Jos jokin esine tuottaa sinulle iloa, pidä se. Jos ei, piilota se kaappiin.


maanantai 6. kesäkuuta 2011

Viikonlopun touhuja

Lauantaiaamuna kaupunkiin mennessämme piti vähän hieraista silmiä, sillä yön aikana läheisen päätien varteen oli ilmestynyt jotakin kummallista.


Vinossa sojottavan valotolpan juurella oli kaksi isoa ja pari pienempää rengasta sekä iso kasa metallia. Piti oikein mennä tarkastelemaan lähemmin, mistä oli kyse.


Traktorihan se siinä taisi olla - tai siis entinen sellainen. Ilmeisesti traktorin kuljettaja oli menettänyt ajokkinsa hallinnan kovassa vauhdissa, ja lopputulos onkin nähtävissä kuvasta. Ihmettelen vain, miten kovaa tratori on mahtanut kulkea, kun se on mennyt noin tuusan nuuskaksi.


Taivas oli koko viikonlopun jotenkin poikkeuksellisen sininen. Tuli mieleen sellainen syksyinen suomalainen taivas, vaikka ilma ei ollutkaan mitenkään syksyisen raikas.


Pyörin taas yhdessä vanhassa kaupunginosassa, ja jotenkin kummassa löysin itseni siellä kangaskaupasta. Kauppa mainosti itseään sillä, että se on erikoistunut koulupukuihin, ja minun oli päästävä näkemään, miltä sellainen kauppa näyttää sisältä. :-) Ihan tavallinen kangaskauppa se kuitenkin vain oli, mutta monet äidit lapsineen olivat hakemassa koulupukuja; shortsin näköisiä housuja ja paitoja.

Koulujen kesälomat ovat ihan pian ohitse, ja koulun alku näkyy kaupoissa monin tavoin. Kaupat ovat täynnä "Back to school" -kylttejä, ja tarjolla on koulureppua joka lähtöön, kaikenvärisiä eväslaatikoita ja juomapulloja, vaaleanpunaisia karvaisia Barbie-penaaleja, kotelopenaaleja, kynätelineitä, koululenkkareita ja koulupöytiä.

Kävin myös erikoisessa tehtaanmyymälässä, joka olikin harvinaisen kaoottinen paikka. Vielä kummallisempi paikka oli kaupan hervottoman suuri parkkihalli, jossa ei ollut kuin muutama hassu auto. Minua melkein pelotti hiippailla siellä. Parkkihalli oli täynnä kaikenlaista rakennusromua, ja rakennusjäte toimi myös ilmeisen hyvänä makuualustana. Rakennusromun päällä nimittäin makasi ukkoja nukkumassa, ja yksi jopa kuorsasi niin, että koko halli tärisi.


Lauantaina pyrimme lounaalle lempiravintolaamme Chutneysiin, mutta koska oli viikonloppu, ravintola oli tavalliseen tapaan ääriään myöten täynnä. Jonoihin on kuitenkin ravintolassa varauduttu, sillä ravintolan sisäänkäynnin luona on odotushuone, jossa ihmiset voivat ottaa jonotusnumeron ja istua odottamassa vuoroaan.

Jono jatkui ulos asti.

Tympääntyneen näköistä porukkaa.

Me emme jaksaneet odottaa 25 minuuttia, joten jatkoimme matkaamme toisaalle.

Ja tulihan sitä ruokaa vihdoinkin. Näyttää olevan taas vatsakin kunnossa, kun intialaiset soossitkin maistuvat. :-/


Ruuhkassa bongasin skootteria ajavan tädin, joka näytti minusta hauskalta. Intialaiselta.

Inorbit Mallin yläkerrassa oli meneillään ehkä suurin luomutapahtuma ikinä. Siellä oli kokonainen yksi näyttelypöytä.



No oli siellä pitkä rivi valokuviakin, jotka esittelivät kyseisen firman toimintaa.


Samaiseen ostoskeskukseen oli avattu upouusi ravintola: Intian ensimmäinen Täysin Pimeä Ravintola. Ravintolassa siis syödään pilkkopimeässä, ja tarjolla olisi neljän ruokalajin yllätysmenyy. Saattaisi pikkuisen jännittää, että mitähän siinä lautasella on.

Sunnuntaina saimme vieraaksemme sukulaistytön USA:sta ja hänen kiinalaisen ystävänsä, jotka olivat Intian-kierroksella. Nyt oli vuorossa Hyderabad. Kiinalainen tyttö kertoi, kuinka intialaiset koko ajan halusivat tehdä tuttavuutta hänen kanssaan: lapset juoksivat hänen perässään ja aikuiset halusivat valokuvata häntä. Ei tarvitse olla näköjään edes vaalea eurooppalainen ollakseen intialaisten mielestä kiinnostava!

Kiersimme kaupunkia koko päivän, ja yksi käymistämme paikoista oli mango-show, joka järjestetään vuosittain mangosesongin aikaan. Näytteillä oli eri mangolajikkeita, ja myynnissä oli paljon erilaisia mangosta valmistettuja tuotteita ja vähän muutakin. Kävin Hyderabadin mango-showssa jo vuonna 2009, ja show oli silloin paljon isompi ja näyttelykin kesti pidemmän aikaa. Kuvia tuosta visiitistä voi käydä katsomassa täältä. En tiedä, oliko lama puraissut, vai mikä oli syynä siihen, että show oli nyt paljon vaatimattomampi ja näyttelykin kesti vain kolme päivää. Näyttelypaikkanakin oli tänä vuonna joku rupuinen pallokenttä, kun se aiemmin oli hieno näyttelyhalli.



Erityisenä teemana näytti tänä vuonna olevan Hyderabadin taistelu muovijätettä vastaan, sillä kaikkialla oli "No plastic zone" -kylttejä. Huvittavinta oli, että suurella osalla ihmisistä kuitenkin oli muovipussi kädessään.


Yhdessä kojussa myytiin juuttikasseja ja puuvillakasseja, joissa kehotettiin välttämään muovipussien käyttöä.


Ostin kojusta muutaman kassin, ja jutustelin huvikseni myyjäukkojen kanssa vähäisellä telugullani. Takanani sattui seisomaan paikallisen uutiskanavan toimittaja kameraryhmänsä kanssa, ja toimittaja lähestyi minua sanomalla, että hän on mediasta ja että hän haluaisi haastatella minua. Minä karkasin nauraen paikalta puolustautuen sillä, että olen niin ujo, että en halua telkkariin.

Kävin kiertämässä mangokojut tyttöjen kanssa, ja sinä aikana tv-toimittaja oli jo kerennyt hieman rupatella mieheni kanssa ja antaa tälle käyntikorttinsa. Toimittaja olisi halunnut kuulemma haastatella minua siksi, että hän oli tekemässä dokumenttia telugun kielestä, jonka taito on katoamassa monelta telugunkieliseltä, jotka asuvat ulkomailla. Englanti on valtaamassa alaa muutenkin. Toimittaja olisi kai halunnut käyttää minua jonkinlaisena kannusteena: puhukaa telugua, kun jopa ulkomaalainenkin osaa sitä!

Mukanamme ollut sukulaistyttö oli hyvä esimerkki äidinkielen katoamisesta. Hän on asunut USA:ssa koko ikänsä, ja hän kyllä ymmärtää telugua, mutta ei osaa puhua sitä, vaikka hänen vanhempansa ovatkin täysin telugunkielisiä. Intialaisten isovanhempien kanssa kommunikointikin oli hyvin vaikeaa. Tyttö tietenkin osaisi puhua telugua, jos vain olisi halunnut oppia sitä, mutta hän tuntui häpeävän omaa kieltään. Hän myönsikin, ettei ollut koskaan halunnut oppia telugua, koska se kuulosti hänestä niin rumalta. Aika surullista, että oma äidinkieli päätetään tieten tahtoen unohtaa.

Vaikka en toimittajalle haastattelua antanutkaan, kuvausryhmä kuitenkin kuvasi meitä, joten kai me ainakin joihinkin uutisiin päädyimme. Toivottavasti ei kuitenkaan mihinkään poliisi-tv:hen. :-)

Näyttelyssä oli esitteillä reilut 200 mangolajiketta, mikä oli aika paljon, mutta ei läheskään yhtä paljon kuin kaksi vuotta sitten.


Hetkinen. Kuvasinkohan minä hedelmiä vai myyjiä? :-O

No oli siellä niitä hedelmiäkin.


Poislähtiessä ihmettelin, eikä televisiokanavilla ole muuta tekemistä kuin olla kuvaamassa mangoshowssa, sillä paikalla näytti olevan kaikkien paikallisten televisiokanavien kuvausautot. (Kuvassa on vain osa niistä.)

Sunnuntailounastamme säesti oikein bändikin.

Välillä soi halleluujat ja välillä Bon Jovi.

Nuudeliannoksia tilauksesta.


Murto-osa mun jälkkäristä.

Tämän jälkeen onkin hyvä siteerata taas äitiäni: "nälkäinen ei tiedä, kuinka kylläinen kärsii".

6 kommenttia:

  1. Oi ihana sunnuntailounas,nami nami!
    Ja olipa paha onnettomuus jos on traktori ihan tuusannuuskana. Harmihan se on jos ei ylläpidä äidinkieltään,ja sitten ei voi kommunikoida kunnolla isovanhempien kanssa,Poikani heprea on vähän niin ja näin,ja englantia käyttikin paljon viimeksi täällä ollessaan ja isäänsä tavatessaan.
    Oi mangoja,,,vieläkin niitä odottelemme täällä,eivät vaan vielä ole kypsiä...

    VastaaPoista
  2. Yaelian, lounas oli ihana, mutta jälkiseuraamukset ikävät, kun oli niin ähky. :-D Niin siinä sitten käy, kun ei tiedä rajojansa. ;-)

    Toisaalta murteiden kanssakin on vähän sama juttu, että niitä hävetään, ja sitten niistä saatetaan pyrkiä ihan tarkoituksella eroon.

    Toivottavasti tekin saatte nauttia mangoista pian! :-)

    VastaaPoista
  3. Iiiiiiik!!!! Haluaa nyt heti kaikki nuo jälkkärit! Voi hitsi miten upeita! iiik! kääk!!! Haluaa! nam nam nam! :)

    Voi hitsi, sinusta tulee kyllä kohta joku Tollywood tähti. Ei muuta kuin siihen ohjelmaan vaan ja kohta olet jo tanssimassa elokuvassa. Hihii! Loistava idea! Jihuu!!! Jeee!!!

    Minäkin haluan mangofestareille. Olisipa kyllä aika mielenkiintoista. Mikseihän täällä ole mitään sellaista. höh.

    Olet ihana!

    VastaaPoista
  4. Laura, <3

    Hihii, taidan olla jo vähän liian vanha Tollywoodiin... Ja tanssitaidotkin on vähän niin ja näin. :-) (Elikkä niitä ei ole.) Mutta nuo jälkkärit oli kyllä ihan superhyviä! *kuolaa* Mä voisin mennä pelkästään jälkkäribuffettiin... Nami nami. Harmi vaan, kun ei ole semmoista lisäpötsiä, kuten lehmillä, johon voisi säilöä kaikkea hyvää. Eikös lehmillä ole joku varatasku, hihii.

    VastaaPoista
  5. Jos minä pääsisin käymään siellä joskus, niin mehän istuttaisiin syömässä jälkkäreissä päivät pitkät! :) naaam! Minäkin voisin syödä niitä vaikka kuinka paljon. Hih!

    VastaaPoista
  6. Laura, hihii, kuulostaa hyvältä. ;-)

    VastaaPoista