Elämän neljä vaihetta: 1. Uskot joulupukkiin. 2. Et usko joulupukkiin. 3. Olet joulupukki. 4. Näytät joulupukilta.


torstai 18. elokuuta 2022

Munkkeja kalassa

Kesän valopilkku oli matka Viroon ystäväni ja kummipoikani kanssa. Tätä matkaa oli suunniteltu kaksi vuotta, ja nyt pääsimme vihdoin lähtemään. Kuka arvaa, miksi matka ei toteutunut aiemmin? No tietysti siksi, että Itämeri kuivui ja piti odottaa. että mereen saadaan taas vettä, jotta päästään laivalla lahden yli. 😆

Päätimme pitää ajomatkat varsin lyhyinä, mikä oli hyvä päätös monestakin syystä. Huomasin jo neljä vuotta sitten yksin Pohjois-Viroa kierrellessäni, että Virossa ei kannata ahnehtia kilometrejä. Nähtävää riittää taatusti ilman, että tarvitsee ajaa hullun lailla maan laidalta toiseen. Matkamme olikin kaikin puolin onnistunut ja mieleenpainuva, ja autovanhuksemmekin selvisi reissusta kunnialla.

Tässä ajoreittimme kokonaisuudessaan: 

Yöpymispaikkoja oli kolme: ensimmäinen pienessä mökkikylässä Langassa; toinen Pärnussa ja kolmas Rakveressä. 

Mutta pidemmittä puheitta: lähtekäämme matkaan!

Perinteinen laivaanajokuva pitää aina ottaa.

Merimaisemia tässä kuvaillaan.

Lahden ylitys oli hoidettu pikaisesti kahdessa tunnissa M/S Starilla, ja sitten tie olikin auki. 

Türisalun jyrkänteelle on Tallinnasta matkaa vain kolmisenkymmentä kilometriä, ja Türisalun näköalapaikka olikin ensimmäinen pysähdyksemme. Jyrkänne kohoaa merenpinnasta parhaimmillaan 31 metrin korkeuteen, ja olihan reunalta melkoinen pudotus mereen. 

Joskus ajattelen tällaisilta näköalapaikoilta alaspäin kuikkiessani, että mitä jos paikalle sattuisi joku sekopää, joka saisi päähänpiston tulla tyrkkäämään jyrkänteeltä alas. Siinä saisi ihan ilmaisen ilmalennon ja menolipun tuonpuoleiseen vielä kaupan päälle. 

Keilan vesiputous, joka on Viron kolmanneksi suurin vesiputous, sijaitsee hyvin lähellä Türisalua. 

Vesiputouksen sanotaan olevan kuusi metriä korkea ja 60–70 metriä leveä, mutta ei tuo minusta ihan niin leveältä vaikuttanut. Ihmiset kahlailivat vesiputouksen yläpuolella, ja mieli olisi tehnyt mennä itsekin kokeilemaan, mutta sitten mieleen tulivat iilimadot. En kyllä tiedä, viihtyykö iilimato tuollaisessa paikassa, mutta ei tehnyt mieli lähteä testaamaankaan. 

Kävin muuten lapsena äidin kanssa (lue: äidin pakottamana) pesemässä mattoja Kallioniemen rannassa Kymijoella, ja matonpesupaikka oli aina ihan täynnä iilimatoja. Yök!

 Keila-joen rannoilla kulki luontopolku, ja polulle pääsi (hieman natisevaa) riippusiltaa pitkin. 

Keilan kartano.

Keilasta matkamme jatkui Paldiskiin. Näimme matkalla monen monta – ja hyvin vaihtelevassa kunnossa olevaa – kartanoa, ja Kõltsun kartano oli niistä yksi. 

Kartanon pihalle ei päässyt töllistelemään, joten oli tyydyttävä tirskistelemään aidan takaa. Tämä kartano oli puupitsimallinen kartano vuodelta 1893, ja se toimii nykyään koulutus- ja seminaaripaikkana, jonka tiloja voi vuokrata tarpeen mukaan. Kyllähän tuolla parit seminaarit pitäisi!

Tietä Paldiskin niemimaalla.

Viron luonto yllätti monimuotoisuudellaan jo näinkin pienellä Viro-kierroksella, ja oli mielenkiintoista seurata, miten kasvillisuus muuttui meren läheltä sisämaahan päin ajettaessa. Meren lähellä puusto oli varsin lyhytkasvuista ja vänkkyrää, mikä kertoo kai siitä, että puut ovat joutuneet taistelemaan merituulia vastaan.

Olimme luulleet, että Paldiskin niemimaan kärjessä oleva Pakrin majakka menisi kuudelta kiinni, emmekä ehtisi enää näkemään majakkaa sisältä. Ilo olikin ylimmillään, kun huomasimme perille päästyämme, että majakka olisikin kahdeksaan asti auki. 

Pakrin majakka eli viroksi Pakri tuletorn.

Majakassa ei luonnollisestikaan ollut hissiä, ja kun tiedustelin lipunmyyjältä, montako askelmaa ylös olisi, vastaus oli vain epämääräinen "monta".

Ylös sitten!

Olihan se kumminkin lähdettävä yrittämään majakan huipulle, ja jos oikein laskin (ja muistan), askelmia oli 274 kappaletta. Ei siis kovin paljon, kun muistelen esimerkiksi Piedra del Peñolia Kolumbiassa, jonka huipulle oli yli 700 askelmaa. 

Maisemat ylhäällä palkitsivat, kuten korkeilla paikoilla on yleensä tapana tehdä. 

Korkeita olivat jyrkänteet Paldiskissakin. 

Paldiskin kylä näytti hieman ankealta, mutta sieltä löytyi kumminkin semmoinenkin hienous kuin pakettiautomaatti. 

Pistäydyimme ruokakaupassa hakemassa vähän evästä illaksi ja totesimme, että jotkin tuotteet näyttivät olevan ihan Suomen hinnoissa; jotkin taas selvästi Suomen hintatasoa halvempia. 

Madisen kadotettu hautausmaa.

Ensimmäinen yöpymispaikkamme oli Langan kylässä keskellä metsää. 


Mökki oli sinänsä ihan ok mutta minusta tasoonsa nähden kallis. Kaiken lisäksi joko vesi tai viemärit löyhkäsivät aivan järkyttäville, ja melkein piti pitää nenästä kiinni joka kerta, kun laski vettä jostain hanasta. Mökissä oli grillausmahdollisuus, joka piti käyttää hyväkseen, vaikka periaatteessa inhoankin grillausta (ellei sitten joku muu grillaa minulle, ja minun tarvitsee vain syödä 😆). Olen yrittänyt miettiä, miksi grillaaminen on minusta niin ärsyttävää puuhaa, ja kai se liittyy jotenkin kärsivällisyyteen: pitää istua nälkäisenä grillin vieressä vahtimassa, että siinä se ruoka nyt kärventyy – ja on ehkä valmistakin joskus kahden tunnin päästä!

Myös tulien sytyttäminen on ärsyttävää, ja tällä kertaa hermoja kysyttiin erityisen paljon. Mökin vuokraaja oli neuvonut, että jos halusimme grillata, meidän pitäisi tuoda omat hiilet mukanamme. Prismasta olivat kaikki pienet grillihiilipussit loppu, joten ostin grillibrikettejä, kun en viitsinyt ostaa mitään jättisäkkiä hiiliä yhtä grillausta varten. Virhe numero 1. Sitten opiskelin internetistä, että kuinkas se grilli sytytetäänkään, ja törmäsin Akseli Herlevin videoon, jossa Akseli kertoo, ettei käytä grillatessaan sytytysnestettä, koska ei tykkää ajatuksesta yhdistää bensiiniä ruokaan. Bensiini ja makkara ei kuulostanut minunkaan korviini erityisen herkulliselta yhdistelmältä, joten ostin sytytysnesteen sijaan sytytyspaloja. Virhe numero 2. Virhe numero kolme olikin sitten se klassinen, että rupesimme grillaamaan vasta siinä vaiheessa, kun oli jo kiljuva nälkä.

Grillissä on havaittavissa jotain tulen kaltaista.

Kun grilli oli saatu vihdoinkin sytytettyä ja makkaratkin joskus syötyä, edessä oli seuraava ongelma: kuinka grillin saisi sammumaan. Grillissä kun alkoi olla paras hiillos vasta siinä vaiheessa, kun oli aika mennä nukkumaan. Useampikaan ämpärillinen vettä ei saanut grilliä sammumaan, vaan hiilloksella olisi voinut grillata edelleen kokonaisen porsaan. Aamulla grilli tuntui sentään jo kohtalaisen viileältä 😆. 

Rukkipala miehen (ja naisen) tiellä pitää.

Seuraava päivä valkeni aika epävakaisen oloisena, ja autokin piippasi heti lähdön jälkeen varoituksen, että moottoriöljy oli vähissä. Autossamme on ollut öljyn mittatikku jumittuneena paikoilleen jo kohta vuoden päivät, joten öljyjen tarkistaminen ei onnistu, kun se tikku ei lähde edes irti. Olen ratkaissut ongelman niin, että pidän öljypulloa aina mukanani autossa, ja lisään öljyä heti, kun auto ilmoittaa sitä haluavansa. Kommunikaatio pelaa!

Päivän ensimmäinen etappimme oli varttitunnin ajomatkan päässä oleva Ämarin venäläisten lentäjien hautausmaa. Kyseiselle hautausmaalle on haudattu venäläisiä lentäjiä siltä ajalta, kun Viro oli vielä Venäjän vallan alla. Kiinnostavaksi hautausmaan tekee se, että monen haudan hautakivenä toimii lentokoneen peräsiipi (en ole varma suomennoksesta; tail fin). Siipien sanotaan olevan peräisin samoista lentokoneista, joissa kyseiset lentäjät kuolivat, mutta en ole varma väitteen todenperäisyydestä. 

Seuraavaksi oli tarkoitus mennä katsomaan Rummun louhosta, mutta yhtäkkiä rupesi satamaan kaatamalla. Istuimme autossa arpoen, mitä tehdä – jatkaako matkaa ja unohtaa Rummu vai odottaa, että sade joskus loppuisi (taivas oli kauttaaltaan harmaa). Hupailimme siinä miettiessämme Google Kääntäjän ja viron kielen kanssa, ja kappas – sade loppui aivan yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Käänsimme nokan kohti Rummua, joka oli siis niinkin kaukana kuin viiden kilometrin päässä hautausmaasta. 

Olen käynyt Rummussa jo kerran aiemminkin, kaksi vuotta sitten ukkelin kanssa Riiasta palatessamme (postaus siitä täällä). Kirjoitin Rummusta silloin seuraavasti (kiva kun voi kopioida tekstejä vanhoista postauksistaan, niin ei tarvitse keksiä uusia):

"Rummun louhokselta kaivettiin 1930-luvulta lähtien Vasalemman marmoria, ja työvoimana käytettiin viereisen Rummun vankilan (Murru vangla) vankeja. Vuonna 1991, kun Viro itsenäistyi ja neuvostovalta päättyi, vankila suljettiin, ja samalla myös kaivostoiminta loppui. Pumppujen pysähdyttyä pohjavesi nousi nopeasti kaivostunneleihin ja peitti pian alleen myös rakennukset, kaivinkoneet ja muut laitteet. Niin alueelle muodostui kirkasvetinen järvi, joka on nykyään ilmeisen suosittu uimapaikka paikallisten nuorten keskuudessa."

Tunnelma Rummussa oli varsin erilainen kuin edellisellä visiitillä, sillä olimme nyt paikalla heti aamusta, ja oli juuri satanutkin. Auringonottajia ei siis rannalla luonnollisestikaan ollut. Tuhkamäelle kiipeäminen hieman arvelutti, koska sade oli tehnyt rinteen kiinnostavan näköiseksi kiipeilyn kannalta, mutta pakkohan se oli lähteä yrittämään. What goes up must come down.

Tuonne huipulle sitä pitäisi päästä.
Ja kas, täällä sitä ollaan.

Alaspäin tullessa totesin taas, että nelivetoa on helpompi mennä ylämäkeen kuin alamäkeen (mäki on todella jyrkkä, ja välillä on pakko edetä käsiä apuna käyttäen ja alaspäin tullessa perse maata viistäen). 

Padisen luostari oli sekin kivenheiton päässä. Luostarin perustivat sisterssiläismunkit 1300-luvulla. Sisterssiläisten ajatuksena oli, että luostarit tuli perustaa mahdollisimman syrjäisiin paikkoihin, sillä sisterssiläiset halusivat elää eristyksessä muusta maailmasta. Lähellä piti olla myös viljelymaata, sillä tavoitteena oli elää mahdollisimman omavaraista elämää. Padisen luostarin historia tietää kertoa, että luostari omisti 1300-luvulla maata myös Helsingin ja Vantaan alueelta sekä kalastusoikeuden Vantaanjokeen. Munkit taisivat purjehtia M/S Starilla Vantaanjoelle kalastamaan. 😆

Rakennus säilyi luostarina Liivinmaan sotaan (vuoteen 1558) asti, ja sen jälkeen se on toiminut linnoituksena ja asuintiloina. Viime vuosina luostaria on kunnostettu laajasti, ja nyt se on taas avoinna vierailijoille.

Luostarissa oli hyvät vessat. Vaahtosammutinkin oli oven vieressä valmiina.

Luostarin entisiä viljelysmaita.

Luostarin kirkko.

Haapsalun tunnelmallinen merenrantakaupunki oli seuraava etappimme. 

Haapsalun rantapromenadilla oli penkkejä, joissa oli mielenkiintoisia muistolauseita. 

Toki Skypelläkin pitää olla oma penkkinsä.

Kuursaal eli Kaivohuone.

Allika-paviljonki.

Haapsalun ehkä kuuluisin nähtävyys on piispanlinna, joka olikin melkoisen jyhkeä näky. 

Linnassa kiertely ei jostain syystä houkutellut sillä hetkellä minua ja ystävääni, joten jäimme ulos istuskelemaan, kun kummipoika kiersi linnan yksinään. 

Linnaan liittyy tarina Viron kuuluisimmasta kummituksesta, Valkeasta Daamista, jonka hahmo ilmestyy aina elokuun täysikuun iltoina pyöreän kastekappelin ikkunaan. Tätä emme kuitenkaan tienneet (muutoin olisimme saattaneet olla motivoituneempia vierailemaan linnassa), vaan luimme tarinan netistä vasta linnan pihalla:

Keskiaikana naisia ei päästetty linnoihin, mutta eräs tuomioherra rakastui palavasti ja salakuljetti rakastajattarensa linnaan kuoripojaksi naamioituna. Rakastavaiset jäivät kuitenkin ennen pitkää kiinni teostaan, ja rangaistukseksi neito muurattiin elävältä tuomiokirkon seinään ja tuomioherra viskattiin vankityrmään. Tarinan mukaan neidon valitus kuului muurista monta päivää, mutta lopulta valitus lakkasi iäksi. Kerran vuodessa neito kuitenkin ilmestyy valkeana hahmona linnan ikkunaan.

Minusta Haapsalun (ja melkeinpä koko matkamme) kiinnostavin nähtävyys oli kuitenkin Haapsalun rautatieasema.

Rautatieaseman julkisivu ei vielä säväyttänyt, vaikka kaunishan sekin oli. Mutta kun kaarsimme aseman takapuolelle, aseman komeus paljastui. 

Koska Haapsalun kaupunki oli aikoinaan Venäjän tsaarien suosima lomailupaikka, kaupunkiin tarvittiin arvovieraiden vaatimukset täyttävä rautatieasema. Itse Venäjän keisari tuki aseman rakentamista ja auttoi sen toteutuksessa. Haapsalun katettu asemalaituri on pituudeltaan 213,6 metriä, ja pituus vastasi tarkalleen keisarillisen junan pituutta. 

Ensimmäinen juna saapui Haapsalun asemalle vuonna 1904, ja viimeinen lähti sieltä vuonna 1995. Sen jälkeen Haapsaluun ei ole päässyt junalla, kun raiteetkin myytiin pois. Nykyisin asema toimii museona. 

Odotustila.

Ratapihalla oli sympaattisia junanvaunuja ja vetureita, joihin ei kuitenkaan päässyt sisälle (ainakaan meidän vierailuhetkellämme). Tämä jäi harmittamaan aika tavalla, koska olisi ollut ihana päästä fiilistelemään vanhojen junanvaunujen tunnelmaa. 

Hieman Haapsalun ulkopuolella sijaitsi toinen huikea kohde, Ungru Manor, eli Ungrun linnan rauniot. (Kuten huomaatte, tämä matkaseurue rakastaa linnoja ja raunioita. 😅)

Linnan rauniot kohosivat asumattomalla seudulla keskellä peltoa kuin jokin kangastus.

Ungrun linnan tarina kuuluu seuraavasti: 

Kartanonomistajan poika, kreivi Ungern-Sternberg kävi vieraisilla Saksassa Merseburgin linnassa. Kreivi rakastui siellä palavasti linnanherran tyttäreen, joka ei kuitenkaan halunnut lähteä Merseburgin linnasta mihinkään. Tytär oli niin kiintynyt linnaan, että halusi asua siellä koko ikänsä. Mutta kreivi ei luovuttanut, vaan hän keksi, että hän rakennuttaisi Viroon kartanonsa maille linnan, joka olisi tarkka kopio Merseburgin linnasta. Tämä sai linnanherran tyttären sydämen heltymään, ja tämä lupasi mennä kreivin kanssa naimisiin, kun linna olisi valmistunut. 

Kun linnan ulkosivu oli saatu rakennettua ja sisäosien rakentaminen oli meneillään, Saksasta kiiri ikäviä uutisia: tuleva morsian oli kuollut. Ungrun linnan rakentaminen jäi kesken, eikä mennyt kauan, kun itse kreivikin kuoli. Linnalla ei ollut enää omistajaa, joten se on saanut rapistua vuosien saatossa.

Ungrun linna oli jollakin tavalla mykistävä paikka, jossa mielikuvitus lähti välittömästi lentoon. Tuuli humisi puissa, ja surullisen rakkaustarinan saattoi aistia pystyyn jääneiden seinien keskeltä.

Pullapäähänkin täältä olisi päässyt.

Matkamme ei ole vielä edes puolessavälissä, mutta on varmaankin aika lopettaa tältä erää tähän. Postaus matkan jälkipuolelta on tulossa joskus...

😘

28 kommenttia:

  1. Upea matkapostaus! Reitillänne on ollut mielenkiintoisia paikkoja. Postauksestasi saa erinomaisia ideoita reissun suunnitteluun. Odotan jo innolla matkan jälkipuolen postausta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee, ihana kuulla, että jaksoit loppuun asti ja odottelet loppuosaa! <3

      Poista
  2. Kiva päästä kanssasi Viroon, jostain syystä ei ole tullut lähdettyä. Pullapää on kiva nimi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teretulemast Viron reissulle. :-) Virossa on paljon hauskoja paikannimiä! Harmi vaan kun niitä tulee tallennettua niin harvoin kameralle.

      Poista
  3. Kiitos kattavasta ensimmäisestä osasta, joka vahvistaa ajatusta, että haluaisin tehdä tuonne joskus muutaman päivän reissun moottoripyrän kyydissä. Ehkä ensi kesänä...
    Noista jyrkänteistä tuli, ikävä kyllä, mieleen joku videokooste, kun turistit ovat menneet liian reunalle ottamaan selfieitä kohtalokkain seurauksin, yöks.
    Nuo junanvaunut olisin minäkin halunnut nähdä sisältä!
    Hyvää päivää! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viro olisi varmaan ihan mahtava kohde moottoripyörällä kierrettäväksi. Viron paras puoli on minusta juuri se, että maa on niin pieni, ja silti siellä on aivan valtavasti kiinnostavaa katsottavaa.

      Noita ikäviä selfiekuolemia sattuu valitettavasti aina välillä sekä jyrkänteillä ja muuallakin, kun ihmiset saavat päähänsä ikuistaa itsensä mitä kummallisemmissa paikoissa...

      Hih, hyvää päivää sinullekin, tai oikeastaan nyt voisi jo sanoa, että hyvän päivän iltaa! :-D

      Poista
    2. Kiitos! Yötä tällä hetkellä. ;)
      MP:n pyörä olisi oiva reissuväline, koska siinä on tarakka- ja sivulaukut, joihin mahtuisi kaikki tarvittava. Vain (bensa- ym.) rahat puuttuu. Niin ja nyt, jos Roi-reissun jälkeen lähtisi, niin pitäisi mitoittaa reissu perjantai-ilta viiva sunnuntai-ilta ja se voisi olla liian haipakkaa. Ehkä sitten ensi kesänä, jos mahdutaan silloin vielä saman pyörän päälle...

      Poista
    3. Ja nyt jo huomenta. ;-D

      Spontaanit reissut ovat kivoja, mutta toisaalta jos matkan suunnittelee paremmin, ei varmasti jää mitään kiinnostavaa näkemättä. Mä en ole tainnut koskaan edes istua moottoripyörän päällä, joten voin vain kuvitella, miten erilaista moottoripyörällä liikkuminen on kuin autolla. Varmasti vauhdin hurma tulee iholle ihan eri tavalla kuin autossa kököttäessä. Mukavaa matkan odottelua sinulle – toteutui matka sitten milloin tahansa! <3

      Poista
    4. Ja nyt iltapäivää! :D
      Minulle kävisi molemmat vaihtoehdot, paitsi, että tykkäisin varata yöpymispaikat etukäteen. Rakastan istua moottoripyörän kyydissä. Onnistuisikohan se, jos tänään ehdottaisin huomiselle ajelua? Vai olikohan MP:llä jotain sovittua? Pitänee udella...
      Toinen reissu lähenee...
      Hikistä (nihkeä iho) alkavaa viikonloppua!

      Poista
    5. Ja iltaa. :-D

      Hih, kuulostaa siltä, että olet toiminnan nainen. Minä olen kanssa sellainen, että kun jokin idea tulee päähän, se pitäisi saada toteuttaa heti. Odotteleminen on ihan karmeaa, vaikka toisaalta voi olla hyväkin odotella. Esim. juuri siksi, että on paremmin aikaa katsella ja vertailla yöpymispaikkoja. Mä tykkään muuten kanssa varata yöpymispaikat etukäteen. Muuten stressaan koko matkan ajan siitä, että löytyykö seuraavaksi yöksi yöpymispaikkaa vai ei. :-D (En ole ollenkaan telttailijaihmisiä)

      Sain äsken siivottua, ja kyllä oli tosiaan nihkeää puuhaa! Tai ei voi sanoa enää nihkeäksikään, kun hiki valui noroina. No, kohta voi sitten aukaista kaljan, että nestetasapaino säilyy. ;-D

      Kivaa viikonloppua sinullekin! Toivottavasti saat MP:n innostumaan. :-)

      Poista
  4. Hieno road trip teillå😁Virossa, vaikka pieni maa, on kyllä paljon nähtävää, ja olisikin kiva joskus tehdä tuolla jonkinlainen kierros :olen ollut vain Tallinnassa(monta kertaa), js kerran Pärnussa.
    Olips harmillista että mökin vesi haisi kamalalta, huh, ei kyllä kuulosta mukavalta, etenkin kun oli vielä kallis mökkivuokra.
    Hih Rukkileipä🤣
    Muistankin sun edellisen postauksen Rummmusta, ja tuon upesn värisen veden. Kiitos tass kivasta matkareportaasista ja hyvää loppuviikkoa Satu ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kyllä kiva reissu. <3 Terveyden puolestakin sattui parempi viikko, eivätkä vaivat haitanneet menoa juuri ollenkaan.

      Viro on kiva kohde ja kaiken lisäksi vielä niin lähelläkin (Suomea siis; sinullehan matka on pikkuisen pidempi!). Minä haluaisin pitkästä aikaa Tallinnaan oleilemaan, kun edellisestä pidemmästä oleilusta on jo aikaa. Tai eihän siitä taida olla kuin pari vuotta, mutta tuntuu pidemmältä. :-D

      Mä olen pessyt hanavedellä hampaat aina kaikkialla maailmassa, mutta tuolla mökissä oli pakko käyttää pullovettä, kun ei vain kyennyt. :-D

      Kiva että olit matkalla mukana, ja ihanaa loppuviikkoa sinullekin! <3

      Poista
  5. Kiitos Satu ihanasta matkakertomuksesta. Ungrun linna näyttää aivan mielettömän ihanalta paikalta, haluan kyllä ehdottomasti mennä sinne käymään ja Rummuun, josta olin jo viimeksi aivan haltioissani. Haapsalun asemasta tulee mieleen Jurmala (ei yhtä hieno ja suuri, mutta fantastinen tunnelma). Jurmalan juna-asemalla tuntui kuin minut olisi tiputettu jonnekin 1950-luvulle.

    Olen kyllä lukenut postauksiasi, mutta juuri nyt kun lepratauti on iskenyt minuun jo työangstin lisäksi, niin olen ollut todella huono kommentoimaan. Yritän tässä parantua molemmista taudeista.

    Oikein hyvää loppuviikkoa sinulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle, Birgitta, kommentistasi! <3 Tosi ikävä kuulla, että sinulle on annettu nyt isolla kädellä hankaluuksia. :-( Itse asiassa olet ollut mielessänikin, kun luin viimeisimmän postauksesi työstressistä. Sellaista se on tämä blogimaailma – rupeaa miettimään blogikavereidensa elämää ja pohtimaan, että onkohan kaikki hyvin. :-)

      Suosittelen Ungrun linnaa lämpimästi! Linnan paras puoli oli juuri tuo, että se oli niin syrjässä ja luonnon keskellä, että ei tullut sellaista turistirysävaikutelmaa, vaan mielikuvitus sai mennä menojaan. Jurmalassa olen käynyt, ja taisimme käydä Jurmalan juna-asemallakin (todennäköisesti, kun kerran palasimme Jurmasta junalla Riikaan :-D), mutta en muista aseman olleen mitenkään erityinen. Kumma kun ei jäänyt mitään mieleen.

      Mukavaa loppuviikkoa sinullekin! Pidä itsestäsi huolta. <3

      Poista
  6. Mä en oo siis ainoa, joka on varma kahjojen reunaltatyrkkijöiden olemassaolosta. Onneksi ei ole osunut kohdalle.

    Kivoja linnoja ja raunioita ja vanhoja rakennuksia olette kierrelleet. Monesti sitä muidenkin kommentoijien tavoin on miettinyt automatkaa Viroon, vaan kummasti se auto kääntyy sitten aina pohjoiseen ja Lappiin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, onneksi ei tosiaan ole osunut tyrkkijöitä kohdalle! Vaikka tuskin olisin tässä enää kirjoittelemassa, jos olisi. :-D

      Jos pitäisi valita Lapin tai Viron väliltä, niin olisi kyllä vaikea valinta. Voi hyvinkin olla, että minäkin päätyisin Lappiin. Mutta Viro on siinä mielessä helppo kohde, että se on niin lähellä, kun kaiken lisäksi satamakin on nykyään niin lähellä, kävelymatkan päässä. Tosin autolla kun lähtee Viroon, satamassa pitää olla jo tuntia ennen, eikä sataman läheisyys siinä mielessä hirveästi lämmitä.

      Poista
  7. Olipa mielekiintoinen matkapostaus sinulla! Tuollapäin Viroa en ole koskaan käynyt, mutta Haapsaluun tekisi mieli, mutta aina sitä sinne Lappiin vain menee lomalla. Toivottavasti ensi kesänä vähäksi aikaa Tartoon (työajalla), jossa toki olen ollut varmaan kymmenisen kertaa (kun Viro on ollut itsenisenä). Odotan sitten postauksen toista osaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haapsalu oli minulle yllätys siinä mielessä, että se oli yllättävänkin viehättävä paikka. Toki myös aika pieni, joten se on aika nopeasti nähty. Tartossa en ole koskaan käynyt, ja sinne haluaisin ehdottomasti! Muutenkin eteläinen Viro on jäänyt mulle täysin tuntemattomaksi. Seuraavaksi pitäisikin ehkä tehdä Etelä-Viron kierros.

      Mukavaa viikonloppua ja kiva kuulla, että tykkäsit!

      Poista
  8. Ulrika50v.blogspot.com19.8.2022 7.42

    Koko postaus oli tosi mielenkiintoinen, en tiedä mistä kuvasta alottaisin kommentoimaan, joten sanon että kaikki kuvat todella upeita ja katselen suurennuslasin kanssa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Ulrika! Olipa ihana kuulla, että pidit ja kuvatkin kiinnostivat. <3 Iloista viikonloppua!

      Poista
  9. Aaah... siis nautin ja odotan jatkoa! Olen luullut, että Viro on nähty ja käyty - (niin monta futis ja surffausreisua sinne tehty (eripuolille) mutta eipä tein upeista kohteista yhtäkään!! Nostit esille paikkoja, jotka sopisi esim. paku/pyörät compolle.Voi hitsin-pitsi eihän tämä yksi elämä riitä kaikkiin ihanuuksiin joihin tekisi mieli livenä - kiitos siis kattavasta kuvareportaasista ja tavastasi kertoa (nautin suunnattomasti!!) Hih.. iilimato jos toinenkin ollut kintussa kiinni ja niin "iilejä" ne on, et kun kiskot sormilla irti, niin sit ne imee ittensä sormeen-heh heh... Ihanaa että terveyskin päätti pitää taukoa kiukuttelusta reisun ajan - ihan parasta, sitä jatkoonkin!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Repolainen, sydäntä lämmittävästä kommentistasi. <3

      Olipa hauska, että löytyi sinulle uusia kohteita, vaikka olet seikkaillut Virossa ilmeisen paljon! Viro olisi muuten ihan mahtava paikka pyöräillä! Juuri siksi, että etäisyydet ovat pieniä, ja tiet suurimmaksi osaksi aika hyviä, liikennettä on vähän, ja maasto on aika tasaista. Ellei sitten tykkää mäkisestä maastosta. :-D

      Ja se on niin totta, että yksi elämä ei riitä kaiken kiinnostavan näkemiseen ja kokemiseen. Pakko kuoria kermat päältä ja mennä vain niihin paikkoihin, joihin kaikista eniten haluaa. Ja toki sitä saattaa joskus päätyä semmoiseenkin paikkaan, joka ei olekaan niin kiva, mutta sellaiseltakin reissulta oppii paljon.

      Näin oikein silmissäni, miten yrittää kiskoa iilimatoa irti kintusta, ja sitten se jääkin sormeen kiinni. Naurattaisi, jos ei ällöttäisi niin paljon! :-D

      Ihanaa viikonloppua!

      Poista
  10. Ihana matkapostaus! Tosi paljon kiinnostavia kohteita löytyy Virosta.

    Minulla on jäänyt käymättä Rummussa ja nyt pisti tuo kelluva temppuilupuisto pahasti silmään. Siinä meni Rummun hylätty fiilis kokonaan. Perhana olisi pitänyt mennä jo vuosia sitten :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hitto tätä nykyistä Bloggeria. Oli pannut kommenttisi roskasisällöksi. :-/

      Mutta siis joo. Unohdinkin kirjoittaa tuosta temppuilupuistosta, joka ärsytti myös itseäni! Siis onko ollut ihan pakko roudata Rummuunkin tuommoinen?! Kaksi vuotta sitten sitä ei vielä ollut. Silloin oli vain rantatuolit ja rantabaari (ja oisko ollut jotain polkuveneitä tms.; en ole ihan varma), ja mulle jo se bilemeininki oli liikaa tuommoisessa paikassa. Mutta bisnestä on tietty tehtävä ja rahoiksi lyötävä.

      Kivaa viikonlopun jatkoa!

      Poista
  11. Me käytiin pari vuotta sitten Pärnussa, ja Riikassakin, mutta yhtään linnaa en nähnyt. Minulla oli ehkä vääränlaista matkaseuraa. Sinä olet kyllä rohkea kuljettaja! Minä en uskaltaisi ajella missään kotimaan ulkopuolella. Ajattelin sinua Napolissakin, autossa istuessani, että miten ihmeessä sinä pystyit ajamaan siellä Intiassa?? ja oliko teillä nyt alla se sama auto, josta meinasi silloin kerran pudota pohja?
    Tieto ja mielikuvitus lisää aina tuskaa ;) Minusta iilimadot on vähentyneet? Muistan lapsena nähneeni niitä myös mökin uimavedessä. Nyt en ole nähnyt aikoihin.
    Miten ihmeessä te tuonne vuorellekin kömmitte? Minä olisin skipannut.
    Linnat, asema ja Haapsalu ovat näköjään upeaa katsottavaa. Ehkä mekin joskus ajellaan muuallekin, kuin sinne superalkoon ;D No eihän me oikeasti sinne oltu menossa, mutta sattui matkan varrella... ;D
    Grillauksenne olisi pitänyt kyllä saada piilokameraan. Etenkin tuo sammutusvaihe ;D Minäkin inhoan grillaamista. Tosin syy on se, että minulta palaa aina kaikki ja sekin liittyy siihen kärsivällisyyteen ja tuotosten vahtimiseen. Naapuri huuteli kerran, että tarviiko palokuntaa, kun grillasin kanaa. Se taisikin olla viimeinen kerta minulla.
    Jään odottelemaan seuraavaa osiota...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, olipa taas hauska kommentti. Nauratti monessa kohtaa. :-)

      Mutta niinhän se usein menee, että matkalle valikoituu sellaista nähtävää, mikä ihmisiä noin yleisesti ottaen kiinnostaa – tai ainakin sitä, joka suunnittelee matkareitin!

      Nuo ajamisjutut ovat varmaan aika pitkälti tottumuskysymys. Minä olen ajellut jo ihan nuoresta asti (siis siitä lähtien, kun sain kortin) ihan kaikkialla, enkä ole koskaan osannut pelätä auton ratissa mitään. Itse asiassa olen – tai ainakin kuvittelen olevani :-D – parhaimmillani auton ratissa. Jos taas ajaa harvemmin, niin varmasti vieraissa paikoissa ajaminen arveluttaa.

      Ja juu, olihan meillä se sama auto, josta meinasi kerran pudota pohja. :-D Mutta se vika korjattiin, eikä ole kovin todennäköistä, että sama ongelma tulisi uudelleen. Vaikka toki kaikkihan on mahdollista...

      Minulla on ihan samanlainen tunne, että iilimadot ovat vähentyneet. Onkohan ilmastonmuutos purrut niihinkin?

      Rummun mäki oli kyllä tällä kerta erityisen haasteellinen kiivettävä. Eniten pelotti se, että jos vedän lipat alastullessa, niin sitten on vaatteet ihan likaiset. Ja tokihan siinä olisi voinut loukatakin itsensä, mutta sepä ei tullut mieleenkään. :-D

      Hih, meiltä jäi Superalko käymättä. Kaljaa ostin ukkelille (ja itselleni toki :-D) sellaisen keissin, vai mikä se 24 tölkin pakkaus nyt on nimeltään. Joulukalenteri? Luukkuja on kyllä availtu jo ahkeraan, joten joulukalenterista ei ole tässä tapauksessa kyse.

      Minäkin luulen, että grillauksessa olisi saattanut olla ainesta piilokameraan. Miten voikin olla ruoan kypsentäminen niin vaikeaa? Nauratti tuo naapurisi kysymys, että tarvitaanko palokuntaa. :-D Ihana kuulla, että ns. grillimestareita löytyy muualtakin! <3

      Poista
    2. Tuollaisen joulukalenterin myötä vois joku todeta, että oispa joulu ainainen 🎅

      Poista

Kiitos kommentistasi. <3