Ehtoolla laiskat virkoo, rutilaiskat lauantaina.


torstai 19. toukokuuta 2011

Blondin valituksia

Muutama sunnuntai sitten olin pienellä huviajelulla ja päädyin NTR-puutarhaan ja NTR-muistomerkille. Autolla ajamista sunnuntaisin voi jo kutsuakin huviajeluksi, sillä liikennettä on silloin suhteellisen vähän eikä koko aika ei mene autossa istumiseen.

NTR Memorial on pystytetty vuonna 1999 Andhra Pradeshin entisen pääministerin Nandamuri Taraka Rama Raon kunniaksi. Muistomerkkiä ympäröi ihan kiva puutarha, johon voisi kuvitella saavansa kävellä ihan noin vain. Tämä ei kuitenkaan onnistu, sillä kengät pitää jättää muistomerkin ja puutarhan ulkopuolelle ja kävellä polttavilla kivikäytävillä paljain jaloin.


Koska aurinko paahtoi täydeltä terältä, minun piti tehdä välillä tuskaisia syrjähyppyjä nurmikolle, kun jalkapohjat tuntuivat grillaantuvan siihen paikkaan. En tiedä, mistä materiaalista intialaiset jalkapohjat on tehty, kun intialaisilla ei tuntunut tällaisia ongelmia olevan.



Muistomerkki ja sinne johtava kaarikäytävä, joka on peitetty punaisella matolla.

Koska oli sunnuntai, se tarkoitti sitä, että intialaisetkin olivat lähteneet joukoittain sunnuntaipäivää viettämään. Tämä puolestaan tarkoitti sitä, että minun rauhani oli vähän pilalla: olin kuin joku julkimo, joka yritti epätoivoisesti sulautua aurinkolaseineen väkijoukkoon, epäonnistuen siinä totaalisesti. Minua kuvattiin muka-salaa kännykkäkameroilla ja ihan luvan kanssa kameroilla, ja sain muutenkin olla uteliaiden tuijotusten ja kyselyjen kohteena. Vaaleaihoinen ihminen (vai koskeeko tämä vain naisia?) on ilmeisesti vieläkin niin harvinainen näky ainakin Hyderabadissa, että joutuu tahtomattaankin kaikkien mielenkiinnon kohteeksi. Se on erityisen ikävää silloin, jos on itse suunnitellut viettävänsä rauhallisen iltapäivän ja katselevansa Intiaa sen sijaan, että Intia katselee minua.

Olen joskus miettinyt, mahtaisiko Intia tuntua kovinkin erilaiselta paikalta, jos saisi olla ihan vapaasti, ilman että joutuu itse koko ajan olemaan huomion kohteena. Vaikka olen jo tottunut tuijotukseen ja oppinut olemaan välittämättä siitä, silti tekisi mieli joskus kiljua, että ettekö ole ennen ihmistä nähneet! Eräänäkin päivänä, kun menin levittämään pyykkiä narulle, huomasin naapuritalon takana seisovan ukon. En tiedä, kuka ukko oikein oli, mutta siinä hän seisoi samassa paikassa tuijottaen minua herkeämättä koko sen ajan, kun levitin narulle koneellisen pyykkiä. Mahtoi olla mielenkiintoista katsottavaa. Liikenteessä on erityisen ärsyttävää osua sellaisten lava-autojen perään, jotka kuljettavat ihmisiä. On kiva istua liikenneruuhkassa, kun kymmenen ukkoa tuijottaa edessä olevan auton lavalta naureskellen ja joskus sormellakin osoitellen. Toisaalta tuijotus myös karaistaa: paskat minä siitä, jos joku katsoo; minä teen juuri sitä mitä haluan ja miten haluan!

Morjens.

Näin aikuisen ihmisen ei kylläkään pitäisi valittaa, sillä vaaleaihoiset lapset joutuvat Intiassa aikuisiakin paljon suuremman huomion kohteeksi. Lasten saama huomio ei myöskään yleensä jää pelkkiin puhutteluyrityksiin ja valokuvaamiseen, vaan heidän kohdallaan huomio on usein ihan fyysistä - ja näin suomalaiselta näkökantilta katsottuna joskus ihan suoranaista tungettelua. Intialaiset kun ovat niin suunnattoman lapsirakkaita, että lapsia pitää olla koko ajan nipistelemässä, koskettelemassa ja nostelemassa syliin - ilman että lapsen vanhemmilta tietenkään kysytään lupaa. Vanhemmille se tuskin on mikään päivän kohokohta, että joku harvahampainen, epäsiisti ja muutenkin räjähtäneen näköinen ukkeli tulee kiskomaan heidän lastaan rattaista ylös, koska haluaa ottaa lapsen lämpimään syleilyynsä.

Muistomerkin jälkeen kävin katsomassa NTR Gardensia, joka oli jonkinlainen yhdistelmä huvipuistoa ja kasvitieteellistä puistoa. Portilla oli mielenkiintoinen ilmoitus:

"Peittoja, kasseja ja eväsbokseja saa tuoda puutarhaan."

Intialaisillahan ruokaa pitää olla aina ja joka paikassa, joten puistoihinkin mennään yleensä isolla porukalla, eväiden ja muiden tykötarpeiden kanssa. NTR-puutarhaan ei ilmeisesti ole ennen saanut mennä piknik-tarpeiden kanssa, joten portille on tehtailtu kieltolappu. Myöhemmin on kuitenkin tultu toisiin ajatuksiin, mutta kieltolappua ei ole viitsitty repiä pois, eikä tehdä vanhan tilalle uutta lappua, jolla eväiden vieminen puistoon sallittaisiin. Pienellä askartelulla tämäkin ongelma on ratkaistu!

Koska lappu on kuitenkin vähän epämääräinen (onko joku virallinen taho leikannut kieltosanan pois vai onko joku muu käynyt huvikseen vähän saksimassa lappua?), varminta on ilmeisesti viedä eväät jo valmiiksi nautittuina. Kolme nuorukaista yritti nimittäin päästä puistoon sisään niin tolkuttomassa humalassa, että heillä pyörivät silmätkin päässä. Heidän matkansa kuitenkin tyssäsi portille, josta heidät käännytettiin takaisin.

Portilla oli taas kassin- ja ruumiintarkastus, ja kamera piti laittaa päälle ja pois: tällä ilmeisesti varmistettiin se, että kamera ei ole kameraksi naamioitu pommi tai jokin muu joukkotuhoase. Taistelu muovia vastaan on Hyderabadissa ilmeisesti alkanut ihan toden teolla, sillä muovipussien ja muovipullojen vienti puistoihin kielletään porteilla joko kokonaan (koska ihmiset saattavat jättää muovinsa jätteeksi puistoon) tai sitten muovipulloista vaaditaan 5 rupian pantti. Jos siis haluaa viedä muovipullon puistoon, pitää maksaa portilla 5 rupiaa, ja pulloon laitetaan pieni tarra. Ulos tullessa pantin saa takaisin, kun näyttää tarkastuspisteessä pullon ja siinä olevan tarran.

Huvituksia: vesiliukumäki, puistojuna, 3D-teatteri ja pyörivä karusellijutska.

Käväisin pitkästä aikaa myös yhdessä lempiruokapaikoistani, Eat Streetillä Hussein Sagar -järven rannalla.


Koska ei ollut lounasaika eikä päivällisaika vaan joku väliaika, Eat Streetillä oli tosi väljää. Koska minulla oli tuolloin vatsavaivat pahimmillaan, en voinut oikein syödä enkä juoda mitään, mutta onneksi jäätelö sopi minullekin. Ostin lohdutuksekseni ehkä elämäni suurimman jäätelöannoksen, joka oli kooltaan varmaan puoli litraa. Toinen puolikas oli belgialaista suklaajäätelöä ja toinen Bailey's:lla maustettua jäätelöä. Myyjä ilmeisesti luuli, että näin suureen annokseen tarvitaan kaksi syöjää, koska hän laittoi mukaan kaksi lusikkaa. Ihan yksinäni minä sen kuitenkin päihitin. :-D

*****

Eilen kävimme City Center -ostoskeskuksen yläkerrassa eräänlaisessa pelihallissa, jossa oli jos jonkinlaista vempelettä lapsille. Kyllä siellä aikuinenkin viihtyi, ja minusta erityisen hauska oli valokuva-automaatti, joka ensin otti valokuvan ja sitten "piirsi" valokuvasta oman valinnan mukaan joka potretin tai karikatyyrin.

Potrettikuva tulossa!

Koskaan ei tiedä, mitä edestään löytää...

11 kommenttia:

  1. Kiitoksia ihanasta blogista :) Olen tulossa kesällä ensimmäistä kertaa Intiaan, kuukaudeksi Hyderabadiin vaihto-opiskelemaan. Blogisi toimii mukavana fiiliksen nostattajana ja tietopakettinakin!

    Reissua odotellessa on kyllä mukavaa lukea postauksiasi :)

    VastaaPoista
  2. Voi kiitos, anonyymi! :-) Ja tervetuloa Hyderabadiin - toivottavasti nämä mun valitukset eivät ihan kokonaan latista matkaintoasi. ;-)

    VastaaPoista
  3. Sen uskon, että sua tuijotetaan. Meistäkin otettiin vaikka kuinka paljon valokuvia, usein salaa kännykällä, mutta monet tuli ihan reippaasti kysymään ja halusivat itsekin mukaan kuvaan. Minä en uskaltanut syödä Intiassa jätskiä, jännä, että sä voit sitä syödä, vaikka on mahavaivoja. Kannattaiskohan sun tuoda Suomesta maitohappobakteereja ja syödä niitä? Me syödään niitä aina Aasiassa lomaillessa eikä ole koskaan ollut ongelmia.

    VastaaPoista
  4. Onpas hieno puisto mutta että pitää kuumalla ilmalla kävellä paljain jaloin asfaltilla,huh!
    Tosi upeeta,että teillä on tosiaankin otettu tuo muovipussokielto tosissaan,voi kun täälläkin eikä vain osittain.
    Ei ihmekään että sua tuijotetaan kun olet niin vaalea.Välillä voi olla aika kiusallista,mutta on oikeastaan kivaa olla vähän erilainen.Caracasin metrossa minua tuijotettiin välillä vaikken edes ole blondi!

    VastaaPoista
  5. Allu, uteliaisuus on kai intialaisilla jotenkin veressä. :-) Monet kysyvätkin luvan kuvan ottamiseen ja poseeratakin saa, mikä onkin ihan ok. Ja tuleehan sitä itsenkin syyllistyttyä intialaisten (sala)kuvailuun, että mitäs tässä valittamaan. :-D

    Oon aina syönyt Intiassa jätskiä, eikä koskaan ole tullut mitään ongelmia. Mun mahavaivoihin se tuntui pelkästään auttavan, kun jotenkin tuommoinen kylmä maitotuote helpotti refluksivaivoja ja ylävatsakipuja. Miehellä oli aiemmin todettu helikobakteeri, ja hänkin oli huomannut jäätelön helpottavan oloa.

    Intiastakin saa vastaavanlaisia maitohappobakteereja kuin Suomestakin, ja olen niitä ostanutkin kerran, kun oli vatsa sekaisin. Hintakin on aivan naurettavan alhainen Suomen pillereihin verrattuna!

    Yaelian, ei täällä tarvitse olla blondikaan, että tuijotetaan; pelkkä vaaleaihoisuuskin (intialaiseen verrattuna siis) riittää. Onhan se ihan kivakin olla erilainen, mutta tuijottaminen oli kyllä aluksi minusta aika ärsyttävää, kun tuntui, että mitään ei voi tehdä ilman että joku kyttää... argh. Nyt oon kyllä jo tottunut - pakko kun on ollut. ;-)

    VastaaPoista
  6. Blogisi on tosiaankin ihan mahtava! Minulle se antaa eraanlaista eta-vertaistukea kun saan nyokytella myontavasti paatani (osaan nykyaan sen myos intialaisittain "vaakatasossa";) taalla lukiessani huomioista, jotka ovat usein niin samanlaisia kuin itsellani! Kiitos!

    Oon usein miettinyt artyneena ja toisaalta huvittuneena, kuinka eri tavalla nakisin ihmisten loppumattoman huomionkohteena olemisen, jos olisin turisti! :) Voi, miten lammin suhtautuminen! Kaikki tervehtivat! Ihastuttavaa kun koululaiset juoksevat hymya tulvillaan tien toiselta puolelta sinne missa kuljen... Mutta kun tuo kaikenkattava huomio on iso osa arkipaivaa, tuntuu joskus erittain, Erittain raskaalta kohdata ainainen tuijottelu, viheltely, kyselemaan tuleminen - taydenna listaa sopivilla verbeilla. :)

    Mutta se, mika eniten ahdistaa on huomio, jonka lapsi saa osakseen vaikka on puoliksi intialainen eika mikaan pellavapaa. Ilmeisesti on to-del-la outoa etta valkoinen nainen kuljettaa mukanaan tummempaa tenavaa ja toki taytyy myontaa etta kylla minakin terastaisin katsettani jos joskus kohtaisin vastaavan nayn meidan kotikaupungin kaduilla (mutta lahinna siksi etta minulla on itsellani pikku puoli-intialainen?:).

    Vauvana lapsi vietiin pari kertaa ostoskarryista kaupassa myyjien toimesta ihasteltavaksi silla valin kun kaansin katseeni hyllyyn. Voit uskoa etta juoksin vihaisena ja hataantyneena peraan
    alta kaikkien sprinttien maailmanennatysten. Joka ikinen kerta kadulla kavellessa, kaupassa tai ihan missa vaan ihmiset tulevat nipistelemaan lasta poskista, koittavat kaapata syliin ja niin edelleen. Todella nopeasti muksu alkoi kirkumaan kun joku tuli vahankin lahemmas ja nykyaan huutaa melkein itkuisena tai vihaisena paikallisella kielella, mene POIS! Ihmisten yllattyneet reaktiot ovat hitusen huvittavaa seurattavaa (miten madaman lapsi VOI osata meidan kielta?!), mutta tosiasiassa lapsen ahdinko riepoo aika pahasti, koska se on jokapaivaista - ellemme sitten linnoittautuisi kotiin ja pysyteltaisi siella.

    Olen tullut seuraaviin tuloksiin, mita tulee niihin hetkiin jolloin haluaisin kiroilla tuijottelijoille pain naamaa:

    - en koskaan pystyisi selittamaan intialaiselle ymmarrettavasti milta tuntuu, johtuen a)"intialaisesta" mielenlaadusta ja b)siita yksikaan tuijottelijoista tai heidan sukulaisista/tutuista ei ole koskaan joutunut vastaavaan tilanteeseen. :)
    - sita paitsi kaupungissa on aivan liikaa asukkaita... :D
    - jos sanoo tuijottelijoille jotain, hyvaa tai vahemman kaunista, milla tahansa kielella, intialaiset vain innostuvat tai/ja ilahtuvat, mika on taysin painvastaista kuin mita halusit.

    On vain parasta toivoa etta lapsesta kasvaa rautaisella itseluottamuksella varustettu tyyppi! :)

    VastaaPoista
  7. Anonyymi, kiitos! :-) Ja onpa ihana kuulla, että on olemassa joku muukin, jota kyllästyttää ainainen huomion kohteena. :-)

    Minäkin osaan muuten intialaisen päänravistelun, ja olen mielestäni vielä aika hyvä siinä, hihii. Se tarttuu muuten ihan älyttömän äkkiä! Aluksi ihmettelin kauheasti sitä ravistelua, että mitähän se mahtaa tarkoittaa... kunnes sitten yhtenä päivänä huomasin itsekin tekevän niin. :-D

    Enpä ole tullut ajatelleeksi tuota, että tämä ihmisiltä saatu huomio on juuri se juttu, mikä saa ehkä niin monen turistin aluksi tykästymään Intiaan. Mutta totta kai: kun ihmiset ovat kiinnostuneita turistista, se lämmittää mieltä ja vaikuttaa siltä, että hänestä ollaan vilpittömästi kiinnostuneita. Mutta, mutta... mitäs sitten, kun aika kuluu, eikä turisti olekaan enää turisti (vaikka turistilta näyttääkin), vaan asuu ehkä pysyvästikin Intiassa, ja ihmiset suhtautuvat vaaleaihoiseen aina vain samalla tavalla. Aina samat kysymykset, samat tuijottelut, samat valokuvaussessiot ja niin edespäin. Vähänkö alkaa kyllästyttää, kun ei edes kauppareissuaan saa rauhassa tehdä!!!

    Joinakin päivinä (aika usein siis, hih), kun en halua, että kukaan tulee kyselemään minulta mitään, otan naamalleni oikein kärttyisän ilmeen, joka pitää kaikki ”tungettelijat” loitolla, kun kukaan ei uskalla lähestyä minua. Onhan tuo vähän karua, mutta ainakin se tepsii. :-) Toinen hyvä keino on tekeytyvä kuuroksi ja sokeaksi – en siis näe enkä kuule mitään enkä ketään, vaikka joku kuinka yrittäisi tulla selittämään mitä.

    Tuo kuvaamasi ”lapsenryöstö” kuulostaa ihan kauhealta! Kyllä sinulla on varmaan ollut hirveä hätä, kun olet huomannut, että lapsesi on kadonnut! Vaikka toisaalta intialaisten lapsirakkauteen voi ehkä toisaalta luottaakin (kukaan ei ehkä ehdoin tahdoin tekisi pahaa lapselle?), niin kyllä tähänkin maahan kaikenlaisia hulluja mahtuu. Koskaan ei voi tietää.

    Kun aikuistakin ahdistaa jatkuva huomion kohteena olo, niin en osaa edes ajatella, miltä se pienestä lapsesta mahtaa tuntua - kun joku vieras täti tai setä tulee ja vie mukanaan tai kun joku on koko ajan poskessa kiinni. Ja tätä olisi todellakin mahdoton selittää kenellekään intialaiselle, koska he eivät kuitenkaan ymmärtäisi. Esimerkiksi anoppini ihmetteli kerran, miksi en ole heti nostelemassa pieniä lapsia syliini ja koskettelemassa niitä muutenkin, vaan pidän lapsiin aina pienen etäisyyden. Mieheni selitti sitten äidilleen, että Suomessa ei ole tapana käydä toisten lapsiin kiinni, koska lasten vanhemmatkaan eivät siitä tykkäisi. Anoppi ihmetteli ihan huuli pyöreänä, että miksi eivät?! Intialainen ajattelutapa on tässä asiassa niin erilainen, että en jaksa tuhlata energiaani asiansa selittämiseen, kun se on kuitenkin ihan turhaa... ;-)

    Ja tuo on niin totta, että jos sanoo kommentoijille, tuijottelijoille ym. tungettelijoille jotakin tai ylipäänsä reagoi tungetteluun jotenkin, se vain innostaa ihmisiä lisäahdisteluun. Varsinkin miesten kohdalla tuntuu siltä, että heidän ahdistelunsa ainoana tarkoituksena on kerjätä huomiota itselleen, ja ahdistelun tulos on silloin toivottu, kun nainen reagoi jollakin tavalla. Ilmeisesti osa intialaisista ukoista on niin epäkypsiä ja lapsellisia, että heillä ei ole hajuakaan, mikä se semmoinen olento kuin nainen on, ja miten siihen tulisi suhtautua. Huomiota haetaan siis keinolla millä hyvänsä.

    Omasta mielestäni nopein keino päästä tungettelijoista eroon on suhtautua heihin samoin kuin suomalaiseen karhuun metsässä: kun tekeytyy kuolleeksi, niin kyllä ne menee pois. Tämä oli aika kärjistetysti sanottu, mutta pointti tuli ehkä selväksi. ;-)

    VastaaPoista
  8. Apua, miksi minä en ole kommentoinut sinun postauksiin.. höh.. taisi olla niin ahdistunut olo vähän aikaa etten pystynyt :(.
    Sinulla voi olla siellä ihan filmitähti olo aina kun käyt jossakin, kun jatkuvat olet kuvattavana. Siis ihan oikeastiko ne oikein pyytää kuviin ja poseeraamaan??? Käääääääääääääääk!!! Minua pelottaa vähän Intiaan matkustaminen just sen takia kun kaikki tuijottaisi kuitenkin. No, minua on kyllä aina tuijotettu Suomessakin mutta vain sen takia kun olen niin iso :(. Siksi tulisi ihan järkyttävän paha mieli jos olisin siellä ja kaikki vaan tuijottaisi. Ei olisi kiva ollenkaan. nyyh. En uskaltaisi varmaan mennä ulos ollenkaan!

    VastaaPoista
  9. Laura, mutta eihän se mikään pakko ole kommentoida. :-) Olet kyllä ollut mun ajatuksissa monta kertaa, kun olen ajatellut, että mitenköhän jakselet. :-)

    Aluksi kieltämättä olikin vähän sellainen filmitähtimäinen olo, varsinkin kun ukkelin kotikaupungissa tultiin oikein pyytämään nimikirjoitustakin! :-D Kaikki ei tietenkään pyydä valokuviin ja poseeraamaan, ja monia ei mun lärvini vois vähempää kiinnostaa. Olen huomannut, että semmoiset, jotka ovat ulkomaalaisten kanssa muutenkin paljon tekemisissä (hyvinkoulutetut, paljon matkustelevat jne.) eivät tuijottele yhtään, mutta jos kävelen vaikka jonkun raksatyömaan ohi, niin kyllä siellä työt seisahtuu totaalisesti siksi aikaa, kun menen ohi! :-D

    Täällä ei ole väliä, onko iso vai pieni; riittää että on ulkomaalaisen näköinen, niin johan on mielenkiinnon kohteena. Että siinä mielessä täällä ei ainakaan tarvi pohtia sitä, että tuijottavatko ihmiset jostain erityisestä syystä. Joskus tuijottelu ja huomion kohteena olo menee niin ettei sitä huomaakaan, ja joskus taas (kuten tänään, kun mulla on ollut känkkäränkkä-päivä, hihii), tekisi mieli sanoa tuijottelijoille pari valittua sanaa!! Sitten ei kuitenkaan viitsi, kun ne vaan innostuu siitä.

    VastaaPoista
  10. Minun pitäisi ihan oikeasti muuttaa Intiaan vuodeksi. Eiköhän minun ahdistuskin katoaisi vähän väkisin kun pitäisi opetella kestämään niin monenlaista siellä. Hih!

    VastaaPoista
  11. Laura, hyvä koulu tämä on ollut minullekin! Kun on pakko, niin sitä pystyy vissiin mihin vaan...:-)

    VastaaPoista