Valkoisesta tuli just mun lempiväri

Viime päivinä on ollut taas jostain syystä vähän apea olo. Mieli on askarrellut aika paljon Suomessa, ja tuntuu, että olisin mieluummin siellä kuin täällä. Kyllä on typerää.

Ukkelillakin on taas jonkinlainen vatsatauti, eikä ole hajuakaan, mistä se olisi voinut tulla. Epäilyksen alla on ollut milloin mikäkin ruoka tai juoma, mutta mitään tolkkua asiaan ei ole tullut. Huoh. Mutta eipä tässä auta valittaa, vaan pitää vain yrittää piristyä keinolla millä hyvänsä. Jos olo ei muuten tokene, niin lähden hautausmaalle kävelemään. Siellä rupeaa tuntemaan itsensä hyvin äkkiä eläväiseksi!

No, asiasta viidenteen. Bongasin viime viikolla yhden kaupan ikkunassa sellaisen mainoksen, että silmämunani lensivät katuun. Piti oikein pakottaa itseni jatkamaan matkaa eteenpäin.

Hyvänen aika sentään. Kauanko tätä saa tuijottaa?

Melkein mainoksen vieressä oli poliisiasema, joten oli parempi jatkaa matkaa eikä jäädä töllistelemään liian pitkäksi aikaa. Bolivialaiset poliisiasemat ovat yleensä tuollaisia vihreitä pömpeleitä, jotkin isompia, jotkin pienempiä. Yhdellä poliisiasemalla olen käynytkin, kun siellä tehtiin se Interpol-haastattelu viisumia varten. Otettiin sormenjäljet, kysyttiin veriryhmä, mitattiin pituus ja kaikkea muuta mukavaa.

Olen ihmetellyt, kun kauppojen ikkunoissa ja lehdissä näkyy äitienpäivämainoksia aina vain, vaikka äitienpäivästä on jo aikaa. Sitten selvisikin, että Boliviassa ei vietetäkään äitienpäivää toukokuun toinen sunnuntai vaan vasta toukokuun 27. päivä. Syy löytyy Bolivian historiasta.

Vuonna 1812, toukokuun 27. päivänä, espanjalaisen kenraali Goyenechen joukot olivat menossa tukahduttamaan vallankumousta Argentiinassa, mutta kun Goyeneche kuuli, että myös Bolivian Cochabambassa kapinoitiin, Goyeneche päättikin johdattaa joukkonsa Boliviaan. Koska kaikki cochabambalaiset miehet olivat taistelemassa muissa taisteluissa, kaupungin naisilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin aseistautua ja ryhtyä itse puolustamaan lapsiaan espanjalaisia vastaan. Naiset eivät kuitenkaan voineet mitään espanjalaisten ylivoimalle, ja taistelu päättyi hirveään verilöylyyn. Toukokuun 27. päivää on juhlittu Boliviassa äitienpäivänä vuodesta 1927, ja äitejä juhlitaan varsin näyttävästi. Kouluissa ruvetaan valmistautumaan äitienpäivän juhlintaan jo hyvissä ajoin, ja äideille järjestetään monenlaista ohjelmaa. Äidit pääsevät myös koululuokkiin vierailemaan. Kun monessa muussa maassa lapset antavat äidilleen kukkakimpun, Boliviassa lapsilla on tapana antaa äidille iso kermakakku.

Näistä äiti varmasti ilahtuu.

Äitienpäivän nimissä myydään kaikkea mahdollista. Huvittavimpia ovat olleet minusta viinakaupan ja autokaupan "paras lahja äidille" -tarjoukset. Etteivät vain viinat menisi isin kurkusta alas ja autokin tulisi lopulta iskän käyttöön!

Tulevan äitienpäivän kunniaksi Plazan takana olevalla aukiolla järjestettiin taas lauantaina Para Ellas -käsityötapahtuma, jossa naiset myivät tekemiään käsitöitä, herkkuja, koruja ja kaikkea muuta pientä kivaa.

Nämä lasimaalaukset olivat minusta aivan ihania.

Hibiskuksesta oli tehty marmeladia ja siirappia!

Tämä lupsakka viisikko oli esittelemässä erilaisia maissilajikkeita.

Dulce de leche- ja maapähkinäherkkuja.

Väritystehtäviä lapsille.

Ryhmäkuva.

Ostimme tapahtumasta aika paljon kaikenlaista, sillä tykkään ostaa käsitöitä jo ihan kannatuksenkin vuoksi. Rahat voisi käyttää niin paljon huonomminkin - esimerkiksi kaljakuppilaan.

Panimoravintola Brown Fox.

Brown Foxin kiva sisäpiha.

Maistelulautanen eli kahdeksaa erilaista panimon omaa olutta.

 
Toukokuussa Boliviassa kukkii vaaleanpunainen toborochi-puu (suomeksi kai pullokapokki), joka on Santa Cruzin symboli.

Toborochiin liittyy myös oma tarinansa, mutta en jaksa ruveta kirjoittamaan sitä kokonaisuudessaan (sen voi lukea englanniksi esimerkiksi täältä). Lyhyesti kerrottuna puun uskotaan kukkivan siksi, että kaunis nuori nainen nimeltään Araverá, joka joutui tarinan mukaan piileskelemään toborochin sisällä kuolemaansa asti, tulee kerran vuodessa ulos puusta kauniina kukkina.

Loppuun vielä yksi järisyttävä havainto, jonka tein eilen. Olin jo viikonloppuna ihmetellyt, että mitä ihmettä aurinko oikein sekoilee taivaalla. Sen liikkeissä ei nimittäin tuntunut olevan mitään logiikkaa!

Paistaa kyllä, mutta mistä suunnasta?

Eilen päivällä kävellessäni sain jonkinlaisen ahaa-elämyksen, mutta en voinut uskoa, että asia todellakin olisi niin. Google kuitenkin varmisti epäilyni: eteläisellä pallonpuoliskolla aurinko paistaakin keskipäivällä pohjoisesta eikä etelästä! Minä en ollut tajunnut tätä, vaan olin kai ajatellut, että aurinko liikkuisi samalla tavalla kaikkialla maailmassa, eli idästä etelän kautta länteen. Eteläisellä pallonpuoliskolla aurinko kuitenkin kulkee etelän sijasta pohjoisen kautta, eikä aurinko ole täällä etelässä koskaan.

Ihmettelin sitäkin, kuinka aurinko nousee kuitenkin niin korkealle, vaikka talvipäivänseisaus (pohjoisella pallonpuoliskolla siis kesäpäivänseisaus) on niin lähellä, vain kuukauden päässä. Sitten löysin netistä kuvan, joka selitti asian kertaheitolla.

Kuvasta näkee selvästi, miten auringon liikerata taivaalla riippuu siitä, millä leveysasteella ollaan. Mitä kauemmaksi päiväntasaajasta mennään, sitä loivempi on auringon kulkema kaari taivaalla. Päiväntasaajalla aurinko nousee ja laskee aina pystysuoraan, mutta talvella ja kesällä aurinko kulkee lyhyemmän matkan taivaalla, kun nousu- ja laskupaikka ovat suhteellisesti lähempänä toisiaan. Esimerkiksi nyt, kun eteläisellä pallonpuoliskolla on talvi, aurinko tuntuu laskevan melkein samaan paikkaan kuin mistä se nousi!

Kyllä tämä maailma on ihmeellinen.

Kun syöminen oli vaikeaa (tarina jatkuu)

Tämän postauksen kirjoittaminen on ollut mielessäni jo pitkään, mutta aloittaminen on tuntunut jostain syystä kovin vaikealta. Ehkä se johtuu siitä, että olen löytänyt nyt hyvän vaihteen elämään, enkä välittäisi kaivella vanhoja. Toisaalta tämä postaus on tärkeä jo pelkästään siitäkin syystä, että voin taas ehkä jonkin ajan päästä palata lukemaan tätä ja verrata ajatuksiani senhetkiseen tilanteeseen.

Kirjoittelin reilu vuosi sitten syömisen vaikeudesta, ongelmasta (tai oikeastaan elämäntavasta), joka on varjostanut elämääni jo yli parinkymmenen vuoden ajan. Päätin kirjoituksen seuraaviin lauseisiin:

"Olisin halunnut kirjoittaa selviytymistarinan tyyliin "kuinka selätin vuosia kestäneet syömisvaikeudet", mutta koska vaikeudet näyttävät jatkuvan edelleen, en voi sellaista kirjoittaa. Tällä hetkellä näyttää myös siltä, että tämä ruoan kanssa pelleily ei ole loppumassa ihan lähiaikoina, joten sitä selviytymistarinaakin saadaan varmasti odotella vielä hyvä tovi."

Jos referoin lyhyesti tuota vanhaa postausta, niin kerroin siinä ongelmastani, joka oli jatkuva painon kyttääminen, kaloreiden laskeminen, itseni piiskaaminen ja syyllisyyden tunteminen, jos olin syönyt jotakin väärää. Kyse oli siis jonkinlaisesta anorektisesta käyttäytymisestä, joka pääsi varsin pahaksi silloin, jos elämässä tuli vastaan muita vastoinkäymisiä.

Nyt sitä selviytymistarinaa olisi kuitenkin tulossa! Olen itsekin ollut vähän yllättynyt siitä, että kun löytyi se oikea nappi, muutos on ollut oikeastaan aika helppo ja nopea. Toki tällaiset päänsisäiset asiat eivät ole koskaan lopullisia, vaan elämässä saattaa tulla aina eteen jotakin, joka laukaisee vanhat ajatusmallit ja ajaa käyttäytymään entisellä tavalla. Tällä hetkellä tilanne näyttää kuitenkin varsin lupaavalta.

(Ruokakuvat ovat Santa Cruzin eri ravintoloista.)

Cevicheä Sach'a Restissä.

Pelastava enkelini löytyi täältä blogimaailmasta. Löysin viime kesänä tieni Piia Pajusen blogiin, ja Piian suhtautuminen ruokaan tuntui uskomattoman tervejärkiseltä ja mutkattomalta tässä nykyajan maailmassa, jossa syömiseen liittyy kaikenlaisia rajoituksia ja uskomuksia. (Laitan loppuun muutaman linkin Piian postauksiin, jotka ovat puhutelleet itseäni erityisen paljon.) Tervejärkinen ihminen pystyy varmasti elämään kaiken tämän nykypäivän ravitsemus"tietouden" keskellä pää kylmänä, mutta tällainen häilyväisempi yksilö ahdistuu ravitsemustietotulvasta aivan valtavasti. Syömisestä tulee hirveä mörkö, kun tuntuu, ettei osaa tehdä mitään oikein. Ei ole enää normaalia syödä tavallista perusruokaa, kun pitäisi syödä heraproteiinia, juoda vihersmoothieita, popsia chian siemeniä ja monenlaisia vitamiinipillereitä.

Take away -salaatti Mongarústa.

Piian blogissa vilahtelivat usein esimerkiksi voileivät, joita itsekin rakastan mutta joita ei nykyajan uskomusten mukaan saisi syödä. Leipä lihottaa ja turvottaa, ja ne leivänpäälliset vasta varsinainen pommi ovatkin! Ajatus siitä, että tuollainen huikea fitness-alan ammattilainen kuin Piia kertoi syövänsä voileipiä, jotenkin mullisti maailmani. Rupesin miettimään, että ei minunkaan syömiseni tarvitsisi olla niin hankalaa kuin mitä se oli. Uskaltaisinkohan minäkin kokeilla vähän rennompaa suhtautumista ruokaan? Ajatus samalla sekä kutkutti että pelotti. Toisaalta pelotti luopua totutuista tavoista ja tiukasta kontrollista, koska uusi tie tarkoittaa aina tuntematonta määränpäätä. Toisaalta ajatus siitä, että voisin syödä mitä kulloinkin mieli tekee, ilman syyllisyyttä ja ilman päänsisäisen kalorilaskurin raksutusta, tuntui käsittämättömän ihanalta. Niin ihanalta, että arvelin sen olevan mahdotonta.

Kunpa ei tarvitsisi enää nähdä tämäntyyppisiä otsikoita, vaan hiilareiden syömistä alettaisiin pitää taas normaalina.

Ei minun ajatusmaailmani kuitenkaan ihan pelkästään voileivillä muuttunut. Asiaa piti sulatella useampi kuukausi ja käydä tapaamassa yhtä ravitsemusterapeuttiakin. Terapeutilla käynti oli kuitenkin aivan turha ja jätti tyhjän olon. Terapeutti oli toki oikeilla jäljillä, mutta hänen lähestymistapansa oli ehkä vähän väärä. Olisin kaivannut ihan konkreettisia neuvoja, mutta sain kotitehtäväkseni miettiä psykologista joustavuutta. Eipä tarvinnut mennä terapeutille toistamiseen.

Sitten yhtenä kauniina päivänä (tai en nyt muista, oliko se päivä erityisen kauniskaan 😀) joskus loka-marraskuussa tein sen, mitä olin jo pitkään pohtinut. Laitoin henkilövaa'an muovipussiin ja kannoin sen talomme pohjakerroksessa sijaitsevaan varastokoppiin. Minulla oli nimittäin ollut tapana punnita itseäni jatkuvasti, vaikka tajusinkin, että siinä ei ollut mitään järkeä. Jos tunsin oloni hoikaksi, piti käydä vaa'alla. Jos tunsin oloni turvonneeksi, piti käydä vaa'alla. Jos olin palannut lomalta, piti varsinkin käydä vaa'alla, jotta tietäisin, kuinka paljon piti laihduttaa. Jos olin ollut ripulissa, piti käydä vaa'alla, jotta saisin voitonriemuisena todeta, kuinka monta kiloa oli ripulin myötä lähtenyt. Itsearvostukseni ja mielialani olivat suoraan verrannollisia vaa'an lukemaan: Jos vaaka näytti aamulla huonoa lukemaa, tunsin itseni huonoksi ihmiseksi, ja päivä oli pilalla. Jos vaaka näytti hyvää lukemaa, päiväkin lähti hyvin käyntiin.

Sushia Jardín de Asiassa.

En ollut kuitenkaan koskaan oikein tajunnut, kuinka paljon vaaka hallitsi elämääni, ennen kuin hankkiuduin siitä eroon. Ensimmäisten päivien aikana vaa'alla käyminen tuli mieleeni monesti, kunnes muistin, että ai niin, vaaka on siellä alakerrassa. Olin vienyt vaa'an tarkoituksella varastoon asti enkä jättänyt sitä esimerkiksi vaatehuoneeseen, koska vaatehuoneesta vaaka olisi ollut liian helppo käydä nappaamassa. Olin arvellut, etten viitsisi lähteä yhden vaa'an takia alakertaan asti, ja olin ollut oikeassa. Pari kertaa tosin oli lähellä, etten hakenut vaakaa ylös. Ne kerrat olivat sellaisia hetkiä, joina olisin varmasti painanut enemmän kuin olisin halunnut, ja itseinhon tunteet olisivat taatusti taas heränneet. Sain kuitenkin vältettyä kiusauksen.

En ole sen jälkeen käynyt yhdelläkään vaa'alla, enkä ole siis tiennyt painoani yli puoleen vuoteen. En ole punninnut edes matkalaukkuja, kun minulla oli tapana punnita laukut niin, että menin vaa'alle ensin itse ja sitten laukun kanssa, ja lukemista saatu erotus oli laukun paino. Jonkun mielestä vaa'an piilottaminen on ehkä sama kuin jos laittaisi päänsä pensaaseen, mutta minä olen eri mieltä. Vaaka oli selkeästikin ruvennut hallitsemaan elämääni aivan liian kanssa, ja koska painon tarkkailusta ei ole minulle mitään hyötyä, eikä siinä ole minun tapauksessani mitään järkeäkään, en tarvitse vaakaa mihinkään. Tiedän kyllä vaatteistakin, jos olen lihonut tai laihtunut. Painon ei tarvitse enää määritellä minua.

Alkupaloja Pedro del Bretessä.

Kun pääsin vaa'an aiheuttamista vieroitusoireista eroon, elämäni muuttui varsin radikaalisti, enkä voinut kuin ihmetellä, miksi en ollut tajunnut hankkiutua vaa'asta eroon aikaisemmin. Vaaka ei ollut aiheuttanut minulle mitään muuta kuin ahdistusta. Mihin ihmeeseen edes tarvitsin vaa'an lukemaa? Mitä minä sillä tiedolla oikeastaan tein? Painohan ei kerro hyvinvoinnistani yhtään mitään, sillä se on vain numero. Huono lukema saa minut unohtamaan sekunnissa kaiken hyvän: sen, että pystyn tekemään salilla sellaisia treenejä, joista en olisi puoli vuotta sitten uskaltanut edes unelmoida; sen, että polveni voi hyvin; sen, että nukun hyvin (ainakin tällä hetkellä) ja ennen kaikkea sen, että elämä tuntuu tällä hetkellä kaikin puolin hyvältä. Jos nyt menisin vaa'alle ja vaaka näyttäisi mielestäni liian suurta lukemaa (kuten se todennäköisesti tekisikin), kaikki nuo hyvät asiat pyyhkiytyisivät mielestäni saman tien. Unohtaisin senkin, että painon vaihtelut voivat johtua varsin monesta syystä ja että paino voi vaihdella päivän aikana paljonkin. Minun on siis parempi elää ilman vaakaa, ja suosittelen samaa kaikille muillekin, joille vaaka aiheuttaa ylenmääräistä ahdistusta.

Pasta-annos Angelinossa.

Bolivian-matka tuli joulukuussa erinomaisen hyvään saumaan. Olin tottunut ostamaan Suomessa aina samoja tuotteita (tavallisimmin sellaisia, joiden tiesin omassa tuoteryhmässään vähäkalorisimmiksi), ja totutuista tavoista oli vaikea päästä eroon. Boliviassa suureen osaan elintarvikkeista ei ole merkitty minkäänlaisia tietoja ravintosisällöstä, eikä minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin ostaa "sika säkissä". Muutenhan en olisi voinut ostaa kaupasta juuri mitään! Aluksi tuntui ihan hirveältä ostaa esimerkiksi juustoa ilman että tiesin sen rasvaprosenttia ja kaloreita. Olinkin varma, että paisuisin yhdessä yössä hirveäksi palloksi, joka ei mahtuisi aamulla makuuhuoneen ovesta ulos. Pikkuhiljaa kuitenkin huomasin, että niin ei käynytkään. Olin edelleen hengissä, vaikka en tiennytkään, kuinka monta kaloria mikäkin tuote sisälsi, ja samat vaatteet mahtuivat edelleen päälleni. Miksi ihmeessä olin uhrannut niin paljon aikaa ja energiaa kalorien kyttäämiseen, kun tiedolla ei näyttänyt loppujen lopuksi olevan mitään merkitystä?

Hampurilaisateria Hard Rock Cafessa.

Toinen erinomaisen hyvä opetus tuli Brasilian-matkan jälkeen. Söin ja join noiden kymmenen päivän aikana varsin huolettomasti, ja sen näki matkan jälkeen kyllä kropasta. Olen laittanut tämän saman kuvan blogiin aiemminkin, mutta tässä vielä uudestaan keskivartaloni matkan jälkeen:

Pullottaa vähän joka suuntaan.

Jos olisin toiminut vanhojen mallien mukaan, olisin tuntenut syvää itseinhoa, kun olin mennyt herkuttelemaan sillä lailla ja päästänyt itseni tuon näköiseksi. Sitten olisin aloittanut heti hirvittävän kidutuskuurin, jotta saisin itseni taas normaalin näköiseksi. Olisin kituuttanut mahdollisimman vähällä ruoalla, karsinut kaikki herkut, ja ruoka olisi pyörinyt mielessäni koko ajan. Olisin tuntenut syvää ahdistusta joka kerta peiliin katsoessani, enkä olisi pystynyt rentoutumaan, ennen kuin olisin nähnyt peilistä taas sellaisen kropan, johon olisin voinut olla tyytyväinen.

Nyt kuitenkin päätin, etten enää lähtisi tuolle linjalle. En enää yksinkertaisesti jaksanut sitä ruoan ja syömisen ympärillä pyörivää ajatuskehää ja ahdistusta, jonka tuollaiset mässäilyn jälkeiset kurinpalautukset aiheuttivat. Niinpä päätin jatkaa samalla linjalla kuin ennen matkaakin: palaisin normaaliin ruokavaliooni ja söisin kuten ennenkin, pääosin terveellisesti, mutta jos herkkuja tulisi vastaan, söisin herkutkin ilman omantunnontuskaa ja niistä nauttien. Ei mitään kidutuskuureja, ei jatkuvaa syyllisyyttä jokaisesta suupalasta. Liikunnankin aloitin taas Brasilian-tauon jälkeen, mutta motivaationa ei ollut painon pudottaminen vaan liikunnan tuottama ilo. Kahden ja puolen viikon päästä lensimme Suomeen, mutta otin lähtöaamuna kuvan keskivartalostani, joka näytti nyt tältä:

Kroppa oli siis palautunut normaaliin mittoihinsa ilman että olin ottanut ruoasta minkäänlaista stressiä. Tuohon kahteen ja puoleen viikkoon sisältyi myös pari ravintolaruokailua, pari olutta, yksi hervoton jäätelöannos, brownie ja hieman suklaata. Kaikista noista ylimääräisistä paheista huolimatta näytin taas samanlaiselta kuin ennen Brasilian-matkaakin. Miksi ihmeessä olin siis rankaissut aiemmin itseäni repsahduksista niin ankarasti ja kiduttanut itseäni henkisesti ja fyysisesti, kun siihen ei ollut näköjään mitään tarvetta?!

Jäätelöannos Cuore Di Lattessa.

Ei tämä uusi elämä ole tietenkään mitään päivänpaistetta koko ajan ollut. Itseinhon puuskia tulee joskus edelleenkin, mutta olen löytänyt sopivan keinon lopettaa ne alkuunsa. Heti jos huomaan ajattelevani kehostani jotakin kielteistä tai haikailevani vanhojen tapojen perään, pakotan itseni miettimään niitä ihmisiä, joilla on ihan oikesti ongelmia ruoan tai syömisen kanssa. Kuinka moni ihminen maailmassa näkee nälkää ja elää kädestä suuhun, joka päivä? Entä kuinka paljon maailmassa on oikeasti lihavia ihmisiä, joiden terveys vaarantuu ylipainon takia ja jotka antaisivat mitä tahansa päästäkseen liikakiloistaan eroon? Entä sitten sellaiset ihmiset, jotka ovat letkuruokinnassa, eivätkä voi koskaan enää tuntea suussaan ruoan makua? Millaista heidän elämänsä mahtaa olla? Kun tarkastelen omia "ongelmiani" vähän laajemmasta perspektiivistä, alan hävetä ajatuksiani. Minulla ei ole oikeasti minkäänlaista ongelmaa, mutta silti minun pitää kehitellä sellaisia. Häpeä vaimentaa joutavanpäiväiset ruikutukset varsin tehokkaasti.

Mango Tequila Sunrise Hard Rock Cafessa.

Ajatukseni ruokaa ja itseäni kohtaan ovat muuttuneet viimeisen puolen vuoden aikana monella tapaa. Ensinnäkin sallin itselleni kaiken. Koska perusruokavalioni on kunnossa, voin syödä myös herkkuja silloin kun mieleni tekee (eikä se loppujen lopuksi ole kovinkaan usein). Minun pääkoppani kannalta on erityisen tärkeää vältellä ruokaan liittyviä sääntöjä ja rajoituksia, koska niistä ei ole seurannut ennenkään mitään hyvää. Minulle ei siitä syystä sovi esimerkiksi mitkään karkki- tai herkkupäivät, jolloin saisi herkutella oikein luvan kanssa. Mitä jos minun ei teekään mieli herkkuja kyseisenä päivänä? Mitä jos minun tekisikin mieli suklaata keskiviikkoiltana kello kymmenen? Säännöt ja rajoitukset aiheuttavat helposti repsahduksia, ja repsahdukset puolestaan synnyttävät syyllisyydentunnetta, ja sitä yritän vältellä nykyään viimeiseen asti.

Shawarma de Pollo Tarbushissa.

Ruoka ei ole koskaan palkinto mistään. Minun ei siis tarvitse ansaita ruokaa mitenkään ja ajatella, että nyt tein sitä tai tätä tai selvisin tästä tai tuosta, ja olen sen takia ansainnut suklaata/jäätelöä/viiniä/you name it. Jos haluan syödä vaikkapa sitä suklaata, voin syödä sitä ihan vain siksi, että minun tekee sitä mieli ja että suklaa on niin pirun hyvää. Ei minun tarvitse etsimällä etsiä syitä, miksi saisin syödä jotakin. Ruoka on ihana asia, ja ruoasta saa ja pitää nauttia!

Jälkkäreitä Michelangelossa.

Nälkä on olotila, jolle pitää tehdä jotakin. Ennen saatoin jäädä oikein pitkittämään nälän tunnetta ja nauttimaan hallinnan tunteesta, kun en syönytkään heti, kun vatsaa alkoi kipristellä. Nykyään syön heti, kun tunnen oloni nälkäiseksi, enkä nykyään edes tunne koskaan mitään hirveää sudennälkää, koska syön ajoissa. Kun vatsa on täynnä kunnon ruokaa, niitä herkkujakaan ei tee samalla lailla mieli.

Syön hyvin joka päivä riippumatta siitä, harrastanko päivän aikana liikuntaa vai en. Ennen saatoin jättää lepopäivinä syömiset vähemmälle, koska kulutustakaan ei ollut niin paljon kuin treenipäivinä. Jos liikunta on ollut kevyttä (esimerkiksi kävelyä tai uintia), kevyemmästä syömisestäkään ei liene haittaa, mutta raskaan salitreenin jälkeen kroppa tarvitsee ravintoa myös seuraavana päivänä. Jos kroppa ei saa tarvitsemaansa ravintoa, palautuminen hidastuu, eikä kehitystäkään tapahdu ainakaan samalla lailla kuin hyvin ravittuna.

Ehkä suurin ja tärkein muutos on ollut kuitenkin muutos asenteessa itseäni kohtaan. En enää piiskaa itseäni henkisesti, vaan tilalle on tullut uudenlainen lempeys. Kun totean, että minulle on tullut läskiä, en sano sitä itseäni halveksuen, kuten ennen, vaan ajattelen, että se läski on tullut nauttimalla. Olen nauttinut ruoasta ja ihmisten seurasta, ja se läski on nyt osa minua. Kyllä se siitä taas lähtee, kun aikaa vähän kuluu, ja vaikka ei lähtisikään, niin kelpaan silti. Itselleni ja muille.

Jos Piia Pajusen blogi ei ole sinulle ennestään tuttu, suosittelen lämpimästi tutustumaan siihen! Viime vuoden Suomen parhaan terveys- ja hyvinvointiblogin palkinto ei olisi voinut mennä oikeampaan osoitteeseen. 👍

Nämä Piian jutut ovat antaneet minulle erityisen paljon pohdittavaa:

Kun syöt muka terveellisesti - onko näin?
Miksi normaalipainoiset pelkäävät painonnousua?
Miksi paino nousee, kun syö hiilareita?  
Jos te kiinteytymistä tavoittelevat naiset vain söisitte
Tuhoatko itsesi "hyvinvoinnilla"?
Luuletko syöväsi tarpeeksi hiilihydraatteja? 
Heitä nyt se henkilövaaka roskakoriin!

Pitäkää huolta itsestänne! 😘

Ympäri käydään, sanoi neliö

Nyt pystyn taas ajattelemaan blogiakin, kun olen saanut yhden hermostuttavan asian pois päiväjärjestyksestä. Palaan siihen asiaan myöhemmin, mutta ensin muita lätinöitä.

Lähdin joulukuun puolessavälissä käymään Boliviassa, ja tarkoitukseni oli olla Boliviassa kuusi viikkoa ja palata sitten Suomeen. No, nyt on toukokuun puoliväli, ja olen edelleen täällä. Asuimme joulukuussa aluksi reilun viikon yhdessä Airbnb-asunnossa, ja sen jälkeen lähdimme jouluksi ja uudeksivuodeksi Brasiliaan. Kun palasimme Brasiliasta, muutimme toiseen Airbnb-asuntoon, joka miellytti heti kovasti, vaikka ei ihan täydellinen ollutkaan (syyt: avokeittiö, ei parveketta). Meidän oli tarkoitus olla kyseisessä asunnossa reilut kaksi viikkoa, mutta nyt tämä sama asunto on ollut meidän hallussamme jo viisi kuukautta. Pitkiä ovat nämä meidän viikot.

Yksi asunnon parhaista puolista ovat näköalat. Tykkään seurata ikkunoista vuorokaudenaikojen vaihteluja.

Santa Cruz hieman ennen auringonnousua.

Auringonlaskun hetkellä.

Urubon metsää auringon laskiessa.

Kuukin kellotti taivaalla muutamana aamuna selällään ja näkyi mukavasti makuuhuoneen ikkunasta.

12. toukokuuta.

13. toukokuuta.

Uimaan piti päästä heti ensimmäisenä päivänä, vaikka veteen meneminen hieman kirpaisikin. 

Vesi oli nimittäin sateisen ja viileän perjantain jälkeen aika viileää. Onneksi en tiennyt veden lämpötilaa, sillä muuten olisivat uimiset saattaneet jäädä uimatta! En tiedä, pystynkö uimaan altaassa vielä kuinka pitkään, sillä ilma näyttää viilenevän melkoisesti, varsinkin yölämpötilojen osalta. Viikon lopulle on luvassa jopa vain 12 asteen yölämpötiloja, ja se on näillä leveysasteilla suorastaan jäätävän kylmä.

Koska tämä sama asunto on ollut meillä koko ajan, on ollut todella suuri helpotus, kun olemme voineet jättää Suomeen lähtiessämme osan vaatteista tänne ja ruokatavaroitakin kaappiin. Ihan tuntui kuin olisi kotiinsa tullut!

Laukut on purettu, ja kaupassakin on käyty!

Ruokapöydällä näkyy muuten pääsiäismunakori, jonka saimme pääsiäisen alla tämän asunnon omistajalta. Olin tuonut hänelle helmikuussa suklaita Suomesta, ja hän toi nyt sitten tuon pääsiäismunakorin. Sattui vain sillä tavalla hassusti, että kun omistaja laitteli minulle viestiä, että oletko asunnossa; olisin tuomassa näitä suklaita, niin minä olin Itä-Suomessa, saunassa ja vilvoittelemassa löylyjen välillä.

Yksi epämiellyttävä yllätyskin täällä odotti: bongasin keittiöstä (ja vähän muualtakin) pieniä mustia ötököitä. Tajusin heti, että nyt on käytävä kuiva-ainekaapit läpi. Sieltähän se ötököiden alkulähde sitten löytyikin, maapähkinäpussista. Kävin kaikki muutkin pussit ja purkit läpi, ja pääsin omasta mielestäni kaikista ötököistä eroon, mutta silti näin vielä tänä aamuna kaksi ötökkää kävelemässä kaapin pohjalla. Yök ja huoh. Pitää varmaan käydä kaapit toistamiseen läpi.

Bongasin lattialla yhtenä päivänä myös toisenlaisen ötökän. Ötökkä muistutti hieman leppäkerttua, mutta se hyppeli samalla tavalla kuin heinäsirkka. Valitettava asia ötökän kannalta oli se, että se lensi aina loikan jälkeen selälleen eikä jaloilleen, ja sitten sillä olikin hirveä homma, että sai käännettyä itsensä takaisin jaloilleen.

Voisko joku vetää mut ylös?

Täkäläiset hedelmät ja vihannekset ovat joskus vähän arvoituksellisia, eikä ukkeli syökään kovin mieluusti täysin tuntemattomia kasviksia. Minusta taas on mukava kokeilla uusia vihanneksia ja hedelmiä, vaikka useasti onkin käynyt niin, että maku ei olekaan miellyttänyt.

Tällä kertaa näin kaupan hedelmähyllyssä mielenkiintoisen näköisiä hedelmiä, ja kun nimikin oli niin eksoottinen kuin flor de jamaica (Jamaikan kukka), niitä oli ihan pakko ostaa kokeeksi.

Googlettelun seurauksena sain selville, että eihän tuo olekaan mikään hedelmä, vaan hibiskus-puun verhiö (mitä ikinä tuo sitten tarkoittaakin). Ilmeisesti niistä keitellään teetä tai jotain. Eipä taida minun kärsivällisyyteni riittää mihinkään teen keittelyyn.

Satuin kuvaamaan hibiskuksen kukankin, enkä tajunnut, että kyseessä oli sama kasvi.

Nyt tuli muuten mieleeni se, kun kyselin supermarkettipostauksessani omituisten vihreiden pötkylähedelmien perään. Sain silloin lukijalta vinkin, että kyseessä olisi ice cream bean -niminen hedelmä (täkäläisittain pacay), ja sehän se olikin. Mutta heti kun menin ostamaan kaupasta niitä, niitä ei ollutkaan enää saatavilla, vaan ne katosivat kaupoista ihan kokonaan!

Onnistuin myös löytämään hyvää maustamatonta jogurttia, jossa ei ole makeutusta eikä liivatetta, ja meinasin kokeilla passionhedelmän siemeniä jogurtin kanssa (toinen saamani vinkki). Sain passionhedelmäpurkin kassalle asti, mutta sitten kävi pieni tapaturma. Kun nostelin ostoksia kassalle, purkin kansi aukesi, ja siemenet valuivat ostoskärryyni ja lattialle. Kassa kutsui paikalle siivoojan, joka saapui paikalle paheksuvan näköisenä ja suutaan napsuttaen. Ei jäänyt epäselväksi, millainen törppö hänen mielestään olin. Sen jälkeen en olekaan uskaltanut ostaa passionhedelmää, kun pelkään, että sama tapahtuu toistamiseen.

Nyt sitten siihen minua hermostuttaneeseen asiaan, joka oli viisumin hakeminen. Olen jo kertonutkin, että suomalainen saa olla Boliviassa ilman viisumia 90 päivää. Sen jälkeen pitää hakea viisumia, mutta hakuprosessi saattaa tässä maassa olla hyvinkin pitkä ja jännittävä, varsinkin jos ei ole mitään erityistä syytä (työ, opiskelu tms.) olla täällä. Jokin syy piti siis keksiä.

Ukkeli päätti pyytää apua eräältä lakimieheltä työpaikkansa kautta. Homma rupesikin rullaamaan välittömästi niin, etten meinannut pysyä perässä. Laadittiin suunnitelma, että minä olisin espanjan kielen kääntäjä, ja hakemus tehtäisiin sillä perusteella. Minä tein vain työtä käskettyä - kävin ottamassa valokuvia, toimitin pankin tiliotteita jne. Valmisteluprosessi keskeytyi, kun läksin käymään Suomessa, mutta jatkui välittömästi tänne palattuani. Se olikin hyvä, sillä päiväni alkoivat olla luetut: minulla oli maahan saapuessani jäljellä enää 23 viisumivapaata päivää Boliviassa. Viisumihakemus oli laitettava välittömästi vetämään, koska käsittelyssä menisi kuitenkin oma aikansa.

Tänä aamuna minulla oli sitten maahanmuuttoviraston edessä treffit lakimiehen ja hänen sihteerinsä kanssa. Minun piti olla paikalla puoli kahdeksalta, mutta olin tapani mukaan paikalla aivan liian aikaisin, jo seitsemän jälkeen. Koska en kestänyt odotella ja laskea minuutteja viraston edessä muutaman sadan muun ihmisen kanssa, päätin lähteä kiertämään pari korttelia.

Ensi töikseni törmäsin koiraan, joka oli pieni mutta pippurinen!

Seinämaalauksiakin näin. Ihmettelin, kun en ollut ennen huomannut Santa Cruzissa seinämaalauksia.

Yhden baarin edustalle oli liimailtu hauskoja tekstilappusia.

"Kylmempää olutta kuin anopin halaus". (Anoppivitsit kukoistavat näköjään myös täälläpäin maailmaa!)

"Jos juotte unohtaaksenne, olkaa hyvä, ja maksakaa etukäteen."

United Colors of Benetton.

Hieman ennen puolta kahdeksaa olin taas viraston edessä, ja lakimies ja sihteerikin saapuivat paikalle. Kävimme ottamassa vielä yhden valokuvan, ja minä vain katselin sivusta, kun lakimies ja sihteeri laittoivat papereitani kasaan. Muutama allekirjoituskin piti papereihin heittää (ilman että edes luin papereita!). Sitten minä ja sihteeri lähdimme maahanmuuttovirastoon. En osannut hermoilla ihan hirveästi, kun minulla oli sentään mukanani paikallinen, kielitaitoinen, ihminen, joka tunsi käytännöt kuin omat taskunsa. Hän hoitaisi hakemukseni jättämisen, eikä minun tarvitsisi kuin seistä töröttää hänen vieressään.

Kun vuoroni sitten tuli, sihteeri tökkäsi paperikansion käteeni ja sanoi: "teidän vuoronne". Silloin tajusin, että hän ei tulisikaan tiskille kanssani, vaan minun piti mennä sinne yksin. Ei auttanut muu kuin kävellä tiskille, vaikka olin niin hermostunut, että luulin pyörtyväni. Mitä jos virkailija kysyisi minulta jotain? Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä kaikkia papereita kansiossa oli, joten mitä jos virkailija kysyisi papereista jotain? Olin saanut sihteerin käytöksestä sellaisen kuvan, että sihteerin pitäisi pysytellä hakemuksen jättämistapahtumasta kokonaan syrjässä, enkä siis voinut mennä pyytämään apua häneltäkään. En ollut välittänyt edes varmistaa, olinko nyt sitten kääntäjä, vai millä perusteella minulle sitä viisumia haettiin. Jos olin kääntäjä, niin eikö minun olisi hyvä osata kieltäkin?! Jos virkailija kysyisi minulta jotain, enkä ymmärtäisi mitään, niin eikö koko homma kosahtaisi siihen? (Minun espanjantaitonihan on siitä jännä juttu, että pystyn lukemaan vaivatta espanjankielisiä kirjoja ja lehtiä, mutta puheen tuottaminen ja ymmärtäminen on edelleen vaikeaa. On kulunut niin pitkä aika siitä, kun olen puhunut espanjaksi, että puhevalmiutta ei yksinkertaisesti ole.)

Kuin ihmeen kaupalla kaikki sujui kuitenkin hyvin. Ymmärsin, kun virkailija käski katsoa kameraan, ja ymmärsin, kun hän käski laittaa sormeni sormenjälkitunnistimelle. Ymmärsin senkin, kun virkailija iski hakemukseeni leiman ja sanoi, että viisumin saisi hakea viiden, seitsemän päivän päästä luukulta numero yhdeksän. Sihteeri tosin sanoi myöhemmin, että viisumissa menisi kymmenestä viiteentoista päivään, mutta ihan sama, kunhan vain se 90 päivää ei ehtisi tulla täyteen.

Maahanmuuttovirasto on tuo ruma tötterön mallinen rakennus taustalla.

Sekin on tietysti mahdollista, etten saakaan viisumia, ja minun pitää lähteä takaisin Suomeen - tai jos lain sallimat 90 päivää ylittyvät, tulen karkotetuksi maasta. Mutta ihan turha tässä on pullikoida tai spekuloida: se tapahtuu, mikä on tapahtuakseen. Maastakarkotuskaan ei olisi mikään maailmanloppu, sillä silloin pääsisin nauttimaan Suomen kesästä. Ukkeli jäisi tosin silloin yksin tänne, mutta niin olisi sitten tarkoitettu.

Tajusin vasta tänään illalla, mitä passittomuus tarkoittaa. Minullahan ei nyt ole passia, kun se piti jättää viisumikäsittelyn ajaksi maahanmuuttovirastoon. En voi matkustaa mihinkään, ja olen jumissa Boliviassa, tapahtui missä tahansa mitä tahansa. Ahdistaa, kun vain ajattelenkin asiaa, joten on varmaankin parempi olla ajattelematta.

Koska kello oli vasta kahdeksan, eikä minua huvittanut palata vielä kotiin, jäin istuskelemaan Plazalle. Olisin halunnut kiivetä kirkontorniin, mutta koska se aukesi vasta yhdeksältä, päätin mennä käymään sisällä kirkossa. Siellä olikin messu paraikaa menossa.

Bolivialaiset ovat varsin uskonnollista kansaa, ja kirkko on todella tärkeä osa ihmisten elämää. 78 prosenttia bolivialaisista on katolilaisia.

Katselin ympärilläni olevia ihmisiä ja mietiskelin kaikenlaista. Kirkko on varmasti turvallinen ja rauhoittava paikka sellaiselle, joka uskoo jumalaan. Toisaalta usko on vain yksi tapa saavuttaa sisäinen rauha, sillä uskossa on kyse periaatteessa samasta asiasta kuin esimerkiksi meditoinnissa: mielen voimasta ja halusta käyttää mieltä tietyllä tavalla. Vaikka en itse oikein usko, että jumala tarvitsisi ympärilleen seinät, ymmärrän kirkon merkityksen ihmisen kannalta: kirkko yhdistää samaan asiaan uskovat ihmiset, jolloin uskonnosta tulee muutakin kuin jumalan palvontaa. Siitä tulee ihmisiä yhdistävä voima.

Olen ollut aina sitä mieltä, että henkilökohtaisempi suhde ihmisen ja jumalan välillä, kuten esimerkiksi hindulaisuudessa, on jollakin tavalla "parempi" kuin esimerkiksi luterilainen, kollektiivisempi tapa uskoa. En ole kuitenkaan tullut koskaan ajatelleeksi asiaa tältä kantilta. Tarvitsemme voimaa, jota saamme toisista ihmisistä, ja on hienoa, jos voimme samalla läsnäololla saada voimaa sekä jumalasta että ihmisistä.

Kun messu päättyi, ihmiset rupesivat kättelemään toisiaan. Ensimmäinen ajatus, joka mieleeni tuli oli se, että ei kai minunkin nyt tarvitse kätellä jotakuta! Olin hädin tuskin kerennyt saamaan ajatukseni loppuun, kun edessäni istunut nainen jo lähestyi minua käsi ojossa. Minäkään en voinut muuta kuin ojentaa käteni hänelle. Loppujen lopuksi kättelimme muidenkin lähelläni istuneiden kanssa ja toivottelimme toisillemme rauhaa. Tuosta jäi oikeastaan todella hyvä mieli, vaikka tapa tuntuikin aluksi vähän omituiselta. Uskon, että tälläkin, sinänsä mitättömältä kuulostavalla tapahtumalla, oli jokin merkitys minun elämässäni. Uskon, että kaikella on.  

Pyhää vettä.

Julio Terrazas Sandovalin hauta. Hauta oli minusta todella hieno ja pysäyttävä.

Pääsin lopulta sinne kirkontorniinkin. Olen käynyt tornissa kerran aikaisemminkin, päivälleen viisi kuukautta sitten.

Ympyrä tavallaan sulkeutui.