Ei niin pientä putkea, ettei reikää keskellä.


tiistai 13. tammikuuta 2015

Toivomuslähteen happy hour

Lomailumme Phoenixissa oli kovin erilaista muuhun matkaan verrattuna, sillä Phoenixissa pääpaino oli lähinnä sukulaisten kanssa oleilulla. Syöminen oli myös tärkeässä roolissa, ja ruoka olikin erinomaista sekä kotona että ulkona. Mikäs siinä oli mukana kulkiessa, kun serkun perhe tunsi paikalliset ravintolat ja kuljetti lempiravintolastaan toiseen.

En ole tottunut intialaispiireissä siihen, että ruoan kanssa nautitaan viiniä tai muuta alkoholia, ja sen takia yllättyinkin siitä, että serkun perheessä näin tehtiin. En meinannut uskoa silmiäni, kun serkku joi viiniä, vaikka hänen äitinsä istui vieressä (serkun äiti oli myös samaan aikaan Phoenixissa käymässä). Yhtä lasillista enempää serkku ei kuulemma pysty juomaan, kun alkoholi alkaa väsyttää häntä niin kamalasti. Minä opastin serkkua: siinä se ongelma onkin, että juot vain sen yhden lasillisen: juomista pitäisi vain jatkaa, niin väsymyskin kaikkoaisi! Mainittakoon tässä yhteydessä, että serkku on lääkäri, ja lääkärille onkin hyvä antaa tämmöisiä neuvoja. 

Eämäni ensimmäinen margarita.



Serkulla oli autotallissa pieni liesi ja paistinpannu, mitä ihmettelin kovasti. Ajattelin, että ehkä liesi ja paistinpannu oli poistettu käytöstä ja siirretty siksi autotalliin. Kysymällä asia selvisi: serkku kertoi kyllästyneensä intialaisen ruoan hajuun niin, että hän oli siirtänyt ruoanlaiton kokonaan autotalliin ja että lieden lisäksi hänellä oli takapihalla iso grilli. Ruoan hajut olivat saaneet serkun voimaan niin pahoin, että hän ei ollut pystynyt lopulta edes nukkumaan yöllä, ja siitä syystä hän oli ruvennut kokkaamaan autotallissa. Serkulla oli aiemmin oma lääkärivastaanotto, eikä se herätä varmasti potilaassakaan erityisen miellyttäviä tuntemuksia, jos lääkäri haisee currylle.

Asuinaluetta Phoenixissa.


Yritin selvittää, miksi kaikki Phoenixin ja monen muunkin kaupungin talot olivat kaikki tuommoisia ruskeasävyisiä, mutta en saanut asiaan ihan sataprosenttisen varmaan vastausta. Asialla saattoi olla jotakin tekemistä lämpötilojen kanssa (tuo väri oli ehkä kesäkuumalla sopivin), mutta toisaalta väri taisi olla ihan laissakin määrätty. Serkun perhe oli esimerkiksi saanut valita talonsa värin kolmesta vaihtoehdosta, ja kaikki vaihtoehdot olivat olleet rusehtavan eri sävyjä.

Koska olimme matkalla joulun aikoihin, minulla oli missio: halusin bongata jouluvaloja tursuavia amerikkalaisia pihoja, kun eivätkös amerikkalaiset ole kuuluisia ylenpalttisista jouluvaloistaan. En kuitenkaan nähnyt mitään niin tajunnanräjäyttävää kuin olin kuvitellut.



Kaikenlaiset puhallettavat barbarat näyttivät olevan aika suosittuja, ja tuokin kuvan joulupukki oli jotenkin surkuhupaisan näköinen, kun se lepatti parvekkeella tuulessa.

Oli minulla Phoenixissakin muutama paikka, jossa olin ajatellut käydä, jos vain sopiva tilaisuus tulisi. Matkalla Phoenixiin olin haaveillut käyväni katsomassa Salton Sean hylättyä lomakylää, mutta olin hyvästellyt ajatuksen viimeistään siinä vaiheessa, kun ukkelin siskontyttö oli ihmetellyt Alcatrazista kertoessani, että "kuka kumma haluaa mennä katsomaan lomallaan vankilaa?" Ajattelin, että enpä taida viitsiä järkyttää tyttöä enempää ja viedä häntä lomakylän raunioita katsomaan. Phoenixissa olisi tehnyt mieli käydä katsomassa hylättyä ravirataa, mutta jätin senkin ajatuksen toteuttamatta, kun eräskin utelias oli saanut siellä peräänsä vartijat ja melkein viidensadan dollarin sakot.

Paljon turvallisempaa oli tutkiskella esimerkiksi kaktuksia Desert Botanical Gardenissa. Siskontyttö on kunnostautunut selfieiden ottamisessa, ja kaktuspuistossakin piti ottaa selfie tai tavan poseerauskuva milloin minkäkin kaktuksen kanssa. Pelkkä poseeraaminen ei tietenkään riittänyt, vaan piti myös saada sellaisia kuvia, joissa tytöllä oli sormi kaktuksen piikillä tai joissa tyttö "halasi" kaktusta.


Serkku sai minutkin ylipuhuttua: mene sinäkin halaamaan kaktusta, niin minä otan kuvan. Minä tein työtä käskettyä. Juuri kun olin asettanut käteni kaktuksen ympärille, pusikosta ilmestyi vartija, joka kielsi meitä koskemasta kasveihin ja poistumasta merkityiltä poluilta.

Selfieistä tuli mieleen, että siskontyttö kertoi, kuinka hän oli kertonut kavereilleen oppineensa minulta, mitä tarkoittaa belfie (= kuva omasta takapuolesta). Kaverit olivat nauraneet katketakseen, kun olivat saaneet kuulla, mitä belfie tarkoitti. Serkun perhekään ei tiennyt belfien merkitystä, joten jouduin selvittämään asian heillekin. Löytyipä kerrankin aihe, jossa minäkin pääsin loistamaan tiedoillani.

Challenger Space Center jäi näkemättä, mutta se ei hirveästi harmittanut, sillä pääsin näkemään nähtävyyksistä sen, jonka näkemistä olin etukäteen kaikkein eniten toivonutkin: Mystery Castlen. Olin matkaopaskirjasta lukenut, että Mystery Castle oli Phoenixin erikoisin nähtävyys: romusta rakennettu linna. Se minun piti ehdottomasti nähdä!

Olisin mennyt katsomaan linnaa mieluiten yksin tai korkeintaan ukkelin kanssa, sillä arvelin, että  linna olisi hieman liian omituinen kohde muille. Eivät he kumminkaan semmoisessa paikassa viihtyisi. Ukkelin lisäksi mukaan olivat kuitenkin lähdössä serkku ja hänen miehensä, enkä minä voinut oikein heitä kieltääkään. Heidän 13-vuotias poikansa ei viitsinyt lähteä mukaan, kun "jos se linna on vaikka pelottava". Sitä paitsi kun talo tyhjeni, poika pääsi pelaamaan taas himoitsemiaan Xbox-pelejä.

Serkku ja mies eivät olleet kuulleetkaan linnasta, vaikka olivat asuneet Phoenixissa lähes kymmenen vuotta. Linna oli kauempana kuin olin kuvitellutkaan, ja kun sitten vihdoin saavuimme kuoppaista tietä linnan pihalle, ensimmäinen ajatukseni oli, että voi hyvänen aika, millaiseen paikkaan olin nämä ihmiset tuonut.


Seuralaiseni näyttivät itsekin vähän epäileviltä mutta lähtivät kuitenkin kävelemään linnaa kohti. Pihalla meitä odotti opas, joka kertoi, että opaskierros alkaisi pian - itsenäisestikin voisimme linnaa tutkia, mutta saisimme käynnistämme enemmän irti, jos kuuntelisimme opastusta. Paikalla oli muitakin linnasta kiinnostuneita, ja kohta meitä olikin koossa semmoinen parin-kolmenkymmenen hengen ryhmä.

Opas aloitti kertomuksensa, ja tempauduin pian tarinaan mukaan ja unohdin miettiä, mitä mieltä muut olivat paikasta, ja viihtyivätkö he vai eivät.

Mary Lou syntyi vuonna 1923 Seattlessa ja vietti varhaislapsuudessaan paljon aikaa isänsä Boyce Gulleyn kanssa meren rannalla. Isällä ja tytöllä oli tapana rakennella hiekkalinnoja, ja tyttöä suretti aina hirveästi, kun vuorovesi vei hiekkalinnat mennessään. Isä lohdutti tyttöä sanomalla, että tämä oli hänen pieni prinsessansa ja että vielä jonakin päivänä hän rakentaisi tytölle niin suuren linnan, että tämä voisi asua siinä.

Kun Mary Lou oli neljävuotias, hänen isänsä sai kuulla sairastavansa tuberkuloosia. Ennuste oli lohduton, sillä hänelle annettiin vain kuusi kuukautta elinaikaa. Gulley ei kertonut sairaudestaan perheelleen, vaan piti asian omana tietonaan. Sen sijaan hän teki jotakin, mikä mursi pienen tyttären sydämen: hän hylkäsi perheensä ja muutti pois kertomatta vaimolleen tai tyttärelleen, minne oli matkalla tai milloin hän palaisi.

Boyce Gulley.

Gulley saapui Phoenixiin, jossa hän alkoi vuonna 1930 rakentaa linnaa, sillä linnanhan hän oli tyttärelleen luvannut. Gulley pelkäsi, ettei ehtisi saada linnaa valmiiksi ennen kuolemaansa, kun elinaikaa oli luvattu niin kovin vähän. Rahaa Gulleylla ei ollut, mutta kekseliäisyyttä hänellä oli sitäkin enemmän: hän rupesi keräilemään ympäristöstä kaikenlaista rojua ja käyttämään sitä linnan rakennusmateriaalina - autojen ja kärryjen osia, ratakiskoja, puhelinpylväitä, vanhoja liitutauluja, käytettyä lasia. Kaiken tämän hän liitti yhteen omatekoisella muurauslaastilla, jonka sideaineena toimi vuohenmaito.


Arizonan kuiva ilmasto teki ihmeitä, ja Gulley eli luvatun kuuden kuukauden sijasta 15 vuotta. Linnakin ehti valmistua, ja kun Gulley tunsi loppunsa lähenevän, hän kirjoitti vaimolleen ja tyttärelleen kirjeen, jossa hän pyysi anteeksi perheensä hylkäämistä ja selitti lähtöönsä johtaneet syyt. Gulley ei ollut halunnut perheensä saavan tartuntaa, eikä hän ollut myöskään halunnut tyttärensä joutuvan todistamaan isänsä mahdollisesti tuskaista kuolemaa. Gulley kertoi kirjeessä myös, että Mary Louta odotti Phoenixissa linna.




Mary Lou, joka oli jo aikuinen, lähti äitinsä kanssa siltä seisomalta Phoenixiin. Perillä heitä odotti melkoinen yllätys: isä oli rakentanut lähes 800-neliöisen linnan, jossa oli kolme kerrosta, 18 huonetta, 13 tulisijaa, kappeli ja luola. Linna oli heidän omansa sillä ehdolla, että he eivät avaisi kellarissa olevaa salaovea, ennen kuin kahden vuoden päästä, 1.1.1948.

Mary Lou ja hänen äitinsä jäivät asumaan linnaan ja ottivat yhteyttä Life Magazineen kertoakseen linnasta ja salaovesta. Lehden toimittajat kävivät paikalla, ja lehti julkaisi jutun linnasta otsikolla Life Visits a Mystery Castle: A young girl rules over the strange secrets of a fairy-tale dream house built on the Arizona desert. Näin Mystery Castle sai nimensä. Kun salaovi kahden vuoden päästä avattiin, oven takaa paljastui kultahippuja, käteistä rahaa, isän kirje tyttärelleen sekä kuva isästä hieman ennen kuolemaansa.

Lehden artikkeli oli tuonut julkisuutta, ja Mary Lou alkoi järjestää äitinsä kanssa linnassa opastuskierroksia, jotka siis jatkuvat yhä tänäkin päivänä. Mary Lou asui linnassa kuolemaansa asti, vuoteen 2010, ja oli aina valmis kertomaan vierailijoille linnan historiasta ja sen salaisuuksista. Ennen kuolemaansa Mary Lou perusti säätiön nimeltä Mystery Castle Historical Foundation, jonka tehtävänä on säilyttää linna ja pitää siitä huolta. Meidänkin oppaamme olivat kyseisen säätiön palveluksessa.

Opas kertoi, että linna on alkuperäisessä asussaan, sellaisena kuin se oli Mary Loun kuollessa ollut. Mary Lou oli sisustanut linnan mieleisekseen, ja kaikesta päätellen Mary Lou oli ollut hyvin persoonallinen ja huumorintajuinen nainen sekä taiteellinen sielu. 











Nämä portaat olivat minusta hauskat: ne eivät johda mihinkään, mutta tuossa kivien yläpuolisessa askelmassa lukee seuraavasti: 

Linnan keittiö oli kodikas ja tunnelmallinen - ei läheskään niin kalsean oloinen kuin jotkin muut linnan huoneet.


Tämän huoneen, joka oli muistaakseni vierashuone, erikoisuus oli tuo lattianrajassa oleva sänky. 



Mietin, että kuinka kukaan pystyy nukkumaan noin matalassa tilassa - tuossahan lyö nenänsä, jos nousee liian äkkinäisesti ylös - mutta sänky olikin sellainen, joka liikkui kiskoilla ja jonka saattoi vetää yöksi keskelle huonetta.

Uteliaat aiheuttivat joskus harmiakin, ja kerran Mary Lou ampui tungettelijaa. Ikkunan Mary Lou paikkasi omalla persoonallisella tavallaan. 


Mary Lou rakasti kissoja ja koiria, ja hänen 14-vuotias kissansa elelee kuulemma vieläkin rakennuksen katolla. (Vähän kyllä epäilen.)

Gulley oli rakentanut linnaan toivomuslähteen eli kaivon, josta ei tullut vettä vaan joka oli yhteydessä alakerran baariin. 


Kaivon sangolla ei siis nostettu vettä vaan drinkkejä alakerran baarista. Gulley tykkäsi nimittäin järjestää juhlia, ja tällä tavalla juomia ei tarvinnut käydä alakerrasta erikseen hakemassa, kun ne sai nostettua suoraan linnan pihalle. 

Baari oli hyvin erikoinen paikka.




Baarin takaosassa oli punkka niille juhlijoille, jotka eivät jaksaneet lähteä juhlien jälkeen kotiin vaan jotka jäivät mieluummin linnaan nukkumaan. 


Baarin lisäksi kellarissa oli myös vihkikappeli. 
 





Hyllykössä olevien kenkien merkitys selvisi, kun luki hyllyllä olevan lapun. 







Linna hämmästytti sekä kokonaisuutena (kuinka joku pystyy tekemään tuommoisen pelkästä roinasta) että yksityiskohdiltaan. Vaikka minusta tuntui, että otin linnassa kuvia ihan koko ajan, tuntuu, että mitkään kuvat eivät tee paikalle oikeutta, eivätkä ne pysty välittämään paikan henkeä. Kierroksella oli toinenkin nainen, joka kuvasi myös koko ajan, ja hän naureskelikin minulle, että "are we just taking photos here?". "This is so awesome", hän huokaili, ja minun oli helppo olla samaa mieltä.

Mary Lou linnansa pihalla.





Tässä vielä lyhyt videonpätkä Mystery Castlesta ja Mary Lousta, naisesta, josta kaikki sai alkunsa. 






Kaukana näkyy Phoenix.




Olin kierroksesta aivan haltioissani, sillä tunsin saaneeni nähdä jotakin hyvin ainutlaatuista. Pian kävi ilmi, että niin olivat muutkin: kukaan ei katunut, että oli tänne lähtenyt! Olin iloinen, että serkku ja hänen miehensäkin olivat niin innostuneita paikasta: tämmöinen paikka heidän kotinsa lähellä, eivätkä he olleet edes tienneet sen olemassolosta! Juttelimme linnasta vielä pitkään autossa ja pohdimme Mary Loun ja Boyce Gulleyn kohtaloja. Kotiin päästyämme serkku totesi pojalleen, että tämä oli menettänyt todella paljon, kun ei ollut lähtenyt mukaan. "Se oli hieno tarina." Olin samaa mieltä.

26 kommenttia:

  1. Tämä postaus on hieno tarina hienosta tarinasta - kiitos!

    VastaaPoista
  2. Olipas erikoinen linna. Tavaraa ja roinaa vaikka mitä. Paras oli ne anopin portaat ja se pitsihameienn nalle, niin, ja moni muu. Kiitos Satu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi se nalle oli minunkin suosikkini! Ja portaat olivat kanssa hauskat. Anopit ovat tainneet olla yhtä rakastettuja kautta aikojen. :-D

      Poista
  3. Tää(kin) tarina pistää väkisin miettimään, kuinka paljon maailmassa on paikkoja, jotka jää näkemättä ja ihmisiä, joita ei koskaan tapaa. Ihan ahdistaa oma(n maailman) pienuus. (Huomaatko, että olen kova tyttö ahdistumaan :D).
    Ei voi muuta kuin ihmetellä tätäkin tarinaa taas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puit hyvin sanoiksi sen, mikä minuakin loman jälkeen erityisesti ahdisti: se kun tajusin, miten pieni oma maailmani on ja kuinka mielikuvituksetonta ja tasapaksua elämää elän. Tuli sellainen pelko, että heitänkö elämäni ihan hukkaan, kun teen päivästä toiseen samoja juttuja enkä tunne intohimoa mihinkään suurempaan. Elämä kun voisi olla hyvinkin toisenlaista, jos siitä vain tekisi sellaisen, mutta ei: minä vain makaan sohvalla ja katson jotain aivotonta tv-sarjaa.

      Poista
  4. Erikoinen linna ja kiva tarina. Kiva, että miehen sukulaiset viihtyivät retkellä myös. Mistä löysit tietoa paikasta? Itse kun haeskelen matkakohteen tietoja yleensä Tripadvisorista tai Googlen pari ekaa sivua, niin vastaan tulee ne tunnetuimmat turistipaikat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en oikein tykkää haeskella matkakohteiden tietoja netistä, kun en saa netin kautta sellaista selkeää kokonaiskäsitystä. En varmaankaan osaa etsiä tietoa oikeista paikoista, enkä oikein aina luotakaan netistä löytyviin tietoihin (vaikka esim. Tripadvisor on käsittääkseni ihan luotettava tiedonlähde). Luotan mieluummin ihan vanhanaikaisiin matkaopaskirjoihin, ja sellaisesta (Eyewitness Travel -sarjan kirja) tämäkin linna löytyi. Lisätietoa etsiskelin sitten netistä. Ajattelin kirjoitella seuraavassa postauksessa muutaman sanasen matkaopaskirjoista, jos vain muistan.

      Poista
    2. Eyewitnessiä on meilläkin lueskeltu aikoinaan aina ennen reissuja. Nykyisin olen ollut webin varassa, mutta täytyy varmaan tehdä paluuta Eyewtinessin pariin.

      Poista
    3. Kyllä vanhat keinot ovat parempia kuin pussillinen uusia. :-)

      Poista
  5. Olipas tarina. Isän ja prinsessan. Mistä olitkaan kuullut koko linnasta? Näiden tarinoiden äärellä sitä miettii, että mistä kaikesta me jäämmekään paitsi, jopa täällä Suomessa. Sitä aina jumahtaa niihin samoihin juttuihin, kun ei jaksa poiketa tutuilta reiteiltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa asiaa olen minäkin pohtinut, että miten paljon maailmassa olisi näkemisen ja kokemisen arvoista. Jos saisin lottovoiton, niin tiedän kyllä, mitä sillä tekisin: koluaisin kaikki maailman omituisimmat paikat ja sitten kiusaisin blogini lukijoita niillä jutuilla. :-)

      Luin linnasta alun perin Eyewitness Travel -sarjan matkaopaskirjasta.

      Poista
  6. Tämä juttu oli niin huisi että pidättelin henkeäni. Oikein mykistyn kun kuulen niin erikoislaatuisista ihmisistä mitä tämän linnan rakennuttajakin oli. Mikä visio, toteutus ja vielä tuon aarrekammion ideointi. Ja samat fiilikset kuin annukalla tuossa yllä, kävi ahdistamaan että on niin paljon paikkoja jotka jäävät näkemättä ja ehkä minua ahdistaa myös hieman se että mitäs jos itse en koskaan teekään mitään yhtä hienoa ja jännää ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joillekin ihmisille, kuten tämänkin linnan luojalle, on kyllä annetty rohkeutta ja mielikuvitusta runsaalla kädellä. Tämmöisen rinnalla tuntee itsensä oikein aivokääpiöksi, kun ajatukset painiskelevat sellaisten asioiden kanssa kuten että mitähän ruokaa sitä tänäänkin laittaisi.

      Minä olen jo hyväksynyt sen, että en taida kovin suurta muistoa itsestäni maapallolle jättää. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä, mitä tässä vielä keksii. ;-)

      Poista
  7. Mielenkiintoinen tarina linnan takana. Tuossa linnassa on varmasti hyvä henki, kun isä on sen rakkaudella tyttärelleen rakentanut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietinkin muuten jälkeenpäin, että tuolla ei tullut ainakaan sellainen olo, että linnassa mahdollisesti kummittelisi. Eli linnan henki taitaa olla ihan hyvä?

      Poista
  8. Huikea linna. Jenkkilässä varmaan riittää näitä mielenkiintoisia kohteita joka paikassa. Pitäisi päästä itsekin reissaamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta ainakin tuntuu siltä, että Jenkkilässä on mielenkiintoisia kohteita ihan joka kulmalla. Pitäisi päästä tutkimaan niitä lisää!

      Poista
  9. Onpas linna! Löysit kyllä taas tosi mielenkiintoisen kohteen.Jenkeissä osataan kyllä koristella oikein kunnolla joulun aikaan.Ihan ensimmäinen kohtaamiseni USAssa oli Miamin kanssa,ja juuri joulun aikaan,ja muistan katselleeni silmät pyöreinä upeita jouluvaloja ja jouluvaloja palmuissa;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehe, no kyllähän niitä tosiaan silmät pyöreinä katselee. :-D Tulee mieleen, että eikö vähempikin olisi riittänyt. :-)

      Poista
  10. Mielenkiintoinen postaus jälleen!!! Ihminen saa aikaseksi mitä vaan kun oikein haluaa, vaikka linnan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :-) Minä taidan tyytyä rakentelemaan vain pilvilinnoja. :-D

      Poista
  11. Uskomaton tarina :-D Vaikka en silti voi olla tuntematta tuskaa miettiessäni miltä mahtoi pienestä tytöstä ja tämän äidistä tuntua kun mies lähti mitään selityksiä antamatta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joku muuten kritisoi sitäkin, että siellä tuo mies vaan juhlia järjesti (ja viinatkin nostettiin kaivon kautta, ettei tarvinnut vaivautua hakemaan), kun oli ensin jättänyt perheensä sanaa sanomatta.

      Poista
  12. Tää on pakko pistää korvan taakse! Seuraavan kerran kun käyn Phoenixissa niin pitää raahata matkatoverit tänne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Raahaa ihmeessä. :-) Toivottavasti kaverit tykkäävät!

      Poista