Jos mies sanoo tekevänsä jotain, hän kyllä tekee sen. On ihan turha muistutella asiasta puolen vuoden välein.


sunnuntai 19. elokuuta 2018

Jänkhällä jytisee

Olin yöpynyt Korpikartanossa siksi, että pääsisin heti aamusta Lemmenjoen kansallispuistoon. Olin ajatellut patikoida siellä Joenkielisen kierroksen, jonka ei pitänyt olla vaikea, mutta sen pituus hieman epäilytti. Kierroksella oli pituutta joko 16 tai 18 kilometriä (eri lähteet antoivat eri tiedon), ja se saattoi olla polvelleni liikaa, kun oli tullut käveltyä viime aikoina päivittäin. Yhden yksittäisen pitkän lenkin polvi kestäisi, sen tiesin, mutta jatkuvasta samantyyppisestä rasituksesta se ei tykkää. Päätinkin lähteä matkaan taas sillä periaatteella, että kuuntelisin itseäni ja palaisin vaikka takaisin, jos tilanne sitä vaatisi.



Jos olisin saanut toivoa matkalle yhtä aurinkoista päivää, niin se olisi ollut juuri tämä päivä. Olin siis tavattoman iloinen, että aurinko paistoi.

Alkumatka sujui aika kosteassa suomaastossa, jota tuntui riittävän. Joenkielisen kierroksen sanotaan olevan hyvä läpileikkaus Lemmenjoen kansallispuiston maastoon, sillä polun varrella on vähän kaikkea: on metsää, suota, tunturia, puroja ja harjumaastoa.

Kirkasvetinen puro.
Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen polku alkoi vihdoinkin nousta ylös tunturiin.



Rinteessä huomasin, että edelläni kulki mies ja että sain häntä koko ajan kiinni. Tajusin yhtäkkiä, miksi nousut saattavat tuntua minusta varsin rankoilta, vaikka ne olisivat toisten mielestä helppoja. Syy on se, että minun pitää mennä ylämäessäkin niin kovaa. En vain jotenkin osaa mennä eteenpäin hiljakseen kuljeskelemalla, vaan minulla pitää aina olla suurin vaihde päällä. Minun aivoni eivät oikein käsitä sitä, miksi pitäisi mennä hiljaa, jos kerran kovaakin pääsee. Siinähän se hiki sitten lentääkin.

Vihdoin olin noussut niin korkealle, että näin ensimmäisen vilauksen Lemmenjoen laaksosta. Kylläpä se olikin kaunis!

Joenkielisen huippu kohoaa 534 metriin, ja huipulla totutusti tuuli.

Huipulla ei ollut mitään (kotaa tai sen semmoista), joten en viitsinyt olla siellä kauan, vaan läksin laskeutumaan Lemmenjoen puolista rinnettä alas. Olin kiertämässä lenkkiä myötäpäivään, sillä olin lukenut nousun olevan myötäpäivään kierrettäessä helpompi, mutta nyt rinnettä laskeutuessani mietin, että ehkä minun olisi sittenkin kannattanut kiertää lenkki vastapäivään. Nyt lasku oli jyrkempi, ja polvet olivat taas kovilla.

Onneksi näköalat olivat hienot.


Kun rinteeltä oli päässyt alas, oikeastaan koko loppumatka kulki harjumaastossa.


Jossakin raakkui yhtäkkiä varis, ja vasta silloin tajusin, miten hiljaista koko matkan aikana oli ollut. Ei ollut kuulunut mitään muuta kuin tuulen huminaa, kelopuiden natinaa, purojen solinaa ja maan töminää oman askellukseni alla. Olin ottanut kotoa mukaani useammatkin kuulokkeet, jotta voisin kuunnella patikoidessani musiikkia, mutta olisi kyllä synti ja häpeä kuunnella tämän rauhan keskellä tanssimusiikin rytkettä.

Kun vihdoin pääsin takaisin parkkipaikalle, urheilukelloni näytti matkan pituudeksi 16,2 kilometriä. 16 kilometriä oli siis lähempänä oikeaa kuin 18 kilometriä.

Joenkielisen kierros.

Huomasin, että minulla oli aivan valtava nälkä, ja ajoin lounaalle Inariin, museo- ja luontokeskus Siidan Sarritiin. Siidan parkkipaikka oli aivan täynnä, ja Inarissa oli muutenkin vilskettä, mikä johtui varmaankin meneillään olevasta alkuperäiskansojen musiikkitapahtumasta, Ijadis Idjasta. Näin monella naisella värikkään saamelaismekon(?), joka muistutti minusta malliltaan vähän intialaista anarkali-asua.

Vetäisin Sarritissa napaani taas melkoisen määrän ruokaa, ja ostin jälkiruoaksi vielä pullankin. Polveen sattui joka askeleella, mutta olin varautunut siihen, ja kävin laittamassa vessassa polvituen jalkaani. Se helpotti kävelyä huomattavasti.

Olin ajatellut tutustuvani Siidaan, vaikka minulla olikin sellainen tunne, että se ei (museo kun oli) jaksaisi minua hirveästi kiinnostaa. Siida tuntui kuitenkin kuuluvan melkein yleissivistykseen, joten päätin pakottaa itseni museokäyntiin.

Pohjakerroksessa oli näyttely Inarin saamelaismuseon perustajan, Johan Nuorgamin elämästä, ja se oli ihan mielenkiintoinen. Tämän päivän alkuaforismikin on muuten peräisin juuri Johan Nuorgamin suusta, ja se kolahti minuun jostain syystä tosi kovaa. Melkein ei ole koskaan tosi. Tuon voi tulkita monella tavalla, mutta itse tulkitsen sen niin, että on elettävä täysillä. Puolittainen elämä on vain huono korvike. Löytyykö muita tulkintoja?


 
Myös Irene Kangasniemen ja Oda-Liv Koiviston tarinallisia taidekäsitöitä esittelevä näyttely oli mielenkiintoinen. Naiset käyttävät käsitöissään pääosin pohjoisen luonnon materiaaleja, ja arvostan itse valtavasti tuollaista kekseliäisyyttä ja yhteyttä luontoon. Oda-Liv Koivisto on tehnyt myös aivan ihania koruja, ja minun oli aivan pakko ostaa yksi hänen kaulakoruistaan.


Mutta sitten kiinnostukseni herpaantui. En vain jaksanut kiinnostua pysyvän näyttelyn esineistä, vaikka kuinka yritin. Katselin muita museovieraita ja ihmettelin, kuinka he jaksoivat lukea näyttelytaulujen tekstejä niin antaumuksella. Mikä vika minussa on, kun minä en jaksa?

Siirryin suosiolla ulkomuseon puolelle, ja se olikin minulle sitten taas oikea paratiisi. Näytteillä oli muun muassa vanhoja saamelaisia asumuksia, kulkuneuvoja ja pyyntilaitteita.

Kiinnostavimpia olivat minusta vanhat talot, jotka oli siirretty alueelle vuonna 1960 Tirron kylästä. Ne edustavat Inarin talollissaameleista asumismuotoa 1800-luvulta.

Tirron pihapiiriä.






Kaksihuoneinen asuinrakennus, joka on kalustettu siten kuin se oli 1950-luvulla.
Kun suku kasvoi, tarvittiin toinen asuinrakennus, ja rakennettiin kolmihuoneinen asuinrakennus.

Kolmihuoneisen asuinrakennuksen keittiötä.
Näkymä kamariin.
Mielenkiintoinen oli myös Mirhamintupa eli vanha käräjätupa.

Mirhamintupa on perimmäisen Lapin ensimmäisiä oikeuslaitoksia, ja siinä on istuttu oikeutta aina vuoteen 1905 asti. Tuomiot olivat vankila, jalkapuu tai raipparangaistus. Raippoja annettiin tuvan ulkopuolella olevassa nurkkapuun ulkonemassa, johon rangaistava sidottiin käsistä kiinni, ja raipat annettiin paljaan yläruumiin selkäpuolelle.


Vielä lopuksi muutama sekalainen kuva ulkomuseosta.

Kalastajasaamelaisten kalankuivatusjälli, johon mahtui kuivumaan noin 1000 kalaa. Se riitti talveksi koko perheelle.
Kalastajasaamelaisten kalapuura kalojen varastointia varten. Kalat säilyivät viileässä turvekammissa pitkään pilaantumatta.
Kala-aitta. Kalat varastoitiin talveksi erilliseen aittaan, jottei kalan haju tarttunut muihin elintarvikkeisiin.
Lammaspuura, jossa perheen lampaat olivat talvisin.
Liemu eli porolato, jonne kesyimmät porot pääsivät suojaan sääskiltä.

Sitten olikin aika lähteä ajelemaan kohti Saariselkää, josta olin varannut majoituksen. Koska nallekin halusi huiputtaa jotakin, ajoimme Kaunispään huipun kautta.


Eikö olekin kaunis pää?


Kaunispään laella ei ollut rauhasta tietoakaan, sillä siellä oli meneillään jonkinlainen moottoripyöräilijoiden kokoontuminen.


Lähdetään pois.

En ole koskaan pitänyt moottoripyöristä, ja inhoan jo moottoripyörän pärisevää ääntäkin. Nyt olen saanut nauttia siitä kuitenkin oikein kunnolla, sillä koko Saariselkä on moottoripyörän kansoittama. Googletin ja sain selville, että täällä on meneillään Pohjois-Suomen suurin vuosittainen moottoripyörätapahtuma, Jänkhällä Jytisee. Jopas sattui.

Tässä vielä eilisen reitti.

Olin varannut huoneiston Holiday Clubista, ja oli ihana saada hikiset pyykit koneeseen. Saunaankin tietysti menin taas, ja löylyttelin jopa kolmeen otteseen, kun välillä pääsi vilvoittelemaan ulos.


Tuossa sohvalla mie just istun.
Ihmettelin huoneistoon tultuani, kun lusikkalaatikossa ei ollut kuin yksi haarukka. Eikö täällä tosiaankaan ole kuin yksi haarukka? Vastaus löytyi tiskikoneesta.

Tuli oikein kotoisa tunnelma, kun pääsi heti ensimmäiseksi tyhjentämään tiksikonetta.
Minulla oli yksi paikka, jossa olin ajatellut tänään käydä, mutta en tiedä viitsinkö lähteä, sillä ulkona vihmoo vettä ihan kunnolla. 

Mukavaa sunnuntaita!

12 kommenttia:

  1. No nym mää en kyllä enääk kestä! Mun on pakko päästä ens kesänä Suomen lappiin jytisemään. Ei ehkä kuitenkaan moottoripyörällä, mutta muuten.

    Saariselkä ja siellä Kekkosen kansallispuisto oli aikoinaan aika tuttua seutua etenkin talvisin, mutta myös syksyisin on siellä tullut vietettyä lomia vuokramökissä parikymmntä vuotta sitten. Huippukahvilaa poika kutsui karhukahvilaksi, koska ainakin silloin siellä oli täytetty karhu. Miten lienee nykyisin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa jänkhälle. :-) Tuskin tämä minunkaan viimeiseksi reissuksi jää.

      Minäkin kävin tänään Kekkosen kansallispuistossa. Aika pikaisesti tosin, sillä oli ihan kaamea ilma.

      En yhtään osaa sanoa, oliko huipulla karhua. En tullut kiinnittäneeksi asiaan huomiota. Tai olihan siellä yksi karhu, mutta se lähti minun mukanani sieltä pois. ;-)

      Poista
  2. Kiitos mielenkiintoisesta Lapin reissusta; tykkäsin etenkin noista upeista maisemista missä näkyy järviä. PItkän lenkin jaksoit tehdä, ja toivottavasti polvi voi jo paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minunkin maisemasuosikkejani (jos niin voi sanoa) ovat sellaiset, joissa näkyy myös vettä. Toki maisemat ylhäältä tuntureista ovat aina hienot, mutta jokin vedessä tekee niistä vieläkin hienomman. :-)

      Polvi voi ihmeellisen hyvin. En voi käsittää, mutta hyvä niin!

      Poista
  3. Taas uusia paikkoja! Ei ollakaan noita polkuja testattu. (ukkeli täällä polvineen sadattelee sun blogia, kun "saan päähäni uusia kivoja kävelyreittejä") :D
    Isä oli paitsi Kilpisjärvellä, myös Saariselällä oppaana, mutta ei me koskaan olla kummemmin käyty itä-Lapin vaellusreiteillä. En tiedä miksi. Nyt olisi kiva olla useampi päivä vaikka Saariselällä, napata pyörät / pyörä ukkelille ja tutkia tarkemmin sitä seutua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei! Olen pahoillani. :-D:-D

      Minä olen miettinytkin, kuinka tunnet Lapin niin hyvin, mutta se taitaakin johtua isästäsi. :-)

      Saariselkä on varsin kiinnostavaa seutua, ja mielenkiintoisia reittejä olisi paljon. Varmasti täällä on myös hyvät mahdollisuudet pyöräilyyn! Harmittaa, että tänään oli niin surkea ilma, että suunnitelmat vähän romuttuivat, mutta kaikkea ei voi saada.

      Poista
  4. Ööf, toistan itseäni, mutta terkkuja taas Nallelle (ja samalla sinulle). Te olette hyviä löytöretkeilijöitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei haittaa mitään! Nalle ilahtuu aina kovasti terveisistä, ja minä myös! :-) Haleja! <3

      Poista
  5. Pakko tulla viimein kommentoimaan, että hauskoja reissupostauksia, etenkin nämä lappijutut kiinnostaa. Toivottavasti olen itse ensi kesänä siinä kondiksessa, että itsekin noita maisemia pääsisin katsomaan <3 Nyt ei vielä kunto kestä autossa istumista eikä tuollaisten matkojen kävelyä, mutta jospa se siitä! Ainakin näistä sun jutuista saa motivaatiota kuntoutukseen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun tulit kommentoimaan! <3 Minäkin toivon, että pääsisit ensi kesänä nähin samoihin maisemiin. Lappi on kyllä ihana. :-) Tsemppiä kovasti kuntoutukseen! Mie oon hengessä mukana. <3

      P.S. Kannattaa harkita autojunaa, jos vain lastauspaikka osuu jonnekin lähelle. Autojuna maksaa tietysti jonkin verran, mutta niin maksavat bensatkin ja yksi yö hotellissa. Ja voimiakin autojunassa säästää.

      Poista
  6. Lomalta paluun jälkeen olen ahminut sun postaukset Lapista. Mulle Lappi on tuntematonta seutua joten kiitos päivityksistä. Niin kauniita maisemia olet tallentanut tuolta huipulta. Tykkään museoista mutta mulla on sama vika etten jaksa lukea pitkiä sepustuksia, uskoisin sen johtuvan siitä, että olen luonteeltani aika kärsimätön. Sen sijaan kotimuseoissa ja etnografisissa saan aikaa kulumaan vaikka kuinka paljon, nuo 50-luvun talot olivatkin ihan todella mielenkiintoisia. Mulle tuli mieleen isäni mummola, jossa vietin lapsena aikaa, vaikka se olikin astetta kehittyneempi iso maalaistila niin paljon on yhtenäisyyksiäkin. Viime aikoina olen kiinnostunut juuri siitä ajasta kun isäni on kertonut tyttärelleni omasta lapsuudestaan maalla. Kansankulttuuriin liittyvä historia museoissa tuo sen historian niin lähelle itseä että se on musta luonnollinen tie kiinnostua menneisyydestä. Sen sijaan joku potti ilman mitään kiinnepistettä ei vaan kosketa. Ihana muuten tuo sun hotelli ja saunakin vielä! Mukavaa matkanjatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, että olet jaksanut ja tykännyt lukea. <3

      Voi olla, että myös tuo minun museojuttuni johtuu kärsimättömyydestä. Yritin tuolla Siidassa oikein pakottaa itseni lueskelemaan noita juttuja ja katselemaan esineitä ja samalla pohtimaan, miksi se tuntui niin vaikealta. Ainoa mieleen tullut vastaus oli vain, että kun ei kiinnosta.

      Joskus olen miettinyt tosin sitäkin, että tulenkohan tyrmänneeksi mielenkiintoisia paikkoja jo ennalta ihan vain siksi, että ajattelen, että ne eivät kumminkaan kiinnosta minua. Kun eihän sitä oikeasti voi tietää, ennen kuin on kokeillut.

      Ihanaa, että isäsi on kertonut tyttärellesi juttuja omasta lapsuudestaan. Minäkin muistan mamman (äidinäiti) kertomia juttuja, ja kuinka jännittäviltä ne tuntuivatkaan! Harmi kun niin paljon on unohtunut vuosien saatossa. Olisi pitänyt kirjoittaa niitä ylös.

      Ja ihan samoilla linjoilla olen sinun kanssasi tuossa, että jos historiassa ei ole mitään kiinnepistettä, se ei myöskään kiinnosta. Tuntuu jotenkin kivalta, että joku muukin ajattelee samalla lailla. <3

      Poista

Kiitos kommentistasi. <3