painoani."

Tuo viimeinen lause huvittaa erityisesti. Nyt on paino noussut liikunnan seurauksena, mutta liikunta jatkuu edelleen. 😆 Vaikka en todellakaan ajattele enää yhtä mustavalkoisesti kuin vuonna 2017, niin allekirjoitan silti mielipiteeni joiltakin osin. En tiedä, onko tämä minun oma mielipiteeni, vai onko ukkeli onnistunut aivopesemään minut, mutta minusta sellainen todella lihaksikas nainen ei näytä edelleenkään hyvältä, enkä missään nimessä haluaisi itse olla sellainen. Onneksi voin kuitenkin tuudittautua siihen tosiasiaan, että naisen on vaikea – ellei jopa mahdoton – saada todella isoja lihaksia, ja siihen vaaditaan kovaa ja pitkäjänteistä työtä. Siihen eivät meikäläisen treenaamiset riitä, joten minulla ei ole pelkoa siitä, että huomaisin yhtäkkiä olevani massiivinen lihaskimppu. En kuitenkaan meinaa vähentää yhtään treenaamista tai painojen nostelua, ja jos lihasta sattuu tulemaan lisää, niin olkoon sitten niin. Kannan kaiken ylpeydellä.  

Tämä kokemus on opettanut ainakin sen, että yksinomaan painoon ei kannata todellakaan tuijottaa. Aiemmin lähinnä naureskelin näille "vaaka ei kerro kaikkea" ja "läskini on oikeasti lihasta" -tyyppisille lausahduksille. Haha, siinähän yritätte selitellä! Nyt on taas nöyrryttävä, katsottava peiliin ja kysyttävä: olinko oikeassa? Juu en ollut. Käännänpä tässä taas takkini – pieni hetki.

Loppujen lopuksi olen kiitollinen siitä, että jouduin käymään vaa'alla ja sain tietää painoni, koska se jotenkin vapautti minut. Sen verran on tässä vuosien aikana tapahtunut pään sisällä, että painoni ei enää määrittele minua mitenkään. Voin punnita itseni, eikä vaa'an lukema aiheuta minussa minkäänlaisia tunteita. Painoni on vain luku; se ei ole minä. Olen käynytkin muutaman kerran vaa'alla, mutta mitään rutiinia (tai pakkomiellettä!) siitä ei ole minulle tullut. En tunne tarvetta punnita itseäni jatkuvasti, sillä painoni ei yksinkertaisesti kiinnosta minua enää. Ennemminkin minua kiinnostaa se, miten treenit kulkevat, miten nukun, miten pääkoppani voi ja mitä annan itsestäni muille ihmisille.

Näin jälkeenpäin voin vain arvailla, miten monelta mielipahalta olen säästynyt vuosien varrella, kun en ole juossut jatkuvasti vaa'alla. Jos olisin huhkinut salilla painojen kanssa ja samalla yrittänyt pitää painoni siinä 61 kilossa, olisin varmasti seonnut. Nyt olen vain kiitollinen siitä, että kroppani toimii niinkin hyvin kuin se toimii ja että pystyn liikkumaan monipuolisesti ja tekemään sellaisia juttuja, joista en olisi aiemmin uskaltanut edes haaveilla.

Tunnen olevani nyt 47-vuotiaana elämäni parhaassa kunnossa, ja tästä on luonnollisesti vain yksi suunta eli ylöspäin. 😆 Viisikymppisenä meinaan olla vieläkin paremmassa kunnossa! 

P.S. Intiassahan ihmisten paino on ns. vapaata riistaa, eli ihmisten painoa saa kommentoida vapaasti. Minulle kävi viimeisimmällä reissulla niin, että kaksi ihmistä (ystäväni anoppi sekä yksi perhetuttu) kommentoi painoani sanomalla "sinä olit ennen lihava, mutta nyt sinä olet hoikka". Mietin, että mitä helvettiä, eikö teillä ole silmiä päässä. Minulla oli paino noussut 7–8 kilolla siitä, kun nämä ihmiset olivat nähneet minut edellisen kerran, ja nyt olin muka hoikka. Halleluja!

26 kommenttia:

  1. Sinullahan on muutamassa kuvassa jopa jalat ilmassa! Onneksi on painoa käsissä, ettet lennähdä taivaan tuuliin.
    Sinulla tuntuu olevan homma ihan hanskassa tällä hetkellä, kun vaan pysyt siinä ja elät tyytyväistä kehoelämää. IHmisen pääkoppa on merkillinen, eikä sille voi mitään.
    Minä en ole uskaltautunut vaakalle hetkeen... Ei ole kyllä lihasmassa ainakaan kasvanut ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, juu niin on. Ei ole kyllä vaaraa, että lentäisin katosta läpi, mutta onhan se hyvä silti, että on painoja varmistuksena.

      Ihmisen pääkoppa on tosiaan merkillinen, ja vaikka nyt näyttää oikein hyvältä, niin silti on aina mahdollista, että jos tulee jokin oikein tiukka paikka, alan oireilla syömättömyydellä. En kuitenkaan usko, että näin käy, koska mulla on tuo treenaaminen, joka kannustaa ja pakottaakin syömään kunnolla, että jaksan.

      Parempi vain vältellä vaakoja. :-) Kunhan tuntee itsensä omissa nahoissaan kotoisaksi, se riittää.

      Poista
  2. Huh, ensin ajattelin että tuli kamala takapakki sulle, mutta onneksi ei sellaista ensimmäisten toimien jälkeen tapahtunutkaan, ja hyvin olet hyväksynyt uuden painon ja olet hyvin tasapainossa sen kanssa. Ja lihastahan ne kilot on, ja mielettömän trimmissä kunnossa olet kuvien perusteella. ja varmasti teet paljon työtä sen eteenkin. Taisin silloin mainita että minullakin on ollut vaikea suhde vaakaan, ja syömishäiriöitä ihan nuorena, mutta vaan pois heittäminen joitakin vuosia sitten oli todella hyvä ratkaisu, sillä se alkoi hallita elämää ihan liikaa.Mut mä aloin miettiä niitä suklaita, en varmaan olisi itse pystynyt heittämään roskiin;D Oikein hyvää loppuviikkoa Satu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin jälkeenpäin ajatellen ihmetyttää ja jopa hieman huvittaa, miten yksi asia (kuten nyt tuo vaa’alla käyminen) voi laukaista vanhat käyttäytymismallit, ja ihminen alkaa toimia kuin automaattiohjauksella samalla tavalla kuin ennen. Onneksi treenaaminen on siinä samassa vaakakupissa kuin syöminen, ja se varmaankin säästi minut palaamasta vanhoihin tapoihini.

      Kyllähän minä treenaan jonkin verran, mutta aika maltillisesti nykyään, ainakin entisiin aikoihin verrattuna. Silloin en kyllä tiennytkään mistään mitään, enkä malttanut pitää edes lepopäiviä... Ilmankos en sitten nukkunutkaan. Mutta koska tykkään treenaamisesta niin paljon, se ei ole mulle mitään pakkopullaa, vaan ennemminkin pitää rajoittaa tuota jumppailua, ettei lähde laukalle. :-)

      Muistan tosiaan, kun kerroit aiemmin syömishäiriöstäsi, ja olen niin iloinen, että olet päässyt asian kanssa sinuiksi. <3

      Onneksi niitä suklaita ei ollut kovin paljon. :-D Kyllä minäkin jälkeenpäin ajattelin, että eihän tuo nyt ihan järki-ihmisen toimintaa ollut kipata suklaat roskikseen, mutta tuosta näkee, miten voimakkaina vanhat tuntemukset voivat iskeä.

      Oikein hyvää loppuviikkoa sinullekin, Jael! <3

      Poista
  3. Voi Satu sun kanssas. Miten sitä voikin katsoa itseään niin eri silmin kuin joku muu (esim. minä, joka täällä ihailen sun lihaksia ja voimaa 💪🏻).

    Palaan tähän huomenna, kun olen taas ”isolla koneella”.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ihana Annukka, kun jätit puumerkkiä. <3

      Tällaista tämä elämä vissiin on. Oman itsensä kanssa painiskelua alusta loppuun. Itsensä suhteen on niin vaikea olla objektiivinen, ja sitäkin on vaikea ymmärtää, että joku muu voisi nähdä asiat eri tavalla kuin minä. <3

      Poista
    2. Nonni. Nyt oli pakko siirtää työt siksi aikaa sivuun, että voin kirjoittaa sulle viestiä.

      Syömishäiriöstä mulla ei ole kokemusta ja varmaan pitää tähän kohtaan todeta, että onneksi, koska puoliläheltä muutamia tapauksia seuranneena tulee ihan hirveä epätoivo, kun tajuaa, että sellainen tila on jotain niin totaalista, että vaikka kuinka haluaisi auttaa, niin konstit siihen on olemattomat. Ja se saa oman olon tuntemaan ihan todella pieneksi (ei fyysisesti, vaan henkisesti). Siksi olen niiin onnellinen, että olet päässyt siitä yli, vaikka jäikin jossain määrin kontrolli myöhemminkin päälle. Siihen voin hyvin samaistua, koska olen itsekin tottunut olemaan tietyn kokoinen ja painoinen ja nyt kun mun paino on hypännyt kutosella alkavelle luvulle (ja tässä kohtaa myös minä toivon että jos joku muu kuin sinä tän lukee, ymmärtää, että tässä ei nyt ole kyse siitä, että mun nykyiset 62 kiloa olisi paljon, vaan ihan muusta), on ottanut jotenkin koville tajuta se. Etenkin kun väistämätön totuus on se, että halusin tai en (en tod. halua), elimistön tai minkälie hormonien tai niiden puutteen toininta aiheuttaa sen, että lihas alkaa korvautua rasvalla. Ja siitä johtuen lihaskuntotreeni omalla kohdallani on kilpajuoksua sen kanssa, että en menetä niitäkin vähiä, jotka mulla sentään on. Mutta kyllä se rasvaprosentin muutos InBody-mittauksessa verrattuna esim. sun ikäisenä eli 9-10 vuotta sitten mitattuun, oli alkuun shokki. Etenkin kun ne mittaukset ei anna mitään ikähyvityspisteitä, vaan suositus painonpudotuksesta ja lihasten määrän lisäyksestä perustuu ihan vaan nykytilaan, josta ikä on karsittu pois. Ja mun mielestä se on vähän epäreilua, että kohta 57-vuotiaan ihannekoostumus olisi sama kuin 37-vuotiaan. Tai siis tottakai se itselleni olis, mutta ei sille mittarille, joten olen lakannut käymästä, kun on jo pariin otteeseen romuttunut haaveet siitä, että lihasmassaa olisi tullut lisää ja rasvaa lähtenyt.

      Taidetaan molemmat olla itseämme kohtaan kuitenkin jossain määrin ankaria (armottomiakin ehkä joskus, mutta sitä olen onneksi jo oppinut pois). Ja hullua semmoinenkin, että kehonkoostumusmittaus arvioi 52-vuotiaana mun metaboliseksi iäksi 36 vuotta (toi 16 vuoden ero on kai maksimi). Se tuntui ihan älyttömän hyvältä, mutta kun vuoden päästä metabolinen ikä olikin 43, en suinkaan riemuinnut siitä, että jesss!! sisuskalut on edelleen 10 vuotta nuoremmassa kunnossa kuin mitä ikä edellyttää, vaan ajattelin, että ei hemmetti, olen vuodessa vanhentunut 6 vuotta. Kuinka älytöntä, mutta niin se vaan mieli toimi ja olet ainoita kelle sen voin kertoa, koska tiedän että ymmärrät.

      Poista
    3. Tulee nyt tätä tekstiä sen verran, että ennakoin bloggerin heittävän mut kohta pihalle liian pitkän viestin takia, joten jatkan tähän.

      Mutta siis voi että sua. Kirjoitat, että PT:n lähettämiä kuvia katsoessai ajattelit, että "Näytin ihan terveeltä ja hyvinvoivalta, sopusuhtaiseltakin.".
      En yhtään valehtele kun sanon, että sun lihakset on isoimmat ja parhaimman näköiset lihakset mitä olen oikeastaan kellään vähänkään tuntemallani naishenkilöllä nähnyt ja ottaisin samanmoiset itselleni, jos vaan saisin, mutta se ei enää onnistu. Se on vaan fakta, vaikka kuinka tsemppaisi ja muuta väittäisi. Ellen sitten voittaisi lotossa niin että voisin jättää päivätyön ja alkaa kokopäivätoimiseksi treenaajaksi ammattilaisen avulla.

      Mutta hassua on se, että vaikka lihaksia ei enää näy päällepäin, mun lihaskunto on silti hyvä. Kai se sitten on jotain piilossa olevaa voimaa kuitenkin ja siitä pitää olla iloinen. Ja olenkin.

      Mutta vielä tohon vaaka-asiaan, että mulla on tapana käydä joka aamu vaa'alla. Ihan vaan ohimennen. Lukema ei silloin isosti pääse yllättämään, vaikka välillä heitteleekin. Suuntaan tai toiseen, mutta useimmiten on jo aika vakio. En pystyisi olemaan käymättä. Varmaan vaihtaisin vaa'an peilin tuijotteluun ja miettisin, mihin kaikkialle on tullut lisää löysää.

      Mutta siis tämä kaikki kuulostaa varmasti jotenkin vääristyneeltä minäkuvalta tai muuten ihan pöljältä (sun tiedän ymmärtävän).
      Sitä se ei ole ja olen itseeni kuitenkin hyvin tyytyväinen, koska ei ole vielä ainakaan tarvinnut ottaa ikäkorttia siinä määrin käyttöön, että ajattelisin, etten itse enää pysty mihinkään vaikuttamaan. Kyllä onneksi pystyn ja paljoonkin.

      Olipa ihana pitkästä aikaa kirjoittaa ja sun teksti oli niin "tuttu" ja kiva lukea.

      Oot mun lihasidoli <3

      Poista
    4. Anoreksian (ja varmaan muitakin syömishäiriöitä sairastavien) läheisten keinot auttaa ovat tosiaan vähäiset, koska anorektiset ihmiset voivat olla aivan uskomattoman päättäväisiä ja jopa taitavia huijaamaan. Mitä siinä voi tehdä, kun ketään ei voi pakottaa syömään, kerta toisensa jälkeen, ja hoitoonkin on ketään mahdoton saada, jos ihminen itse ei hoitoa tahdo. Meidän äiti muisteli juuri jokin aika sitten, kuinka hän yritti saada minua järkiini sanomalla ulkonäöstäni sellaisia kommentteja, joita hän nyt hieman katuu. Mutta siinä vaiheessa kun minä olin päättänyt syödä sen verran kuin itse halusin, eli minimaalisen vähän, mikään toisen sanoma tai tekemä ei olisi saanut minua muuttamaan mieltäni. Minä luulen, että kun kerran on näistä ongelmista kärsinyt, syömättömyyden aiheuttama vääränlainen elämänhallinnan ja jonkinlainen itsensä voittamisen tunne jää muistiin, ja kun elämässä tulee vaikeaa, valitsee mieluusti tien, joka (muka) ennenkin toimi. Mullahan nämä ns. kitukuurit tulivat aina ennen kausittain jonkin asian laukaisemana, ja sellainen vuosikausia kestävä anoreksia on taas aivan eri asia.

      Ymmärrän niin hyvin tuon, että kun sitä mieltää itsensä tietyn kokoisena, on todella vaikea nähdä itseään muun kokoisena, saati sitten, että tuntisi olonsa vielä hyväksi sellaisena. Ja varmasti vielä enemmän harmittaa, jos koon muuttuminen ei ole omien tekojen seurausta (siis jos olisi vaikka tullut herkuteltua liikaa), vaan muutos johtuu muista syistä, joille ei voi itse tehdä oikein mitään. Sinäkin olet ollut aina niin aktiivinen ja kova liikkumaan, että varmasti harmittaa, jos työn tulokset eivät näy missään.

      Tuohan on ihan perseestä, että nuo mittaukset eivät ota ikää millään lailla huomioon! En ole tiennytkään tuosta. Käsittämätöntä. Olisko aika vähän päivittää noita mittausmetodeja... Mutta olet kyllä rohkea, kun olet käynyt tuommoissa mittauksissa! Mun piti muuten oikein googlettaa tuo metabolinen ikä, kun en tiennyt, mitä se tarkoittaa. Ja todellakin ymmärrän, mitä tarkoitat. <3 Itse olen niin heikko, että uskaltaisin mennä mittauksiin vain, jos tietäisin etukäteen tuloksen olevan sellainen, että se miellyttää minua. Muuten jäisin märehtimään tulosta vuosikausiksi tai sortuisin taas johonkin älyttömään käytökseen. Itse asiassa mä kävinkin kerran kehonkoostumusanalyysissa, ja rasvaprosentti oli minusta älyttömän korkea, vaikka olin aikamoinen ruipelo siihen aikaan. Nyt piti oikein kaivaa se vanha lappu esiin (juu, näitä on tärkeä säilytellä vuosikausia :-D), ja rasvaprosenttini näkyi olleen silloin 24,1 prosenttia eli ei mikään hirveän korkea kuitenkaan. Muistan kuitenkin, kuinka olin silloin hirveän pettynyt lukemaan ja märehdin omaa ”lihavuuttani” pitkään. Ankaruuden itseäni kohtaan minäkin tunnistan ja tunnustan, mutta armottomuus on onneksi tippunut minultakin vuosien varrella pois.

      Mulla on ollut vähän kaksijakoinen suhtautuminen lihaksiin, enkä oikein itsekään tiedä miksi. Kuulostaa tosi typerältä, kun monet treenaavat juuri siksi, että saisivat lihaksia, ja minä taas olen, että en mä nyt näitä oikeastaan tilannut. :-D Mä luulen, että suurelta osin kielteinen suhtautuminen johtuu ukkelista (siis häntä millään lailla syyttämättä), kun ukkeli tuntuu pelkäävän niin kovasti, että minusta tulee joku kaamean iso bodarimuija. Suuurelta osin ukkelin pelko juontaa varmasti ihan tietämättömyydestä, kun ukkeli ei tiedä, miten minä treenaan ja miten minun pitäisi treenata, jotta minusta tulisi sellainen iso bodarimuiija. Eli kun kotoa tulee näitä soraääniä, niin aika helposti sitä kai itsekin alkaa suhtautua nuivasti (jopa häpeillen) näihin ”työnsä tuloksiin”.

      Poista
    5. Mulle kävi nyt ekan kerran niin, että bloggeri ei huolinut mun ylipitkää kommenttia. No, kerta se on ensimmäinenkin. :-D

      Mutta siis, sinun vaa’alla käymisesi kuulostaa ihanan luontevalta ja normaalilta. Jos vaakaan pystyy suhtautumaan tuolla lailla neutraalisti, niin mikäs silloin on vaa’alla käydessä. :-) Ja onhan vaaka monelle se helpoin tapa seurata esim. oman painonpudotuksen edistymistä.

      Mikään kirjoittamassasi ei kuulostanut todellakaan vääristyneeltä minäkuvalta tai pöljältä. Meillä kaikilla on varmasti monenlaisia ajatuksia omasta käyttäytymisestämme ja elintavoistamme, mutta kaikki eivät pysähdy miettimään niitä vaan puskevat vain eteenpäin ja sitten ihmettelevät, kun tuli tämä tai tuo sairaus. Sinä olet rohkea, kun uskallat pohtia näitä asioita!

      Minusta oli ihana kuulla ajatuksiasi ja vastata kommenttiisi. Terveyttä, iloa ja lempeää elämää sinulle, Annukka! <3 <3

      Poista
  4. Jessus noita reenikuvia... Onks tossa lantionnostossa oikeesti 100kg? :O

    Se on kyllä jännä, miten sitä kuitenkin tuijottaa niitä numeroita. Mäkin aloitettuani salilla ja huomattuani saaneeni lisää voimia ja ehkä lihaksiakin en ollutkaan saanut yhtään kiloa pois kropasta. Mies onneksi muistutteli, että ehkäpä se lihaskin painaa...

    Meillä oli töissä mahdollisuus käydä nyt tammikuun alussa inbody-mittauksessa. Ei olis pitänyt... Tulos ei ollut kauhean mairitteleva ja osin ei kauhean terveydellekään hyväksi. Hiukka ahdistaa, kun salit on kiinni ja joulun aikaan tuli tosiaan mätettyä yksin se ehkä 10-12 laatikkoa Budapestejä. Mutta en lannistu, vaan otan opikseni ja parannan toukokuun seurantamittaukseen!

    Te ootte muuten miehen kanssa samaa vuosikertaa! (...ellet sitten ole jo ehtinyt täyttää vuosia tänä vuonna...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinä lantionnostokuvassa on lätyissä 120 kiloa (sisemmät lätyt on kaksikymppiset) ja tanko painaa sen 20 kiloa, eli yhteensä 140 kiloa. Toisella kerralla meni kyllä kymmenen toiston sarja 150 kilollakin, mitä ihmettelin itsekin. :-D

      On kyllä kinkkistä, jos treenaa ja yrittää tiputtaa painoa samaan aikaan, ja yrittää seurata edistystä pelkästään vaa'an avulla. En tosin tiedä, missä määrin on mahdollista kasvattaa lihasta ja pudottaa painoa samaan aikaan, kun en ole perehtynyt tähän puoleen juurikaan. Ainakin väittävät, että se olisi mahdollista, mutta kehonrakentajathan hyödyntävät bulkkaus- ja dieettikausia (bulking & cutting), että välillä syödään yli tarpeen ja kasvatetaan lihasta ja välillä taas syödään alle energiantarpeen, jotta saataisiin pudotettua rasvaa. Sinänsä laihtuminen ja lihaksen kasvattaminen on vähän ristiriidassa, kun laihtuminen vaatii energiavajetta ja lihaksen kasvattaminen taas syömistä yli energiatarpeen (lihaksen kasvaminen kun vaatii energiaa).

      Muakin kiinnostaisi mennä tuommoiseen kehonkoostumusmittaukseen, mutta en uskalla. Jos tulos olisi epätoivottu, se voisi taas aiheuttaa epätoivottua käytöstä... Tsemppiä sulle! Oot sisukas likka, ja tiedän, että mitä sinä päätät, sen myös teet! <3

      Hih, miehesikin kuuluu siis parhaaseen vuosikertaan. ;-D En ole vielä täyttänyt vuosia tänä vuonna; maaliskuussa vasta.

      Poista
  5. Olipa hieno kirjoitus; ihana lukea taipaleestasi tähän pisteeseen! <3

    Muistan, että aiemmin kommentoin ainakin yhtä kroppa-/laihdutusaiheista postaustasi ja että siinä oli monia hälyttäviä merkkejä (mikä ei ole mikään ihme sellaisessa ajattelussa, jonka mukaan lihaksenkin kertyminen, mikä on kovan työn tulosta, on lihomista!). Siispä aivan upeaa, että nykytilanne on näin tervejärkinen ja jopa henkinen; Eckhart Tollekin antaisi hyväksyntänsä, paino kun ei tosiaan ole yhtä kuin sinä. ;)

    Kaiken lisäksi näytät tosi hyvältä, varsin hoikalta, ”rasvattomalta” ja selvästi treenanneelta! Minun on helppo ymmärtää, miksi joku kommentoi sinun vain hoikistuneen; niin kuin nyt tiedämme, kiinteytynyt ja lihasta saanut kroppa näyttää hoikemmalta kuin vastaava "löllömpi", joskin hoikka vartalo.

    Olen hurjan iloinen puolestasi, sillä on niin ihanaa vapautua hullusta kontrolloinnista, kielletyistä ruoista ym. Niinhän on pakkokin käydä, jos haluaa nauttia elämästä ja treenaamisesta ja yleensäkin elää vähänkään normaalia elämää, jonka taka-alalla ei kummittele vaa'an lukemat, suklaan kalorit ja omat hirvittävät läskimakkarat, joita ei edes ole olemassa.

    Itse olen suurimmaksi osaksi elämääni ollut hoikka ja liikunnallinen, mutta äidin kuoleman jälkeen en välittänyt vuosiin siitä, mitä söin ja miltä näytin (liikunnasta kyllä aina pidin kiinni). Vuosi sitten havahduin surkeaan olooni, jota liika syöminen vain vetelöitti lisää, ja sain vihdoin aloitettua elämäntapamuutoksen. Se onnistui upeasti, mistä raportoin blogissakin pariin otteeseen, mutta tässä halusin nostaa esiin erityisesti tuon painoon takertumisen; itsekään en enää piittaa painosta enkä ole punninnut itseäni vuosiin.

    Halusin kuitenkin seurata edistymistäni jollain tavalla ja mittasinkin siksi senttejä, jotka kertovat niin paljon enemmän, koska en halua mitata, kuinka paljon vatsassani ja suolistossa on ruokaa/jätettä ja kuinka paljon kehossani on esim. kuukautisista johtuvaa turvotusta (ylimääräistä nestettä). Siksikin sentit ovat niin kuvaavia; on mahdollista seurata tuloksia, jos niin haluaa tehdä, mutta mielenterveyden ei tarvitse kärsiä prosessissa lainkaan. Lopetin senttien mittaamisen, kun kroppa tuntui asettuneen sille luontaisiin mittoihin, mihin vaadittiin 38 menetettyä senttiä!

    Monilla ihmisillä menee vuosia/vuosikymmeniä ennen kuin ruokasuhteesta tulee tällainen kuin kirjoituksessa kuvasit, joten sisintä lämmittää lukea näin miellyttävästä kehityksestä kohdallasi; iso hatunnosto siitä, ja pysytään molemmat nykyisen hyvän olon tiellä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lämmin kiitos sinulle, että luit ja kommentoit. <3

      Ei ole ihme, jos olet nähnyt ajatuksissani hälyttäviä merkkejä, koska olinhan minä aika sekaisin. Mutta olen niin tyytyväinen, että olen ollut raadollisen rehellinen ja kirjoittanut kaiken blogiini juuri niin kuin olen ajatellut ja kokenut, koska näen vanhojen kirjoitusten avulla nyt itsekin, millainen muutos on tapahtunut.

      Nyt kun mainitsit Eckhart Tollen, niin tuli mieleen, että se Sadhguru puhuu myös siitä, miten ihmiset identifioivat itsensä jonkin kautta. Mielenkiintoista, että vaikka Tollella ja Sadhgurulla ei noin äkkivilkaisulta ole mitään yhteistä (kaukana siitä! :-D), niin heidän ajatuksissaan on kuitenkin paljon samaa. Kai nämä ovat loppujen lopuksi aika yleismaailmallisia juttuja.

      Minullakin kävi mielessä tuo, että jospa näytän jonkun mielestä sen takia hoikemmalta kuin ennen, että on tullut sitä lihasta, mutta päädyin kuitenkin siihen selitykseen, että selitys löytyy vaatteista. Että osaan muka ostaa nykyään paremmin istuvia vaatteita tai jotain... :-) Siinä mielessä nuo kommentit tuntuivat vähän ikäviltä, sillä en ole koskaan ollut oikeasti mikään lihava, ja minusta on törkeää tulla väittämään mulle sellaista. Sain tästäkin melkoisen kiihkeän keskustelun aikaiseksi kälyn ja siskontytön kanssa. Mutta intialaiset ovat intialaisia, ja heidän ajatuksiaan on välillä mahdoton ymmärtää.

      Olet oikeassa, että kontrollista ja rajoittuneesta ajatusmaailmasta on ollut ihana vapautua! Tuntuu uskomattomalta, että pystyn nauttimaan herkuista silloin kuin haluan, ilman että tunnen minkäänlaista syyllisyyttä tai että mietin yhtään, mitä mun nyt pitää tehdä päästäkseni näistä kaloreista eroon. Mulle yksi tärkeimmistä oivalluksista onkin ollut se, että kun kaikki on sallittua, ne ns. kielletyt jutut eivät himotakaan enää samalla tavalla kuin ennen. Voin syödä palan tai pari suklaata, eikä mun tarvitse vetää koko levyä kerralla, kuten ennen tapahtui, kun pääsin suklaan makuun. Tajusin muuten, että en ole ostanut irtokarkkejakaan varmaan useampaan vuoteen. Ennenhän saatoin ostaa pussillisen irtiksiä, ja puolet karkeista oli syöty, ennen kuin pääsin edes kassalle.

      Vau! Elämäntapamuutoksesi kuulostaa ihan mahtavalta! Onneksi olkoon hienosta suorituksesta! <3 Minusta sinä olet aina tuntunutkin päättäväiseltä ihmiseltä, joka tekee sen, minkä päättää. Ja tapa, jolla pääsit noihin tuloksiin, kuulostaa todella järkevältä. Vaaka on hyvä renki, mutta huono isäntä, ja mittanauha on varmasti paljon parempi tapa seurata edistystä.

      Lämmin rutistus sinulle ja paljon tsemppiä jatkoon! Voi hyvin ja nauti työsi tuloksista! <3

      Poista
  6. Järjettömän UPEA postaus! Sä oot niin rohkea ja upea!!! ♥
    Mutta kannattiko mun lukea tämä just nyt? Kävin tupakalla ja sytytin palattuani kynttilän MUKA rauhoittamaan. Jos voisin puhua sen, mitä mielessä nyt on, eikä sormet ehdi, enkä tohdi tukkia kommenttilaatikkoasi ja ja ja...
    En muista mistä saakka olen lukenut blogiasi. Tahtoisin lukea kaikki nyt ja heti! Pitää nipistää itseään ja kertoa, että viime yönä unet jäi neljään tuntiin. Ettei pitäisi päästää päätä rullaamaan enempää, kun tuleva rokotuskin jännittää enemmän kuin kaksi edellistä. Sekin, että palaan sieltä piikiltä yksin kotiin ja mitä jos.
    Ollaan me ehkä joskus "juteltu" siitä, että eksän rinnalla seurasin todella pahaa anoreksiaa? Hänen keskimmäinen tyttärensä sairastui, oli koulusta pois vuoden, suljetulla eikä tiedetty selviääkö hän ollenkaan. Itse hän ei muista siitä vuodesta juuri mitään. Yritin joskus jälkeen päin jutella hänen kanssaan ja luulen osan jopa onnistuneen. Nyt se likka voi onneksi oikein hyvin! ♥
    Jäin miettimään vääristynyttä kehonkuvaa enemmän addikoitumista. Itse olen vaihtanut kohdetta koko ikäni ja jos alkaisin käymään salilla, niin tiedän, että hurahtaisin siihen täysin. Oletettavasti epäterveellisesti toisin kuin sinä. Nostan hattua!
    Koitin etsiä vaakaa, mutta olen näemmä siirtänyt sen "jonnekin". Ehkä hyvä niin, koska lihoin viime vuoden tapahtumien ja liikkumattomuuden vuoksi PALJON. Mutta se siitä!
    Kiitos postauksestasi ja muista: IHANAA, KUN O.L.E.T.!!! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Stansta, melkein itketti, kun luin tätä aamulla.

      Olen niin onnellinen eksäsi tyttären selviytymisestä! Todella hieno kasvutarina. <3 Anoreksia on äärimmäisen vaikea sairaus lähimmäisille, sillä anorektisen ihmisen päätä on mahdoton kääntää, eikä ketään voi pakottaa syömään. On hirveää seurata vierestä, miten toinen kuihtuu hiljalleen pois. Muistan itsekin, miten otin läheisten kauhistelut siitä, kuinka näytin luurangolta tms., lähinnä kehuina. Ajattelin, että olen siis onnistunut pyrkimyksissäni ja että tästä on hyvä jatkaa.

      Tunnistan itsessäni tuon helposti addiktoitumisen. Mä olen myös sellainen, joka addiktoituu helposti vähän kaikkeen – milloin se on liikunta ja milloin mysteeripalapelit. :-D Liikunta-addiktio on onneksi nykyään hyvänlaista addiktoitumista, kun olen oppinut myös lepäämään, mutta aiemminhan liikkuminen oli mulle ihan pakkomielteistä, kun joka päivä piti vetää ihan hulluna (koska jos en olisi niin tehnyt, olisin varmasti lihonut!). Nyt liikkumisen ja syömisen suhde on paljon järkevämmällä tolalla, ja ruoka on minulle polttoainetta (toki nautintokin), jotta jaksan liikkua ja toimia arjessa muutenkin. Varmaan minusta tulisi helposti alkoholistikin, jos sille tielle lähtisin. Meidän iskähän oli aikoinaan alkoholisti, jolla ei ollut muuta keinoa päästä alkoholista irti kuin ruveta absolutistiksi. Iskä lopetti alkoholin jo ennen syntymääni, eikä hän juonut sen jälkeen pisaraakaan.

      Onnea rokotukseesi, jos et ole vielä käynyt! Minä ja ukkeli ollaan saatu kumpikin jo kolmas piikki, eikä meille tullut siitä mitään sivuvaikutuksia. En ole kuullut muiltakaan läheisiltä, että kukaan olisi saanut kolmannesta piikistä mitään oireita, ja olen ihan varma, että sinullakin menee kaikki hyvin. <3 Niin tai tulihan mulle taas se pistoskohta kipeäksi, ja kainalo kipeytyi ja turposi, kuten tokan rokotuksen jälkeenkin, mutta se oli pientä.

      Kiitos, Stansta, kauniista sanoistasi! <3 Näistä asioista kirjoittaminen pelottaa toisaalta ihan helvetisti, koska ”mitä ihmiset mahtavat minusta oikein ajatella”, mutta olen vuosien saatossa huomannut, että suorapuheisuus ja rehellisyys kannattaa. Asioiden kaunistelu ei auta yhtään, koska monesti jo asioiden ääneen sanominen (tai tässä tapauksessa siis kirjoittaminen) ja tosiasioiden tunnustaminen helpottaa.

      Pus ja hali sinulle! Olet helmi. <3

      Poista
  7. Hienoa että sun äiti sai hoitoa sinulle niin pian! Mun perheessä ei kukaan ois varmaan huomannu mitään. Suuri kunnioitus ja arvostus sun miehelle, ei moni mies/nainen hyväksy että ruat lentää seinille (ja varsinkin ilman syytä). Olet saanu lottovoiton miehesi suhteen <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli tosiaan hyvä juttu, että äiti sai järjestettyä mulle apua jo aikaisessa vaiheessa, vaikka silloin äidin puuttuminen "mun asioihin" ärsyttikin ihan hirveästi.

      Hih, juu onhan ukkelilla ollut joskus tosiaan kestämistä meikäläisessä. :-D Mutta onneksi tässä vuosien mittaan on särmät hioutuneet molemmilta, ja ukkelikin tietää, että mun nälkäkiukkua kannattaa ennaltaehkäistä mahdollisimman pitkälle eikä esim. juosta nälkäisenä etsimässä jotain ravintolaa.

      Kivaa alkavaa viikkoa sinulle! <3

      Poista
  8. Huh!! Mä vähän huolestuin alkuun....
    Sitten seuraava ajatus oli, että mitä hittoa, paino spirometriaa varten. Mutta juu, niinhän muuten onkin. Eikös ne kysy pituudenkin? (Vanha keuhkohoitaja täällä palauttelee mieleensä omaa osaamisaluettaan...)

    En tykkää kommentoida ihmisten ulkonäköä yleensä mitenkään. Siis kehuja voi antaa, ja kuuluukin, jos esim. jollain on joku todella kaunis vaate/hiukset/meikki/tms. Mutta just paino on asia, jota en halua kommentoida, koska en voi tietää taustaa, miten paljon henkilö on jo asiaa itse vääntänyt ja hyvällä vai pahalla.
    Mutta sun treenikuvat on kyllä upeita! Todentotta, sopusuhtainen, napakan sopivan lihaksikas, VAHVA nainen noissa punttaa! Mä tuijotin jotain kuvaa, jossa noita kiloja oli tangossa niin, että heikompaa (sanaleikki tarkoitettu) täällä hirvitti....

    Syömishäiriöt on yksiselitteisen ikävä juttu. Olen ollut elämässäni muutaman kerran ajatuksella ylpeä ja onnellinen lapsistani ja yksi näistä kerroista osui kohtaan, jossa tajusin niiden kasvaneen minusta riittävän isoiksi ilman, että kukaan oli pohtinut painoaan tai syömisiään epäterveesti. Koetan luottaa siihen, että nyt nuorina aikuisina pysyvät tällä tiellä.

    Nälkäkiukku on viheliäinen. Olen samanlainen: kiihdyn nollasta sataan millisekunnissa, jos verensokeri on matala. Onneksi mies tunnistaa tilanteen ja yleensä tajuaa tarjota jotain ajoissa.... voisin hyvin nähdä itseni paiskomassa seinille monenlaista. =)

    Hei, mahtia tulevaa viikkoa!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pituuskin tosiaan kysyttiin, ja mun vastaus 172 senttiä ei kelvannut, vaan hoitaja halusi ehdottomasti mitata mun pituuden. No, se olikin vain 171 ja puoli senttiä. :-D

      Mulla on ihan sama, että en mielelläni kommentoi kenenkään ulkonäköä, edes positiivisesti. Koskaan ei tiedä, millaisia ajatuksia ihmisellä itsellään on omasta ulkonäöstään, ja joskus positiivinen kommenttikin saattaa kolahtaa väärällä tavalla (tyyliin jos sanoo vaikka, että "onpas sulla tukka tänään kivasti", toinen voi miettiä, että no miltähän mun tukkani sun mielestä sitten normaalisti näyttää...). Ja paino on vihoviimeinen asia, jota kommentoisin, koska taustoja ei tosiaan tiedä, ja paino on ollut itsellenikin arka asia.

      Kiitos, Vivi. <3 Jotain olen kai tehnyt oikein, kun tuota lihasta on tullut – jos siis treenaamista mitataan lihaskasvulla.

      Todella hieno juttu, että lapsesi ovat säästyneet painoaan ja syömiseensä kohdistuvalta paineelta. Tuntuu ihan hirveältä, miten jotkut ihan lapset vielä alkavat puhua laihduttamisesta ja ylipainosta. Eikä tästä voi syyttää kotiolojakaan, että malli olisi tullut sieltä, koska lapset ja nuoret saavat nykyään niin paljon vaikutteita sosiaalisesta mediasta ja kavereilta. Uskoisin, että ne vaikuttavat lapsiin nykyään jopa enemmän kuin kotoa saatu malli.

      Meillä on sama juttu, että ukkeli osaa haistaa, milloin meikäläisen nälkäkiukku alkaa olla lähellä. Se tosin tulee nykyään tosi harvoin, koska syön säännöllisesti, ja jos syöminen jostain syystä viivästyy, otan jotain pientä, ennen kuin tilanne pääsee kovin pahaksi. Mutta ukkelikin muistaa sanoa, jos ollaan menossa ravintolaan, ja lähtö menee myöhäiseksi, että "syö jotain". :-)

      Ihanaa viikkoa sinullekin! <3

      Poista
  9. Vau, olen ehkä jopa vähän kade noista sinun lihaksista. Hyödytöntä kateutta kuitenkin, koska olen elämässäni käynyt tasan yhden kerran kuntosalilla. Tiedä sitten jäikö myös viimeiseksi.

    En ole ikinä omistanut vaakaa, mutta painoa on tullut seurattua siitä miten vaatteet mahtuvat päälle. Kolmenkympin kriisin yhteydessä iski myös karu totuus, ettei enää voi syödäkään ihan mitä sattuu (12 berliininmunkkia kahdessa pävässä!), kun mitkään vanhat housut eivät enää yksi kaunis päivä mahtuneetkaan jalkaan. Ja koska uusien mukavien vaatteiden ostelu on työn ja tuskan takana, on helpompi kutistaa itseään kuin laajentaa vaatteitaan. Ainakin teoriassa. Liian monet motivaatiohousut odottavat vielä kaapissa...

    Oletko muuten huomannut, että istuvia vaatteita olisi hankalampi löytää kun lihaksia on tullut ehkä enemmän kuin keskivertomitoitukseen on laskettu? Omalla kohdallani ongelma on etenkin housuissa, kun reisissä saumat soivat ja vyötärölle saisi mahtumaan kaksikin vyölaukkua housunkauluksen sisäpuolelle. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rupesin miettimään, että olen tainnut käydä salilla enemmän tai vähemmän säännöllisesti Bolivian-ajoista (2018), eli onhan sitä tullut salilla ährättyäkin. Tai sitten olen treenannut salin puutteessa kotona (kotoakin löytyy levypainoja yli sadan kilon edestä sekä paljon muuta sälää :-D).

      Tuo on kyllä niin totta, että enää ei voi syödä (tai juoda!) samalla lailla kuin nuorempana ilman että se näkyy jossakin. 12 berliininmunkkia kahdessa päivässä on kyllä aikamoinen saavutus. Taidat tykätä berliininmunkeista. ;-D Toisaalta mulla on kyllä kulutuskin aika suurta, eli ihan hirveän tarkka ei tartte olla sen kanssa, mitä suuhunsa laittaa. Ja minäkin huomaan kehon muutokset nykyään parhaiten vaatteista. Intian-matkan ja varsinkin joulun jälkeen vaatteet kinnasivat, mutta nyt kun olen palannut normaaliin ruokavalioon, niin vaatteet sujahtavat taas mukavasti päälle.

      Olen kyllä huomannut, että kun on tullut lihasta, sopivia vaatteita on hankalampi löytää. Mulla tämä ongelma on tosin ylävartalon kanssa, kun taas housujen ostaminen on mulle tosi helppoa. Muutenkin mulle tulee ylävartaloon tosi helposti lihasta, ja välillä tuntuu, että ei tartte kuin katsoa painoihin, kun lihas kasvaa. Alakroppaan lihasta on paljon vaikeampi saada, mikä johtuu varmasti monesta syystä.

      Poista
  10. Olen tässä muutaman päivän koittanut mielessäni muotoilla, miten saisin kaiken sen sanottua, mitä haluan, jotenkin järkevästi ja tiivistetysti… Niin tärkeä ja upea kirjoitus tämä sun postaus ja voimakkain tunne on se, että olen ihan älyttömän iloinen sun puolesta, että olet selvästi löytänyt rauhan oman itsesi kanssa. Tuntuu ihan hurjalta se, mistä olet lähtenyt liikkeelle ja että olet nyt noin tasapainossa näiden asioiden suhteen.

    Ihan ensimmäiseksi: noita kuvia, kun katsoo, niin olet kyllä ihan mielettömän hyvässä kunnossa. Enkä tätä nosta ensimmäiseksi siksi, että se ulkoinen puoli olisi se tärkein, vaan ihan vaan sen takia, ettei unohtuisi sanoa. Katson noita sun kuvia ihaillen ja vähän kyllä myös kateellisena, mutta en sillä tavalla myrkyllisesti kateellisena, vaan ihan vaan niin, että en itse koskaan ole pystynyt tuohon, enkä tule pystymäänkään.

    Tärkein asia kuitenkin on se, että olet selättänyt ne kaikki vääristyneet ajatukset itsestäsi ja ulkonäöstäsi. Tosi tärkeää on myös se, että ulkonäkö- ja paino-ongelmista puhutaan ääneen rehellisesti. Sun tapa kertoa kaikki sun vaikeat ajat ja vaiheet toivottavasti auttaa jotain sellaista ihmistä, joka juuri parhaillaan painii näiden ongelmien parissa ja saa sun kirjoituksesta voimaa ja uskoa siihen, että hän myös ehkä jonain päivänä saa selätettyä omat vääristyneet ajatukset omasta, ihan oikeasti ihanasta kehostaan. Koska niinhän se on – jokaisen keho on kuitenkin ihana, vaikka kaikilla meillä siinä jotain ”virheitä” ehkä onkin. Ei ole olemassa täydellistä painoa, täydellistä kehoa, täydellistä naista tai miestä – mutta kuitenkin, kaikki me ollaan täydellisiä omalla tavallamme.

    Enkä nyt viittaa tällä tämän hetken kehopositiivisuuskeskusteluun, koska sekin on mun mielestä mennyt vähän överiksi. Joskus on ihan terveydellisistä syistä tärkeää pudottaa painoa vähän tai tarkkailla, mitä syö. Mua jotenkin harmittaa ihan kauheasti, että sekin keskustelu on demonisoitu; että mitään siihen viittaavaa ei koskaan saisi sanoa. Tietenkin sitten, jos (ja kun joillain) homma lähtee lapasesta, niin siihen on syytä puuttua.

    Vielä kerran: tärkeintä on (ja olen tästä niin iloinen), että tunnut vihdoin olevan sinut tuon upean kroppasi kanssa. Se on kaunis ja varmasti kykenee vaikka mihin. Mulla on ollut jo hetken aikaa ajatuksena kirjoittaa samasta aiheesta – mulla toki ihan eri näkökulmasta, kuin sulla. Mutta ehkä siis palataan aiheeseen ihan lähiaikoina.

    Taputa ja suukota itseäsi hyväksyvästi siitä, että olet tässä pisteessä, kuin nyt olet. Ja HITTOLAINEN siitä, että näytät noin hyvältä!! PUS 💜💜💜

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Emma. <3 Ymmärryksestä, myötäelämisestä, kannustuksesta ja kauniista sanoistasi! <3

      Mietin ensin, kannattaako mun edes kirjoittaa tätä postausta, kun tämä oli mielestäni saman asian jauhamista. Mutta kirjoittaminen osoittautuikin itselleni tosi tärkeäksi, sillä tämä jollakin lailla vapautti minut lopullisesti. Oli hyvä saada ajatukseni muotoiltua sanoiksi ja nähdä teksti silmieni edessä: tässä tuli nyt piste yhdelle vaiheelle elämässäni. Vaikka kokemus oli vapauttava, olo oli samalla myös vähän epäuskoinen – onko tämä oikeasti totta, ja olenko todella muuttunut näin paljon? Muutos vuoteen 2017 on tosiaan hurja, enkä tiedä, ymmärtäisinkö muutoksen suuruutta muuten, jollen olisi kirjoitellut aiheesta blogiin. Mulla kun on varsin valikoiva muisti, joka mieluusti unohtaa varsinkin kaikki ikävät asiat...

      Pakotin itseni lukemaan myös nuo vanhat kirjoitukseni, ja se oli aika erikoinen kokemus. En tunnistanut itseäni ja ajatuksiani paikoitellen ollenkaan, ja paikoitellen muistin taas vähän liiankin selvästi, millaista elämäni oli aiemmin ollut. Melkein jätin nuo linkit vanhoihin kirjoituksiini laittamatta, mutta sitten mietin juuri tuota, että jospa joku muu saisi näistä mun kokemuksistani toivoa ja uskoa, että asiat voivat kääntyä parempaan suuntaan.

      Mä olen niin samaa mieltä, että me kaikki ollaan omalla tavallamme täydellisiä ja uniikkeja, ja meidän tulisi oppia arvostamaan omaa ainutlaatuisuuttamme eikä pyrkiä toteuttamaan jotain mallia, jonka omaksumme somesta tai muualta. Ajattele, kuinka paljon epävarmuutta ja pahaa mieltä maailmasta poistuisi, jos kukaan ei vertailisi itseään kehenkään toiseen tai haluaisi olla kuten joku muu. Omasta kokemuksestani tiedän, että vertailukohdiksi valikoituvat automaattisesti muutenkin aina semmoiset ihmiset, joille jää jollakin tavalla kakkoseksi ja joiden rinnalla tuntee huonommuutta. Toisaalta ehkä on ihmisen luontainen tarve yrittää olla samankaltainen kuin muut.

      Kehopositiivisuudesta olen myös samaa mieltä, että se on lähtenyt ihan väärille raiteille. Omasta kehosta saa ja pitää olla ylpeä, mutta jos paino (joko sen paljous tai vähyys) on uhka terveydelle, kehopositiivisuuden käyttäminen kilpenä ei ole todellakaan hyvä asia. Mutta kenellä sitten taas on oikeus sanoa toiselle ihmiselle, että laihdutapa tai lihotapa nyt itseäsi vähän, jos toinen ei itse halua tehdä/pysty tekemään asialle mitään. Nämä on kyllä niin kinkkisiä asioita, että ei ole tosikaan.

      Olet kyllä niin ihana. <3 Lämmin rutistus ja pus pus! :-)

      Poista
  11. Nyt kyllä veti hiljaiseksi. Ensin katselin niitä kuvia, joissa tosiaan olit ilmassa, vaikka käsissä on hurjat levypainot ja lantionnostokuvaa. Ihan mielettömän näköistä. Ajatus oli siis, että mihin ihmeeseen ihminen voikaan yltää. Että olet sellainen supersankari, joista vain näen unia ja piirtelen joskus kuvia. Ei siis lihasmassa, vaan kaunis ihminen, jolla on valtavasti voimaa ja taitoa.

    Ja tuon kaiken rinnalla kun luin tekstiäsi, tuli hurja myllerrys sisällä. Ensin pelko siitä, että se punnitus tiputti sut jonnekin vanhaan, ja miten pitkä matka sieltä on kavuta takaisin. Onneksi olit saanut valmentajaltasi valokuvat itsellesi ja näit sen mikä meille muillekin näkyy. Ja varsinkin, että mietit onko omat ajatuskuviot todellisuutta vai ehkä vääristymiä.

    Sitten toiseksi aloin miettiä itseäni. Olen ollut aina hoikka, mutta paine ulkomaailmasta sanoi teinistä asti, että hoikempi olisi parempi. Kun katson vanhoja kuviani näen todella siron ja pienen ihmisen ja tiedän kuitenkin, että sen tyypin ajatuksissa aina jokin kohta vartalossa oli väärin. Noissa mitoissa ja tunnelmissa elin, kunnes viisi vuotta sitten loukkasin itseni kaatuessa ja lisävauhtia sain hormonaalisista ongelmista. Ja koska en ole enää samoissa mitoissa kuin ennen, oma puhe on ollut järkyttävää. En haluaisi kenenkään kuulevan sellaisia sanoja, joita itselleni sanon.

    Olen kuitenkin ajatellut, että tästä ylöspääsy on mahdollista opettelemalla syömään kehoa kuuntelemalla (ei siis päätä tai tunteita ;-)) ja yrittämällä korjata tää kroppa niin, että sen kanssa pääsee liikkumaan. Ja mun pitää korjata ajatuskuvioni siitä, että liikkuminen voi rikkoa lisää, eli lopettaa senkin asian pelkääminen. Olen epäillyt em. onnistumista, mutta tämän postauksesi perusteella uskon, että se on kuin onkin mahdollista. Sä olet tehnyt niin paljon enemmän asian suhteen kuin minä.

    Omaa itseään ei näe samoin kuin muut, mutta kyllä mun täytyy vielä sanoa, että musta on tajuttoman hienoa, että pystyt tekemään tuollaisia hyppyjä, nostoja ja voimaliikkeitä. Ja tekstistäsi näkyy, että vaikka lähistöltä tulisikin soraääniä, niin osaat nähdä asioita isommassa mittakaavassa.

    Kaikkea hyvää sinulle. Olet todella kaunis!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, Birgitta. <3 Annoit paljon ajattelemisen aihetta.

      Hih, olen kyllä kaukana supersankarista, mutta ihana kuulla, että ajattelet tuolla tavalla. Kauniimmin ei voisi sanoa. <3

      Olen miettinyt tosi paljon sitä, miksi on niin vaikea nähdä itsensä objektiivisesti, sillä tavalla kuin muut ehkä meidät näkevät. Ja miksi vasta aika tuo jonkinlaista hyväksyntää ja myötätuntoa itseä kohtaan. Minulla on ihan sama juttu, että kun katson itsestäni otettuja vanhoja kuvia, näen kuvissa ihan normaalin näköisen nuoren naisen. Ja samalla muistan, miten paljon itsekriittisyyttä ja joskus jopa suoranaista itsevihaa kuvanottohetkellä tunsin. Mistä ihmeestä tämä kaikki kumpuaa? Sen kun tietäisi, olisi paljon helpompi tehdä asioille jotain.

      Olen miettinyt viime aikoina paljon myös tuota itseen kohdistuvaa puhetta ja sitä, miksi itselleen on lupa puhua ihan hirvittävän rumasti. En puhuisi sillä tavalla kenellekään muulle, joten mikä tekee itsestä niin erilaisen, että sitä pitää kohdella huonommin kuin ketään muuta? Tätäkään en tiedä, vaikka olen yrittänyt työstää näitä asioita viime aikoina tosi paljon. Kun olen oikein kaivellut omia tunteitani ja ajatuksiani, olen tajunnut, että häpeä hallitsee elämääni aika tavalla ja että se on minulla monen ajatuksen ja käyttäytymistavan ydinsyy, jos näin voi sanoa. On kyllä aika järkyttävää, miten monenlaisia asioita ihminen voi hävetäkin!

      Vaikka asioiden pohtiminen on tuonut asioita päivänvaloon ja avannut tietä mahdolliselle muutokselle, samalla se on aiheuttanut myös surua, kun olen tajunnut, miten suuren osan elämästäni olen käyttänyt itseni kritisoimiseen ja inhoamiseen. Miten paljon helpompaa ja onnellisempaa elämä olisi voinut olla, jos olisin käyttänyt kaiken sen energian johonkin muuhun kuin oman surkeuden ja huonouden märehtimiseen. Mutta täytyy vain yrittää ajatella, että vaikka oman itsensä kohtaaminen ei johda mihinkään euforiaan, se voi avata ainakin uusia ovia ja sulkea joitakin vanhoja.

      Vaikka en ole varsinaisesti sellainen ihminen, joka yrittäisi miellyttää muita, niin läheisten mielipiteellä on kyllä merkitystä, enkä pysty sivuuttamaan niitä käden heilautuksella. Erityisesti ukkelin mielipiteellä on minulle painoarvoa, ja siitä syystä olen iloinen, että pystyn olemaan välittämättä ukkelin mielipiteestä silloin, kun koen asian itselleni erityisen tärkeäksi ja olen asiasta vahvasti eri mieltä.

      Näistä jutuista on vaikea kirjoitella, koska joutuu myöntämään itselleenkin niin monta asiaa, mutta jos yksikin ihminen saa teksteistäni uskoa tai toivoa, niin silloin se on ollut kaikki vaivan arvoista. En osaa edes pukea sanoiksi, miten tavattoman onnellinen olen, jos sait kirjoituksestani uskoa itseesi. Asioiden tunnistaminen ja myöntäminen on ensimmäinen askel, ja sinä olet tehnyt jo valtavan suuren työn. Muutos koostuu pienistä askelista, mutta sinä olet edennyt jo pitkälle, ja olen ihan varma, että pystyt mihin tahansa, mitä vain haluat ja päätät tehdä. Olet kaunis, arvokas ja ainutlaatuinen ihminen, juuri sellaisena kuin olet. <3

      Kaikkea hyvää sinullekin! Ihanaa, että olet olemassa!

      Poista

Kiitos kommentistasi. <3