Väärässä paikassa

Hyvää huomenta sateisesta Espoosta! Jatketaanpa taas kuvahaastetta.  

18. päivä: Jotain vihreää

Korianteria munacurryn päällä.

Korianteri on sellainen yrtti, että se taitaa jakaa mielipiteet aika vahvasti. Tunnen useammankin ihmisen, joka ei voi sietää korianteria, joko tuoreena tai missään muodossa. Äitini on esimerkiksi sellainen, että hän bongaa korianterin maun valmisruoistakin. 

Ostan korianterini aina intialaisesta ruokakaupasta, koska suomalaisten kauppojen korianteri on maultaan huomattavasti miedompaa. Ruukkukorianterin kanssa tulee myös säilyvyysongelma, koska ainakin minulla ruukut tuppaavat rupsahtamaan viimeistään parissa päivässä. Intialainen korianteri säilyy jääkaapissa erinomaisesti kuukaudenkin, kun sen vain säilöö oikein. 

Eli siis tiiviissä metallirasiassa talouspaperin kera. 

19. päivä: Seinällä

Waze näytti aamulla, että Länsiväylän loppupäässä Ruoholahdessa on massiiviset ruuhkat, joten piti lähteä ajamaan kaupunkiin Kehä ykkösen kautta. Se tarjosikin mahdollisuuden kuvata yhden Käpylässä sijaitsevan puutalon seinällä olevat puuhäkkyrät, jotka ovat ihmetyttäneet minua aina. Olen yrittänyt miettiä pääni puhki, mikä virka häkkyröillä on, mutten ole keksinyt. 

Osaako joku muu sanoa, mitä nämä ovat?  

20. päivä: Symmetria

Rautatieaseman katto.

Päivän bonuskuva: 

Tykkään bongailla erikoisia rekisterikilpiä, ja hauskat ja oivaltavat rekkarit ilahduttavat aina. Kaivanpa tähän kännykästä vielä muutaman muunkin rekisterikilven, jotka olen kuvannut joskus aiemmin. 

Tämän auton omistaa varmaankin Pirkko. 😆

21. päivä: Tuntuu kotoisalta

Tulipa kotoisa olo, kun näin kirjastossa palapelin, jota kuka tahansa voi käydä kasaamassa!

Nämä ns. yhteisöpalapelit ovat ilmeisesti nykyään aika yleisiäkin, sillä siskoni laittoi taannoin kuvan Savonlinnan kirjastosta, jossa on myös vastaavanlaisia palapelejä. Olin juuri lähdössä hakemaan äitiä Espooseen ja keksin, että vienpä samalla kierrätykseen aikomani palapelit Savonlinnan kirjastoon. Toki soitin ensin sinne ja kysyin, ottavatko he vastaan lahjoituspalapelejä. En silloin vielä tiennyt, että olisin voinut viedä palapelit lähemmäskin, jottei olisi tarvinnut kuljetella niitä Savonlinnaan asti. 🙈

22. päivä: Jotain mitä odotan 

Jos odottaminen tulkitaan sillä tavalla, että laskee päiviä johonkin tulevaan tapahtumaan tai että haaveilee tapahtumasta jo etukäteen, olen nykyään hyvin huono odottamaan mitään. Mutta olemme suunnitelleet ukkelin kanssa pientä matkaa jonnekin, ja olen ihan innoissani ajatuksesta, että saatan päästä kohta matkalle. 

Mutta koska mitään konkreettista ei ole vielä tiedossa, hypoteettisesti odotan, että...

... pääsisin makaamaan aurinkoon jollekin ihanalle rannalle,

... majoittumaan johonkin kivaan hotelliin,

... kaivamaan rantahiekkaa vaaleanpunaisella lapiolla, 

... siemailemaan drinkkejä rantabaariin, 

... ihastelemaan värikästä paikalliselämää

... ja vain olla möllöttämään.

Olemme miettineet Kreikkaa ja Portugalia, mutta Portugali ei jostain syystä taaskaan innosta, ja Kreikka tuntuu olevan täyteen buukattu syyskuussakin. Luulin, että elokuu on vilkkain matkustuskuukausi Euroopassa, ja olenkin ihmetellyt, miten kaikkialla on niin täyttä vielä syyskuussakin. 

Saa nähdä, mihin lopulta lähdemme – ja lähdemmekö mihinkään. Ei kotona oleminenkaan ole huono vaihtoehto.  

23. päivä: Väärässä paikassa

Kävimme hakemassa ukkelin Amerikasta tulleen kaverin lentokentältä, ja kaveria odotellessamme mietin, että nyt olen kyllä väärässä paikassa. Olisin paljon mieluummin kerrosta ylempänä lähtöaulassa lähdössä itse jonnekin kuin odottelemassa saapuvia lentoja!

Olin väärässä paikassa myös illalla, sillä ystäväperheemme tyttärellä oli ylioppilasjuhlat, ja myös meidät oli kutsuttu juhliin. Kammoan sydänjuuriani myöten sellaisia tapahtumia, joissa naiset ja miehet erkaantuvat omiksi ryhmikseen, ja minä joudun keskelle täysin vierasta intialaisnaisjoukkoa, jonka kanssa pitää sitten yrittää keksiä jotain puhumista. Minulla on pari tällaista kokemusta Intiasta, ja olen traumatisoitunut niistä erittäin pahasti. Pelkäsin joutuvani taas vastaavanlaiseen tilanteeseen, mutta en voinut oikein kieltäytyäkään menemästä juhliin, sillä ystävämme olivat kutsuneet meidät juhliin ihan henkilökohtaisesti, kun olimme pari viikkoa sitten yhdessä ulkona. Toivoin viimeiseen asti, että minulle tulisi vaikkapa kaamea ripuli, joka estäisi lähtöni. Mitään estettä ei kuitenkaan tullut, joten ei auttanut muu kuin mennä juhliin. Vannotin kuitenkin ukkelia, että hänen pitäisi pysyä koko ilta vierelläni. 🙈 Ukkeli oli ihana – ymmärsi tuskani ja lupasi olla jättämättä minua intialaisen naisjoukon armoille. 😆

Ilma oli suosiollinen, joten juhlat olikin siirretty ulkotiloihin takapihalle. Se oli kiva yllätys, sillä ulkotiloissa ahdistaa jostain syystä vähemmän kuin sisällä.  

Kutsua esittäessään ystävämme olivat kertoneet, että "kyseessä olisi vain ihan pieni kokoontuminen", mutta intialaiset tuntien aavistin, että "pieni" ei ole välttämättä niin pieni kuin saattaisin kuvitella. En siis hämmästynyt, kun paikalla oli porukkaa kuin pipoa, tarkemmin sanottuna 60 vierasta. Minä, ukkeli ja se Amerikan-kaveri saavuimme paikalle vasta kuuden maissa, vaikka juhlien aloitusajankohdaksi oli annettu kello 17. Eihän kukaan intialainen saavu yksiinkään juhliin heti ensiminuuteilla. Kyllä pitää olla ainakin tunti myöhässä, mieluiten kaksikin! Noh, saimme kuulla, että olimme viimeiset tulijat ja että meitä oli jo odoteltu, jotta juhlat saataisiin käyntiin. 🙈

Pikkutytöillä oli ykköset päällä.

Ruokaa oli tarjolla valtava määrä, ja mikä hämmästyttävintä: kaikki – kakkuja lukuun ottamatta – oli itse tehtyä. Naiset olivat kuulemma nousseet aamulla neljältä kokkaamaan.

Pani puri.

Tuli vissiin vähän ahnehdittua. 🙈

Loppuillasta siirryimme sisätiloihin, koska oli jo niin viileää. Minä istuin ukkelin ja muiden ukkojen kanssa yhdessä huoneessa, eikä siinä tuntunut olevan kenenkään mielestä mitään ihmeellistä – kaikkein vähiten ukkelin, jonka mielipide onkin ainoa, jolla on minulle väliä. Juhlat olivat hauskat ja onnistuneet, joten olinko sittenkään väärässä paikassa?

24. päivä: Sunnuntaifiilis 

Sunnuntaifiilis oli rento, ja päivä meni minun osaltani ihan kotona chillaillen (mitä nyt kävin pienellä kävelylenkillä).  

Jouduin syömään porkkanakakkuakin, jota olin ostanut edellispäivänä kahvileiväksi sitä Amerikan-kaveria varten.

Bongasin kävelylenkillä tämän keinuhevospoloisen, joka olisi sopinut eilisen haastekuvaksikin, sillä tämä oli todellakin väärässä paikassa. 

Amerikan-kaverin oli määrä jatkaa matkaansa tänään maanantaina Espanjaan, emmekä minä ja ukkeli vielä lauantaina tienneet, missä kaveri yöpyisi – meillä vai sen toisen kaverin luona, jolla oli ne ylioppilasjuhlat. En suuremmin riemastunut ajatuksesta, että kaveri yöpyisi meillä, koska vessa-asiat – ja muutenkin. Kun sitten olimme lähdössä lauantaisiin juhliin, ja näin, että kaverin matkalaukku oli siirtynyt makuuhuoneestamme ulko-oven eteen, riemuitsin hiljaa mielessäni. Näin ei tietenkään saisi sanoa, vaan pitäisi ottaa kaikki vieraat avosydämin vastaan, mutta ei käy kieltäminen, että olin äärimmäisen tyytyväinen. 🙊 Ihanaa, kun saa olla kotonaan vapaasti eikä tarvitse esimerkiksi pukea yöllisellä vessareissulla vaatteita päälleen (tykkään siis nukkua nakkena). 

Katselimme ukkelin kanssa sunnuntaina taas erinäisiä Youtube-pätkiä potentiaalisista matkakohteista.

Tyypin sukat. 😆

25. Sana, joka alkaa b:llä

B-alkuisista sanoista tuli ensin mieleeni blogi, mutta koska blogista on vähän hankala ottaa kuvaa, kuvasin Buddha-patsaan, jonka ostin viime kerralla Intiasta. 

Blogihommelit ovat olleet ajatuksissani viime aikoina siitä syystä, että minusta tuntuu yhä useammin, että tämä blogi ei anna minulle enää oikein mitään, vaan ylläpidän tätä lähinnä tavan tai velvollisuuden vuoksi. Ei ole enää semmoista sisäistä paloa kirjoitella kuin joskus aiemmin oli, ja tiedän, että voisin käyttää kaiken tämän kirjoittamiseen ja kuvaamiseen menevän ajan paljon hyödyllisemminkin. Onneksi on ollut tämä haaste, joka on helpottanut postailua ja pitänyt tahdin edes suhteellisen säännöllisenä. 

Sitäkin olen ihmetellyt, mihin osa lukijoista on kadonnut. En käytä mitään kävijäseurantasivustoja, joten kommentit ovat minulle ainoa osoitus siitä, että joku käy täällä, ja kommenttien perusteella väki näyttää vähentyneen reilusti. Kuulisinkin mielelläni niiltä, jotka vielä käyvät täällä, että mikä blogissani on vialla. Ovatko juttuni liian yksitoikkoisia, tylsiä tai pitkiä, kuvani surkeita vai ärsytänkö jollain lailla (ja miten)? En kaipaa tsemppausta, kehuja tai itsetunnon pönkitystä vaan nimenomaan rehellistä kielteistä palautetta – asiallisuuden rajoissa tietenkin. Olisin hyvin kiitollinen palautteesta, sillä jos tietäisin, missä vika on, voisin ehkä yrittää tehdä asialle jotain.  

Eipä muuta kuin mukavaa elokuun viimeistä viikkoa!