Sulkiaan säästävä riikinkukko on pelkkä kalkkuna.


sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Ei tästä mitään tule

Nyt eletään taas sellaisia aikoja, että kaipaisin kauppaa, josta saisi vaihtopäitä. Kuvittelin päässeeni vanhoista ajatusmalleistani eroon, mutta jouduin taas toteamaan, että siellä se sama vanha paska muhii korvien välissä edelleen.

Siitä on nyt reilu vuosi, kun vein vaa'an alakerran varastoon ja päätin lopettaa itseni punnitsemisen. En ole käynyt sen jälkeen kertaakaan vaa'alla, enkä ole siis tiennyt painoanikaan reiluun vuoteen. Vuosi on kulunut pääasiassa hyvin, ja olen voinut ja jaksanut yleisesti ottaen varsin hyvin, kun en ole kituutellut missään vaiheessa.

Kesällä - jota siis riitti minun kohdallani syyskuuhun asti - tuli syötyä ja juotua kaikenlaista, minkä seurauksena paino tietysti nousi. Lukemia en tiedä, mutta monet vaatteet - varsinkaan housut - eivät enää mahtuneet päälleni. Vaatteiden kinnaaminen selittyy osittain varmasti silläkin, että joihinkin paikkoihin on tullut lihasta, mutta kyllä sitä läskiäkin on tullut ihan kiitettävästi. Arvelin, että palautuisin taas hoikempaan kuosiin kuin itsestään, kun palaisin kesän jälkeen omaan ruokavaliooni ja säännölliseen liikuntaan.

Perjantaina päätin sitten sovittaa päälleni yksiä housuja, jotka ovat jonkinlainen mittarini. (Ovela painontarkkailija keksii kyllä keinot seurata painoaan: jos vaakaa ei saa käyttää, niin sitten otetaan avuksi esimerkiksi mittanauha ja tietyt vaatteet, joiden pitäisi sopia päälle. Jos ne eivät sovi, se on tietysti hirveän kriisin paikka.) Kuvittelin, että kun olen elellyt nyt tässä pari kuukautta säädyllistä elämää, se näkyisi kropassakin, ja housut solahtaisivat päälle kuin itsestään. Hevonkukkua. Housut kiristivät takapuolesta (mikä selittyy ehkä sillä lihaksella), mutta vatsa tursusi edelleen housunkauluksen ylitse. Itseinhon määrä oli ääretön, ja vaikka kuinka yritin psyykata itseni ajattelemaan asiaa hyvinvoinnin kannalta, se ei oikein onnistunut.

Järkevä ihminen olisi varmasti vain nauranut ajatuksilleen, mutta minulta taisi lentää järki sillä hetkellä ikkunasta ulos. Hetken aikaa mietin, että pitäisikö kaivaa se vaakakin esiin, niin saataisiin kärsimys oikein maksimoitua. Koska peli oli ikään kuin jo menetetty, perjantai-iltana oli sitten hyvä juoda saunan jälkeen kolme lonkeroa ja syödä jäätelö, suklaapatukka sekä vähän sipsejä. Lauantaiaamuna olo olikin sitten kuin lottovoittajalla.

Kaiken lisäksi satuin katselemaan perjantai-iltana vanhoja valokuviani. Törmäsin reilun kahden vuoden takaiseen saunakuvaan, jossa minulla on vain pyyhe ympärilläni.

Naama ei kestänyt päivänvaloa, ja ns. tissitkin melkein näkyivät.

Ensimmäinen ajatukseni kuvan nähdessäni oli, että olenpa ollut surkean näköinen. Käsivarretkin ovatkin pelkkä luuta ja nahkaa. Heti perään ajattelin kuitenkin, että näyttäisin nytkin mieluummin tuollaiselta ruipelolta kuin tuntisin itseni tällaiseksi punkeroksi. Enhän minä nytkään ole lihava millään virallisella mittapuulla, mutta minulla onkin oma mittapuu korvien välissä. Ja sille ei kelpaa mikään.

Löysin myös kuvan viime vuoden kesäkuulta Meksikosta.


Kuvittelin jalkojeni olevan kuvanottohetkellä ihan siedettävän näköiset (jos unohdetaan polvet!), mutta nyt kun katson kuvaa, niin minulla on kyllä ollut melkoiset kananjalat. Eihän minulla ole minkäänlaisia reisilihaksiakaan. Ei ole mikään ihme, että polvikin oireili tuolloin niin herkästi. Ja sitten toisaalta en tiedä, valitsisinko tänään ennemmin tuollaiset kanankoivet vai sen tosiasian, että nuo shortsit tuskin edes mahtuvat nykyään päälleni. (En todellakaan viitsi kokeilla.)

En tiedä, miksi edes kirjoitan tätä kaikkea, kun eihän tämä varsinaisesti mitään auta. On niin ristiriitaista, kun ymmärrän voivani nykyään (sekä henkisesti että fyysisesti) niin paljon paremmin kuin vuosi tai kaksi sitten, ja sitten toisaalta haluaisin kuitenkin palata noihin aikoihin. Järki on toistaiseksi voittanut, mutta en ole vielä tuntenutkaan näin suurta itseinhoa. Syömisvaikeuksista ei taida päästä koskaan kokonaan eroon, vaikka kuinka kuvittelisi päässeensä niistä voitolle. Aina tulee hetkiä, jolloin tekisi mieli antaa vain mennä.

Tunnen itseni nykyään myös niin raihnaiseksi, että minusta tuntuu, että minut saisi kärrätä suoraan Sortti-aseman ongelmajätepisteeseen. Kyynärpääni ei ole edelleenkään parantunut, vaikka olen välttänyt painojen nostelua ja pyrkinyt olemaan rasittamatta kättäni muutenkaan. Vanha selkävaiva on palannut entistä pahempana, eikä siihen tunnu auttavan mikään - ei jooga, ei venyttely, ei seisominen istumisen sijaan eikä varsinkaan lepo. Sekä kyynärpää että selkä kiukuttelevat myös öisin, koska saatan nukkua tietämättäni selkä mutkalla ja käsi huonossa asennossa, ja olo on joskus herätessä aika karmea. No, ainakin tiedän olevani elossa!

Highway to hell?

Selän ja kyynärpään lisäksi myös rinnan seudulla on ollut kipua, jota sitäkin on jatkunut jo aika pitkään. Kivun sijainnin ja laadun perusteella olen diagnosoinut kivun johtuvan jonkinlaisesta vauriosta rintalihaksessa, mutta välillä tulee mieleen, että mitä jos se onkin jotain muuta. Jotain vakavampaa. Perjantaiyönä oli esimerkiksi oikein hyvä miettiä tällaisia, kun lonkerot herättivät minut valvomaan kolmen aikaan yöllä. Ei kai auta kuin mennä lääkäriin, niin loppuu tämäkin spekulointi.

Mutta hei: polvi on sentään ollut suhteellisen kivuton!

Onhan tässä jotain mukavaakin tapahtunut. Ukkeli tuli pyörähtämään Suomessa kolmen kuukauden poissaolon jälkeen, ja oli kiva päästä taas pussailemaan ja halimaan. En ole koskaan ollut mikään erityisen läheisyydenkipeä ihminen (päinvastoin), mutta aika tekee näköjään tehtävänsä. 😆 Ilo jää tosin lyhytaikaiseksi, sillä ukkeli lähtee taas huomenna Etelä-Amerikkaan, mutta onneksi minä olen jo tottunut näihin lähtöihin ja paluisiin.

Ukkelin jälkiruoka Brasserie Kämpissä.

Ukkeli muuten löysi sängyn alta ne ostamani levypainot, jotka olin jemmannut sinne. Ihmettelin, kun hän ei kommentoinut löydöstään millään lailla. Ehkä hän ajatteli, että tiedän, mitä teen. Heh heh.

Tämä oli nyt ehkä vähän ahdistavaa luettavaa, ja pahoitteluni siitä. Tiedän kyllä, että minun "ongelmani" ovat yleismaailmallisesti ajateltuna ihan naurettavia, mutta joskus vähäpätöiset asiat saavat käsittämättömät mittasuhteet.

Vuoden harmaimman päivän ilta.


23 kommenttia:

  1. Voi Satu:(♥ Sinä olet upea juuri tuollaisena kuin olet! Minulla tuli ihan kylmät väreet selkäpiihin kun katsoin tuota sinun saunakuvaa..Tuulen teitä tulkoon iso halaus sinulle♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Päde. Ulkona tuuli ainakin vietävästi, joten eiköhän se halauskin löytänyt perille. <3

      Niinhän se on, että jokainen on hyvä sellaisena kuin on, mutta sitä on joskus vain niin kovin vaikea omalla kohdallaan muistaa ja sisäistää.

      Mukavaa sunnuntaita! <3

      Poista
  2. Jo se, että tunnistaa nämä tunteet ja ajatukset on kehitystä ja niiden purkaminen ulos auttaa. Tässä on varmaankin lumipalloefektinä housujen mahtumattomuus, vanhat kuvat ja tavat, ukkelittomuus, marraskuu, ties mikä aiheuttanut ahdistuspalleron, joka hyökkäsi kalvamaan. Onneksi se lumipallo samalla tavalla sulaa pikkuhiljaa pois ja asia kerrallaan katoaa kalvamasta mieltä.
    Tsemppiä seuraavaan viikkoon ja Päden pajan sanoin muista, että olet upea juuri tuollaisena! (Sitä on välillä itselleen liian tiukkis....)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet varmasti ihan oikeassa, että nämä ajatukset ovat monen eri asian summa. Tällä hetkellä moni asia turhauttaa, mikä varmasti ilmenee siinä, missä vaikeudet minulla yleensäkin ensimmäisenä näkyvät eli syömisessä.

      Toivotaan, että lumipallo sulaa tai vierii ainakin muualle. :-)

      Poista
  3. Minä kun manailen omia ylikilojani ja katselen vanhoja kuvia niin järki sanoo : joo eihän tässä iässä voi painaa yhtä vähän kun nuorena likkana, ....vanhuus ei tule yksin :/
    En tiedä sun kyynerpään diagnoosia mutta mun kyynerpää parani kun otin akupunktuuria siihen puolen vuoden säryn jälkeen :)
    Tää pimeys täälä pohjolassa on kyllä tosi ankeeta......

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen vähän eri mieltä tuosta, että vanhempana ei voisi painaa saman verran kuin nuorempanakin. Ei iän karttuminen tarkoita minusta automaattisesti myös kilojen karttumista, vaan kyllä ihminen voi mahtua samaan vaatekokoon läpi elämänsä. Minä ainakin olen meinannut mahtua, mutta mulla onkin tietysti ajatusmaailma aika viturallaan. :-D

      Minä en ole käynyt kyynärpään takia vielä edes lääkärissä, kun luin Lääkärilehdestä, että suurin osa tenniskyynärpäistä paranee spontaanisti ja että hoidoista ei ole mitään apua. Sitä spontaania parantumista minä olen nyt tässä odotellut. :-/ Kiitos kuitenkin vinkistä! Pistän tuon mieleen.

      Yritetään jaksaa täällä pimeyden keskellä. <3 Neulotaan vaikka värikkäitä sukkia (vaikka mulla neulominenkaan ei ole kyynärpäälle hyväksi). :-)

      Poista
  4. Kuule näissä samoissa ajatuksissa pyöritään täälläkin. Kunnon säännöllistä liikuntaa olen harrastanut herra ties koska ja ruokavalio on ollut jo pitkään mitä sattuu. Olen ostellut monet ruokavalio-treeni ohjelmat netistä, mutta moni on jäänyt läpikäymättä. Pari on ihan onnistunutkin, ja motivaatio on ollut korkealla, tulosta on syntynyt jne mutta sitten on taas palattu entiseen. Nyt suunnittelen jonkinlaista superdieettisimplen ja joogan yhdistelmää...saa nyt nähdä riittääkö motivaatio. Minulla ei muutamasta kilosta enää voikaan puhua (huokaus) vaan hyvin pudottaa 5-8 kiloa.
    No, ihan hyvässä peruskunnossa taidan olla silti edelleen kun tulee käveltyä aika paljon ja vielä mäkisessä maastossa päivittäin. Kipujakaan ei ole liiemmälti missään onneksi.
    Mukavaa sunnuntain jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On se vaan niin väärin, kun kilot karttuvat niin helposti ja huomaamatta, mutta niistä eroon pääseminen on hirveän työn takana. :-( Tietysti eihän niistä tarvitse edes välttämättä päästä eroon, jos on tyytyväinen itseensä minkä painoisena tahansa, mutta itse en koe oloani kotoisaksi, jos painoa on enemmän. Jotenkin se keho ei vain tunnu omalta.

      Minä olen aina kesän tai muun “hälläväliä-kauden” jälkeen ruvennut kitukuurille, jotta olen saanut painoni entisenlaiseksi. Nyt olen yrittänyt olla järkevämpi ja ajatella asiaa myös siltä kannalta, että kroppa saisi kaiken tarvitsemansa joka päivä – proteiinit, hiilarit ja ennen niin kovasti karttelemani rasvatkin. Ajattelin, että kyllä se paino putoaisi näinkin, kun kumminkin liikun aika paljon, enkä syö normaalisti hirveästi mitään herkkujakaan, ja ottaa päähän, kun niin ei ole tapahtunutkaan (ainakaan siinä määrin kuin olisin toivonut).

      Kovasti tsemppiä sinulle! Aurinkoisia päiviä ja iso halaus! <3

      Poista
  5. En mie osaa sanoa mitään viisasta. Omaan silmääni olet ihan sopivan kokoinen ja kaunis ihminen. Olen ihaillut myös aktiivisuuttasi ja rohkeuttasi ja monia taitojasi. Hus hus sinua kalvava mörkö! Kysy vaikka Nallelta, hää on takuulla samaa mieltä kanssani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Airi, tuo mitä sanoit, oli oikein viisasta. Nalle käskee keskittyä pusutteluun ja halimiseen ja kaikkiin muihin elämän hyviin asioihin. ;-)

      Terkkuja Nallelta sekä sinulle että pehmoisille ystäville. <3

      Poista
  6. Niin tutulta kuulostaa Satu. Mullakin on täällä viime aikoina ollut sellainen ällöpaha punkero-olo, joka tulee just siitä, että omat vaatteet kiristää ja ajatukset on jotenkin koko ajan vatsassa. Ei sisällä, vaan niissä makkaroissa, joita tulee etenkin istuessa tämän tästä puristeltua ja inhottua. Eikä siinä todellakaan auta se, että ihan hyvin tietää olevansa ihan normaalin kokoinen (ja juu, mullakin on edelleen sama vaatekoko, enkä ole ajatellut siitä pelkän iän takia ulos kasvaakaan, mutta nyt on vaan vähän vähemmän liikkumavaraa saumoissa :)), vaan se on se oma olo, joka ratkaisee. Ainakin mulla on asiat silloin mallillaan, kun ei tarvi suoda ajatustakaan vatsalleen, vaan se vaan kulkee mukana, eikä tunnu missään..

    Pelkäsin jo, että tuo pyyhekuva on sun nykyinen olomuoto ja siitä huolimatta tunnet olosi paksuksi, mutta onneksi ei niin ollut. Ei olisi enää ollut, mistä ottaa, koska niin ohuelta kuvassa näytät.

    Ja on sulla kyllä mahtavan pitkät sääret! Korostuu sortseissa, joita en enää itse voi, tai paremminkin halua pitää, koska ei vaan enää näytä niin kivalta kuin joskus nuorempana. Sen verran on ikä kumminkin tuonut mukanaaan muutosta lähinnä näkyvinä kiemurtelevien pintaverisuonien muodossa ja koska en niitä tykkää katsella itsekään, säästän itseäni ja muita käyttämällä vähän pidempiä puntteja :)

    Ollaan me kyllä aika hölmöjä molemmat, mutta toisaalta, ehkä mieluummin kuitenkin valitsen tämän kuin sen, että löisin ihan lekkeriksi ja vetäisin joka kohdassa sen kuuluisan keski-ikäkortin perstaskusta.

    Jaa niin. Ihanaa, että pääsitte taas ukkelin kanssa halailemaan <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaatteiden kiristäminen muistuttaa kyllä ikävästi siitä, että ei ole ihan samassa kuosissa kuin joskus aikaisemmin. Minun housuni ovat kaiken lisäksi lähes poikkeuksetta pillifarkkuja tai muuten kapeita housuja, jotka eivät anna yhtään anteeksi. Kesä tuli humputeltua hameissa, jotka mahtuvat aika mukavasti päälle, vaikka kiloja vähän tulisikin, vaikka rupeavathan nekin jossakin vaiheessa väistämättä kiristämään. Tietysti sitä voisi ostaa löysempiä (tai isompia!) vaatteita, mutta ei tee mieli ruveta uusimaan koko vaatevarastoa, kun elättelen toiveita, että vanhatkin mahtuisivat joskus päälle.

      Hyvin sanottu tuo, että asiat ovat silloin mallillaan, kun vatsalle ei tarvi suoda ajatustakaan. Mulla on ihan sama juttu. Askelkin kulkee silloin jotenkin kevyemmin ja mieli on iloisempi. Paljon puhutaan kehopositiivisuudesta ja siitä, että ihmisen pitäisi oppia hyväksymään kehonsa sellaisena kuin se on, mutta kyllä ihminen saa minusta silti pyrkiä muutokseen, jos jokin toinen olotila tuntuu itsestä paremmalta.

      Minusta keski-ikäisyyteen vetoaminen paino- ja terveysasioissa on eräänlaista luovuttamista. En ymmärrä, miksi ihmisen pitäisi lakata huolehtimasta itsestään vain siitä syystä, että tulee johonkin tiettyyn ikään. Mutta ehkä se keski-ikäiskortin esiin vetäminen on paljon helpompaa kuin liikkumaan lähteminen ja terveellinen syöminen. Itse kuitenkin ajattelen niin, että tämän päivän valinnat kantavat pitkälle tulevaisuuteen ja että vanhuudestakin tulee miellyttävämpi kun on pitänyt itsestään huolen, koko elämän ajan. Tietysti ainahan sitä voi sairastua tai vaikka kuollakin, vaikka olisi elänyt miten terveellisesti.

      En ole koskaan pitänyt sääriäni erityisen pitkinä, mutta ehkä ne sitten ovat? Enempi olen ajatellut, että mulla on sellaiset paksut pullajalat. :-D Viime vuoden kesä oli muuten ensimmäinen kesä, kun rohkenin käyttää noin lyhyitä sortseja. Olen aina kärsinyt hirveästi sääristäni, mutta viime kesänä ajattelin, että en jaksa enää välittää.

      Kyllä tässä on halailtu ja pussailtukin. Varmaan koko vuoden edestä. ;-D

      Mukavaa alkavaa viikkoa, Annukka. <3 Näyttäisi tulevan aurinkoisia päiviäkin. :-)

      Poista
  7. Musta tuntuu, että vaadit itseltäsi aika paljon. Mulla on ollut samanlaisia taipumuksia joskus itsellänikin, ja huomaan että kun se ylittää tietyn rajan, alkaa se olla vahingollista itselle. Vaikka järki sanoo muuta, niin tunteillehan ei voi mitään. Pitäisi jotenkin pystyä hellittämään että on ihan ok tussata joskus sohvannurkassa ja juoda kaljaa ja olla harmittelematta kun ei pääse aamulla salille. Se huono omatunto siitä, että tällä vkolla ehdin vain kolmesti salille vaikka päätin meneväni neljästi kuitenkin jatkaa soimaamista, mitenhän sen saisi hiljennettyä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen tosiaan aika ankara itseäni kohtaan, vaikka minun on vähän vaikea tunnistaa sitä. Olen tullut niin sokeaksi omalle käytökselleni ja omille ajatuksilleni. Onneksi liikunnan suhteen en ole enää mitenkään pakkomielteinen, vaan olen löytänyt nyt (ehkä!) sen kultaisen keskitien. Mutta sekin johtuu siitä, että se on ollut pakko löytää noiden vaivojen ja nukkumisvaikeuksien takia. Vielä kun saisi nämä syömisasiat kohdikseen, niin sittenhän tässä olisi elämä mallillaan. ;-)

      Poista
    2. Ai niin ja tuohon viimeiseen piti vielä lisätä se, että minulla on auttanut se, että lakkasin suunnittelemasta liikuntakertoja etukäteen. Ennen saatoin suunnitella viikonkin eteenpäin, että miten minäkin päivänä liikun, mutta nyt päätän vasta kyseisenä päivänä, liikunko ja millä tavalla. Näin ei tarvitse myöskään stressata siitä, jos jokin suunniteltu juttu jää tekemättä. Tämmöinen ei tietysti ole mahdollista, jos pitää sovittaa omat menot muun perheen kanssa yhteen, tai jos osallistuu vaikkapa ryhmätunneille, jotka ovat tiettyinä päivinä ja aikoina, mutta tällaisen "vapaan liikkujan" kohdalla tuo toimii.

      Poista
  8. Hei Satu, täällä on yksi luuseri tanhupallero, joka muistaa kilpatassiajan ja sen, kuinka yritin pitää huolta siitä, että lattarimekko näytti päällä nätiltä. Nykyisin on ollut niin paljon muuta kivaa ajateltavaa, että en ole halunnut vatsamakkaroita niin kamalasti miettiä -vaikka monen mielestä varmaan pitäisi.

    Aikansa kutakin. Jokaisen on varmasti tärkeätä löytää oma hyvä olonsa, on se sitten pilli tai pullero. Ja usko tai älä, aika hyvin luulen ymmärtäväni ajatuksiasi, niin läheltä olen seurannut samankaltaisia juttuja.

    Ihanaa, että sait ukkelisi edes hetkeksi lähelle.
    Voimia viikon alkuun!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa mielenkiintoista kuulla kilpatanssitaustastasi! Vau! Vaikka toisaalta ne ajat ovat olleet varmasti aika rankkoja syömisten ja kunnon kannalta, kun on pitänyt pitää itsensä kaikin puolin kuosissa.

      Minä olen aina rakastanut tanssia, vaikka en ole sitä virallisesti harrastanutkaan. Olen varma, että sisälläni asuu pieni tanssija. Se ei vaan ole koskaan päässyt irti - muuta kuin pikkutunneilla jossain klubilla. :-) Ja nyt en varmaan jaksaisi enää edes valvoa pikkutunneille, eli mun tanssijan urani taitaa olla virallisesti ohi. :-D

      Kiitos, Leena. <3 Kaikkea hyvää viikkoosi!

      Poista
  9. Satu , sä olet niin hyvä just noin:) Minä en ole punninnut itseäni vuosiin, näen vaatteista onko tullut lisää tai mennyt pois.Olin lähes ilman sokeria ja jauhoa viime joulukuusta aina äskeiseen Helsingin reissuuni, jossa söin makeeta, drinksuja ja leipää, ja se kyllä nyt näkyy kiristyneissä housuissa, ja muutenkin vähän huonommassa olossa, eli selvää vaikutusta on kun sokeria mättää yhtäkkiä. Minullahan on myös syömishäiriöhistoriani, mutta nykyään otan painonheilahdukset aika rennosti, ja viime viikolla putsasin kaappejani, ja vein aika monta bleiseriäni kokoa 36 ja 38 kirppikselle, tajuten etten enään koskaan mahdu niihin, enkä oikeastaan haluakaan mahtua; riittää kun mahdun sitä hieman isompiin vaatteisiin. Hyvä että liikunnan suhteen olet löytänyt kultaisen keskitien,kohtuus kaikessa:) Ja ihanaa että ukkeli tuli käymään ,vaikkakin lyhyeksi ajaksi. Oletko ehkä menossa taas Etelä-Amerikkaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Jael. <3 Yritän takoa tuota kallooni, vaikka vaikeaa se on.

      Minä en ole koskaan huomannut sokerin huonontavan oloani, mutta toisaalta en ole koskaan elänytkään ilman sitä. :-) Vaikutuksen huomaisi varmaan vasta silloin, jos olisi pitkän aikaa ilman sokeria ja sitten söisi sitä pitkän tauon jälkeen. Lihan kanssahan on ihan sama juttu. Me syötiin ukkelin kanssa joskus vuosia sitten lähes yksinomaan kasvisruokaa, ja sitten kun vetäisin ravintolassa jonkin pihvin, niin voi hyvänen aika, mikä möykkä mahassa alkoi.

      Ihana kuulla, että pystyt suhtautumaan painoosi nykyään niin rennosti. Ehkä minäkin pystyn vielä jonakin päivänä samaan!

      Kyllä minä olen vähän suunnitellut lähteväni taas Etelä-Amerikkaan. Ihan tarkkaa hetkeä en vielä tiedä, mutta varmasti joskus tässä lähiaikoina.

      Poista
  10. Voi että, nuo on niin tuttuja salakavalia ajatuksia.
    Nyt vaan joka päivä peilin eteen alasti (tai alusvaatteissa tai nyt ees peilin eteen) ja ääneen jotain tyyliin: Olen kaunis ja arvokas ja upea nainen <3 Mitkä sanat nyt vaan itselle suuhun sopii. Ja jos ego/"paino-ongelma" (en voi kirjoittaa syömishäiriö koska en voi sua diagnosoida, mutta mulla se olis syömishäiriö, joka niin puhuis) yrittää työntää erilaista informaatiota niin niille takaisin, että -Turpa kiinni!

    On niin salakavalaa ja vaikeaa se, että mikä on sitä oikeanlaista, tervettä halua olla terve, hyvässä kunnossa ja myös kehollisesti sopivassa painossa (siis niin että on kehollisesti sopivassa painossa itselleen), mutta sitten kun on näitä toisia ajatuksia, mille mikään ei riitä...

    Tsemppiä!

    Olet kaunis ja arvokas ja upea nainen, mahtui ne jotkut housut jalkaan tai ei <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ymmärryksestäsi. <3

      Tuo peilin eteen meneminen ja itselle myönteisten asioiden puhuminen ei ole koskaan ollut oikein minun juttuni, koska se tuntuu jotenkin niin vaivaannuttavalta. Se taas johtuu siitä, että en itse kumminkaan usko sanoihini, vaan tulee sellainen tunne, että kunhan nyt tässä lämpimikseni jotain puhun. On tosin myönnettävä, että en ole tuota koskaan oikein tosissani kokeillutkaan. Ehkä se alkaisi tepsiä, jos vaan sinnikkäästi yrittelisi?

      Syömishäiriöisten ajatusten vaimentaminen on sen sijaan onnistunut oikein hyvin, kun olen pystynyt ajattelemaan ensisijaisesti terveyttäni ja jaksamistani, enkä vain painoani. Mutta nyt tuntuu, että en tiedä löytyykö enää halua vaimentaa ne pirulliset ajatukset. Tuntuisi niin helpolta valita se vanha tuttu tie (eli ruveta kituuttelemaan), kun tietäisin pääseväni sillä haluamaan lopputulokseen. Toisaalta tajuan, että tämä on juuri nyt se paikka, jossa pitäisi tehdä tietoinen valinta, pysyä vahvana, valita se vaikeammalta tuntuva tie, eikä antaa periksi.

      Kiitos, Iive, kommentistasi, ja ihanaa marraskuun jatkoa sinulle! <3

      Poista
  11. Ihan lyhyesti kommentoisin tähän, että olen itsekin ihan samaa mieltä siitä, että painon ei pitäisi nousta 'automaattisesti' vanhenemisen myötä. Mulle on tullut muutamia kiloja lisää sitten keski-iän ja se on ihan ok. Mutta en halua niitä lisää, ja se tarkoittaa omalla kohdallani ruokailuun panostamista=syö riittävästi mutta terveellisesti ja riittävästä liikunnasta huolehtimisesta. Näen asian myös ihan terveydellisenä itsestä huolehtimisesta, koska tiedän että niillä on merkitystä.

    Olet hyvännäköinen juuri tuollaisena kuin olet! :)

    Mukavaa marraskuuta sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama juttu minulla, että painon kurissa pitäminen ja terveellisiin elämäntapoihin pyrkiminen ei ole vain ulkonäöllinen kysymys, vaikka toki se sitäkin on. Meillä on suvussa paljon sydän- ja verisuonisairauksia, ja minullakin on geeneissä niille altistavia tekijöitä. Uskon kuitenkin, että kukaan ei ole perimänsä orja, vaan omaan kohtaloon voi vaikuttaa valinnoillaan yllättävänkin paljon.

      Mukavaa marraskuuta sinullekin! Nautihan Espanjan auringosta meidän muidenkin edestä. :-)

      Poista

Kiitos kommentistasi. <3