Joka kuuseen kurkottaa, se parsakaalin ripustaa

Parempien postausideoiden puutteessa ajattelin laittaa sekalaisia kuvia viime päiviltä.

Kävin taas ystävälläni Kouvolassa, ja samalla kävin kuvaamassa iskän rakentamia teollisuushalleja. En ollut ajellut hallien kulmilla pitkään aikaan, ja hieman jännitti, miten aika oli kohdellut halleja, kun niiden rakentamisesta on kuitenkin 30–35 vuotta. Olisivatko hallit hylättyjä ja tyhjillään? 

Olin iloisesti yllättynyt, kun hallit näyttivät olevan edelleen aktiivisessa käytössä. Isoimman hallin edessäkin oli pitkä rivi autoja rakennuksen molemmin puolin. 

Tämä hallisiipi valmistui viimeiseksi, ja tätä minäkin olin rakentamassa, kun olin iskällä välivuotenani töissä. 

En voinut olla tuntematta pientä ylpeyttä siitä, että iskän hallit ovat kestäneet aikaa näin hyvin. Iskähän oli täysin itseoppinut kirvesmies, eikä hän ollut käynyt koulua kuin kolmanteen luokkaan asti. Iskä ei koskaan vähätellyt minua mitenkään siksi, että olin tyttö, vaan hän antoi aina tehdä ja luotti siihen, että osaan. 

Iskällä oli joskus hieman omaperäiset tavat ratkaista ongelmia. Kerrankin hänellä oli lounaaksi pakastimesta otettua makaronilaatikkoa, mutta ongelmana oli, että jäinen makaronilaatikkoköntsä oli liian suuri. Mutta ei hätää: iskällä oli erinomainen valikoima työvälineitä, ja niinpä hän leikkasi makaronilaatikon sirkkelillä kahtia. 

Kerran minulla oli luppoaikaa, ja katselin iskältä leikkausjääminä jääneitä pieniä puupalikoita, joita oli lattialla valtava määrä. Mitähän noista voisi tehdä? Ideoin palikoista itselleni roskakorin, joka on minulla vieläkin. Iskä leikkasi vanerista korille pyöreän pohjan, jonka jälkeen rupesin liimailemaan palikoita kerros kerrokselta, kunnes olin tyytyväinen. 

Ite tein.

Kirjoittelin jo aiemmin Kouvolan Korialle nousevasta Tiktok-datakeskuksesta, ja ajoin taas sen ohi. 

Tontilla ei ollut tapahtunut – minun silmiini – juuri minkäänlaista edistystä. Jäämme seuraamaan tilannetta. 

Maistelimme ystävälläni kuukakkuja, jotka kummipoikani oli saanut vietnamilaiselta kaveriltaan ja joita syödään kuukalenterin mukaisena juhlapäivänä (jäi vähän epäselväksi, että milloin tarkalleen). 

Yksi kakku on suurin piirtein muffinssin kokoinen ja niin painava, että se on todella täyttävää syötävää. Kakkujen täytteenä oli lootuksensiementahnaa, ja kakun keskellä oli – tadaa, munankeltuainen. 

Oli kyllä niin erikoinen makuelämys, että en olekaan vähään aikaan syönyt mitään näin kummallista. Lootuksensiementahna muistutti koostumukseltaan piparitaikinaa, mutta maku oli aika mieto ja muistutti minusta jollakin lailla kurpitsaa (tai sitten halloween vain sekoitti pääni). Munankeltuainen symboloi täysikuuta, ja hieman suolainen keltuainen suorastaan kruunasi tämän makuelämyksen. Ei kuukakku nyt varsinaisesti mitään pahaa ollut, mutta vaatisi kyllä useamman maistelukerran, jotta oppisin syömään noita. Semmoiset tuhat kokeilukertaa saattaisi riittää. 😆 

Kävin vihdoin ja viimein korjauttamassa auton jarrut, jotka olisi pitänyt korjauttaa jo aikapäiviä sitten. Kun kaikki jarrupalat ja -levyt pitää vaihtaa, se tulee niin kalliiksi, että olin viivytellyt asiaa sen takia. Itse asiassa kehnot jarrut olivat syynä siihen, miksi kävin taannoin Tahkolla. Jos jarrut olisivat olleet paremmassa kunnossa, olisin ajanut ainakin Hossaan, ellen pohjoisemmaksikin. Tosin tuumailin, että huonoilla jarruilla on parempi ajaa pitkää matkaa kuin kaupunkiajoa, sillä kaupungissa joutuu jarruttelemaan koko ajan. Naisen logiikalla järkeilin, että mitä vähemmän jarruttelisin, sitä vähemmän jarrut kuluisivat, ja niinpä vedin välillä liikenneympyrätkin suoriksi. 😆

Jarrujen korjaamisessa meni koko päivä, joten oli palattava autoliikkeestä metrolla kotiin odottelemaan. Käytän metroa niin harvoin, että metrolla ajelu on minulle suorastaan eksotiikkaa.

Löysin kuvasta kokonaiset kaksi ihmistä, joiden katse ei ole liimaantunut kännykkään! 

Inhosin nuorena metrolla matkustamista, sillä minua ahdisti se, että metrossa joutui istumaan vastakkain vieraiden ihmisten kanssa. Vastakkain istuttaessa saattoi joutua tuntemattomien ihmisten tuijotuksen kohteeksi, ja itselläkin oli vaikeuksia tietää, minne katsoa, kun yritti vältellä tuijottamasta vastapäistä ihmistä. Ikkunastakaan ei voinut katsella ulos, koska metro kulki suurimman osan ajasta tunnelissa, eikä ikkunasta näkynyt muuta kuin mustaa tunnelin seinää – ja oma heijastus. Metrossa matkustaminen ahdisti minua ihan fobiaksi asti, ja välttelin metroa mahdollisuuksien mukaan. Valitettavasti satuin asumaan silloin Puotilassa, ja ainoa keino tulla kaupunkiin oli metro. Usein luin matkalla kirjaa, mutta sekin ahdisti, koska minusta tuntui, että otsaani oli kirjoitettu kissankokoisin kirjaimin: "minua ahdistaa, ja yritän paeta ahdistustani lukemiseen". 

Kerran minua vastapäätä istui yksi pariskunta, ja mies kommentoi ulkonäköäni naiselle sanoin: "ihan taulapään näköinen". Punastuin ja olisin halunnut vajota maan alle. Miksi miehen oli välttämättä päästettävä nuo sanat suustaan, sitä en tiedä, mutta muistan tuon kommentin varmasti hautaan asti. Tuollaisia asioita ei pitäisi ottaa tosissaan eikä niitä pitäisi kantaa mukanaan koko elämäänsä, mutta koska olen kärsinyt ulkonäöstäni koko elämäni, arvostelu osui todella arkaan paikkaan. 

Tässä kohtaa muistin, että olen kirjoitellutkin rumuudestani joskus blogiini, ja se postaus löytyi täältä. Hauska yhteensattuma on, että postaus on kirjoitettu päivälleen viisi vuotta sitten! Minullahan todettiin silloin blefariitti eli krooninen silmäluomentulehdus, joka alkaa ärhennellä helposti aina näin syksyisin, kun ilma on kuivaa. Onneksi pystyn nykyään sentään olemaan paremmin ilman meikkiä, sillä meikkaaminen ja kuivat silmät ei ole hyvä yhdistelmä. Jos laitan syksyllä silmämeikkiä useampana päivänä peräkkäin, luomi tai luomet alkavat taatusti oireilla. 

Rakastan aikaisia aamukävelyjä varsinkin näin syksyllä, kun on vielä pimeää, ja kävin taas lauantaiaamuna nautiskelemassa kävelystä. Muutaman kuvankin otin. 

Ison Omenan ulkopuolella oli useammatkin hylätyt ostoskärryt. Tähän kärryyn oli jäänyt tyhjä salaattirasia. Mikähän tilanne tähänkin on johtanut?

Ehkä muistattekin, kun kirjoitin aiemmin aasialaisesta pullonkerääjänaisesta, joka norkoilee aina Ison Omenan pullonpalautuspisteen liepeillä. Tämä sama nainen oli jo nyt puoli kuuden jälkeen keräämässä pulloja, ja hänellä näytti olevan jo pari muovikassillista täynnä. Nukkuukohan hän koskaan? 

Matinkylän uimarantaa ohittaessani kiinnostuin metsän keskeltä pilkottavista jouluvaloista. Asiaa oli lähdettävä tutkimaan! 

Metsästä löytyi Matinkylän löylykontti eli sauna, johon voi yhdistää talvella avantokäynnin. Saunan ovi oli auki, sillä saunalla oli jo siivooja. 

Avantouintikoppikin oli jo valmiina laiturilla odottamassa jäisempiä aikoja.

Nokkalan Majakka. 

Haukilahden vesitorni.

Matinkylän paloasema, joka otettiin käyttöön viime vuonna.

Pizza-automaatti.

Jonkin aiemman postauksen yhteydessä tuli puhetta, että Espoossa on pizza-automaatti. Nykyään näitä Fizzoja näyttää olevan jo ympäri eteläistä Suomea, ja jopa Iisalmessa oli Fizza. 

Iisalmen Fizza.

Minulle on ilmestynyt kännykän näyttöön keltainen pystyviiru, ja kävimme ukkelin kanssa kyselemässä puhelinliikkeestä, voisiko asialle tehdä jotain. Ei kuulemma voi, koska 99 prosenttia vastaavanlaisista vioista on käytöstä johtuvia vikoja. Puhelin on siis saattanut pudota, kastua tai likaantua, ja viiru on ilmestynyt näyttöön sen takia. Asialle ei voisi tehdä oikein mitään – ellen sitten haluaisi vaihtaa koko näyttöä – muuta kuin pitää puhelimesta mahdollisimman hyvää huolta, jottei viiruja tulisi lisää. 

Ukkeli ihmetteli, olenko joskus pudottanut puhelimeni, enkä oikein voinut kieltääkään, kun puhelimeni suojakuoren kulmat ovat sen näköiset kuin rotta olisi jyrsinyt niitä. 

Tämän takia suojakuori on minulle välttämätön. 🙈 

Rotasta tuli mieleeni erikoinen löytö Prismasta.  

Eipäs mennä näpelöimään Iittalan tuikkulyhtyjä. 😆

Tapiolan Ainoaan oli ilmestynyt hauska jouluinen pop-up-kauppa, jota kävin tutkiskelemassa. Totesin, että kuusenkoristeet ovat pikkuisen muuttuneet sitten minun lapsuuteni.  

Miten olisivat parsakaalit tai avokadot roikkumassa kuusen oksilla?

Entäpä herkulliset donitsit?

😎

Samppanjapulloja, cocktaillaseja, juustonkänttyjä ja osterilautasia.

Onkohan nykyään enää mitään, mitä kuuseen ei voisi ripustaa? Ekologisinta olisi tietysti kaivaa kaappejaan ja etsiä sieltä aarteita. Jokaiselta löytyy varmasti jotain kuuseen ripustettavaa! Parittomia sukkia, tamponeja, edellispäiväiset spagetinjämät...

Loppuun vielä mielestäni jokseenkin koominen näky marraskuun ensimmäiseltä päivältä. 

Golfkentällä oli vielä täydet tohinat päällä, mutta miksipä ei olisi ollut, kun ei ole vielä lunta. Pelikautta on hyvä venyttää niin pitkälle kuin pystyy. 😆