lauantai 22. joulukuuta 2018

Feliz Navidad

Ajattelin nyt olla lätisemättä mitään sen pidemmin ja laittaa vain muutaman jouluisen kuvan täältä varsin epäjouluisista olosuhteista. Yritän nyt kerrankin olla ajankohtainen enkä laittaa kuvia esimerkiksi paikalliselta hautausmaalta, jossa on sielläkin tullut jo käytyä.




Me emme ukkelin kanssa vietä joulua tänä vuonna mitenkään. Jonkun mielestä tämä saattaa kuulostaa varsin ankealta, mutta näissä olosuhteissa joulumielen ja -tunnelman aikaansaaminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä, koska ne minulle tärkeät jouluiset elementit (lumi - tai ainakin kylmä - läheiset ihmiset ja se oma suomalainen joulukulttuuri) puuttuvat ihan kokonaan. On siis parempi antaa periksi heti kättelyssä eikä edes yrittää mitään kehnoja joulun jäljitelmiä. Palmupuut ja kolmenkymmenen asteen lämpö kun eivät mitenkään erityisesti kohota joulumieltä, ainakaan omalla kohdallani.


Onneksi joulu - kuten mikään muukaan juhlapäivä - ei ole minulle mitenkään erityisen tärkeä. En kuole siihen, jos joulu jää juhlimatta. Elämä jatkuu ihan samalla tavalla, vietin joulun tai en. Oikeastaan ainoa juhla, joka on minulle todella tärkeä (omien synttäreiden lisäksi!) on uusivuosi, ja vuosihan vaihtuu kaikkialla maailmassa. Mikään tuskin voi koskaan vetää vertoja viime uudellevuodelle, jonka vietimme Rio de Janeirossa, mutta onneksi ei ole tarviskaan. Vuodet ovat erilaisia, ja olen kiitollinen siitä, että minulla on tuommoinenkin muisto. Joskus havahdun vähän hämmästyneenä ihmettelemään, onko tämä oikeasti minun elämääni, vai kuokinko jonkun toisen elämässä. Koska jos saisin valita, tämä olisi juuri sellaista elämää, jollaista haluaisin viettää: elää maailmalla, milloin missäkin.




On ollut oikeastaan aika huvittavaa huomata, miten täkäläisillä on kaikki oikean (siis suomalaisittain ajateltuna oikean) joulun elementit hallussa. On joulukuuset, joulupukit, lumiukot ja porot.

Maagista joulua!

Suomalainen joulupukkikin pääsi tällä viikolla paikalliseen lehteen.



Tuossa kerrotaan muun muassa, että tämä punanuttuinen mies, virallinen joulupukki, asustelee Rovaniemen liepeillä ja että Joulupukin kylässä voi esimerkiksi vierailla porotilalla ja pilkkiä(!). 

Olin itse asiassa ajatellut, että voisin yrittää rakentaa joulua hieman tähän huusholliinkin. Teki mieli leipoa pipareita, koska Leenalla oli niin mainiolta kuulostava piparkakkuohje. Teki mieli ostaa jouluvaloja, koska nyt niitä voisi kerrankin ripustella parvekkeelle ristiin ja rastiin ilman pelkoa siitä, että ne peittyisivät lumeen. Ajattelin jopa, että voisin tehdä joulupuuroa, glögiä tai kehitellä jonkinlaisen joulupäivällisen.


Piparien leipominen kaatui kuitenkin siihen, että kumpikaan meistä ei tykkää joulupipareista. Jouluvalojen tuottama ilokin olisi kovin lyhytaikainen, ja valot pitäisi raijata aikanaan Suomeen tai yrittää päästä niistä jotenkin muuten eroon. Joulupäivällinen puolestaan kaatui ihan suoranaiseen laiskuuteen.

Mutta on meilläkin sentään jotain jouluista, nimittäin joulutähti!


Kerrankin ei tarvinnut pelätä, että joulutähti paleltuu matkalla kaupasta kotiin. 😆 Kannoin kukan kaupasta ihan ilman mitään suojapapereita, mikä tuntui melkoiselta luksukselta.


Mutta nyt me toivottelemme Nallen kanssa täältä oikein nautinnollista ja tunnelmallista joulua kaikille! ❤ Tonttulakit on toki matkassa (kaksi isoa ja yksi pieni 😊), ja saa nähdä järkytänkö taas ukkelin ja kuljeskelen koko joulupäivän tonttulakki päässä.

P.S. Sanoinko postauksen alussa, että laittaisin vain kuvia ilman mitään lätinöitä? Ei tainnut taas ihan onnistua?

keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Tuokaa mulle lapio

Olen jotenkin taas humpsahtanut täkäläiseen elämään niin, että minusta tuntuu kuin olisin ollut Medellínissä kauemminkin kuin vasta reilut puolitoista viikkoa. Olenkin taas miettinyt sitä, että minulta on jäänyt syntymässä varmaankin jokin kortti saamatta, kun kotiudun joka paikkaan niin nopeasti. Kamalaa sanoa näin, mutta olen aina viihtynyt maailmalla paremmin kuin kotona. Äiti muisteli taannoin yhtäkin kesää, kun olimme palanneet kuusi viikkoa kestäneeltä ja yli 10 000 kilometriä pitkältä asuntovaunukierrokselta Euroopasta. Muiden perheenjäsenten mielestä oli ollut kiva palata kotiin, mutta minä olin todennut äidille, että voisin lähteä heti seuraavana päivänä uudestaan.

Uuteen maahan kotiutumisessa on aina omat kommervenkkinsä, ja moni asia pitää oppia kantapään kautta. Aika usein kommelluksille saa nauraa, mutta joskus tekisi mieli hakea lapio ja kaivaa itselleen kuoppa. Näin kävi esimerkiksi sunnuntaina kuntosalin parkkipaikalla, kun olimme päättäneet lähteä salille autolla. Tuli heitettyä yksisuuntaisten katujen takia pientä ylimääräistä korttelirallia, yritettyä sisään parkkipaikalle väärältä puomilta ja sitten törttöiltyä ulosmenopuomilla, kun puomi ei auennutkaan, vaikka ilmaista pysäköintiaikaa piti olla kaksi tuntia. Kaiken kruunasi auton varashälytin, joka rupesi ulvomaan niin kovaa ja moniäänisesti, että kenellekään viiden kilometrin säteellä jäi tuskin epäselväksi, että tunarit olivat lähteneet liikenteeseen.

Liikennemerkkejä myynnissä. Minkäköhän ostaisi? Hätäuloskäynnin?

Ruokaa pitää saada kotiutettua kaupasta vieraassa maassakin, ja ensimmäiset kauppareissut voivat olla aika ongelmallisia, kun kaikki näyttää niin erilaiselta. Kyllä voi kuulkaa tavallisen maidon löytäminenkin olla joskus vaikeaa, puhumattakaan haastavammista artikkeleista, kuten kokoontaitettavasta pyykkitelineestä tai veitsenteroittimesta.

Tuossa kohtuullisen kävelymatkan päässä on useampikin hyvä ruokakauppa, mutta ne eivät kuitenkaan ihan tyydyttäneet. Haaveilin sellaisesta isosta Prisma-tyyppisestä marketista, josta saisi kaiken saman katon alta. Sinnikkään googlettelun jälkeen sellainen löytyikin, eikä markettiin ollut matkaakaan kuin 2,5 kilometriä. Matkan pituus ei kuitenkaan kerro näillä kulmilla yhtään mitään, sillä pituuden lisäksi pitää muistaa katsoa myös korkeuserot. Tuolla kauppareissulla korkeuseroa oli 180 metriä: lähtöpiste eli koti oli 1583 metrin korkeudessa ja päätepiste eli kauppa oli 1763 metrissä.

Reissu tuli kumminkin heitettyä, ja paluumatka sujuikin helposti alamäkeen, paitsi että alastulo kävi polviin.

Jee! Isolta näyttää.


Täältä sitä tavaraa varmasti saa!
Se hyvä puoli yläilmoihin suuntautuneessa kauppamatkassa oli, että pääsin ihastelemaan taas maisemia.

Ulkoilmakuntosalikin matkalla oli.

En jäänyt treenaamaan. 

Myöhemmin löytyi tietysti toinenkin saman ketjun kauppa, joka oli paljon helpomman matkan takana ja kaiken lisäksi parempi ja isompi kuin tuo ensimmäinen. Tulipahan kuitenkin nähtyä tuokin paikka. 

Paikallisen rahan ymmärtäminen on tuntunut poikkeuksellisen vaikealta, sillä rahasummissa on niin monta nollaa, että kaikki tuntuu hirveän kalliilta. Yksi euro vastaa 3 620 Kolumbian pesoa, ja 10 000 pesoa vastaa 2,7 euroa. Kyllä on leivälläkin hintaa, kun se maksaa 6 000 pesoa!

50 000 peson setelissä on Gabriel García Márquezin kuva. En muistanutkaan, että hän oli kolumbialainen.
Toisaalta kalleuden tunne on hyväkin, sillä silloin ei tule tehtyä niin paljon heräteostoksia. Suurin seteli, jota automaateista tavallisesti saa, on tuo 50 000 peson (= 13.7 euron) seteli. 100 000 peson seteleitä on olemassa, mutta niitä saa hyvin harvasta automaatista. Jos siis haluaa maksaa isompia ostoksia käteisellä, pitää olla melkoinen tukku rahaa. Olenkin miettinyt, eikö rahasummista voisi vain pudottaa pari nollaa perästä pois, niin homma selkiytyisi huomattavasti. Ei mahdu meikäläisen kupoliin, mutta toisaalta eipä sinne mahdu moni muukaan asia.

Tuossa ihan kivenheiton päässä on jättimäinen kirja-, paperi- ja lahjakauppa, ja olen visiteerannut siellä jo pari kertaa, ja tulen käymään siellä varmasti vielä monesti.

Tarvitsisin uuden käsilaukun, ja kaupassa oli myynnissä niitäkin. Näin yhden aivan ihanan laukun ja harkitsin vakavasti sen ostamista, mutta sitten mietin, että tämä menisi ehkä jo liiallisuuksiin.

 
En pidä täkäläisissä kirjakaupoissa siitä, että kaikki kirjat on pakattu tiukasti muoviin. Kirjoja ei siis pääse selailemaan kaupassa, vaan on ostettava sika säkissä. Minä ainakin tykkäisin katsella ennen ostopäätöstä, mitä kirja pitää sisällään.

Ostin kuitenkin pari kirjaa, joiden tiesin kiinnostavan minua varmasti. Toinen oli Pablo Escobarin vaimon, Victoria Eugenia Henaon, omaelämäkerrallinen teos, jossa Victoria kertoo elämästään Pablo Escobarin rinnalla. Kirja ilmestyi viime kuussa, joten se on vielä varsin tuore.


Escobarin kuolemasta tuli kuluneeksi tämän kuun alussa 25 vuotta, ja Victoria sekä hänen ja Pablon lapset ovat eläneet maanpaossa siitä lähtien. Victoria on pysynyt vaiti kaikki nämä vuodet, mutta nyt hän päätti kirjoittaa kirjan, koska kertoi kyllästyneensä siihen, miten elokuvat ja televisiosarjat ihannoivat Pabloa ja pitävät häntä jonkinlaisena sankarina. Victoria halusi kertoa totuuden, millaista elämä Pablon rinnalla todella oli, jottei maailmassa enää koskaan koettaisi sellaisia kauheuksia kuin Escobarin aikakaudella koettiin.

Kirjoittelen Escobar-aiheesta myöhemmin lisää, sillä täällä jos missä, Pablon entisessä kotikaupungissa, aihe tulee kovin lähelle.

Kun saimme perjantaina vuokra-auton, ajoimme ensimmäiseksi ylös vuorille. Minnepä muuallekaan. 😊

Olin saanut etukäteen varsin huonon käsityksen Kolumbian ja Medellínin turvallisuudesta, ja olinkin ensimmäiset päivät varsin varuillani, vaikka yleensä liikuskelen aika huolettomasti kaikkialla maailmassa. Pikkuhiljaa olen kuitenkin huomannut, että Medellín on paljon turvallisempi paikka kuin olin antanut itseni ymmärtää. Toki täällä on alueita, joille ei kannata mennä, mutta olen ollut ilahtunut siitä, miten turvalliselta kaupunki kumminkin kokonaisuudessaan vaikuttaa.

Joillakin alueilla (kuten Pobladossa, jossa asumme) on varsin turvallista; joillakin taas joutuu olemaan enemmän varuillaan.
Medellínin menneisyyden yllä leijuu kumminkin musta pilvi, sillä 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa Medellín oli maailman vaarallisin kaupunki, sillä kaupungissa tapahtui 380 murhaa 100 000 ihmistä kohti vuodessa. Nykyään Medellín ei mahdu edes maailman viidenkymmenen vaarallisimman kaupungin listalle. (Huomasin muuten järkytyksekseni, että Natal on vaarallisimpien kaupunkien listalla sijalla neljä. Ei ole ihmekään, että koin oloni viime vuodenvaihteessa turvattomaksi, kun erehdyin tallustelemaan yksinäni Natalin pimeitä katuja.)

Medellínissä on Kolumbian ainoa metro, joka on suuri ylpeydenaihe kaupunkilaisille. Kokeilin metroa viime viikolla, ja sen jälkeen olenkin ajellut keskustaan suuntautuvat matkat metrolla, sillä metro on todella siisti ja mukava tapa matkustaa. Kaupungissa on niin paljon autoja, että ruuhkat ovat välillä melkoiset, ja ilmansaasteet ovat ongelma. Ensimmäisen kerran ikinä minulle on tullut täällä Medellínissä sellainen tunne, että suu ja nenä pitäisi peittää jollakin, kun pakokaasut kävivät niin pahasti henkeen.

Metron liityntäbusseja Aguacatalan metroasemalla.




Liikenteen vähentämiseksi - ja sitä kautta ilmanlaadun parantamiseksi - täällä on käytössä systeemi nimeltä 'pico y placa'. Se tarkoittaa sitä, että jokaisella autolla ja moottoripyörällä - niin yksityisillä ajoneuvoilla kuin takseillakin - on olemassa tietyt päivät ja ajat viikosta, jolloin ne eivät saa ajaa Aburrán laaksossa (Suur-Medellínin alueella). Rajoitukset määräytyvät rekisterikilven viimeisen numeron mukaan, ja esimerkiksi vuokra-autollamme, jonka rekisterinumero päättyi kolmoseen, ajaminen on kiellettyä maanantaisin ja torstaisin kello 7.00-8.30 ja 17.30-19.00.

Päivän lehdessä on aina muistutus päivän picosta ja placasta.

Pico y placa eilisen lehdestä.



Meiltä on matkaa lähimmälle metroasemalla noin kaksi kilometriä, mikä on vähän harmillinen juttu, koska asema saisi olla lähempänäkin. Mutta toisaalta matka saattaisi olla pidempikin, joten en valita!

Lähin metroasemamme eli Aguacatala.

Ensimmäisellä metromatkallani (jolloin siis otin tuon sisäkuvankin), metrossa oli jostain syystä poikkeuksellisen väljää. Yleensä metrossa on niin täyttä, että istumapaikkaa on mahdoton saada, ja joskus seisomapaikan kanssakin on vähän niin ja näin.

Muutama kuva metromatkan varrelta:


Kotimme sijaitsee varsin rauhallisella alueella, ja viime viikolla minua alkoi jo hieman ahdistaa näissä samoissa nurkissa pyöriminen. Vaikka viihdyn hyvin yksiksenikin, rakastan myös ihmisvilinää ja sitä äänten, tuoksujen ja värien kakofoniaa, joka suurkaupungeissa on. Kun pääsin täältä korvesta ensimmäisen kerran keskustaan ja sain pyöriä useamman tunnin ihmisvilinässä, tuntui kuin olisin saanut lisähappea (vaikka oikeasti taisin saada vain lisää saasteita 😆).

Tähän loppuun vielä muutama sekalainen kuva kaupungilta.




Plaza Botero on kaupungin sydän. Aukiolla on useita kolumbialaisen taiteilijan Fernando Boteron pronssiveistoksia.


Tuntuu jotenkin hullulta toivotella täältä varsin kesäisistä olosuhteista mukavaa joulunodotusta, mutta toivottelenpa nyt kumminkin! 

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Fallosta poskeen

Blogi ei meinaa pysyä menossa mukana, mutta minkäs teet. Tulee perässä, jos on tullakseen.

Vuokrasimme ukkelin kanssa viikonlopuksi auton ja lähdimme käymään tänään noin yhdeksänkymmentä kilometriä Medellínistä sijaitsevassa Guatapéssa. Guatapén pikkukaupungilla on kaksi vetonaulaa: Piedra del Peñol, eli 220 metriä korkea monoliitti, sekä kaupungin värikkäät talot.

Aamu valkeni pilvisenä ja harmaana, ja hieman mietitytti, näkisikö sieltä monoliitin huipulta edes mitään, kun pilvet roikkuivat niin alhaalla.

Ylös vuorille tiemme käy.



Tuolla jossain pilvien seassa on Medellínin kaupunki.

Suuri osa matkasta kulki varsin mutkaisia vuoristoteitä, ja oli vähän ärsyttävää, kun liikennettä oli niin paljon, ettei juuri kannattanut lähteä ohittelemaan, vaan oli parempi ajaa kiltisti jonossa. Köröttely kävi hieman hermoille, mutta tulipahan taas harjoiteltua kärsivällisyyden jaloa taitoa.

Mutta sitten!

Ensimmäinen silmäys Peñolin kiveen.
Peñolin kiven kyljessä näkyvät kirjaimet G ja I (josta on ollut tarkoitus tulla U), joilla on mielenkiintoinen historia. Guatapén ja El Peñolin kaupunki kiistelivät aikoinaan kiven omistuksesta, ja Guatapén kaupunki päätti ratkaista kiistan maalaamalla kiveen oman kaupunkinsa nimen. El Peñolissa kuitenkin huomattiin guatapelaisten puuhat, ja tekstin maalaaminen estettiin. G ja osittainen U jäivät kuitenkin tapahtumasta muistoksi.

Nousu kiven huipulle käy varsin jyrkkiä portaita. Jotkin lähteet sanovat portaita olevan 740; jotkin 659.

Portaat näkyvät siksakkimaisena muodostelmana.
Ylhäällä oli parkkipaikka, ja autoletka parkkipaikalle oli sellainen, että epäilin, mahtaisiko autolle löytyä paikkaa ollenkaan. Pysäköintialue oli kuitenkin yllättävän suuri, ja pysäköinti oli hyvin organisoitu, joten parkkipaikka löytyi ongelmitta. Ihmisten määrä mäellä oli melkoinen, ja paikalla oli suorastaan markkinatunnelma. Arkisin Guatapéssa on varmaankin väljempää kuin viikonloppuna, sillä Guatapé on erittäin suosittu päiväretkikohde Medellínistä.


Sitten ei muuta kuin kapuamaan!

Matkan edistyminen eli askelmien lukumäärä on merkitty portaisiin.


Mitä ylemmäs nousi, sitä pienemmältä parkkipaikka näytti ja sitä hienommat maisemat avautuivat.


Olin kuvitellut nousun olevan varsin työläs, mutta nousu kävikin yllättävän helposti ja nopeasti. Kun oli selvittänyt tiensä läpi huipun matkamuistomyymälän, pääsi ihailemaan joka suuntaan avautuvaa näkymää.



Paikalliset väittävät maiseman olevan maailman kaunein, ja vaikka en ehkä ihan samaa mieltä olekaan, niin olivathan maisemat todella huikeat.


Huipulta sai syötävää ja juotavaa joka lähtöön, joten nälän tai janon kourissa ei tarvinnut kärvistellä. 

Alas laskeuduttiin eri reittiä kuin ylös tullessa, joten yhteentörmäyksiltä vältyttiin.

 
Vielä viimeinen silmäys.
Sitten olikin aika hakeutua lounaalle Guatapén kaupunkiin. Täytyy hieman perua puheitani, kun sanoin viime postauksessa kolumbialaisen ruoan olevan hyvää. Nyt en nimittäin olekaan enää ihan varma. Olemme törmänneet täällä samaan ongelmaan kuin Boliviassa, eli siihen, että ruoka on yleensä varsin mautonta. Minulle riittää useimmiten, kun ripottelen ruoan päälle suolaa ja pippuria, mutta ukkeli pyytää kyytipojaksi usein 'picantea' eli tulista chilikastiketta.

Joulu tulee Guatapéenkin.
 
Päätin ottaa guatapelaisen lautasen, johon kuuluvat ilmeisesti kaikki paikalliset herkut: riisiä, papuja, jauhelihaa, chorizoa, chicharrónia (possun nahkaa), keittobanaania, salaattia, munaa ja arepaa (eräänlaista maissikakkua).

Herkkua on siinä monenlaista. Mitähän Freud sanoisi tästä annoksesta?

Tämä annos oli itse asiassa parempaa kuin miltä se näytti, vaikka nuo arepat tökkivät edelleenkin. Olen syönyt niitä nyt kolme kertaa, ja joka kerta ne ovat olleet kuivia ja kovia kakkaroita, jotka tarttuvat kitalakeen. 

Tuota annosta sulatellessa olikin sitten hyvä heittää pieni rundi kaupungin kaduilla.



Guatapéta sanotaan Kolumbian värikkäimmäksi kaupungiksi, enkä tiedä, pitääkö asia paikkansa, mutta hyvin voisin uskoa.

Minulla lähti kuvaaminen vähän lapasesta, joten se joka ei jaksa katsoa sataa miljoonaa kuvaa, hypätköön postauksen loppuun.








Jopa autoriksat ja pyörätelineet olivat värikkäitä.



Talojen edustoja koristavat värikkäät maalaukset (zocalos), jotka liittyvät ilmeisesti jollakin tavalla perheen tai rakennuksen historiaan. Ehkä talojen edustat on maalattu värikkäiksi joskus myös ihan vain siksi, että värikkäät kuviot näyttävät kivoilta?





Sitten kun oli muutama valokuva otettu, olikin aika lähteä ajelemaan takaisin Medellíniin.

Ei se ollutkaan vielä viimeinen silmäys. Tämä on!
Medellínin korkein rakennus, Edificio Coltejer, joka symboloi teollistumista.

Nyt päästän teidät pahasta ja lopetan tähän. Tämä kiittää ja kuittaa.