Hindujen hautausmaa (ja mitä siellä tapahtui)

Minun on jo pitkään tehnyt mieli käydä tutkimassa yhtä hindujen hautausmaata, jonka ohi kuljen melkein päivittäin. En ole koskaan aiemmin käynyt hindujen hautausmaalla, vaikka mieleni on kovasti tehnyt - hautausmaat kun näyttävät täällä niin kovin erilaisilta meidän hautausmaihimme verrattuna. Hautausmaat eivät ole täällä hirveän tavallisia muutenkaan, koska tavallisemmin hindut tuhkataan ja tuhkat lasketaan jokeen. Jotkut kuitenkin harrastavat myös maahan hautaamista kristittyjen tapaan.

Kerran ajoin jo tämän hautausmaan portista sisäänkin (hautausmaa on sellaista drive-in -mallia, että sen läpi kulkee autotie), mutta en uskaltanut sillä kertaa astua edes autosta ulos, kun hautausmaan keskellä olevan rakennuksen liepeillä hengaili niin paljon ukkoja. En tiedä, olivatko he hautausmaan työntekijöitä, kuolleiden omaisia vai muuten vaan hautausmaan rauhasta nauttivia tyyppejä, mutta jo pelkästään minun paikalle saapumiseni herätti heidän keskuudessaan niin paljon huomiota, että minua ei enää huvittanut alkaa hillua vielä kameran kanssakin. Minua jännitti sekin, miten ihmiset (surevat omaiset?) reagoisivat, jos länsimaalainen "turisti" tulisi hautausmaalle kuvia näpsimään.

Sittemmin kyseisen hautausmaan ohi ajaessani olen huomannut, että siellä pyörii jengiä aina, oli päivä tai aika mikä tahansa. Tuskin koskaan tulisi sellaista hetkeä, että saisin touhuta hautausmaalla ihan yksin, katseilta piilossa. Olin kysynyt jokin aika sitten ukkelilta, miten hän luulisi ihmisten suhtautuvan, jos menisin hautausmaalle kameroineni. Ukkeli on valokuvaukseni suhteen joskus suorastaan ylivarovainen, joten kun hän nyt sanoi, että eivät ihmiset siihen mitenkään reagoisi, rohkaisin mieleni ja palasin taas hautausmaalle. Olin päättänyt, että nyt en kyllä lähtisi paikalta tyhjin käsin, kävi miten kävi. Porukkaa näytti yllättäen olevan paikalla aika vähän, joten sain ruveta kuvaamaan ihan rauhassa. Edes hautausmaata oikopolkunaan käyttäneet koululaiset eivät innostuneet minun touhuistani tavanomaisia hi:n ja bye:n huuteluja enempää.

Jo kaukaa olin nähnyt, että hindujen hautausmaalla hautakivet ja haudat eivät todellakaan ole suomalaiseen tapaan mustanpuhuvia tai harmaita, vaan kivet loistivat kaikissa mahdollisissa (ja mahdottomissa) väreissä. Oikein silmiä välillä särki!

Pienet (tässä kuvassa kolmionmuotoiset) aukot kivissä ovat sitä varten, että niihin voidaan laittaa palamaan pienet tulet, vähän niin kuin meillä kynttilät. Hautakivien kirjoitukset olivat hyvin yksinkertaisia, ja kivissä luki tavallisimmin vain henkilön nimi sekä syntymä- ja kuolinpäivät. Joistakin kivistä puuttui syntymäpäiväkin, sillä täällä on vanhemman väen keskuudessa varsin tavallista, että he eivät tiedä tarkkaa syntymäpäiväänsä. Aika monessa hautakivessä näkyi olevan kuolinpäivän lisäksi myös viikonpäivä ja kellonaika, jolloin henkilö oli menehtynyt.

Tämä hauta oli hyvin pieni, sillä tähän oli haudattu alle vuoden ikäinen vauva.

Näissä oli "hautakivinä" muurattuja tiiliä.

 

Ainoat värit, joita en haudoissa nähnyt, olivat harmaa ja musta!


Useimmille haudoille joutui kahlaamaan pitkän heinän läpi, mutta siellä täällä kulki myös laadoitettuja polkuja.

 Jotkut haudat olivat hyvin yksinkertaisia,

Tässä kivessä ei ole edes kuolinpäivää, vaan pelkästään henkilön nimi.

ja jotkut taas varsin koristeellisia.

Tähänkin oli haudattu alle vuoden ikäinen vauva.

Nämä haudat olivat katoksen alla suojassa.

Hautojen muotokin näytti olevan täysin vapaavalintainen.

Jos katsoo haudoista hieman vasemmalle, niin siellä joku ottaa juuri minusta kuvaa...

Kukkia ei meidän tapaamme haudoilla ollut, ja silloinkin kun niitä oli, ne näyttivät lähinnä luonnon omilta aikaansaannoksilta.

Hautausmaa oli paikoin niin pitkän heinän peitossa, että hautoja ei meinannut edes erottaa heinän alta. Ruohonleikkureina toimivat nelijalkaiset ystävämme.

Hautausmaan keskellä oli pitkulainen aukio, jossa oli pieniä katoksia. Joidenkin katosten alla oli kukkasia, jotkut katokset olivat tyhjiä, ja joidenkin alla paloi vielä hiillos. Katot olivat noesta aivan mustat.

Mietin, mitä katoksissa oikein mahdettiin polttaa. Ei kai vain ruumiita? Miksi hautausmaalla poltettaisiin ruumiita; eivätkö ne haudata kokonaisina maahan? Näytin myöhemmin kuvia ukkelille, ja hän totesi, että kyllä nuo ruumiinpolttopaikkoja taitavat olla. Jotkut kuulemma polttavat ruumiit ennen maahan panemistakin. Olin siis tietämättäni käynyt jonkun savuavien jäännösten äärellä...

Tässä on nuotio jo valmiina seuraavaa lähtijää varten.

Aikani hautoja kuvattuani huomasin, että yksi mies lähti seuraamaan minua. Päätin kuitenkin olla välittämättä miehestä ja jatkaa kuvaamistani. Pian huomasin kauempana toisen miehen, jolla oli olkapäällään iso kassi ja joka otti kuvia isohkolla järjestelmäkameralla - ja kameran linssi osoitti suoraan minuun päin. Minä harmistuin: eikö länsimaalainen saa olla hautausmaallakaan rauhassa! Lähdin kävelemään ripeästi kauemmas, jotta saisin karistettua molemmat miehet kannoiltani, mutta minua seurannut mies lähti puolijuoksua perääni, ja kameramieskin lähti hyppimään kameroineen samaan suuntaan.

Minua seurannut ukko osoitteli minulle hautoja ja yritti kovasti selittää jotain hindiksi. Yritin ensin olla välittämättä ukosta mitään, mutta lopulta kysäisin, eikö mies osaisi telugua. Ehkä miehellä oli jotain mielenkiintoistakin kerrottavaa? Selvisi, että telugu oli miehen äidinkieli mutta että hän oli yritti puhua minulle hindiä, koska ulkomaalainen osaa täällä paljon todennäköisemmin hindiä kuin telugua. Mies paljastui hautausmaan työntekijäksi, ja nyt kun yhteinen kielikin oli löytynyt, mies oikein innostui esittelemään minulle hautoja. Kameramieskin rohkaistui tulemaan lähemmäs ja utelemaan minulta, mikä minä oikein olin naisiani. Mies itse oli kuulemma toimittaja, joka oli tullut tekemään hautausmaalle ihan toista juttua mutta olikin sitten kiinnostunut minusta, kun oli nähnyt minun (ulkomaalaisen) näpsivän kuvia haudoista.

Niin me sitten hyppelimme heinikossa peräkanaa, hautausmaan työntekijä edellä ja minä ja toimittaja perässä. Toimittaja käski minua poseeraamaan milloin minkäkin hautakiven edessä, ja minä yritin puristaa naamalleni väkinäisen hymyn, vaikka minulla oli ihan hirveä hikiletti ja olemus oli muutenkin mahdollisimman kaukana kuvauskelpoisesta yksilöstä. Hautausmaan työntekijäkin tunki itsensä puoliväkisin muutamaan kuvaan, vaikka toimittaja ei ollutkaan yhtään kiinnostunut hänen kuvaamisestaan.

Minä sen sijaan otin hänestä oikein mieluusti kuvan, kun hän halusi poseerata hautausmaan portilla olevan patsaan vieressä.

Kyllä toimittaja kuvasi aina välillä muutakin kuin minua. Tässä hän kuvaa hautausmaan kupeeseen rakennetun sillan alle jääneitä hautakiviä.

Huomatkaa: hautakivien päällä SAA seisoa.

Lopulta minulla oli kaikkien hautojen päällä hyppimisen jälkeen niin kuuma, että hiki vain valui, ja kiitin hautausmaan työntekijää esittelystä, ja totesin toimittajalle olevani lähdössä. Mutta eihän homma ollut ollenkaan sillä hyvä. Toimittajan kun piti vielä haastatellakin minua. Siinä sitten käytiin läpi muun muassa sellaiset tärkeät asiat, kuten oliko minun ja mieheni avioliitto rakkausavioliitto; mikä piirre minua viehätti miehessäni eniten ja mikä on meidän hääpäivämme. Toimittaja ei tainnut kylläkään saada minusta oikein mitään mielenkiintoista irti, sillä mietin koko ajan mielessäni, että älä nyt vain lörpöttele mitään julkaisukelvotonta tai mitään liian henkilökohtaista (toimittaja kun oli sanonut julkaisevansa kaiken).

Kotona kerroin ukkelille käyneeni vihdoinkin hautausmaalla, mutta toimittajan kohtaamisesta en kertonut mitään. Minua huvitti suunnattomasti ajatus, että kyseinen sanomalehti on juuri se sama lehti, jonka ukkeli lukee aamulla ensimmäiseksi. Jos hän sieltä eukkonsa räjähtäneen naaman bongaisi, niin aika varmasti minäkin kuulisin siitä.

P.S. Kuva ilmestyi lehdessä jo tänään. Olin aamulla keittiössä, kun ukkeli huusi minulle, että hei, sinun kuvasi on lehdessä! Ukkeli oli juuri meinannut ruveta päivittelemään, että kato perhana, lehdessä on jonkun ulkomaalaisen kuva - kunnes hän huomasi, että se olikin hänen vaimonsa.  Eikä mennyt kauaa, kun ukkelille rupesi tulemaan viestejä, että oletko nähnyt vaimosi päivän lehdessä. Ja juuri äsken soitti ystäväni, jonka isänkin piti päästä puhelimeen onnittelemaan minua siitä, että olin päässyt lehteen.

Kaikkein huvittavinta tässä on se, että koska en tiennyt, miten täällä suhtauduttaisiin siihen, että joku käy kuljeskelemassa hautausmaalla ihan vain huvin vuoksi, yritin pitää käyntini vähän salassa. Nyt kaikki ovat sitten saaneet lukea hautausmaakäynnistäni päivän lehdestä. 

Kotoisia valituksia

Muutama päivä sitten, kun olin lähdössä ulos ja laittamassa ulko-ovea lukkoon, satuin vilkaisemaan katonrajaan. Siellä oli jotakin semmoista, mitä siellä ei ollut ennen ollut: valvontakamera. Kaiken lisäksi kamera osoitti suoraan ulko-ovellemme.

Kävin käytävä-alueen katseellani pikaisesti läpi ja huomasin, että meidän kerroksessa (jossa on kokonaista neljä asuntoa), oli kolme valvontakameraa! Lisää valvontakameroita löytyi muista kerroksista, pohjakerroksen hissin sisäänkäynnin edestä, katolta, pysäköintialueelta ja pääportilta ajoluiskan yläpuolelta. Minua alkoi suututtaa. Olisi kiva tietää, mihin kameroiden kuvat oikein menevät! Istuuko joku mahdollisesti televisioruudun edessä kyttäämässä vuorokauden ympäri, milloin kukakin tulee ja menee? Jos kameroita seuraa koko ajan joku, kuka se "joku" mahtaa olla: talonvahti, vartija vai ikävystyneet autonkuljettajat, jotka odottelevat odotustilassaan parkkipaikan nurkassa?

Ukkelilta kuulin, että kamerat oli asennettu pari viikkoa aiemmin ja että ne ovat tallentavia videokameroita. En voi mitenkään ymmärtää, tarvitaanko talossa, jossa on 12 asuntoa, melkein parikymmentä valvontakameraa. Eikö se mene jo vähän liiallisuuksiin? Mitä hyötyä kameroista muutenkaan on, jos ne pelkästään vain tallentavat? Jos joku käy talossa tekemässä vaikkapa ryöstön tai murhan tai muuta vastaavaa, mitä hyötyä siitä on, jos syyllinen näkyy videokameran tallenteessa? Täälläpäin maailmaa ihmiset pystyvät kyllä halutessaan katoamaan niin, että kukaan ei varmasti koskaan löydä, eikä yksi murha tai ryöstö jaksa kiinnostaa kovin kauan ketään, kun uusia tapahtuu koko ajan. Kamerat ovat minusta aivan käsittämätön investointi, ja minulla alkaa vieläkin kiertää veri väärinpäin, kun vain ajattelenkin asiaa. Minusta kamerat rikkovat yksityisyyden suojaakin, vaikka täällä sellaista käsitettä tuskin edes tunnetaan. Onneksi minulla ei sentään ole mitään salarakkaita, jotka kävisivät päiväkahvilla ukkelin ollessa töissä.

Vielä kesäkuussa kärsimme muurahaisongelmasta, joka sai minut aika usein hermoromahduksen partaalle. Jos keittiön työtasolle oli unohtunut yksikin leivänmurunen, lieden taakse oli lennähtänyt yksikin sinapinsiemen tai mikron alle oli vierinyt puolikas maapähkinä, namipalan ympärillä oli kohta hirveä kuhina. Jopa tekeytymässä oleva jogurtti kelpasi muurahaisille, enkä voinut lopulta pitää jogurttiastiaa keittiössä ollenkaan, kun muurahaiset käyttivät astiaa uima-altaanaan. Muurahaisia tunki keittiöön seinän raoista, pistorasian raoista, kaasupulloletkun aukosta ja kaikista mahdollisista koloista, joita keittiössä vain oli - ja kolojahan intialaisissa asunnoissa on! Tulin ihan fanaattiseksi keittiön siisteyden kanssa, ja tiskirätti kasvoi melkein käteeni kiinni. Jos keittiön piti koko ajan putipuhtaana ja muruttomana, muurahaiset sai pidettyä edes jotenkin kontrollissa. Pienikin lipsahdus kostautui heti.

Kuvasin kerran muurahaisia, jotka yrittivät saada epätoivoisesti yhden sinapinsiemenen tungettua kulkuaukostaan - pistorasian sivuraosta - sisään. (Tämän postauksen kuvat ovat muuten todella epäesteettisiä - pahoittelut siitä. )

Yksi muurahainen yritti ensin yksin (kaveri on jo kyllä tulossa apuun)...

ja sitten kaksi yritti yhdessä.

Lopulta sinapinsiemenen kimpussa ähelsi kolme muurahaista. Typerät otukset eivät tajunneet, että sinapinsiemen oli rakoon liian iso: ei olisi auttanut, vaikka sen kimpussa olisi ollut sata yksilöä.

Mitä ihmettä muurahaiset sinapinsiemenillä edes tekevät? Syövätkö ne niitä? Ovatko muurahaiset niin ahneita, että niille kelpaa mikä tahansa potentiaalisesti syömäkelpoinen?

Nuo keittiön pistorasiat olivat oikein murheenkryynejä, kun niitä ei voinut edes oikein tukkia millään. Yhdestä pistorasiasta teippasin kaikki reunat umpeen ja sitten yritin vielä tukkia katkaisijoiden viereiset kolot pienellä muovirasialla, jonka teippasin tiukasti katkaisijoiden päälle. (Virityksestä tuli samalla myös mielenkiintoinen sisustuselementti - näitä ei mistään Ikeasta saa!)

Auttoiko tämä? No eipä tietenkään! Muurahaiset mahtuvat näköjään tulemaan sisään ihan mielikuvituksellisen pienistä rei'istä. 

Ensi alkuun yritin tappaa muurahaisia myrkkyjauheella, joka toimikin pöytätason reunoissa ja muilla vaakasuorilla pinnoilla oikein hyvin. Mutta entäpä kun kyseessä on pystysuora seinä, jossa jauhe ei mitenkään pysy? Muistelin jonkun lukijan (anteeksi, en muista kenen) suositelleen liitumallista myrkkyä, ja päätin lopulta kokeilla sitä jauheen sijasta. Liidulla kun pystyisi vetämään viiruja pystysuoraan pintaankin.

Murha-ase.

Liitu toimi kuin unelma! Jos vedin liidulla viiruja sen paikan ympärille, joka kuhisi muurahaisia, muutaman minuutin päästä sain pyyhkiä vainajat kasaan. Pistorasioistakaan ei ole muurahaisia sen jälkeen tullut, kun piirsin niiden ympärille liidulla viivat.

Vaikka liidulla pystyi eliminoimaan muurahaiset, muurahaisten sisääntuloa sillä ei voinut kuitenkaan estää. Keittiö piti edelleenkin pitää niin siistinä kuin mahdollista, koska muurahaiset löysivät aina reitit makupalojen luokse. Sittemmin olen käyttänyt muurahaisjahtiin pelkästään liitua ja unohtanut jauheen kokonaan, koska liitu on niin äärettömän tehokas ja siisti keino verrattuna jauheeseen, jota oli aina lopulta sormissakin. Kiitos lukijalle mainiosta vinkistä.

Koska muurahaisista oli kesällä niin kova riesa, olenkin ollut erittäin hämmästynyt, kun Suomesta palattuani en ole muurahaisia keittiössä nähnyt. Leivänmurujakin on saattanut pöydälle unohtua, mutta silti muurahaiset ovat pysyneet poissa. Olen tullut siihen tulokseen, että muurahaisetkin ovat eräänlainen "sesonkituote": niitä on kesällä mutta ei sadekautena. En tiedä, pitääkö tämä oikeasti paikkansa ja mikä ilmiön syy mahtaisi olla, mutta muuta selitystä en keksi. Mikä onni ja autuus, kun ei tarvitse koko ajan kytätä muurahaisia ja niiden kulkureittejä! 

Nyt sadekautena muurahaisten tilalle ovat ilmestyneet toisenlaiset ötökät: hyttyset. Niitä ei onneksi ole kovin paljon, ja niiden kontrollointikin on paljon helpompaa: pitää vain muistaa sulkea ovet ja ikkunat heti, kun aurinko alkaa laskea mailleen. Päiväsaikana hyttysiä ei näy, mutta illalla niistä on aikamoinen riesa, eikä parvekkeella voi olla auringonlaskun jälkeen ollenkaan, ellei ole todella hyvin varustautunut. Intialaiset hyttyset ovat kaiken lisäksi erittäin salakavalia, sillä niiden läsnäoloa ei huomaa ollenkaan. Ne kun eivät inise samalla tavalla kuin suomalaiset hyttyset vaan ovat ihan hiljaisia kavereita. Niiden pistokaan ei nipistä yhtään, joten pureman huomaa vasta siinä vaiheessa, kun sitä alkaa kutista. Yhtenä iltana sisään pääsi yksi hyttynen, jota en saanut listittyä. Katselin myöhemmin pimeässä telkkaria, ja yhtäkkiä huomasin, että vasen käsivarteni kutisi aivan kamalasti. Kun rupesin katsomaan kättäni tarkemmin, huomasin, että siinä oli melkein kymmenen paukamaa. Joku oli nauttinut lihaisan buffetin!

Hyttyset voivat tartuttaa erilaisia viruksia, ja tänäkin sadekautena kaupungista on löytynyt muun muassa denguekuumetta ja malariaa. Itse en osaa näitäkään tauteja pelätä, ja ihmettelenkin aina sitä intoa, millä suomalaiset syövät malarialääkkeitä Intiaan tullessaan. Hyttyset ovat järsineet minut joskus niin pahoin, että naamani on muistuttanut rokkopotilaan naamaa, mutta silti en ole koskaan saanut hyttysistä minkäänlaista tautia.

Tätä kirjoittaessani muistin vielä yhden epäkohdan, josta minulla ei tosin ole aihetta valittaa: sähkökatkokset. Sähköä säännöstellään täällä taas niin ankarasti, että ennalta ilmoitettujen sähkökatkosten lisäksi sähköt saatetaan katkaista ihan yllättäen epämääräisen pitkäksi ajaksi. Esimerkiksi anoppilassa sähköt menivät eräänä päivänä yhdeltä iltapäivällä, ja ne palasivat vasta viiden aikaan illalla (ja tämä on intialaisella mittapuulla vielä lyhyt aika). Siinä kerrostalossa, jossa appivanhemmat asuvat, ei ole edes varageneraattoria, mikä tarkoittaa sitä, että sähkökatkosten aikana edes hissi ei toimi. Kun appivanhemmat asuvat viidennessä kerroksessa, ja anopilla on huonot polvet (mikä on erittäin tavallinen vaiva intialaisilla naisilla!), sähkökatkokset voivat haitata elämää todella pahasti. Asumismukavuuden lisäksi pitkät sähkökatkokset ovat ongelmallisia myös ruoan säilyvyyden kannalta, kun jääkaapin lämpötila nousee, ja pakasteet vuorotellen sulavat ja jäätyvät.

Meidän alueella sähköä säännöstellään niin, että sähköt ovat poissa aamukuudesta aamukahdeksaan ja sitten taas iltapäivällä kahdestatoista kahteen. Minulla ei siltikään ole mitään syytä valittaa asiasta, sillä meidän talossa on varageneraattori, joka tuottaa riittävästi sähköä niin yleisiin tiloihin kuin kotitalouksiinkin. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että kun sähköt menevät, kuluu noin 30 sekuntia, jonka jälkeen varageneraattori menee päälle. Kaikki sähköt palaavat heti tämän jälkeen, joten meillä sähköt ovat poissa vain noin minuutin päivässä. Suurin ongelma meille näissä sähkökatkoksissa onkin lähinnä se, että heräämme joka aamu kuudelta siihen, kun makuuhuoneen kattotuuletin lakkaa humisemasta. Kun tuuletin hiljenee, kaikki kadun äänet alkavat yhtäkkiä kuulua ulkoa yhtä selvästi kuin jos makaisi parvekkeella. Tuuletin peittää kaiken taustamölyn alleen niin mukavasti. 

Edellisessä asunnossamme kaiken kattavaa varageneraattoria ei ollut, ja päivittäiset sähkökatkokset raivostuttivat minua joskus suunnattomasti, kun joutui ohjelmoimaan päivänsä niiden mukaan. Nyt olen alkanut pitää tätä meidän varageneraattorisysteemiä ihan huomaamattani niin itsestäänselvyytenä, että yhtenä aamuna, kun varageneraattori ei mennytkään heti päälle, mietin jo melkein paniikissa aamun aikataulua, kun kaikki sähköä vaativat toimet pitäisi tehdä vasta kahdeksan jälkeen. Suurin paniikin aihe oli se, että en saisi kahvia kuin vasta kahdeksan jälkeen, kun en ollut muistanut ostaa pikakahvia, jota voisi valmistaa kaasullakin. On ongelmia ja ongelmia.

Rumien ötökkäkuvien jälkeen yksi vielä vähän söpömpi ötökkä.

Täällähän vihertää

Pääsin eilen vihdoinkin käymään appivanhempien uudella tontilla, jonka appivanhemmat ostivat jokin aika sitten. Olen käynyt tontilla kerran aiemminkin, mutta tuolloin tontti ei vielä kuulunut appivanhemmille, vaan kävimme vain katselemassa, millainen tontti oli. Kuten jo tuolloin kerroin, tontti on noin 20 kilometriä Hyderabadin kaupungista, lentokentälle menevän moottoritien varrella. Tontille ajaa nopeasti, kun tie on leveä ja hyväkuntoinen.

Motarilla.

Autoriksat mahtuvat paljon paremmin kyytiin, kun ne panee palasiksi!

Tontti itsessään ei ole kyllä mitenkään lähellä moottoritietä, vaan moottoritieltä erkanee pienempi kylätie, jota pitää ajaa vielä ehkä noin viisi kilometria, ennen kuin tullaan tontille. Tien varrella on kauniit maisemat, sillä tie kulkee Himayat Sagar -järven, riisipeltojen, vihannesviljelmien ja aloe vera -puutarhan ohi.

Himayat Sagar -järveä.

Ihmisiä pesemässä pyykkiä järven rannalla.

Kuivaustelineet löytyvät luonnosta!

Järven rannalla oli myös paljon kalastajia, ja kalastusvälineenä näytti olevan ihan perinteinen onki.

Kylvettyjä riisin taimia.

Ikivanha traktori aloe vera -viljelyksillä.

Kun viimeksi ajelin näissä maisemissa, riisipellot olivat tyhjillään, mutta nyt ne loistivat kirkkaan vihreinä. Riisi on Intian tärkein viljelyartikkeli, ja varsinkin täällä etelässä se on myös tärkein peruselintarvike. Tosin luin juuri tämän aamun lehdestä, että tänä satokautena - ensimmäisen kerran sitten vuoden 2009 - Intiassa viljellään puuvillaa enemmän kuin riisiä. (Puuvillapeltoja olen kuvannut täällä.)

Kun riisi tuosta kasvaa, se alkaa ennen pitkää muistuttaa hieman viljan tähkää.

(Nämä riisikuvat ovat arkistoistani vuodelta 2009. Lisää kuvia intialaiselta maaseudulta löytyy vanhan ruokablogini postauksesta.)

Riisinjyvät ovat piilossa ohuen ruskean kuoren sisällä, joka maistuu hieman leseelle. Kun aikoinani maistelin riisiä suoraan pellolta, yllätyin siitä, että riisinjyvä ei ollutkaan ihan kova, vaan hieman pehmeä. Sain kuulla, että riisi ei ollut vielä ihan kypsää; kun riisi kypsyy, jyvä myös kovettuu.

Vaikka appivanhempien tontti ei mikään järvenrantatontti olekaan, järvi on kuitenkin näköetäisyydellä. Järven läheisyys tuo paikkaan jonkinlaisen miellyttävän tunteen, jota en oikein osaa kuvailla. Ehkä se alitajuisesti jollakin tavalla virkistää? 

Tontti oli muuttunut sitten viime näkemän aika paljon, sillä sadekausi oli tehnyt kukkulasta ja ympäröivästä maaseudusta vihreän. Appivanhempien ja muiden naapuritonttien rajapylväät oli isketty tukevasti paikoilleen.

 

Pylväät olivat melkein kaksi metriä korkeat, joten ne ainakin näkyvät kauas!

Tonttien reunaa oli myös raivattu sen verran, että sinne oli tehty tie. 

Tässä kuvanottopaikalla selkäni takana kulkee lähikylään menevä maantie, josta lähtee tämä uusi tie ylös tonteille. Tämän tien varressa on kolme tonttia sillä tavalla, että kylätien reunassa on yksi tontti (tontti, jonka ystäväni perhe osti), sitten keskellä on appivanhempien tontti ja ylimpänä kukkulalla on erään toisen tuttavan tontti. Appivanhempien tontti ei siis ole aivan kukkulan laella, mutta kyllä heidänkin tontiltaan aukeaa hienot näkymät ympäröivälle maaseudulle ja Himayat Sagar -järvelle.

Tie on vasta aivan alkutekijöissään, sillä tämän hiekkatien päälle tehdään vielä asfalttitie, jonka on määrä valmistua parin kolmen viikon sisällä. Tilapäistie oli sen näköinen, että minulle ei olisi tullut mieleenkään yrittää ajaa sitä pitkin ylös mäelle. Se oli täynnä isoja kivenlohkareita, ja pelkäsin, että ne puhkaisisivat kumin. Ukkeli kuitenkin sanoi, että sen kun lähdet ajamaan, kyllä se auto ylös menee!

Puoleenväliin mäkeä pääsimme, mutta sitten auto pysähtyi eikä suostunut enää liikkumaan eteenpäin. Loppumatkan kukkulan laelle saimme sitten kävellä. (Takaisin alas piti tulla peruuttamalla.)

Auto-parka ei jaksanut ihan ylös asti.

Kuvasta näkee, kuinka vihreää maaseudulla nyt on. Näkymää voi verrata kuvaan, jonka otin melkein samasta paikasta kesäkuun alussa, kun kesän aurinko oli paahtanut kaiken kuivaksi.

Kun tontille on saatu kunnon tie, seuraavaksi on tarkoitus raivata tontti tyhjäksi. Sen jälkeen tontille istutetaan puita, ja anoppikin pääsee kasvimaansa kimppuun. Minusta maaperä näyttää hyvin epähedelmälliseltä, ja ihmettelin, täytyykö paikalle tuoda paljonkin multaa, ennen kuin päästään istutushommiin. Sain kuulla, että multaa ei tarvitse tuoda yhtään, vaan kasvit kasvavat tässä maaperässä oikein hyvin. Punainen maaperä on kuulemma erityisen hyvä kasvualusta!

Tontilta jatkoimme lähikylään, joka on sekin näköetäisyyden päässä tontilta. Kylä on kyllä niin perinteinen intialainen pikkukylä kuin vain voi olla. Kaupat ovat lähinnä pieniä sekatavarakauppoja, kirana-kauppoja, joista saa kaikenlaisia perustarvikkeita. Kylän keskellä on kyläneuvoston, gram panchayatin, kokoontumispaikka.

En tiedä, oliko siellä jokin tilaisuus alkamassa, kun ukot istuivat kaiteella odottavan näköisinä.

Kylän kujilla kuljeskeli lehmiä, koiria ja kanoja, ja pyykkejä roikkui siellä sun täällä. Kadut olivat kapeita ja rakennukset monenkirjavia.

Minun valkoinen naamani oli kylässä sen verran omituinen näky, että ihmiset tuijottivat minua melkein suu auki, ja lapset osoittelivat minua sormella ja tirskuivat. Ukkeli totesi minulle, että noiden on parasta tottua sinun naamaasi äkkiä, kun kohta rupeat käymään täällä anopin kanssa kaupoilla.