Tietokone voi voittaa sinut shakissa mutta ei nyrkkeilyssä.


tiistai 27. heinäkuuta 2021

Synkistelyä

Olen aina ollut sellainen ihminen, joka ei viitsi suunnitella elämäänsä kovinkaan pitkälle. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Elämässä saisi varmasti enemmän aikaan, jos olisi enemmän tavoitteita, joita kohti menisi päämäärätietoisesti. Kun antaa elämän mennä omalla painollaan ja elää niin sanotusti päivä kerrallaan (kuka muuten osaa elää kaksi päivää kerrallaan?!), elämä ikään kuin soljuu ohi. Yhtäkkiä sitä havahtuu ja huomaa olevansa 47-vuotias keski-ikäinen muikkeli, jolla on elämää enemmän takana kuin edessä. Tässä vaiheessa on enää kyse siitä, kuinka paljon elämää on vielä edessä – vuosi vai 40 vuotta?

Olen onnistunut elämään koko elämäni sellaisen illuusion vallassa, että elämä on päättymätön ja että täällä eletään ikuisesti. Toki olen järjen tasolla aina tiennyt, että me kaikki lähdemme täältä jonakin päivänä, mutta en ole koskaan pysähtynyt ajattelemaan, mitä se todella merkitsee. Iskän kuolema pakotti kuitenkin katsomaan kuolemaa silmiin, ja iskän poismeno oli vähän liiankin konkreettinen osoitus siitä, miten rajallista elämämme on, ja että kuoleman jälkeen tulee vain tyhjyys. Tämä sai minut tarkastelemaan omaa elämäänikin: Jos kuolisin huomenna, voisinko olla kutakuinkin tyytyväinen tekemiini valintoihin? Voisinko katsoa elämääni taaksepäin ja todeta, että hyvin eletty; kyllä tässä joutaa jo kuollakin?

Oli aika lohdutonta tajuta, että vastaus kumpaankin kysymykseen oli suurelta osin kielteinen. Jos saisin ottaa elämäni uusiksi, tietäisin heti todella monta asiaa, jotka tekisin toisin. Tunsin eläneeni elämäni ihan väärin ja kaduin sekä tehtyjä että tekemättä jätettyjä asioita. Ahdistus iski, kun tajusin, että elämäni oli mennyt niin kuin se oli mennyt pitkälti juuri sen takia, että olin elänyt hetkessä ja katsonut, mitä huominen toisi tullessaan. No nyt on se huominen, ja huomenna tämäkin päivä on taas eilinen. Tarpeeksi monta eilistä kun laitetaan peräkkäin, saadaan 47 vuotta merkityksetöntä elämää. 

Eniten kauhistutti se tosiasia, että en pysty muuttamaan menneisyyttä mitenkään. Tämänkin olen toki aina tiennyt, mutta nyt se jysähti jotenkin kerralla tietoisuuteen. Buum. Myöhäistä se on persettä rypistää, kun paskat on jo housuissa. Se, joka väittää, että koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä sitä tai tätä, ei ole ajatellut asiaa tarpeeksi pitkälle. Elämässä on monta asiaa, jota ei voi deadlinen mentyä ottaa enää uusiksi. Sitä paitsi mitä tässä iässä kannattaa enää yrittääkään: olen jo niin vanha, että kuolen kohta itsekin, joten on vain parempi alistua kohtaloonsa ja myöntää, että tämä oli tässä.

On ihmisiä, joita kuoleman ajatteleminen kannustaa elämään täydemmin ja nauttimaan elämästä enemmän. Elämä on lyhyt, joten joka hetkestä on otettava kaikki irti! Minä en kuulu näihin ihmisiin. Minulla kuoleman ajatteleminen vaikuttaa päinvastoin: se ahdistaa ja lamaannuttaa. Tekee mieli heittää pyyhe kehään ja luovuttaa. Elämä tuntuu niin kovin turhalta: miksi tänne edes synnytään, kun kumminkin pitää kuolla? Kenen idea tämä tämmöinen oikein oli? Ahdistaa niin, että tekisi mieli kävellä mereen. Niin ei tarvitsisi ainakaan elää jatkuvassa pelossa, milloin itse tai joku läheinen kuolee, vaan voisi olla oman elämänsä herra ja sanoa, että nyt riittää. (Ei tarvitse huolestua: en tietenkään kävelisi mereen oikeasti, koska rakastan elämää – kaikesta huolimatta – niin paljon, että roikun mukana viimeiseen asti.)

Putosin keväällä tämmöisten ajatusten seurauksena kuiluun, josta ei tuntunut olevan ylöspääsyä. Ahdisti niin, että en osaa edes pukea sitä sanoiksi, enkä osannut nähdä minkäänlaista tulevaisuutta. Tunne oli sama kuin lapsena kesämökillä (joka oli oikeasti vanha maalaistalo, jonka vanhempani olivat vuokranneet kesäksi): uni ei tule ja pimeä pelottaa ihan hirveästi, mutta kaikki muut nukkuvat, ja minä olen ihan yksin koko pelottavassa maailmassa ja odotan aamua ja valoa.  

Minusta tuli keväällä aika ikävä ihminen: kiukuttelin koko ajan, valitin joka asiasta ja kohtelin ihmisiä paskamaisesti. Jos jotain inhoan, niin sitä, että omaa pahaa oloa puretaan muihin ihmisiin, ja nyt syyllistyin itse ihan samaan. Näin jälkeenpäin ajatellen oma käytös hävettää, ja on vaikea ymmärtää, miten olen edes voinut käyttäytyä sillä lailla.

Mutta kuolema teettää näköjään kaikenlaista. Olen yrittänyt olla itselleni armollinen ja ajatella, että ihmiset kokevat läheisen kuoleman varmasti monin eri tavoin, ja ehkä tämä oli minun tapani. Olen ollut aina todella huono suremaan mitään tai ketään, sillä yhdistän jotenkin alitajuisesti suremisen ja itsesäälissä rypemisen, vaikka järjellä ajateltuna ymmärrän tietenkin, että nämä ovat ihan eri asioita. Minun on hirveän vaikea antaa itselleni lupaa surra, sillä suru on pysähtynyt tila, joka ei vie eteenpäin. Parempi vain nousta heti ylös, pudistella pölyt (tai tässä tapauksessa tuhkat) päältään ja ryhtyä miettimään, miten tästä eteenpäin. Tämän asenteen takia selvisin iskän kuolemastakin niin nopeasti, mutta nyt kysymys kuuluukin: selvisinkö oikeasti vai luulinko vain selvinneeni? Ehkä en osannut sittenkään kohdata surua, vaikka kuvittelin osaavani, ja kaikki lähti menemään ihan väärään suuntaan, kun en osannut kohdata tunteitani. 

Jossakin vaiheessa kuitenkin tajusin, että jos muutun katkeraksi ja kiukkuiseksi ämmäksi, pilaan loppuelämänikin. Mennyt oli mennyttä, sille en voinut enää mitään, mutta tähän hetkeen ja tulevaisuuteen minun on yhä mahdollista vaikuttaa. Paras, mitä voin tehdä, on kai yrittää nauttia joka hetkestä parhaan kykyni mukaan. Sadhgurun sanoin: "The real wealth of life is how joyful you are and how much joy you give to people around you."

Ahdistuksen ja synkkyyden keskellä unohtaa helposti kaiken hyvän. Minunkin elämässäni on myös valtavan paljon hyvää. Jos en olekaan kehitellyt loisteliasta uraa; pystynyt hyödyntämään kykyjäni sillä tavalla kuin olisin toivonut; pitänyt kiinni tärkeistä ihmisistä, ja vaikka olen poltellut siltoja takanani ja tehnyt ison liudan tyhmyyksiä, elämässäni on kaikki kuitenkin perimmiltään hyvin, ja olen monella tapaa onnekas, onnellinenkin. Sitä paitsi: mitä on hyvin eletty elämä? Eikö elämään kuulu sekin, että kaikki ei mene ihan sillä tavalla kuin itse toivoisi? 

Elämä näyttää siis tällä hetkellä paljon valoisammalta kuin keväällä, mutta kuolema häilyy silti yhä mustana pilvenä kaiken yllä. Elämä tuntuu ajoittain vähän sellaiselta itsensä huijaamiselta – kerätään elämyksiä ja kokemuksia, vaikka loppujen lopuksi millään ei ole mitään väliä. Tilin saldo on lopussa aina nolla.

Tulipas synkkiä mietelmiä keskelle kauneinta heinäkuuta, mutta sellaista tämä elämä välillä on. 

The end.


32 kommenttia:

  1. Mulle tulee noita aina tammi-helmikuussa. Olen varma että minä / mies / äiti / ystävä / joku kuolee ja alkaa ahdistaa vietävästi. En niinkään ajattele, että en ole saanut mitään aikaan, vaan mitä sille käy, joka jää eloon, kun toinen kuolee ja suren hänen kohtaloaan.

    Vinski oli "vain" koira, mutta surin / suren Oliverin ja miehen puolesta, kun toiselta lähti äiti ja toiselta "isintyttö". Lisäksi tuntuu kauhealta yrittää jatkaa elämää eteenpäin; ihan kuin loukkaisimme Vinskiä, kun emme itke sitä aamusta iltaan.

    Ehkä ei kannatakaan katua mennyttä ja tekemättömiä, kun niille ei tosiaan enää mitään voi. Ei rakennella suuria tavoitteita, vaan pari pientä, joita tavoitella. Tarttua niihin hetkiin ja elää yhdistellen hetkessä elämistä ja pieniä tavoitteita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olin tätä ennen jotenkin onnistunut olemaan ajattelematta kuolemaa. Kuolema oli vain jotain, mikä tapahtuisi joskus kaukana tulevaisuudessa, eikä sitä tarttisi murehtia nyt. Tosiasia on kuitenkin se, että mitä tahansa voi sattua milloin tahansa, ja kenelle tahansa. Siksi olisi niin tärkeää muistaa kertoa läheisille, miten tärkeitä he ovat, ja elää kuin "viimeistä päivää".

      Olen itse niin eläinrakas, että melkein rinnastaisin rakkaan lemmikin kuoleman ihmisen kuolemaan. Tietenkään ihminen ja eläin eivät ole sama asia, mutta uskon, että eläintä voi rakastaa aivan yhtä paljon kuin ihmistä. Minusta on itse asiassa rohkeaa ottaa lemmikki, sillä itse en varmaan koskaan voisi sitä tehdä, ihan sen takia, että lemmikin kanssa aika on huomattavasti rajallisempi kuin ihmisen, ja surisin jo etukäteen lemmikin poismenoa.

      Viisaita sanoja, Menninkäinen. <3 Kiitos.

      Poista
  2. Tarkoitus on elää ja kerran kuolla
    henkeen kaikki vetää ja sormet nuolla
    tehdä jotain hyvää kun voi
    oi, sehän menee kiertoon

    Siinäpä meikäläisen elämänfilosofia otettuna Jonna Tervomaan biisistä. Kokea mahdollisimman paljon ja yrittää auttaa muita. Ei jää meikäläisen nimi historian kirjoihin, mutta olen todella tyytyväinen elämääni. Eniten tässä harmittaa se, että elämä on kuitenkin aika lyhyt. Jos olisi terveyttä, niin mielelläni eläisin pidempään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa hieno elämänfilosofia! Piti lukea tuo oikein useampaan kertaan, kun se kiteytti elämän tarkoituksen niin hienosti muutamaan lauseeseen. On kyllä upea taito osata kirjoittaa tuommoisia lauluja.

      Minäkin olen ajatellut vähän tuohon tyyliin, että elämä tulisi elää sata lasissa muita ihmisiä unohtamatta. Itsekäs rymistely ei johda mihinkään, ja ainakin itselleni suurimman ilon tuottaa se, jos voi olla avuksi (tavalla tai toisella) jollekulle toiselle.

      Ja elämä on todellakin lyhyt. On pelottavaa, miten nopeasti aika kuluu. Minuuteista tulee tunteja, tunneista vuorokausia ja vuorokausista viikkoja, viikoista vuosia. Ja yhtäkkiä huomaa, että puolet elämästä onkin jo takana. Mihin se kaikki aika oikein meni?

      Poista
  3. Teemana täälläkin ja oli vaikeaa lohdutella aamulla kummipoikaa, jonka isä oli kuollut yöllä ja iltapäivällä lapsuudenystävää, joka oli juuri saanut haimasyöpädiagnoosin. Tuo tulvakatastrofi ja korona olisvat riittäneet joksikin aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Allu. <3 Mikä siinä onkin, että kaikki murheet tuntuvat aina kasautuvan samaan nippuun. Voimia sinulle!

      Poista
  4. Läheinen ihminen kun kuolee niin jää ikuinen ikävä ja suru, ja sen ikävän ja surun kanssa on opittava elämään.Tämän olen oppinut ja kokenut.....
    Mun mielestä sulla on fantastinen elämä! Mun kohdalla on yksi asia mitä kyseenalaistan välillä : oliko mun pakko muuttaa Ruotsiin? Miksen jääny vaan Suomeen :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on, että jokainen ihminen jättää lähtiessään aukon, jota kukaan muu ei pysty täyttämään. Meidän iskäkään ei ollut aina täydellinen iskä, mutta silti hän oli mun ainoa iskä.

      Varmasti kaikkien elämä on jollakin tavalla fantastista, niin minunkin. Mutta sitten on näitä pimeitä hetkiä ja menneisyyden taakkoja, joita kantaa mukanaan ja jotka pimentävät joskus koko elämän. Se, mikä näkyy ulospäin, ei välttämättä vastaa lainkaan sisäisiä tuntemuksia.

      Mäkin ajattelen monista menneisyyden jutuista, että miksi tein niin tai näin. Mutta sitten ajattelen, että tein päätöksen varmasti niillä perusteilla, jotka sillä hetkellä tuntuivat oikeilta, ja että ehkä elämä oli kuitenkin tarkoitettu meneväksi niin. Ehkä sinullakin Ruotsiin muutto tuntui siinä vaiheessa elämää parhaalta ratkaisulta. <3

      Poista
  5. Olet kokenut suuren kriisin ja ihmehän olisi, jos ei se mitenkään tuntuisi. Mulla tämä taustalla väijyvä k-vitsaus on tuonut alavireisyyttä kuluneeseen vuoteen. Työelämässä mulla on ollut taipumusta ajelehtimiseen ja nyt kriiseilen, olisinko päämäärätietoisempana löytänyt paikkani paremmin. Toisaalta tämän ikäisenä on jo selvää, että ihan tavallinen ihminen olen. Nuoruuden kaikkivoipaisuus on ihanaa, mutta kaikista ei ole aivokirurgeiksi tai astronauteiksi :)-Outi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kukapa olisi tiennyt, että painiskelemme saman k-vitsauksen kanssa yhä edelleen. Kyllähän se vie elämästä paljon iloa pois, kun ei voi tehdä normaaleja juttuja eikä tavata edes ihmisiä samalla lailla kuin normaalisti. Toivottavasti päästäisiin tästä vitsauksesta pian eroon (mitä kyllä suuresti epäilen) ja sinäkin löytäisit taas elämänilon. <3

      Minä olen ollut työelämässä ihan samanlainen ajelehtija. Monta asiaa olen kokeillut, mutta mihinkään en ole kiinnittynyt. Mulla ehkä suurimmista syistä on pahanlaatuinen huijarisyndrooma: vaikka olen pärjännyt joka paikassa aina tosi hyvin, silti takaraivossa kolkuttaa pelko, että kyllä ne kohta saavat selville, miten osaamaton olet. Mistä lienee tämäkin saanut alkunsa. Pahinta on se, että tiedän, että olisin kyennyt vaikka mihin, jos olisin vain pystynyt uskomaan itseeni.

      Mä muuten haaveilin jossain vaiheessa astronautin urasta. ;-D

      Poista
  6. Itse olen pähkäillyt, että todellisuudessa vain hyvin hyvin harvan ihmisen elämällä ja teoilla on yhtään mitään merkitystä, niin pienen osajoukon että käytännössä voisi sanoa lähes kaikkien elämän olevan täysin merkityksetöntä. Elämme yhdenlaista jumalharhaa omassa yksilöllisessä universumikuplassamme. Raadollista mutta omassa mielessäni totta.

    Yleensä kai kuolema alkaa ahdistaa juurikin keski-iän kynnyksellä tai suuremman kriisin kohdatessa. Itselleni se läjähti päin tajuntaa jo ennen esiteini-ikää. Nyt kun asiaa on jo yli puolet elämästään työstänyt, sen kansa alkaa olla sujut. Voi elää loppuelämänsä muehtimatta, olkoon se kuinka lyhyt tai pitkä tahansa.

    Olen myös mietiskellyt, enkö osannut surra isäni kuolemaa tarpeeksi tai "oikealla tavalla". Tässä hetkessä olen päätynyt ajattelemaan, että olen suuren osan siitä surusta käsitellyt jo nuorena, silloin kun isäni ei oikein mitenkään ollut osa elämääni. Ei sellaista ole enää osannut kaivata, mitä ei ole käytännössä ollut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on ihan sataprosenttisen totta, että vain harvan ihmisen elämällä ja teoilla on merkitystä laajemmin ihmiskunnan kannalta. Mieluustihan sitä tavallinen pulliainenkin uskoisi olevansa jollakin lailla merkityksellinen, mutta näin ei ikävä kyllä tosiaankaan ole.

      Itse ajattelin omaa elämääni ja sen merkityksettömyyttä lähinnä siltä kannalta, että en koe tehneeni elämässäni oikein mitään järkevää tai saavuttanut mitään sellaista, mistä kokisin olevani ylpeä. Historian kirjoihin minun ei tarvitsisi jäädäkään; kunhan voisin itse olla tyytyväinen siihen, miten olen elämäni elänyt. Mutta tämäkin on varmasti loputon suo, sillä voiko ihminen olla koskaan täysin tyytyväinen?

      Ikävää, että olet joutunut pohtimaan kuolemaa jo noin nuorena, mutta toisaalta, kuten sanoit, ehkä sinulla on nyt ainakin sen osalta kevyempi sydän. Tässä kun keski-ikäisenä alkaa käsitellä kuolemaa, niin ehkä käsittely on saatu vihdoin päätökseen siinä vaiheessa kun potkaisen tyhjää. (Olettaen että elän satavuotiaaksi. :-D)

      Minunkin olisi vaikea kuvitella, että surisin hirveästi sellaista ihmistä, joka ei ole ollut osa elämääni, vaikka se olisi oma isäkin. Ja tapoja surra on varmasti yhtä monta kuin on ihmisiäkin; sitä olen yrittänyt itsellenikin tolkuttaa.

      Poista
  7. Välillä pitää synkistellä, että voi sitten taas nousta pinnalle toteamaan, että elossa ollaan.
    Miä olen lähes päivittäin tekemisissä iäkkäiden ja sairauden ihmisten kanssa. Lopputulos elämässä on vääjäämätön, meillä jokaisella. Välillä ajatukset on aika synkkiä ja empatia liian suurta. Se kuluttaa henkisesti tosi paljon. Itsekin olen ollut viime viikot valtavan väsynyt. Kuoleman lopullisuus on hämmentävää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on, että elämä on aaltoliikettä. Jos jotain myönteistä pitäisi synkistelystä löytää, niin se olisi se, että tämmöiset aallonpohjat opettavat aina vähän lisää itsetuntemusta.

      Sen verran on hoitotyöstä itsellänikin kokemusta, että tiedän, miten kuluttavaa se on. Sinulla on vielä omiakin murheita työn aiheuttaman painolastin lisäksi. Lämpimiä ajatuksia sinulle! <3

      Poista
  8. Carpe diem eli tartu hetkeen, olisi sopinut minullekin, vaikka en ole sitä valitettavasti aina toteuttanut. Vielä toki ehtii sitä toteuttaa, jos niitä tilaisuuksia tulee. Minun vanhemmat kuolivat kun olin 30 ja vähän sen yli ja nyt sitten tulee kuolinviestejä tuttujen tai ystävien kuolemista tai sairastelusta.

    Nyt on taas kuullut tosi ikäviä k-viestejä, ei näytä että siitä pääsisi eroon tänä syksynä ja se tietysti kauhistuttaa töissä. Viime vuosi oli tosi raskas ja niin taitaa tulla tästäkin. Just ehti kesäloman aikana palautua ja kohta se alkaa.

    Jotenkin tämä synkistely liittyy minulla syksyn tuloon, sillä olen aina pitänyt keväästä ja siitä kun auringon valo lisääntyy. Nyt täällä tuntee miten päivät lyhenevät ja nyt on niin hämärää, että pitää sytyttää lamppu (kello on 23.20). Mutta vielä kai on kesää jäljellä, kuten se joku laulelee.

    Mutta kuoleman tultua täytyy muistaa niit yhteisiä hetkiä ja muistoja, ne kantavat. Joten parempia ajatuksia sinnekin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Carpe diem on hyvä elämänohje! Keväinen synkistely sentään selkeytti sitä, että jos jotain haluaa tehdä, se on tehtävä nyt. Ei pidä odottaa huomista tai otollisempia aikoja ja olettaa, että aikaa on loputtomiin.

      Minä povasin jo keväällä, että Intian variantti tulee vielä valtaamaan Suomenkin, ja niinhän siinä sitten kävi. Mieluusti olisin ollut väärässä! Kaikkein eniten ihmetyttää, kuinka moni kaksi rokotusta saanuttakin on sairastunut koronaan. Juuri tänään luin Hesarista, että helsinkiläisessä palvelutalossa on todettu 14 koronatapausta, ja puolet tartunnan saaneista oli saanut kaksi rokotetta. Ja samaan aikaan toitotetaan, kuinka hyvän suojan kaksi rokotusta muka antaa. Enpä enää tiedä, mitä uskoa.

      Valo (tai sen puute) aiheuttaa varmaan aika monelle jonkinlaista mielialan laskua. Itse olen vähän hämmästyneenä huomannut, että mulle iskee keväällä aika usein jonkinlainen apeus ja ahdistus, vaikka pidän keväästä muuten tosi paljon. Mutta monella se on varmasti juuri noin päin, että syksyn pimeys aiheuttaa alakuloisuutta.

      Kiitos, Helena! Iloa päiviisi. <3

      Poista
  9. Et ole yksin pohdintojesi kanssa. Vastaavia on tullut ja tulee toisinaan mietittyä itsekin. <3 Yleisesti ottaen olen elänyt niin kuin niillä tiedoin ja voimavaroin olen voinut. Jälkikäteen on niin helppo tuomita ja kritisoida itseään.

    Minulle vapauttavaa on ollut kaiken turhuuden hyväksyminen: olen aivan turha ihminen, mutta niin ovat periaatteessa kaikki muutkin. Koko ihmiskunta on kollektiivisesti turha. :D Pyrin elämään siten, etten hirveästi kärsi saati tuota muille kärsimystä. Se riittääköön.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noinhan se juuri on, että jälkeenpäin tulee mietittyä ja soimattua itseään, että miksi tuli tehtyä niin tai noin, vaikka siinä hetkessä on tehnyt niin kuin on parhaalta tuntunut. Kyllä sitä elämänviisautta (tai ainakin -kokemusta) näköjään kertyy matkalla väkisinkin mukaan, ja asioita pystyy tarkastelemaan jälkikäteen toisenlaisesta näkökulmasta.

      Mä liityn kanssa turhien kerhoon. :-D Mutta se vähän ärsyttää, että mitä varten tänne synnytään, kun ollaan kaikki kumminkin ihan turhia. On tosin ihan kiva olla olemassa, joten en olisi halunnut jäädä syntymättäkään. :-D Nyt menee pohdinnat jo niin sekavaksi, että on vissiin paras lopettaa.

      <3

      Poista
    2. Minusta se onkin se pointti: ei ole mitään syytä! Jotkut eivät sitä kestä ja etsivät elämäntarkoitusta tai luovat sellaisen itse itselleen. Se on ihan ok. Itse en koe tarvetta keksiä sellaista. :D

      Poista
    3. Kai se on se ihmisen oma kupla, jonka sisällä oma ego kasvaa niin suureksi, että pakkohan olemassaololla on jokin syy olla. :-D

      Poista
  10. Useimmille tulee varmaan tuin tapaisia ajatuksia, kun läheinen kuolee. Olin aika nuori, kolmikymppinen, kun menetin molemmat vanhempani, ja muutaman vuoden mulla oli uhan kamala kuolenanpelko, joka inneksu meni ohi, mutta kuolema on sellaista mitä en yleensä halua ajatella. Samanlaisia ajatuksia myös tekemättömien asioiden tai mahdollisuuksien jättämisestä on myös ollut, mutta yritän olla armollisempi itseäni kohtaan. Parasta on ehkä yrittää elää joka päivä kuin se olisi se paras päivä(vaikka se ei oliskaan) Virtuaalihalit Satu💗

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä läheisen kuolema laittaa varmasti jokaisen pohtimaan elämää ihan uudella tavalla. Minulta ei ollut (onneksi!) kuollut ennen iskää ketään ihan läheistä. Isovanhemmat toki kuolivat, kun olin lapsi, mutta he eivät olleet niin läheisiä, että olisin osannut surra heitä hirveästi.

      Samansuuntaisia ajatuksia meillä tuntuu olevan. Hieno ajatus tuo, että yrittää elää jokaisen päivän niin kuin se olisi paras! Kiitos ajatuksesta. <3 Jään miettimään sitä. Ja kiitos myös virtuaalihalista. Se lämmitti. :-)

      Poista
  11. Hei!
    Oletko ajatellut että kuolemanpelko olisi Jumalan kutsu parannukseen? Ihminen ei voi pelastua ilman että tuntisi syntinsä. Katumus ja usko siihen että kaikki synnit on anteeksi pelastaa ja antaa ikuisen elämän.
    Toivoisin että sinäkin tulisit tuntemaan sen ja saisit sitä kautta rauhan sydämeen.
    Terv. Marju

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, ja kiitos näkökulmastasi, Marju! Minulla on omat mielipiteeni jumalista ja uskonnoista yleensä, mutta on ehkä parempi olla kirjoittamatta niitä tähän, koska tiedän, että nämä asiat saattavat aiheuttaa voimakkaita tunteita. Jokainen löytää lohdun omalla tavallaan (tai sitten ei löydä!), ja on aivan ihana asia, jos joku löytää lohdun jumalasta. Minulle se ei kuitenkaan ole se luontevin tie.

      Poista
  12. Been there, done that.
    Omalla kohdalla tuosta on jo kohta 13 vuotta. Äidin kuolema suisti ikäänkuin mustaan aukkoon.
    Siitä selviää, mutta yhtä helvettiä se voi olla. (On tässäkin lohduttaja....)

    Itsellä siitä alkoi uusi vaihe: jos kerran elämä voi loppua noin kesken, elää pitää NYT. Mitä siis tekisin, jotta eläisin? Ja lähdin opiskelemaan uutta alaa, työllistyin, ja loppu on historiaa.
    Luonnollisesti sinun kohdalla voi olla jokin toinen ratkaisu. ♥

    Trust me, siitä selviää! Tsemppiä matkan varrelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Vivi. Lohdutit enemmän kuin tiedätkään. <3

      Olipa mahtava suunnanmuutos, vaikka saikin alkunsa surullisesta asiasta. Usein – jos hyvin käy – synkät elämänvaiheet eivät olekaan lopulta pelkästään synkkiä, kun aikaa vain kuluu tarpeeksi. Minä ainakin olen huomannut, että vastoinkäymiset opettavat paljon enemmän elämästä ja itsestä kuin mikään onnistuminen. Ehkä kuolemakin opettaa parhaassa tapauksessa elämään?

      Mukavaa viikonloppua sinulle! :-)

      Poista
  13. Postaus ja kaikki kommentit vastauksineen sanasta sanaan luettu, kiitos niistä!♥
    Jätän nyt kommentoimatta enempää. Ajatuksia sain kyllä, eipä sillä.
    Sinulle, Satu, voimaa ja IIIISO HALAUS!!!♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle, Stansta, sekä lukemisesta että myötäelämisestä. <3 Kommenttisi lämmitti kovasti – ja halaus vielä enemmän. :-)

      Mukavaa viikonloppua!

      Poista
  14. Vitsit miten hieno ja koskettava kirjoitus; piti oikein pari päivää ensin miettiä, että mitäköhän tähän kommentoisin ja silti varoituksen sana: tosi hapuilevaa ja sekavaa ajatuksenkulkua tiedossa!

    Mä en ole myöskään koskaan osannut suunnitella elämää pitkälle. Tai olen kyllä suunnitellut, siinä mä olen ihan hiton hyvä (oli sitten kyse seuraavasta kuukaudesta tai seuraavista vuosista), mutta en koskaan ole oikein osannut laittaa tikkua ristiin toteuttaakseni ne suunnitelmat. Tässä on varmaan yksi syy, miksi niin tykkään lukion opettajan työstä: viisi kertaa vuodessa on pakko (eli siis SAA) suunnitella seuraavat kuusi viikkoa eteenpäin ja yleensä niitä tulee myös noudatettua. Mutta sitten jakson loputtua kaikki nollaantuu ja alkaa uudestaan, mikä on ihanaa. Ja opettajan työssä ei myöskään ole mitään varsinaista uraputkea suunniteltavissa (ellei sitten tähtää rehtoriksi, mikä on mun mielestä ihan hullun hommaa). Eli ei ole pakko, eikä EDES VOI suunnitella seuraavia vuosia. Sopii mulle!

    Mutta sitten se vaikeampi aihe - kuolema. Itse kävin läpi jonkinlaisen "viidenkympin kriisin" jo monta vuotta ennen, kuin täytin 50 eli suunnilleen sun ikäisenä ja silloin ajattelin kuolemaa aika paljon. En sitä varsinaisesti pelännyt (enkä pelkää vieläkään), mutta alkoi vituttamaan se tosiasia, minkä silloin tajusi: että juna meni jo tosi monen asian suhteen. Vaikka kuinka olin onnellinen silloin, niin se fakta, että kilometrejä on todennäköisesti enemmän takana, kuin edessä, kirkastui. Ei mulla edes ole semmoisia asioita, mitä haluaisin vielä ehtiä tehdä, mutta silti se tosiasia, että JOS niitä olisi, niin niitä ei ehkä ehtisi enää tekemään, alkoi nyppiä aika paljon. Mietin näitä aina välillä edelleenkin, vaikken enää vatvokaan - juna meni jo, kuten totesin ja sen oppii hyväksymään parissa vuodessa.

    Kuolemassa pelkään sitä, mitä se tekisi ja aiheuttaisi muille. Olen niin biologi, että ajattelen oman kuoleman vaan semmoiseksi kliiniseksi tapahtumaksi, minkä jälkeen MINÄ ITSE en enää mieti mitään. Mutta voi herranjestas miten ahdistaa, kun alan miettimään joskus yön pimeinä tunteina, mitä mun kuoleminen tarkoittaisi just nyt miehelle ja erityisesti lapselle. Ajatus ahdistaa niin paljon, että en oikein pysty sitä edes sanoittamaan.

    Isän sairastuminen vakavasti muutama vuosi sitten toi kuoleman tosi lähelle, mutta kuin ihmeen kaupalla hän selvisi (kolmesta syövästä!!). Silloin otin kuitenkin "varmuuden vuoksi" jo valmiiksi vähän etäisyyttä häneen (kuten hänkin minuun), valmistauduimme sillä tavalla yhdessä siihen, että kohta meidän tosi hyvä ja läheinen isä-tytär -suhde loppuu. Kun sitten tarina jatkuikin, emme ole päässeet enää takaisin siihen läheiseen suhteeseen, joka meillä oli. Vähän niinkuin olisi tehnyt sen nykyjään niin trendikkään "kuolinsiivouksen" kämpässään ja sitten saanutkin tietää, ettei kuolekaan ja muuttaa vielä ihan uuteen kämppään uusien tavaroiden kanssa, mutta mikään ei ole ennallaan. (En ole varma saatko kiinni tästä vertauksesta...)

    Kuten varoitin - sekavaa ja hapuilevaa oli tämä teksti. Mutta aihe jäi kyllä pyörimään mielessä, palataan ehkä jossain vaiheessa. (Mistä tulikin mieleen, että eikö me jossain välissä mietitty, että pitäisi treffata...? Oisko nyt syksyllä? 💗)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Emma-ihanainen. <3 Tämä oli taas sarjassamme "raadollisen rehellisiä kirjoituksia", ja lämmittää sydäntä, jos tämä kosketti sinua. :-)

      Kuulostaa, että sinulla on aivan ihanteellinen tilanne, kun saat suunnitella aina kuusi viikkoa eteenpäin ja aloittaa sitten taas alusta! Tuommoinen sopisi varmasti mullekin. En tykkää yhtään, jos elämä on päivästä toiseen samaa, vaikka toisaalta luohan se jonkinlaista turvallisuuden tunnetta, kun tietää, mitä on tulossa.

      Juna on tosiaan mennyt monessa asiassa, ja vaikka kuinka kuvittelisi olevansa vielä nuori, niin tosiasia on se, että olen jo aika vanha. Tämä korostuu nuorison kanssa ollessa, kun tajuaa, että ei ymmärrä yhtään, mistä nuoret puhuvat tai miten he ajattelevat. Nyt olisi kai otollinen aika miettiä, mitä sitä loppuelämällään haluaisi tehdä, mutta on jotenkin niin lannistunut olo, että en jaksa suunnata energiaani mihinkään suunnitteluun. Mutta ehkä se tästä pikkuhiljaa helpottaa?

      Mullekin iskee ihan hirveä ahdistus, jos ajattelen omaa kuolemaani ukkelin kannalta tai jos ajattelen sitä, että ukkeli kuolisi. Ollaan oltu kuitenkin niin pitkään yhdessä ja koettu kaikenlaista, että miten mahtaisimme selvitä, jos toinen lähtisi. En edes halua ajatella sitä. Mutta toki ajan rajallisuuden tajuamisessa on se hyvä puoli, että tajuaa läheistensä arvon ja muistaa myös näyttää heille useammin, miten rakkaita he ovat.

      Isäsi on kyllä melkoinen taistelija. <3 Vaikka eihän näin pitäisi kai sanoa, koska elämä syövän kanssa on aina enemmän tai vähemmän arpapeliä: joku selviää ja joku toinen taas ei, eikä siinä aina taistelut auta. Ja sain hyvin kiinni vertauksestasi. Joskus elämä ei menekään niin kuin oli ajatellut, mutta mieli oli jo niin valmistautunut uuteen, että voi olla vaikea tavoittaa enää sitä samaa tunnelmaa, joka oli ennen.

      Ei ollut ollenkaan sekavaa ja hapuilevaa ajatuksenkulkua. Kiitos ajatuksistasi. <3 Ja olisi kyllä mukava treffata joskus! Mulle käy ihan milloin vain, vaikka nyt syksylläkin. :-)

      Mukavaa syyslukukauden alkua (toivottavasti lähiopetuksessa!) ja kesän loppua! Tuntuu oudolta ajatella, että tänään on jo elokuun eka päivä. Mihin se kesä oikein taas meni?

      Poista
  15. hei

    Hieno kirjoitus.
    Ei elämä ole koko ajan hienoa ja upeaa, välillä pitää käydä vähän syvemmissä vesissä. Silloin yleensä oppii itsestään jotain uutta.
    Niiden tärkeimpien ihmisten tarkoitus on olla tukena kun vähän siipi maassa tätä arkea tallustaa. ( tämä ei toki tarkoita sitä että ovat sylkypuppeina koko eläman)
    Itse pyrin elämän niin että kun minusta aika jätää niin lapset osaavat selvitä ja muiden ei ole väliä...
    Emme tiedä koska noutaja tulee joten sitä turha surra.
    Kun kävin terapiassa ( tähän mennään silloin kun tuntee että kuormittaa läheisiään liikaa). Tärkein oppi oli, huolehtimalla/ suremalla etukäteen, suren turhaan ja samat asiat moneen kertaa.
    Myös se että omia valintoja ei kannata katua. Ne tehtiin silloisen tiedon ja taidon mukaan. Kun ihminen ikääntyy myös tunnetaidot ja tietämys kasvaa ( useimmiten)
    Tehdään arjesta oman näköistä ja valinoista sellaisia että ne itse hyväksymme. Muiden ihmisten puolesta emme voi elään.
    Minulle tärkeintä on että itse voin hyvin, silloin voi myös auttaa muita.
    Jääkaapissa aina ruokaa ja pöytään kutsutaan ne jotka ovat paikalla.
    Sohvalle mahtuu kaverit ja lasten kaverit yöksii kun maailma murjoo.
    Eilinen on eilinen ja tänään eletään tätä hetkeä, huomenna voi tehdä peremmin ja uudestaan jos nyt mokasin..
    En ole täydellinen enkä odota että muutkaan ovat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Wilumiina!

      Minulla meni oikein kylmät väreet, kun luin tätä. Miten hienoja ajatuksia! Tekisi mieli melkein tulostaa tämä ja laittaa kehyksiin seinälle. En osaa nyt muuta sanoa kuin kiitos tuhannesti tästä! Parempia elämänohjeita ei voisi saada. <3

      Poista

Kiitos kommentistasi. <3