Ei niin pientä putkea, ettei reikää keskellä.


perjantai 27. syyskuuta 2013

Onko täällä metsässä mörköjä?

Vuorossa on lenkkeilyhaasteen toinen osa. Tajusin taannoin, että haasteessa taisi olla jokin aikarajakin, jonka rajoissa lenkit pitäisi suorittaa, mutta ajattelin vähän muuttaa sääntöjä ja tehdä näitä valokuvauslenkkejä silloin, kun siltä tuntuu. Ei siksi, että laiskottaisi, vaan siksi, että väliin pitää mahtua muutakin liikuntaa, kun polvikin tykkää vaihtelusta.

Vaihtelusta puheen ollen, löysin itseni muutama päivä sitten urheiluliikkeestä sovittelemasta uimapukuja - ja sovitteluasteelle se touhu myös jäi. Uimisen kanssa kävisi kuitenkin niin, että kävisin uimassa tasan kerran, eikä sitä yhtä kertaa varten oikein kannata uimapukua ostaa. Uiminen olisi varsin hyvää liikuntaa (näin olen antanut itselleni kertoa), mutta asiassa on semmoinen ongelma, että minä inhoan uimista. Inhoan uimapuvun nihkeyttä, uimahallin liukasta lattiaa, kylmyyttä, tungosta uima-altaassa, silmiin ja nenään menevää vettä, kloorin hajua ja märkää tukkaa. Liikunnan tarkoitus on kai tuottaa liikkujalle iloa, mutta uimahallissa käynti saa minut poikkeuksetta kiukkuiseksi. Vaan kuka tietää, ehkä minä vielä sen uimapuvunkin hankin. (Bikinit mulla kyllä on, mutta niissä tunnen oloni uimahallissa hirveän alastomaksi.)

Tällä lenkillä suunnistin kohti Espoon keskuspuistoa (juu, uskokaa tai älkää, Espoollakin on oma Central Parkinsa!) Keskuspuisto oli minulle ihan uusi lenkkeilypaikka - tai teknisesti ottaen kävin siellä kyllä jo viime viikolla, mutta silloin kävi niin surkuhupaisasti, että eksyin metsään. Lenkkeily meni suunnistamiseksi, ja kuvasaldo jäi todella köyhäksi, kun kaikki energia meni selviytymiseen.

Vähän harmittaa, että lenkkeilypäivä oli niin pilvinen, ja kuvat jäivät siitä syystä hyvin harmaiksi. Mutta sellainenhan tämä Suomen syksy on, pimeä ja harmaa. Eikä nyt ole edes vielä pimeä.





Ihmettelen sitä, että metsässä oleminen ei ole pelottanut minua tänä kesänä ollenkaan. Aiemmin en uskaltanut mennä syvemmälle metsään yksin, vaan piti liehua lähellä taloja - en siksi, että olisin pelännyt eksyväni, vaan siksi, että pelkäsin mörköjä. Puiden huminan keskellä oli aivan liian helppo ruveta mielikuvittelemaan kaikenlaista. Mutta tänä kesänä havahduin kerran mustikassa ollessani: hyvänen aika, minuahan ei pelota lainkaan! En ymmärrä, mihin ja miten pelko on hävinnyt, mutta pääasia on, että se on hävinnyt. Olen saanut elämääni ihan uuden ulottuvuuden, metsän.




Kun minua ei nyt enää pelota metsässä, uskallan poiketa poluiltakin, ja sillä tavalla viimeksi eksyinkin. Kun piti lähteä tutkiskelemaan, mitä tuonkin mäen päällä mahtaa olla ja mihin tuokin polku johtaa. On kyllä tunnustettava, että en varmasti olisi ollut niin huoleton, ellei olisi ollut kännykkä mukana. Kompassia en ole koskaan osannut käyttää, mutta onneksi sitä ei nykyaikana tarvitsekaan.

Vaikka keskuspuistossa tunsikin välillä olevansa ihan korvessa, totuus eli kaupungin läheisyys ei päässyt kuitenkaan missään vaiheessa tyystin unohtumaan. Ylitse lenteli jatkuvasti lentokoneita, jossakin kuului ambulanssin ujellus, metsäkoneet tekivät töitä, ja muita lenkkeilijöitäkin näkyi. Monella samoilijalla näytti olevan kori kädessään, ja koriin oli arvatenkin tarkoitus löytää sieniä. Minäkin yritin katsella niitä, mutta maasto näytti kyllä siltä, että se oli koluttu moneen kertaan.


Nami, nami, sieniä.


Joku oli käynyt Indiskassa ja heittänyt kuitin luontoa kaunistamaan.

Ainoa ärsytyksen aihe keskuspuistossa olivat työmatkapyöräilijät, jotka suorittivat kotiin pyöräillessään ilmeisesti päivän liikunta-annostaan. Vauhti oli tietysti hirmuinen, ja siinä meinasi lenkkeilijäparka jäädä polkupyörän alle pariinkiin otteeseen. Mietin vain, mitä olisi tapahtunut, jos minulla olisi ollut iPodit korvilla, enkä olisi kuullut pyöräilijöiden lähestymistä.

Musiikin kuuntelussani on muuten myös tapahtunut tänä vuonna ihmeellinen muutos. En aiemmin pystynyt lenkkeilemään, ellei korvissa jumputtanut jokin superhyvä biisi (kuten esimerkiksi tämä tai tämä), joka kannusti menemään kovempaa ja pidemmälle. Sitten kerran iPodini lukitusnappula hajosi, ja soitin jäi aina jotenkin päälle, mikä johti siihen, että akku oli aina tyhjä silloin, kun olisin soitinta tarvinnut. Se taas johti siihen, että en enää tarvinnutkaan koko soitinta ollenkaan, vaan voin nykyään keskittyä kuuntelemaan esimerkiksi, kuinka tikka hakkaa puuta. On ehkä ihan hyväkin olla kuuntelematta lenkillä musiikkia, koska reipasta musiikkia kuunnellessa tulee ihan vastustamaton halu juosta, ja se taas tietäisi läjäpäin ongelmia.

Kuntoiluvälineitä lenkkipolun varrella.



Kohmeloinen koppis.

Eikä siinä kaikki. Suorituskeskeiseen liikuntaan kuuluu tietysti myös se, että pitää kirjaa liikkumisistaan, ja tätä harrastin minäkin. Nyt olen ilmeisesti kuitenkin ihan lopullisesti seonnut, sillä on mennyt monta viikkoa ilman, että olen merkannut liikuntasuorituksiani ylös. Osaksi se johtuu varmaankin siitä, että en voi polveni takia liikkua niin paljon kuin haluaisin, vaan on ollut pakko opetella kuuntelemaan omaa kehoaan ja säätelemään liikuntaa tuntemusten mukaan. On ollut pakko omaksua rennompi asennoituminen liikkumista kohtaan, eikä liikuntapäiväkirjojen pitäminen oikein sovi sellaiseen. En esimerkiksi muista, mitä liikuntaa harrastin viime viikon tiistaina, ja vaikka epätietoisuus vähän kirpaiseekin (hulluutta on monta lajia...), se tuntuu samalla myös jollakin tavalla hyvin vapauttavalta. Tiedän, että olen liikkunut, ja se riittää. Voisiko olla niin hassusti, että olen oppimassa suorituskeskeisyydestä pois?

Mainittakoon tässä vielä, että tämä samainen ihminen ei vielä 2000-luvun alkuvuosina harrastanut liikuntaa lainkaan, koska liikunta oli niin vastenmielistä puuhaa, ja hikikin siinä tuli. Satunnaisia liikkumisjaksoja minulla oli ollut, mutta liikunta ei ollut koskaan muodostunut osaksi minua.




Sunan päässä keskuspuistoa oli portti (tarkemmin sanottuna kaksi pylvästä), Huuhkajaportti, joka on saanut nimensä läheisen kallioalueen, Huuhkajakallion mukaan.


Joku oli virkannut hauskat koristeet porttipylvään ja viereisen sähkötolpan ympärille. En tiedä, mitä virkaa näillä koristeilla oli ja kuka ne oli tehnyt, mutta siinähän ne olivat, lenkkeilijöiden ihmeteltävinä.


Portin vieressä oleva opastintaulu kertoi huuhkajasta seuraavaa:

"Suomalaisessa kansanperinteessä huuhkajaa on pidetty pahanilmanlintuna, jonka ilmestymistä pihapiiriin tai sen äänen kuulemista pidettiin kuoleman tai onnettomuuden enteenä. Tämän vuoksi huuhkajakanta melkein metsästettiin sukupuuttoon 1900-luvun alkuun mennessä. Suomalaisissa kansansaduissa pöllö taas kuvataan viisaana eläimenä. Eteläisemmän Euroopan lajistoon kuuluva minervanpöllö on erityisesti perinteinen antiikin viisauden ja filosofian symboli."


Oli kiva tutustua keskuspuistoon. Menen toistekin - tai siis kolmannen kerran. Smiley

20 kommenttia:

  1. Minuakin on aina pelottanut vahan yksin metsassa muttei möröt vaan murhaajat ja karhut! Suomalaiset metsat on niin kauniita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minä karhujakin pelkään - ja varmasti pelkäisin niitä murhaajiakin, jos rupeaisin ajattelemaan, että metsässä voi semmoisia olla. Karhuista olen aina yrittänyt ajatella, että eivät ne kuitenkaan niin lähelle ihmisasutusta tule; pitäisi mennä oikein kunnon korpeen, jotta niihin törmäisi. Noin saan ainakin mieleni tyynnyteltyä. :-)

      Poista
  2. Mitä, et ennen harrastanut liikuntaa ja sitten yhtäkkiä aloit huippu suorituskeskeiseksi juoksijaksi!! Mikä saikaan moisen herätyksen aikaan?
    Minulle ei kyllä tulisi mieleenkään lähteä laput korvilla kotoa pois, vielä vähemmän lenkille, en osaisi olla jos en koko aikaa kuule mitä ympärillä tapahtuu. Mutta en suoritakaan liikuntaa vaan harrastan luonnossa laiskottelua. Ymmärrän kyllä, että aika kuluu paremmin ja tahti säilyy musiikkia kuunnellen, mutta en siltikään osaisi. Aatella, jos vaikka joku elukka murisisi polun vieressä enkä kuulisi sitä, tai just nuo pyöräilijät, jotka ei aina edes ymmärrä soittaa kelloa varoitukseksi... tosin pyörät on nykyään niin hiljaisia ettei niistä kuule ilman lappujakaan kuin suhahduksen ja ovat jo ohi.. tai yli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä minäkin yritin tätä kirjoittaessani miettiä. Muistaakseni se alkoi niin, että mulla oli tarkoitus pudottaa vähän kiloja. Aluksi liikunta oli ihan hirveää – muistan yhä ensimmäisen kävelyni, joka oli tammikuun 8. päivä (kaikkien joulusyömisten jälkeen) ja vuosi taisi olla 2004. Mulla oli paksut toppavaatteet päällä, kun ulkona oli pakkasta, ja hikoilin vaatteet ihan läpimäriksi. Alussa ei ollut mistään liikunnan ilosta tietoakaan, päinvastoin! Rupesin pitämään kirjaa liikkumisista, ja se kirjanpito, omien suoritusten näkeminen ja pikkuhiljaa nouseva kunto kai kannustivat jatkamaan. Kun kunto nousi ja jaksoin liikkua paremmin, liikunta alkoi tuntua nautinnolliselta, ja jossain vaiheessa jäin koukkuun. :-)

      Musta tuntuu, että niiden korvalappujen käyttämisen takana on myös se ajatus, että kun korvissa soi musiikki, en kuule omaa puuskutustani. :-D Voivathan ne tosiaan olla ihan oikeasti vaarallisetkin – johan se nähtiin tälläkin lenkillä. Käytin lappuja Intiassakin, mutta siellä lenkkeilinkin suljetussa puistossa, jossa ei ollut pyöräilijöitä, autoja tms. Maantiellä kävellessä en ikinä uskaltaisi käyttää korvalappuja – siellä pitää olla kaikki aistit valppaina liikenteessä.

      Muriseva elukka kuulostaa jotenkin hirmu sympaattiselta. :-)

      Poista
  3. On tullut joskus muinoin runsaastikin lenkkeiltyä (lähinnä fillarilla) keskuspuistossa! Ihania kuvia, tuli niistä kotoinen olo ja tietyllä tapaa ikävä Suomen rehevää ja runsasta luontoa. Olen ehdottomasti luontoihminen ja metsissä olen kuin kotonani <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomen luonto on kyllä todella vihreä, ainakin kesäaikaan. On hurjaa katsella Suomea yläilmoista, kun alapuolella ei näy muuta kuin metsää ja metsää! Jonkun Intian jälkeen se tuntuu ihan absurdilta näyltä.

      Minusta on vasta viime aikoina tullut luontoihminen, joten mulla on vähän kirittävää. :-)

      Poista
  4. He,he! :D
    Pitäisi varmaan soittaa kännykällä murhajalle, että se tietäisi tulla metsään ja oikeaan paikkaan minua murhaamaan silloin kun siellä liikun. Satakunnassa pakataan tehdä murhia enäpi kotona, eikä siltikään sitten saada selvää, kuka teki. Mutta uutisenaihetta ja oikeudenkäyntiä riittää 7 vuodeksi yhdestä murhasta.
    Kesällä pitää varoa metsässä, jos kuulee emohirven ammuntaa, ettei satu kasvotusten. Hirvi on hirveän iso ja äkäinen, silloin kun sillä on vasa. Hirvenmetsästysaikana pitää metsässä huhuilla alvariinsa:"En ole hirvi!" Parempi pysyä silloin kokonaan pois metsästä. Jotkut metsästäjät ovat näes melkein sokeita, eivätkä erota naista hirvestä.
    Karhua ei kannata ruveta juoksemaan pakoon eikä varsinkaan kiivetä puuhun turvaan. Karhu on nopeampijalkainen ja osaa kiivetä. Marjakarhu syö marjoja, mutta ei ihmisiä - ei edes Marja-nimisiä.. Parasta seisoa hiljaa paikallaan ja odottaa, että karhu jatkaa matkaansa. Puhuvia susia on vain Punahilkkasadussa, muut ovat arkoja.
    Menninkäisiä,peikkoja ja keijuja ovat metsät täynnä, ja niitä saattaa nähdä, jos omistaa vilkkaan mielikuvituksen. Yleensä ne ovat kilttejä. Aarnitulia näkee vain kesäöinä.
    Minun mielestäni nuo metsäkuvat ovat varsin värikylläisiä ja ihanan akvarellimaisia. Oikealla silmällä katsottuna värit ovat kirkkaat, kun siihen laitettiin on upouusi kirkas linssi. Vasemmassa on vielä harmaakaihi. Harmaakaihi suodattaa pois valon sinisiä frekvenssejä ja tekee sinisistä sävyistä harmaita. Kauneus on katsojan silmissä - sananmukaisesti.
    Metsään ei eksy, jos osaa suunnistaa auringon mukaan.Pilvisenä päivänä ja pimeässä olisi hyvä, jos on kompassi mukana.(Neula näyttää aina pohjoiseen!) Pätee myös, jos sattuu eksymään Köpenhaminassa, Pariisissa tai Firenzessä. Muualla en ole koittanut. Helsingissä tulee etelässä aika pian meri vastaan Muihin ilmansuuntiin pitääkin sitten tarpoa pitempään.. Minulla ei ole navigaattoria autossa, mutta aina kompassi. Kuten huomaat, siitä on hyötyä, että on Suomen metsissä kasvanut ja eloonjäämistä harjoitellut. Hauskoja metsäretkiä edelleen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, kiitos hauskasta kommentistasi. :-D Kyllä se tosiaan taitaa olla niin, että ne murhaajat liikuskelevat ihan muualla kuin metsissä. Ruumiita metsistä kyllä löytyy, mutta ehkä ne on raahattu sinne muualta? Hui karmeeta, metsässähän voi törmätä vaikka ruumiiseen!

      Minä en kyllä oikeasti tiedä, mitä tekisin, jos törmäisin metsässä johonkin isompaan eläimeen (jänistä isompaan siis). Olen yrittänyt tätä asiaa aika usein miettiä, mutta en ole saanut vielä kehitellyksi mitään selvää strategiaa. Kiitos hyvistä neuvoista! En tosin tiedä, olisiko minulla pokkaa seistä paikallani, jos kohtaisin karhun... Taitaisin kuitenkin pötkiä pakoon. Puuhun en kiipeäisi, kun en osaa – tai ainakin pitäisi olla paljon oksia. :-)

      Menninkäiset ja semmoiset eivät ole tulleet minulle mieleenkään. Mutta seuraavalla metsäreissulla varmasti tulee. :-) Toivottavasti ovat sitä kilttiä lajia, jos niihin törmään.

      Hih, minä olen suunnistanut auringon avulla Hyderabadissa kaksi kertaa kotiin. Kummallakin kerralla eksyin vanhaankaupunkiin, mutta tajusin sitten, että mun pitäisi lähteä länteen, ja koska oli ilta, läksin ajamaan aurinkoa kohti. Kyllähän siinä hetki meni, mutta perille löysin. Olin aika ylpeä suorituksestani. :-) Harmi vaan kun Suomessa on niin usein pilvet auringon peittona.

      Mulla on kännykässä kompassikin, mutta en osaa käyttää sitäkään. Luulin kerran osaavani käyttää sitä, mutta sitten tajusin, että en osaakaan, kun pohjoisen suunta muuttui aina sitä mukaa, kun käänsin puhelinta… Taidan olla jotenkin vähän vajaa näissä suunnistamisasioissa. Muistan, että inhosin koulussakin suunnistamista siitä syystä, kun en tajunnut siitä yhtään mitään.

      Poista
  5. Piti lisäämän, että mörköä et Suomen metsistä löydä. Se on Södertäljessä Ruotsissa ja google löytää sen hakusanalla "Mörkö kyrka".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei mun kannata sitä sitten enää etsiäkään, kerta se siellä Ruotsissa on. :-D

      Poista
  6. Mä en pelkää metsässä oleskelua niin kauan kun on valoisaa.PImeässä kun voi kohdata niitä mörköjäkin...
    Noissa kuvissasi jo näkee syksyn värejä,joita kaipaan täällä.Hyvältä näyttää Espoonkin keskuspuisto!
    Ja mäkään en erityisemmin pidä uimisesta....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui, pimeään metsään en kyllä minäkään uskaltaisi mennä!

      Syksyn värejä on tosiaan jo näkyvissä, mutta jotenkin tuntuu, että värit eivät ole ihan niin komeat kuin ne saattaisivat olla. Johtuisiko lämpimästä syksystä?

      Poista
  7. Vai mörköjä. Minä en tiedä pelkäänkö mitään konkreettista nimettävää asiaa. Pimeässä yksin pelkään sitä tunnetta, että selän takana on joku. Joku mikä? Ei aavistustakaan. En siis viihdy yksin pimeässä, metsässä enkä kotona.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä minunkin "mörkö"pelkoni on samantyyppistä lajia, pelkoa jotain epämääräistä kohtaan. Pimeydestäkään en pidä – kotona se vielä menettelee, mutta tuntemattomissa paikoissa ei.

      Poista
  8. Ihanaa kun joku tunnustaa pelkäävänsä mörköjä. Noista virkatuista koristeista... olen lukenut niistä jotain, joku projekti, joku vähän samantyylinen kuin se mikä se nyt onkaan jossa pitää etsiä toisten (tarkoituksella) jättämiä tavaroita maastosta ja sillä tavalla saa kerättyä pisteitä... hurjan selkeä tämä selostukseni, mutta tuossa on käsittääkseni joku laajempikin juju mukana kuin jonkun yksittäisen ihmisen koristeluinnostus. Ja noista laput korvilla -ihmisistä: minusta se tuntuu jotenkin kapseliin sulkeutumiselta, se näyttää siltä että "älä puhu mulle". No, eiväthän suomalaiset nyt kyllä puhu vaikkei niitä kuulokkeita toisella olisikaan. Mutta itseäni on joskus nolottanut kun olen kysynyt joltain tuntemattomalta ihmiseltä jotain (bussipysäkkiä tai jotain vastaavaa), ja hoksaankin että tämä ihminen kuuntelee omia juttujaan, joutuu ottamaan napin korvastaan ja kysymään anteeksi mitä - siinä vaiheessa harmitti että menin häiritsemään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tiedosta! Eli nuo virkatut jutut ovat sitten vähän niin kuin geokätköjä, jotka ovat vähän helpommin löydettävissä. Ajattelinkin, että ei kai kukaan ole noita ihan huvikseen tehnyt – mahtaa olla aika tylsää, jos pitää sähkötolpille koristeita virkata. :-D Vaikka kivan näköisiähän nuo ovat. :-)

      Vähän sellaista kapseliin sulkeutumistahan se musiikin kuuntelu julkisella paikalla tosiaan on. Minä en ole koskaan osannut kuunnella musiikkia muuten kuin siellä lenkkipolulla vaan, kun muutoin jotenkin ahdistaa se omaan maailmaan sulkeutuminen. Tulee just sellainen olo, että älkää vaan tulko häiritsemään minua.

      (Tämä bloggeri temppuilee joskus, ja kommentit saattavat tulla useampaan kertaan.)

      Poista
  9. Brrr! Upeita kuvia joiden värit ja valot saavat minut hytisemään ja tuntemaan ihollani syksyn kylmyyden.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuona päivänä olikin muuten tosi kylmä. Piti mennä reippaasti. :-)

      Poista
  10. Tuttuja maisemia, kiitos tästä matkasta muistoihin :-) Asuin Latokaskessa Espoossa ennen kuin muutin tänne Itävaltaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun täytyy nyt tunnustaa, että piti katsoa kartasta, missä on Latokaski. :-D Oon kyllä kuullut Latokaskesta, mutta en tiennyt, missä päin Espoota se sijaitsee. :-)

      Poista