Ei niin pientä putkea, ettei reikää keskellä.


maanantai 22. huhtikuuta 2013

Ehkä sitten seuraavassa elämässä

Kun Suomen-vieraani lähti takaisin Suomeen tuossa maaliskuun puolenvälin jälkeen, päätin ruveta taas liikkumaan enemmän, kun olin ollut aika lailla liikkumattomassa tilassa monta kuukautta polveni takia. Suomessa olin kyllä kävellyt, jumppaillut vähän, uinut muutaman kerran ja kokeillut kuntopyöräilyäkin (josta polvi ei kyllä tykännyt hyvää). Kävin Suomessa myös röntgenkuvissa ja fysioterapeutilla, joka antoi hieman jumppaohjeita.

Kun fysioterapeutti ei nähnyt mitään syytä sille, miksi en voisi alkaa taas juosta, aloin kokeilla taas juoksemista, varovasti tosin. Kävelin kaikki ylämäet ja vaihdoin kävelyyn heti, jos polvi tuntui yhtään epämukavalta. Ette voi uskoa, miten iloinen ja onnellinen olin, kun pystyin taas juoksemaan! Juoksu antaa minulle jotain sellaista nautintoa, jota en mistään muualta saa, ja jos en voi juosta, koen itseni jotenkin vajavaiseksi.

Ilo loppui kuitenkin lyhyeen. Muutaman viikon jälkeen polveni oli taas siinä kunnossa, että normaalien arkihommien tekeminenkin alkoi olla vaikeaa, kun polvi jäykistyi ja kipeytyi. Joskus piti raahautua suorinta tietä lähimmälle tuolille istumaan, kun polveen tuli yhtäkkiä niin sietämätön kipu. Polvi koukussa istuminenkin oli taas vaikeaa. Koska polvi oli oireillut kaiken kaikkiaan jo melkein puoli vuotta, päätin, että nyt tämä spekulointi ja pelleily saa riittää: minun on mentävä magneettikuvaukseen, vaikka minulla kuinka olisi ahtaan paikan kammo.

Vietimme ukkelin kanssa lähes koko viime maanantain odotushuoneissa ja vastaanotoilla. Ensin odotimme ortopedin vastaanotolle pääsyä lähes kolme tuntia ja sitten melkein kaksi tuntia magneettikuvaukseen pääsyä. Aika meni kyllä yllättävän nopeasti, vaikka mukaan ei ollut tullut edes kirjaa. Intialaisissa sairaaloissa kun ei tarvitse yksin olla, ja aika kuluu ihmisiä katsellessa.

Jos omat ongelmat tuntuvat ylitsepääsemättömän suurilta, suosittelen viettämään yhden päivän intialaisen sairaalan odotushuoneessa. Siellä näkee nimittäin sellaisia tapauksia, että omat ongelmat alkavat tuntua hyvin pieniltä. Minustakin alkoi tuntua, että minun jalassani ei olekaan oikeastaan mitään ja että voisin lähteä ihan hyvin kotiin. Eräs vanha pappa oli ollut lonkkaleikkauksessa, mutta ruuvi oli jäänyt leikkauksessa löysälle, ja mies pystyi hädin tuskin kävelemään. Ihmisiä työnnettiin pyörätuoleissa ja sairaalasängyissä, ja eräs sairaalasängyllä paikalle tuotu nuori nainen oli selvästikin loukannut jalkansa äkillisesti, koska hän oli lähtenyt liikkeelle yöpaidassaan. Pyörätuoleista käytiin melkein kiistaa, ja jos joku yritti omia pyörätuolin itselleen tarpeettoman pitkäksi aikaa, sairaalan työntekijät kävivät hakemassa tuolin pois.

Auringonlaskut ovat olleet viime päivinä jostain syystä tosi värikkäitä ja komeita.

Odotimme lääkärin vastaanotolle pääsyä kolme tuntia siksi, että lääkäri ei ollut edes tullut vastaanotolleen, vaikka meille oli annettu aika yhdeksitoista. Potilaita lääkärin luokse ohjaavat, tummansinisiin pukuihin pukeutuneet miehet suhasivat edestakaisin potilaiden välillä selittämässä, että lääkäri tulee aivan kohta. Jotkut  potilaat olivat osanneet varautua odotteluun, ja heillä oli mukana kasseittain ruokaa ja muuta mahdollisesti tarpeellista. Lääkärin viipyminen selvisi sitten, kun hän vihdoinkin tuli vastaanotolle: pitkästä takista ja päähineestä päätellen lääkäri tuli paikalle suoraan leikkauksesta.

Lääkäri passitti minut magneettikuvaukseen toiseen sairaalaan, joka on erikoistunut kondromalasiaan ja ruston paksuuden mittaamiseen. Siellä oli ensin ohjelmassa taas odottelua, mutta odotushuone oli onneksi erittäin mukava nahkasohvineen ja aikakauslehtineen, ja olihan niissä ihmisissäkin taas katselemista.

Huoneessa oli muun muassa viiden naisen seurue, josta paikalla oli ensin kaksi naista, ja loput kolme tulivat paikalle myöhemmin, kun magneettikuva oli otettu. Naisten ilmeistä ja pään pyörittelystä saattoi huomata, että kyse oli jostain vakavammasta. Potilas itse itkeskeli ja pari muutakin naista kyynelehtivät. Selvisi, että kuvassa käyneellä naisella oli todettu kasvain, ja nainen oli ahdistunut ja toivoton. Yksi naisista - potilaan miehen sisar - luennoi naiselle, kuinka koskaan ei saa luopua toivosta ja kuinka naisen pitää olla nyt vahva. Perheessä oli häät tulossa ihan lähiaikoina, joten sairaus oli todettu pahimpaan mahdolliseen aikaan. "Kuinka me pysymme vahvoina häissä, jos sinä olet luovuttanut?", käly kysyi. Kaikki odotushuoneessa olijat seurasivat tilannetta myötätuntoinen ilme naamallaan. 

Vaikka minulla on pahanlaatuinen ahtaan paikan kammo, olin kai niin kyllästynyt monen kuukauden epätietoisuuteen, että päätin olla pelkäämättä ja mennä kuvausputkeen mukisematta. Ensin piti kuitenkin jättää kaikki metalliesineet kaappiin talletukseen, koska metalliesineet saattavat tempautua kuvauksessa irti tai lämmetä ja aiheuttaa palovammoja. Pelkoani helpotti myös se, että minun ei tarvinnut mennä putkeen kokonaan, vaan pää saattoi jäädä laitteen ulkopuolelle. Onneksi olen käynyt magneettikuvauksessa (sellaisessa avomallisessa laitteessa) kerran aiemmin Suomessa, koska muuten olisin kyllä pelännyt laitteesta lähteviä ääniä. Pumpulia korviin vain, ja kyllä se siitä!

Pelkoa suuremmaksi ongelmaksi muodostui lopulta se, että kuvauksen aikana ei saanut liikkua yhtään. Kuvaus kesti ehkä puolisen tuntia, ja on kyllä ihan käsittämättömän vaikea maata tuo aika täysin liikkumatta, kun edes sormia ei saa heiluttaa. Mitä enemmän ajattelin, että nyt en saa liikkua yhtään, sitä pidemmiltä minuutit tuntuivat. Olin todella helpottunut, kun jostakin kuului radiologin ääni, joka ilmoitti, että nyt on enää viisi minuuttia jäljellä.

Pian sen jälkeen rupesin ihmettelemään, kun rintakehääni kuumotti. Siinä samassa muistin, että minulla oli päällä rintaliivit, joissa oli metallinen kaarituki! Aloin melkein kirkua, että pysäyttäkää kone, minulla on metallia päällä, mutta sain itseni pakotettua olemaan hiljaa ja liikkumatta, kun kuvaus oli kuitenkin jo loppusuoralla. Jos nyt tärvelisin kaiken liikkumalla, joutuisin aloittamaan kuvauksen taas ihan kokonaan alusta. Jos aika oli kulunut siihen asti hitaasti, niin viimeiset minuutit suorastaan matelivat! Mitä enemmän ajattelin rintakehäni kuumotusta, sitä enemmän sitä kuumotti.

Pari päivää myöhemmin lääkärin vastaanotolla selvisi, että minulla todellakin on kondromalasia (polven rustonpehmentymä) ja että nivelkierukkani on kulunut. Nämä olivat lääkärin mielestä kuitenkin ihan normaaleja juttuja, joita ei tarvitse murehtia. Lääkäri ei tuntunut alkuunkaan ymmärtävän, kuinka paljon vaiva elämääni pahimmillaan rajoitti, enkä minäkään jaksanut enää lopulta edes yrittää selittää. Lääkkeeksi sain nivelten kuntoon vaikuttavaa ravintolisää sekä ohjeeksi välttää portaita, ylämäkiä, epätasaisella maastolla kävelyä ja kyykkyjä. Reisilihaksia pitää myös muistaa jumpata säännöllisesti.

Nyt näyttää siis uhkaavasti siltä, että minun juoksuni on juostu, ainakin tämän elämän osalta. Pystyn toki juoksemaan, mutta kannattaako se, jos olen sen jälkeen monta viikkoa aika lailla toimintakyvytön? En halua ajatella koko asiaa sen tarkemmin, koska kun rupesin sitä yhtenä päivänä oikein ajattelemaan, itkin niin katkerasti, että itkulle ei meinannut tulla loppua. Nyt olen siis taas lähtöruudussa ja yritän aloittaa varovaisen liikkumisen tuolijumpasta tai jostain yhtä muusta älyvapaasta "liikunnasta". Ukkelin Amerikassa asuva lääkäriserkku katsoo vielä kuviani jonkun alalle erikoistuneen kollegansa kanssa, mutta tuskin hekään mitään ihmeratkaisua löytävät. Eiköhän tämä ollut tässä.

Kuu näkyy Intiassa ihan eri asennossa kuin Suomessa.

Eilen kävimme appivanhempien kanssa yhdessä oikein peri-intialaisessa ravintolassa syömässä.Tarjolla oli lounas seisovasta pöydästä, ja senhän taas tietää, miten minulle siellä kävi: silmät olivat suuremmat kuin vatsalaukku. Appivanhempia tämä huvitti suuresti, ja appiukko totesi, että ruokaa ei saisi jättää noin paljon lautaselle. "Jos jättää ruokaa syömättä, niin seuraavassa elämässä saa kärsiä nälkää."

Eikö ole ihanat astiat?

Söimme niin raskaan lounaan, että kotona ei tehnyt pitkään aikaan mieli mitään syötävää, mutta illalla viiden maissa rupesi tekemään mieli kahvia. Kun menin keittiöön laittamaan kahvia tulemaan, huomasin, että kaasuliedessä paloi liekki. Säikähdin hirveästi, sillä en ollut koskenut kaasulieteen koko päivänä. Pikaisen kyselykierroksen tuloksena selvisi, että ukkeli oli nähtävästi unohtanut lieden päälle, kun hän teki teetä - yhdentoista aikaan aamupäivällä! Kaasuliesi oli siis ollut yksinään päällä kuusi tuntia putkeen; myös silloin, kun me istuimme ravintolassa syömässä.


P.S. Vaihdoin blogin taustakuvan ja muutin vähän asetuksia, kun halusin saada kuvat mahtumaan vähän isompina blogiin. Jos ette tykkää uudesta ulkoasusta, niin antakaahan palautetta, niin vaihdan vanhan takaisin. Smiley

42 kommenttia:

  1. Polvivaivat on inhottavia, mun miehellä oli käsipallon peluusta polvi niin vammainen, että jopa leikattiin ja vaivaa edelleenkin aina esimerkiksi vuoren rinnettä alas tullessa. Ortopedini sanoi, että juokseminen on myrkkyä polville.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juokseminen taitaa tosiaan olla myrkkyä polville, ainakin jos on taipumusta polvivaivoihin (meillä on suvussa nivelvaivoja). Eikä auta vaikka olisi kuinka hyvät kengät. :-( Yksi ortopedi kysyi multa kerran, että miksi ihmeessä pitää juosta ja vasaroida niveliä.

      Poista
  2. Voi harmi. Mutta koska optimismi on ikuinen vaivani, sanon sitten seuravaksi, että onneksi sinulla on toimivat kädet, toimiva toinen polvi ja monta muuta ruumiinosaa, jotka ovat täydessä tehossa. Ja terävä pää, joka suoltaa meille tällaisia kivoja tekstejä luettavaksi. Ja onnikin myötä, kun kaasuliesi siellä vain lepatti itsekseen, eikä polttanut koko taloa.

    Ja koska tiedän olevani ärsyttävä näiden hyvien puolien etsimisessä, niin lohduttaudu sillä, että minulta meni lauantaina selkä, enkä pysty kyykkimään, nostamaan enkä elämään täysin normaalisti. Luulen tosin, että se on ohimenevää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen useimmiten optimisti, mutta sitten joskus iskee synkistely- ja itsesäälihetki, eikä siinä silloin paljon optimismit auta. :-) Mutta on kai vain yritettävä löytää muita iloa tuottavia asioita (syöminen?) juoksemisen tilalle. Jos luopuu jostain, niin ehkä se antaa myös tilaa jollekin uudelle?

      Toivottavasti saat selkäsi pian kuntoon!

      Poista
  3. Polvet ja selka! Ne kiusaa niin monella. Olen tosi onnellinen etta itsellani ovat ok. Selka valilla varottelee, ja otan vakavasti nama varoitukset.
    Kai sinun pitaa vaan suosiolla totutella muihin liikuntamuotoihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varoitukset kannattaa kyllä ehdottomasti ottaa vakavasti. Minullakin polvi joskus vähän turpoili lenkin tai pitkän seisomisen jälkeen, mutta en pitänyt sitä minään. Olisi ehkä kannattanut?

      Intiassa taitaa lähes jokainen nainen kärsiä ennemmin tai myöhemmin polvivaivoista. Se johtuu kai useimmiten ylipainosta, runsaasta keittiössä seisomisesta ja liikunnan puutteesta.

      Toivottavasti saat olla jatkossakin ilman vaivoja!

      Poista
    2. Onko siella paljon lihavia ihmisia/naisia? Jotenkin ei luulisi. Mutta ehka varakkaammissa piireissa onkin.

      Poista
    3. Juu, intialaiset eivät ole ihan niin pieniä, siroja ja hoikkia kuin voisi kuvitella, vaan totuus on ainakin nykyaikana ihan toinen. Luin taannoin, että Hyderabadissa joka toinen nainen on ylipainoinen, ja sen kyllä uskoo ihan ihmisiä katsomallakin. Jo ihan nuorissakin on paljon paino-ongelmaisia. Köyhimmillä ei yleensä näytä ylipainoa olevan (arvattavista syistä), vaan paino-ongelmat taitavat koskea enemmänkin keskiluokkaa, jolla on rahaa mässätä ja vapaa-aikaa istua kotona (hieman kärjistetysti sanoen). Miehet ovat usein vatsakkaita, mutta sellaista suoranaista lihavuutta miehissä on vähemmän.

      Paino-ongelmia seuraavat sitten muun muassa polviongelmat ja diabetes, joka on täällä oikein kansansairaus.

      Poista
  4. Tosi ikävä kuulla. Toivottavasti ajan kanssa keksit ja löydät sinulle sopivia "oikeitakin" liikuntamuotoja! :D

    ihana tuo kuu muuten, en tiennyt että se näkyy eri päin eri puolella maailmaa!

    Ja onneksi ei tapahtunut kaasun kanssa mitään...minuakin pelottaa välillä kun meillä on kaasu täällä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ei sitä tuolijumppaa kyllä kovin kauan jaksa. :-D

      Minä olen aina ihmetellyt tuota kuun asentoa, mutta nyt terästäydyin ja kävin vähän googlettamassa. Kuu ilmeisesti näyttäytyy tuossa asennossa täällä siksi, että täällä ollaan lähempänä päiväntasaajaa kuin esim. Suomessa.

      Kaasun kanssa saa kyllä olla varovainen, eikä se sovi kovin hajamielisille ihmisille. :-) Anoppi on käräyttänyt lähiaikoina riisit pari kertaa pohjaan, kun on mennyt katselemaan telkkaria ja kuvitellut laittaneensa levyn pois päältä... Kerran hän kävi myös lentokentällä (oli poissa kotoa pari tuntia) ja oli unohtanut liekin palamaan. Ajattelin silloin, että huh huh, mutta nyt ei ole vara sanoa enää mitään. :-D

      Poista
    2. Karma pitääkin hauskaa kustannuksellamme, yleensä se moka mistä toista kovasti arvostelee onkin sitten se moka jonka itse seuraavaksi tekee ;-)

      Poista
    3. Niinpä! Ja huvittaa tämä jalkakin, kun silloin lokakuussa ennen sitä automatkaa, joka nämä kaikki ongelmat laukaisi, oikein mainostin, kuinka olen superihminen, joka jaksaa mitä vaan. Ja tässä sitä nyt sitten ollaan! :-D

      Poista
  5. Moi! Olen viettänyt monen monta päivää blogisi parissa sen löydettyäni ja lukeminen on yhä kesken sähkökatkojen ja netun jumimisen takia. Haluan kuitenkin sanoa kiitos tässä välissä päästessäni seikkailemaan Intiaan ja saadessani ideoita myös omaan blogiini. Asun kolmatta vuotta Zimbabwessa zimbabwelaisen mieheni kanssa ja kun nyt olen saanut netin toimimaan edes puhelimessa, on bloggaaminenkin aktivoitunut.

    Ikävä kuulla, että polven tarina päättyi tähän. Itsekin pidän juoksemisesta, vieläpä aamuvarhain kun se täälläkin olisi mukavinta, mutta kun en ole aamulla mikaan sosiaalisin olento, varsinkaan juostessa, niin on taas jäänyt. Kaikkiahan kiinnostaa juokseva valkonaama ja kuulumiset on vaihdettava. Päivällä kylla tykkään jutella ihmisten kanssa. Yleensä valkoiset eivät täällä mustille juuri puhu, kun itse taas koen, että ihmisiähän täällä kaikki ollaan, niin miksen juttelisi. Sehän on parasta! (Paitsi juuri herättyä.. :D)

    -Chido

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa! Ihan loistavaa, että löysit tänne ja jätit viestinkin! Minun pitääkin nyt heti tulla tutustumaan sinun blogiisi, kun mun Zimbabwe-tietämykseni on tasan nolla. :-D

      Minä olen käynyt juoksemassa täällä sellaisessa puistossa, jossa on vaan pelkästään muitakin kuntoilijoita. En uskalla edes yrittää juosta teiden varsilla, kun pelkään kulkukoiria - ne kun kiinnostuvat välittömästi juoksevasta ihmisestä. En halua saada äkäistä koiraa kantapäähäni kiinni. :-D

      Ei siinä kyllä lenkki varmaan kovin sutjakkaasti etene, jos kaikki ovat kyselemässä kuulumisia. ;-)

      Poista
  6. Voi miten ikävä juttu. Ymmärrän että harmittaa, jos joutuu juoksemisen lopettamaan, vaikka järki sanookin että pitää olla onnellinen siitä että on kuitenkin terve ja pystyy muulla tavalla liikkumaan. Minullakin on jalkavaivaa (nilkka), joka välillä estää juoksemisen kokonaan. Minustakin juokseminen on tosi hauskaa ja oikeastaan ainoa liikuntamuoto josta tykkään. Vielä yritän sinnitellä enkä ole keksinyt uutta lajia, joka sopisi kropalleni paremmin. Uimisesta sanovat, että se olisi hyvä nivelille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juoksu on minullekin se kaikista omin ja mieluisin liikuntamuoto. Kun vielä laittaa hyvää musiikkia soittimeen, niin avot. :-) Ja tosiaan järjellä ymmärrän, että ei maailma tähän kaadu ja että voin etsiä muitakin liikuntamuotoja, mutta joskus se järjen ääni häviää jonnekin. ;-)

      Minä tosiaan kokeilin Suomessa uimista, mutta ei sekään oikein tuntunut hyvältä polvelle. Uimisen jälkeen istuttiin taas jääpussi polven päällä. :-) Ehkä se potkuliike oli polvelle pahasta? Nilkalle uiminen voisi olla hyväkin liikuntamuoto.

      Täällä Intiassa en halua mennä uimaan, kun olen kuullut, että uima-altaat eivät aina ole ihan hygieenisimmästä päästä ja että sieltä saattaa saada jonkin tulehduksen kaupan päälle. Ei oikein kiinnosta semmoiset kaupanpäälliset. :-D

      Toivottavasti löydät juoksun tilalle jonkin toisen kivan lajin, jos juoksusta täytyy luopua. Pyöräilykin olisi varmaan nilkkaa vähän rasittava laji?

      Poista
  7. Ikävää kun joutuu luopumaan jostakin itselleen tärkeästä jutusta, mutta kyllä sen tilalle voi sitten löytää muuta (pakostakin). Minä mietin kyllä vieläkin, millä voisi vahvistaa reisilihaksia kun ei kyykkiminenkään ole sallittua ja vähän on liikkeitä jotka eivät polvia kuluttaisi. Vesijuoksu (ei jalat pohjassa) tekee aika hyvää..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle lääkäri neuvoi ihan sellaisia perusliikkeitä, että istutaan tuolilla ja siitä ojennetaan jalat suoriksi. Jalkoja pidetään suorina kymmenen sekuntia ja sitten lasketaan taas jalat maahan. Tätä toistetaan aluksi kymmenen sarjoissa (4-5 kertaa päivässä - joo, tosi tylsää) ja sitten kasvatetaan määrää, kun lihakset ovat vahvistuneet.

      Toinen liike on sellainen, että istutaan jalat suorina edessä (esim. lattialla) ja jännitetään reisilihasten avulla jalka suoraksi niin, että kantapää nousee maasta. Näitä toistetaan sama määrä kuin edellisiä ja pidetään lihaksia jännittyneenä myöskin sen 10 sekuntia. Olen kyllä huomannut, että nämä auttavat ja vahvistavat lihaksia, jos vaan viitsisi tehdä liikkeitä tarpeeksi usein. :-)

      Poista
  8. Ihan kiva uusi ulkonäkö
    Voi tuota sun polveasi,olen pahoillani.En itsekään voi kauheasti juosta ,sillä omissa polvissani on kulumia.Entä pikainen kävely,kestääkö polvesi sellaista.Tykkään myös juosta,mutta astmani saa minut helposti hengästymään,lääkkeestä huolimatta,joten ei siitä paljon mitään tule.
    Rupesin kyllä nauramaan kun tajusit että rintsikoissa oli metallia ja kauhistuit,vaikka se ei takuulla ollut mikään hauska tilanne.
    Onko muuten Intiassa julkista terveydenhuoltoa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole oikein vielä kokeillut pikaista kävelemista sillä lailla pitempää matkaa, vaikka minun oikeastaan piti ruveta juurikin kävelemään eikä juoksemaan. Mutta kun se kävely oli niin helpon tuntuista, rupesin "järkeilemään", että hölkkä ei oikeastaan ole kovin kaukana nopeasta kävelystä, ja kun se fyssarikin oli sanonut, että voi juosta, niin mitäs tässä sitten kävelemään... Seuraavaksi meinaan kokeilla ihan oikeasti vain sitä kävelyä.:-)

      Intiassa on kyllä julkinen terveydenhuolto, mutta julkiset sairaalat ovat niin kauheita paikkoja, ettei niihin mene kukaan, joka vain pystyy menemään muualle. Julkisista sairaaloista saattaa puuttua tutkimuslaitteet, lääkkeet ja joskus lääkäritkin, ja sairaalasta lähtiessä saattaa olla sairaampi kuin sinne mennessä.

      Juu, silloin ei rintsikat paljon naurattaneet, vaikka nyt naurattaakin. :-D

      Poista
    2. Ahaa,monet sanoivat Venezuelassa että jos pitää mennä sairaalaan niin voi olla ettei sieltä enään tule ulos....mutta ei kai nekään noin onnettomia olleet...

      Poista
    3. En tiedä venezuelalaisten sairaaloiden tasoa, mutta kyllä Intian julkisen puolen sairaalat voivat olla aika kauheita. Tämä on tietysti kuulo- ja lukupuhetta, kun en ole sellaisessa itse koskaan käynyt - ei toivottavasti tarvitse mennäkään!

      Poista
  9. Näitä arkesi asioita ulkomailla on niin mukava lukea koska ne ovat niin erilaisia. Ketään ei varmasti kiinnostaisi lukea mitä itse näen esimerkiksi s-marketin aulassa odotellessa kun ystävä maksaa ostoksensa :)

    Terveysvaivoista saat sympatiani. On äärimmäisen turhauttavaa kun tajuaa oman kehonsa fyysiset esteet. Että vaikka miten haluaisi, ei onnistu. Ikinä. Ehkä tosiaan sitten seuraavassa elämässä. :/

    Kenties ajan kanssa löydät jonkin toisen harrastuksen jossa voit saada samantapaisia ihanuuden hetkiä. Oma heikko kohtani ovat nilkat, minun pitää kävellessäkin aina muistaa jossain aivojeni takaosassa olla varovainen ja epätasaisella alustalla kuten metsässä kävely vaatii tositarkkuutta ettei edessä taas ole jonkinlainen murtuma. Kauhean hankalia nämä fyysiset kehot :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, S-marketissa saattaa itse asiassa nähdä joskus hyvinkin mielenkiintoisia asioita. Minä näin kerran, kun Kati Nappa osti ainakin 20 pakettia yhtä ja samaa tuotetta (en muista enää, mitä se oli), ja heti lähti mielikuvitus liikkeelle, että mikähän koekeittiö hänellä on nyt käynnistymässä. :-D

      Pitää ruveta etsimään sitä toista potentiaalista lempiurheilulajia, mutta aika monessa lajissa, josta voisin tykätä, tarvitaan paljon polvia. Jopa pilateksessa ja joogassa (joista en pidä) tarvitaan polvia, kun pitää taivutella jne.

      Jotenkin sitä ajattelisi niin, että kun on kuitenkin vielä suhteellisen nuori, niin kehokin olisi priimakunnossa, mutta eihän se niin mene. Olen myös yrittänyt ajatella tätä niin, että kun minäkin olen ollut sellainen kauhea kouhottaja liikunnan suhteen, niin ehkä minä tarvitsin tämän opetuksen, että säästyn joltain vieläkin pahemmalta.

      Kiitos sympatiasta. <3

      Poista
  10. Ihana raikas uusi blogipohja!
    Voi ei tiedän niin tunteen, itselläni on aivan samantyylistä taistelua oikeanpuoleisen polven ja nilkan kanssa.Suurimpana syynä välilevynpullistuma( plus fibromyalgia) säteili jalkaan ja sitä särkenyt noin 2 vuotta, nyt säryt muuttunut hermosäryiksi jalkatärisee,liikkuu,suonet pumppaavat tahtomatta ja kohtauksen jälkeen jalka roikkuu kuin sijoiltaan.Sitten huomenna saattaa ola parempi päivä taas, suomessa olisi tarkoitus mennä myös mangneettikuvaan, mitä vihaan.
    Voin vaan kuvitella minkälaisen paniikkikohtauksen olisin itse saanut polttavat rintaliivit päällä.Itsestäni tuntui kuin ks.mangneetti olisi rikkonut kaikki energiat ja olin hyvin kiukkuinenkin viime selkärankakuvan jälkeen..
    Itse ajatellut löytää pehmeämpiä liikunta muotoja rakastan kunnon painojen kanssa heilumista, mutta liikaa liikkeitä mitä keho ja jalat eivät siedä.
    Uiminen taitaa olla ihan paras vaihtoehto itselleni.'
    Kiukuttaa varmasti kun tuntee itsensä nuoeksi,energiseksi ja sitten sattuman,perinnöllisyyden tms syystä kroppa sanoo itseään irti jo näillä meikäläisten vuosilla..
    Kuin esim oma isäni60 reenaa päivittäin ja monipuolisesti kuten kaksikymppisenä..Olin muuten anopilla viikonloppu kylässä ja mentiin eilen kanssa buffetlounaalle :D
    <3 voimia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva jos tykkäät. :-) Raikkautta lähinnä hainkin, kun se aiempi alkoi tuntua niin tunkkaiselta. :-)

      Voi kamalaa, mitä oireita - ja kun sinäkin tykkäät vielä harrastaa liikuntaa. On se kumma tosiaan, että jotkut mennä porskuttavat vielä vanhanakin maratoneja, ja joillekin elo on jo nuorempana vaikeaa. Se juuri minuakin on suututtanut, kun tunnen itseni nuoreksi ja jaksavaksi, ja sitten kinttu sanookin ykskaks olevansa oikeastaan jo 60 vuotta vanha ja tahtovansa vain köpötellä.

      Mulla on uimiseen sellainen viha-viha -suhde – saan kyllä itseni altaaseen, mutta pelkästään pakottamalla. Tykkään kyllä uimisesta sinällään, mutta se kaikki oheissälä – vaatteiden riisuminen/pukeminen, suihku, meikkien kanssa räveltäminen, tukan kuivaaminen – on se, mitä inhoan, puhumattakaan liian täydestä uima-altaasta, jossa ei pysty uimaan kunnolla vaan jossa saa jatkuvasti puikkelehtia ja väistellä. Mulle liikunnan pitää olla helppoa, ja jos pitää varta vasten pakata kamat ja oikein lähteä jonnekin sitä harrastamaan, niin taitaa sohva kutsua. :-)

      Sunnuntai on vissiin sitten yleinen buffa-päivä joka puolella maailmaa. :-)

      Jaksamista sinullekin. <3

      Poista
  11. Voi polvea. On kurjaa joutua luopumaan rakkaasta harrastuksesta.

    Meillä näkyy kuu muuten tuollaisena samanlaisena väärinpäin kallellaan olevana sirppinä, ja Jamaikalla samoin. Jotenkin hassua miten se edelleen kaikkien näitten vuosien jälkeenkin edelleen pistää silmään vähän erikoisena ilmiönä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kurjaa on, mutta ehkäpä tilalle löytyy jotain muuta yhtä kivaa. Toivottavasti.

      Minustakin tuntuu, että en ikinä totu kuuhun tuolla lailla hymyilevänä. Kai se johtuu siitä, kun on suurimman osan elämäänsä katsellut kuuta toisenlaisessa asennossa.

      Poista
  12. Meilla on kaasuhellassa ainakin semmonen turvajuttu etta jos liekki jostain syysta sammuu (esim tuuli) niin kaasun virtaus pysahtyy muutamassa sekunnissa. Olen sen testannutkin, puhalsin liekin sammuksiin ja tosiaan se toimi. Siina on joku lampoa mittaava osa, ja jos ei ole kuuma niin sulkee kaasun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuohan on näppärä; en ole koskaan kuullutkaan tuommoisesta! Meillä taisikin olla onni onnettomuudessa, että liedessä paloi koko ajan liekki, koska jos kaasu olisi vain vuotanut huomaamatta ilmaan, ei olisi tarvinnut kuin laittaa katkaisimesta valot päälle, niin koko kämppä olisi lentänyt taivaan tuuliin.

      Poista
  13. Ja meilla kuu nakyy semmosena vinona sirppina. Ei ihan niin kuin teilla mutta kuitenkin kallellaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilmeisesti kuu sitten kääntyy aina vain enemmän kallelleen, mitä lähemmäs päiväntasaajaa mennään. Olisi mielenkiintoista tietää, kääntyykö kuunsirppi päivätasaajan eteläpuolella vielä niin, että se näkyy sellaisena sateenvarjon mallisena.

      Poista
    2. Pitääpä tarkkailla sirppitilannetta taalla eteläpuolella, kun en nyt äkkiseltään muista miten päin se siellä killuu.

      -Chido

      Poista
    3. Ai niin, Zimbabwe tosiaan on siellä päiväntasaajan eteläpuolella! Kiva jos viitsit tarkistaa. :-)

      Poista
  14. Voi raukkaa! Voin vain kuvitella miten hirveää tuon täytyy olla, oman jutun menettäminen. Vaikka sama hirveyshän on tietysti meillä kaikilla eläjillä edessä ja yhä uudelleen, eli että rakkaista on luovuttava, olivatpa rakkaat sitten ihmisiä, esineitä, ruumiinjäseniä tai harrastuksia. Se muistuttaa meitä ikuisuuden etsimisen tärkeydestä.

    Intialaiset (niin kuin myös mauritiuslaiset) sairaalat ja terveyskeskukset ovat kyllä kiehtovia paikkoja juuri tuon tarkkailumahdollisuuden vuoksi. Muistan kun oma tyttäreni vietiin kuumeilun takia Intiassa sairaalaan, ei hänellä mitään vakavaa ollut, mutta viereisellä pedilläpä oli, sille tuotiin vanha mies elvytykseen, yrittivät saada sydämen toimimaan ja hengityksen kulkemaan, kunnes kuului enää piiiiiiiip... Kesken kaiken elvytystä sentään vetivät verhon miehen ja meidän väliin. Otaksun että todistimme siinä silloin viisivuotiaan lapseni kanssa miehen kuolemaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikki on väliaikaista, niinhän se on. Itseltäni ei löydy uskoa ikuisuuteen, mutta jos löytyisi, se voisi helpottaa monessakin asiassa.

      Koskaan ei kyllä tiedä, millaisen näytelmän keskelle intialaisessa sairaalassa joutuu. Tuo teidän tapaus oli kyllä aika kamala - minua tuo olisi varmaan vaivannut vielä monta päivää.

      Ihmettelin aikoinaan sitäkin, että miksi sairaalaankin pitää tuoda puoli sukua mukana, mutta nyt tiedän jo paremmin. Siellä tarvitaan henkistä tukea ja joku, joka taistelee lääkärille pääsyn puolesta, kun joku yrittää aina etuilla. :-/

      Poista
  15. Mä usein käyn lukemassa nämä postauksesi moneen otteeseen ennen kuin kommentoin. Kun yleensä mulle tulee aina hirveästi sanottavaa, enkä yleensä ehdi sitä kaikkea kirjoittaa ensivierailulla, joten en kirjoita mitään. Mutta nyt yritän tiivistää:
    - Uusi ulkoasu on minustakin hyvä ja raikas.
    - Ikävä homma polven kanssa, toivottavasti löydät juoksun sijaan jonkun toisen, polviystävällisemmän lajin.
    - Mulla ei ole erityistä ahtaanpaikankammoa, mutta olisin varmaan saanut paniikkikohtauksen, jos olisin hokannut kuumottavat kaarituet kesken magneettikuvauksen. :D Ja tuo käskystä paikoillaan pysyminen on kyllä ihan mahdotonta. Röntgenkuvien ottaminen on jo mulle haastavaa. :D Mm. tästä syystä en ole vielä päätynyt silmäleikkaukseen. Mieti nyt, siinä pitää maata hievahtamatta hereillä, kun joku leikkaa silmääsi! D:
    - Upeat astiat! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, saahan sitä useamminkin käydä lukemassa. :-)

      Herran jestas, en kyllä ikinä voisi mennä tuommoiseen silmäleikkaukseen, että pitää olla hievahtamatta paikoillaan. Pelkkä ajatuskin on jo niin karmea, että melkein alkaa pyörryttää! :-D Röntgeneissä ja magneeteissa menee korkeintaan (kai) kuvat vain pieleen, jos liikkuu, mutta en uskalla edes ajatella, mitä siinä silmäleikkauksessa voisi käydä...

      Kun katselin tuota astiakuvaa, tajusin, että meillä on Suomessa samanlainen lautasjuttu, mutta kullanvärisenä. Se toimii siellä kynttilänalustana ja se on ostettu - tadaa, Indiskasta! :-D

      Poista
  16. Ulkoasusta... minä taidan olla se ainoa soraääni ja harmillinen vastarannankiiski, mutta tämä blogi on mielestäni niin lämmin (sekä trooppisten koordinaattiensa että sisällön ja tunnelman puolesta) että nuo kylmät siniset johtavat lukijaa aivan harhaan. Maisema tuo mieleeni Suomen sellaisena päivänä jona olen pukeutunut liian keveästi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No voi harmi, ettet tykkää. Puolustuksena voin sanoa, että tuo taustakuva on otettu Karimnagarissa yhdellä padolla, Intiassa kuitenkin siis. :-) Varmaan itse kaipaan vähän viileyttä juuri nyt, ja siksi tuo taustakuva puhutteli.

      Ehkäpä vaihdan sen toiseen vähän läpimämpään sitten, kun olen saanut vähän sitä viileyttä tänne. :-)

      Poista
  17. Tsemppiä liikunnan aloittelun kanssa. Kuulostaa todella ikävältä, mutta toivotaan, että löydät vielä jonkun urheilulajin, johon polven puolesta kykenet ja joka tuottaa samanlaista hyvää oloa kuin juoksu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. <3 Olen miettinyt, että mitenköhän olisi nyrkkeily. Tosin joutuuhan siinäkin polvet joustamaan, mutta ainakaan se ei olisi polville yhtä rasittavaa kuin juokseminen. Ja varmasti tykkäisin. :-D

      Poista