Ainoa asiakas

Jatkamme taas Tallinnasta. Itsehän en siellä enää ole, koska piti kiiruhtaa kotiin sunnuntaiksi. Silloin nimittäin koitti se kauan odotettu päivä, kun sain avata palapelijoulukalenterin ensimmäisen luukun! 

Olin halunnut aina käydä Viron ulkoilmamuseossa, mutta se oli jotenkin aina jäänyt. Toki ulkoilmamuseossa kannattaisi käydä ennemmin joskus kesällä kuin marraskuun lopun tihkusateisena päivänä, mutta arvelin, että samapa tuo. Ihan sama se ei kuitenkaan ollut, sillä kävi ilmi, että suuri osa näyttelytiloista oli suljettu talvikauden. Osa oli kuitenkin auki, ja joukossa oli yksi helmikin, joka oli ehkä matkani kiinnostavin kohde! 

Ulkoilmamuseo sijaitsee sen verran kaukana Tallinnan keskustasta (vajaat kahdeksan kilometriä), että nyt oli pakko saada se lippu ostettua jotenkin. Kulkuvälineeksi valikoitui tällä kertaa bussi (numero 21B), sillä se oli ainoa, jolla pääsi ihan museon portille. Päätin unohtaa sen kännykkälippuni ja poistaa koko sovelluksen ja kokeilla matkan maksamista pankkikortilla. Maksaminen kuulosti hyvin yksinkertaiselta, sillä lukemani mukaan pankkikorttia pitäisi vain näyttää bussin etuosassa sijaitsevalle lukulaitteelle, ja laite velottaisi matkasta sen kahden euron kertamaksun. 

Odottelemme bussia suloisen papparaisen kanssa.

Pysäkeillä on yleensä aikataulut, jotka pitävät kokemukseni mukaan myös varsin hyvin paikkansa.

Maksun kanssa ei ollut tällä kertaa mitään vaikeuksia, joten saatoin istua paikalleni kerrankin luottavaisin mielin. Tosin mieleeni tuli, että jos lipuntarkastajat tulisivat, miten todistaisin, että olin ostanut lipun? Laitehan ei anna mitään paperilippua todisteeksi. Olin kuitenkin jo niin kyllästynyt näiden lippuasioiden pyörittelyyn, että päätin antaa asian olla. 

Lipullinen matkustaja bussissa.

Viron ulkoilmamuseo esittelee Viron maalaisarkkitehtuuria ja kyläelämää, ja alueella on 14 tilaa, jotka kertovat siitä, miten varallisuudeltaan ja toimialoiltaan erilaiset perheet elivät 1700–1900 -luvuilla. Alueella on myös kirkko, koulu, kievari, myllyjä, paloasema, kyläkauppa ja rannalla olevat verkkomajat. Yhteensä rakennuksia on yli 80. 

Kuten yläkuvasta näkyy, alue on varsin laaja, joten museoon kannattaa varata aikaa – kesällä vielä enemmän, kun kaikki tilat ovat auki. Sain lippumyymälästä mukaani kartan, johon oli merkitty avoinna olevat tilat.

Sassi-Jaanin tila 1800-luvun alusta.

Mikä katto!

Sassi-Jaanin tilan rakennukset tuotiin museoon 1959–1960, ja ne avattiin yleisölle vuonna 1964. Koko ulkoilmamuseohan on perustettu vuonna 1957, eli museolla on hurjan pitkä historia. 

Minun täytyy vähän himmailla näiden muiden kuvien kanssa, koska sieltä mielenkiintoisimmasta paikasta on tulossa luultavasti niin tokuttomasti kuvia. 🙈

Keltaisen talon piipusta nousi savu, ja minuun iski pieni hämmennys: kuuluiko talo museoon vai ei. Uskaltaisinko mennä ovelle? Pihalla oli kuitenkin kyltti, joka kertoi, että siellä "asuttiin" ja että sisään sai todellakin mennä. 

Tuvassa istui jonkinlaiseen virolaiseen perinneasuun pukeutunut nainen tekemässä jotain käsityötä, ja näky oli varsin herttainen. Kuvata naista ei kuitenkaan saanut, mutta muuten taloa sai kuvata vapaasti. Talossa oli ihanan lämmin, ja tajusinkin, että ehkä juuri tämän takia vain osa rakennuksista on auki talvikaudella, kun niitä pitää lämmittää.

Rakennus – Härjäpean maatila – esittelee 1920–1930 -lukujen kotitaloutta. Tämäntyyppinen rakennus on yhä edelleenkin monen virolaisen koti. 

Kiitin naista lähtiessäni viroksi (aitäh), mutta monesti matkani aikana kuulin virolaisten itsensä käyttävän kiittäessään sanaa 'tänan'. Mikäköhän ero näillä on, ja miksi virolaiset itse tuntuvat suosivan jälkimmäistä?

Tämän rakennuksen piti olla auki, mutta en löytänyt ovea. 🙈 Tuolla pääoven näköisellä ovella oli lappu, että vain henkilökunnalle.

Verkkovajoja.

Verkkovajoissa säilytettiin – nimensä mukaisesti – verkkoja ja muita kalastustarvikkeita. Nämä kolme verkkovajaa on tuotu museoon Saarenmaalta, ja ne on rakennettu vuosina 1876–1903.

Taitaakin olla ensimmäinen näkemäni varoituskyltti tätä lajia. 😆

Seuraavan rakennuksen piharakennuksen ovi oli raollaan, joten menin ja tönäisin sen auki. Mitä näinkään. 

Kappas.

Tuijottelimme hetken toisiamme hämmästyneinä, mutta päätin sitten vetäytyä takavasemmalle ja jättää eläimen rauhaan.

Seuraava – ja viimeinen kohde ennen suosikkipaikkaani – oli vanhauskoisen kalastaja Petšonkinin talo Peipsijärveltä. Peipsijärvellä kävimme äidin kanssa syyskesällä 2023, ja kirjoittelin silloin aika lyhyesti Viron vanhauskoisista (täällä), joten en jaksa kirjoitella enää uudestaan. Talo on rakennettu vuonna 1863 ja siirretty museoon vuonna 1991.

Petšonkinin talo oli taas sellainen, että uskallanko mennä sisään vai en, kun talo näytti niin asutulta. Mutta olin tässä vaiheessa jo hoksannutt, että se on tämän paikan tyyli: kaikki on laitettu esille sillä tavalla kuin astuisi keskelle jonkun toisen elämää ja toisen kotiin. 

Täällä minut yllätti suloinen kissa, joka lepäsi kamarin sohvalla. 

Kun astuin sisään, kissa vain nosti päätään kuin tuumien, että jaahas, tuommoinen tuli – ja jatkoi sen jälkeen tyytyväisenä uniaan. 

Sitten siihen viimeiseen paikkaan. Tämä rakennus oli ehkä kaikkein hämmentävin, sillä ulkoasun perusteella en voinut mitenkään uskoa, että se kuuluisi ulkoilmamuseoon. Ehkä se olikin työntekijöiden asuintalo? 

Rakennus oli kuitenkin merkitty karttaan, kuten kaikki muutkin talot, ja opastaulu talon edessä paljasti lisää. Rakennus oli aito neuvostoajan kolhoositalo, joka on rakennettu vuonna 1964 ja joka oli siirretty Tallinnaan vuonna 2019. Talo rakennettiin alun perin Järvesalun kolhoosissa Sookurun meijerin työntekijöille.

Sitä olen aina ihmettelyt, miten tämmöiset kokonaiset talot siirretään alkuperäisiltä sijoiltaan museoon. Puretaanko ne ja sitten kasataan taas uudestaan vai siirretäänkö ne paikalle kokonaisina (ei kai nyt sentään?). 

Luin vasta jälkeenpäin, että talossa oli muka neljä asuntoa, joissa esiteltiin virolaisen maaseudun elämää 1960-, 1970-, 1990- ja 2010-luvuilta. Minä en löytänyt jostain syystä kuin kaksi asuntoa! Olin toki paikkoja tutkiessani niin tohkeissani, etten jaksanut lukea opasteita sen tarkemmin, joten kaikki oheistieto meni kuin vesi hanhen selästä. 🙈

Varsinkin ensimmäinen asunto oli aivan uskomaton siinä mielessä, miten asutun ja aidon näköiseksi kaikki oli saatu. Aivan kuin talon asukkaat olisivat juuri lähteneet jonnekin ulos. Tämmöiset paikat tuntuvat hassuilta, sillä vaikka tietää, että kyseessä on museo, silti on hieman syyllinen olo, kun "minä tässä nyt tutkin uteliaana jonkun toisen kotia". 😆

Päätin avata uteliaisuuksissani jääkaapin ovenkin, kun kiinnosti tietää, olisiko siellä jotain, ja olihan siellä!

Yläkerran asunnon asukkaiden koti oli hieman paremmassa järjestyksessä. Veikkaisin, että tämä on se 70-luvun asunto – vai olisiko 60-luvun?

Kellarikerroksessa oli samantyyliset varastokopit kuin meidänkin kerrostaloissa on. 

Portaita on kuljettu useamman kerran. 😅

Piharakennuksessa oli mm. autotalli, sauna ja puuvaja.

Minulla ei ollut raskaan aamiaisen jälkeen vielä yhtään nälkä, mutta olin nähnyt alueella kievarin (Kolu Kõrts), jossa oli ihan pakko käydä. Rakastan nimittäin jostain syystä virolaisia kievareita, ja semmoisessa on käytävä aina, kun sellainen osuu kohdalle. 

Kolu Kõrts.

Kievarissa ei ollut ketään muuta, ja iski pieni epäilys, uskaltaisiko siellä syödä mitään, mutta päätin ottaa riskin. Eipä ulkoilmamuseossa ollut muutenkaan ruuhkaa, sillä taisin nähdä koko kierrokseni aikana yhteensä huikeat neljä muuta kävijää (henkilökuntaa toki näkyi). 

Päätin tilata vain jotain pientä eli hernekeiton ja sillivoileivän. Palvelu oli, sanotaanko nyt että, hyvin riisuttua ja korutonta. 😆 

Ruoka oli ihan syötävää perusruokaa, vaikka hernekeitto olikin aika eksoottinen verrattuna meidän hernariin. Kyllä se kuitenkin ihan herneelle maistui.

Kiitos ulkoilmamuseo! Olit ihan mahtava paikka! Tulen satavarmasti kesällä uudestaan – ja sitten tutkin sen kolhoosinkin ajatuksella.

Museon edestä kaupunkiin päin vie bussi numero 41.

Päivän toinen kohde olivat KGB:n vankisellit. Se oli sellainen paikka, johon olisin vielä pari vuotta sitten ollut tutustumassa ihan intopiukeana, mutta nyt ihmettelin sisäänpääsymaksun maksettuani, että mitä varten olin edes tullut tänne. Jotenkin tämmöinen kidutusturismi (en nyt keksi parempaakaan termiä), että menen pällistelemään jotain paikkaa, jossa on kidutettu ihmisiä, ja voivottelemaan, että voi kauheeta, mitä julmuuksia ihmiset ovat saaneet kärsiä, tuntuu väärältä ja typerältä. En tiedä, miksi tämmöinen kauheuksilla mässäily ei enää kiinnosta, mutta epäilen, että Tuol Slengin vankilamuseo Phnom Penhissä Kambodzassa oli minulle se viimeinen niitti. Se oli paikoin niin yököttävä paikka, että teki mieli oksentaa. 

Eiväthän ne menneisyyden kauheudet poistu sillä, että suljen silmäni tapahtumilta, mutta eivät ne kyllä poistu silläkään, että menen pällistelemään ja kauhistelemaan paikkoja, joissa näitä kauheuksia on tehty. En tiedä, menisinkö enää edes Patarein vankilaan (joka sekin on Tallinnassa), jos se olisi vielä auki. Tuskin. Mutta vielä vuonna 2015, jolloin kävin siellä (postaus siitä täällä), paikka oli minusta äärimmäisen kiinnostava. 

Laitan siis KGB:n vankiselleistä vain muutaman kuvan. 

Käyntini vankiselleissä kesti ehkä viisi minuuttia, joten olipa harvinaisen tehokas museokäynti. 😆

Katselen mieluummin vaikka näitä vanhankaupungin kauniita rakennuksia.

Illalla päätin mennä syömään In The 372 -nimiseen aasialaispaikkaan, koska se oli saanut niin loistavat arvostelut. Olen joskus miettinyt, millaisissa ravintoloissa kävisin, jos saisin päättää ihan yksinäni, niin tässä se on pikkuhiljaa selvinnyt: aika samanlaisissa ravintoloissa kuin ukkelin kanssakin. Olen tykästynyt aasialaisiin makuihin, ja jos ulkona pitää syödä, niin Kaakkois-Aasia vie voiton Intiasta – ellen sitten ole itse Intiassa, jossa ruokakin on tietysti autenttisempaa. 

Ravintola löytyi sisäpihalta, ja katsoin, että mikäs pornoluola se tämä on.

Uskaltaudin kuitenkin sisään, mutta minua kadutti välittömästi, sillä ravintolassa ei ollut ketään muuta. Näköjään päivän teema. 😆 Tarjoilija oli kuitenkin niin vikkelä ja ystävällinen, että en ehtinyt enkä kehdannut paeta, joten istumaan siis. 

Pornoluolateema jatkuu.

Päätin ottaa alkuun Crispy Chicken Tenders w/ Lemongrass Sauce ja pääruoaksi Curry Laksaa, koska paikka mainosti, että heidän Curry Laksansa on kaupungin parasta. Otin laksan merenelävillä, jolloin tarjoilija informoi minulle, että "just so that you know, crab is artificial meat, because the real one will mess up the soup". Hetkinen, siis mitä? No sitä keinotekoista lihaa sitten.  🙈

Kana-alkuruoka oli vähän pettymys, mutta moka oli oma, kun en ollut tajunnut, että kana onkin leivitetty. Ihan hyviä nämäkin kyllä olivat (söin kiltisti kaiken 😆).

Laksa oli sinänsä hyvää, mutta ei mitään erinomaista, enkä lähtisi syömään tuota uudestaan. Vähän hankalaa, kun se ramen-keitto oli vielä niin tuoreessa muistissa...

Päätin käydä vielä drinksuilla Beer Gardenissa, joka oli sekin vain muutaman minuutin päässä hotellilta ja jossa olin käynyt edellisenä iltanakin. Olin jotenkin tykästynyt paikkaan. 

Wolt-kuskit parveilevat Gurun ulkopuolella.

Beer Garden.

Vanhemmat ovat syventyneitä kännyköihinsä, ja lapsi vetää rallia ravintolan sohvalla. 😆

Rupesi sitten tekemään mieli jotain makeaakin, joten päätin tilata syrnikki-pannukakkuja smetanalla ja vadelmakastikkeella. 

Jestas, miten hyviä nämä olivat! Kuumia, sisältä pehmeitä ja pinnalta rapeita. Ai että.

Nyt pannaan taas jutuille tältä erää piste. Toivottelen mukavaa joulukuun alkua sinulle! 

😘

Näita kaarti!

Tiistaina päätin lähteä vähän vanhankaupungin ulkopuolelle mm. Kadriorgiin, mikä tarkoitti sitä, että piti ottaa avuksi jokin kulkuneuvo. Olin päättänyt olla käyttämättä kertaakaan taksia ja liikkua vain julkisilla tai jalkaisin. Olin ladannut puhelimeeni Pilet.ee -sovelluksen ja onnistunut ostamaan siihen kertalipunkin, joka maksoi kaksi euroa ja joka käy kaikissa kulkuneuvoissa. Lipun QR-koodi piti luetuttaa kulkuvälineessä olevassa kortinlukijassa, mikä aktivoisi lipun. Homma kuulosti simppeliltä, mutta minulla oli asiasta omat epäilykseni. Onnistun nimittäin usein tunaroimaan kaikenlaisten laitteiden kanssa, vaikka kuinka yrittäisin olla hermostumatta ja pitää pääni kylmänä.

Ratikka tulee!

Kuinka ollakaan, kun näytin QR-koodiani ratikassa lukijalaitteelle, laite ei reagoinut mitenkään, vaikka kääntelin puhelinta kädessäni joka suuntaan.

Laite herjasi vain, että Näita kaarti!

Yritin aikani, mutta sitten minua alkoi nolottaa, ja puikahdin istumaan yhdelle vapaalle paikalle. Kukaan ei ollut kyllä vähimmässäkään määrin kiinnostunut puuhailuistani, vaan kaikki vain tuijottelivat kännyköitään tai ulos. 

Matkalla Kadriorgiin googlettelin hieman asiaa, ja selvisi, että minun olisikin pitänyt luetuttaa QR-koodini ratikan etuosassa olevalla laitteella. Minä pahviaivo tajusin vasta nyt, että eihän tuossa käyttämässäni laitteessa edes ollut mitään QR-koodin lukijaa. 😆 🙈 En kuitenkaan viitsinyt lähteä enää kesken matkan sinne ratikan etuosaan, joten matkustin sitten pummilla. Jos lipuntarkastajat tulisivat, selittelisin jotain ja tekeytyisin tyhmäksi turistiksi – paitsi että minunhan ei tarvitse edes tekeytyä tyhmäksi. 😆

Taitaa se QR-koodin lukija näkyä tänne asti.

Kadriorgin taidemuseo sijaitsee Kadriorgin palatsissa, ja olinkin lähtenyt paikalle lähinnä palatsin takia. 

Kyllä onkin komea pytinki.

Kadriorgin palatsin perusti Venäjän tsaari Pietari I vuonna 1718. Palatsi on rakennettu Rooman barokin tyyliin, ja palatsia ympäröi Versaillesia jäljittelevä puutarha, joka on kesällä varmasti upea paikka. 

Palatsi oli todella komea sisältäkin, mutta eiväthän kuvat vangitse kaunetta samalla tavalla kuin silmä sen näkee. 

Jokaisessa huoneessa oli tällainen hieno uuni.

Tulihan sitä taidettakin toki vähän vilkuiltua. 

Ivan Aivazovsky: Näkymä Vesuviukselle päivää ennen tulivuorenpurkausta (1885).

Mihhail Clodt von Jürgensburg: Kyntäjiä Ukrainassa (1879).

Seuraavaksi lähdin kävellen Anton Hansen Tammsaaren kotimuseoon, sillä rakastan kotimuseoita. On ihana saada ikään kuin siirtyä ajassa taaksepäin, ja tupsahtaa keskelle entisajan elämää.

Matkalla näin erikoisen katoksen keskellä asuintaloja, ja katosta piti mennä tutkimaan lähempää. Kävi ilmi, että kyseessä oli lukupaviljonki. 

Nurkkauksessa oli tuoleja, joilla saattoi istua lukemassa kirjoja, ja hieman ihmettelin, ovatko kirjat tuossa ympäri vuoden, talvellakin. Asia selvisi pian Googlen kääntäjän avulla paviljongissa olevasta lapusta. 

Tammsaaren museo oli hauskassa vihreässä puutalossa. 

Mutta mistä museoon pääsee sisälle?

Miten ovien löytäminenkin voi olla joskus niin vaikeaa? Muistan yhdenkin kerran lapsena, kun olimme perheen kanssa karavaanireissulla muistaakseni Norjassa. Emme löytäneet ovea yhteen ravintolaan, ja menimme lopulta ikkunasta sisään. 🙈

Pääsin lopulta sisään rakennukseen, mutta en mennytkään heti museoon, joka oli toisessa kerroksessa, sillä pohjakerroksessa oli kirjasto, joka näytti kiinnostavalta.

Internet-laitteistoa.

Naistenlehtiäkin olisi ollut tarjolla. Miks suhted ei suju? – siinäpä vasta pulma.

Anton Hansen Tammsaare oli virolainen kirjailija, jota pidetään Viron kansalliskirjailijana. Tammsaare asui tässä talossa vuosina 1932–1940, ja sisustus on alkuperäinen. Taidan laittaakin tähän vain museossa ottamani videon, koska siitä saa kattavimman käsityksen museosta. Katsokoon se, jota kiinnostaa. Hassusti joku museon työntekijä meni juuri kylpyhuoneen takana sijaitsevaan tilaan, joka on ilmeisesti henkilökunnan ruokailutila, ja laittoi mikron käyntiin, ja se kuuluu videolla (samoin kuin minun askeleeni 🙈).

Saanen huomauttaa vielä, että täällä minun päätyhuoneessani on hitaammanpuoleinen netti, ja minulta meni melkein kolme tuntia ladata video Youtubeen. Bloggaaminen on kovaa hommaa. 😆

Museosta poislähtiessäni huomasin rakennuksen etupuolella – siellä, mistä minäkin olin saapunut museolle – ison plakaatin, jossa luki Anton Tammsaaren museo. En voinut ymmärtää, miten en ollut huomannut niin isoa plakaattia ja pääsisäänkäyntiä, vaan piti pyrkiä museoon takapihan kautta.

Museokierroksen jälkeen oli aika siirtyä taas vanhankaupunkiin ja hypätä ratikan kyytiin. Ihan meinasi ruveta jännittämään, onnistunkohan viimeinkin aktivoimaan matkalippuni. Osasinkin nyt mennä sisään etuovesta ja näyttää lippuani QR-koodin lukijalle. Ensin näytti, että homma toimii, mutta sitten masiina alkoi vilkuttaa punaisia valoja. Näita kaarti! Näita kaarti! Kokeilin uudestaan – sama juttu – ja vielä kolmannenkin kerran – eikä onnistunut vieläkään. Luovutin ja menin taas nolona istumaan.

Ja taas matkustetaan pummilla.

Tämä lippujuttu on melkoinen mysteeri, sillä jos lippu olisi aktivoitunut, kai se olisi näkynyt jotenkin lipussakin (tyyliin, että vielä on niin ja niin paljon matkustusaikaa jäljellä). Sen sijaan lippu näytti koko ajan tältä:

Yksi käyttämätön matka oli aina vain jäljellä.

Tällä kertaa tulin kolmosen ratikalla.

Seuraava kohteeni oli Kiek in de Kökin linnoitusmuseo sekä maanalainen bastionikäytävä. Linnoitusmuseoon kuuluu neljä tornia, niitä yhdistävät käytävät tiloineen ja paljon muuta. 

Lipunostamistilanteessa nenääni ei mennytkään enää herne vaan kokonainen HK:n sininen (sinapilla). Lipunmyyjä nimittäin kysyi minulta, millaisen lipun halusin – tavallisen vai seniorilipun? Siis mitä? Tähänkö on nyt tultu, että minulle aletaan tyrkyttää seniorilippua? Jälkeenpäin harmitti, kun en tajunnut tarttua tarjoukseen ja ottaa sitä seniorilippua, kun se olisi ollut varmasti piirun verran halvempi. 😆

Bastionikäytäviin laskeuduttiin maan alle.

Mahtaa olla vaarallinen paikka, kun on näin paljon varoituksia.

Bastionikäytävät on rakennettu vaiheittain, ja vanhimmat ovat jo 1600-luvulta. Niitä suunniteltiin käytettäväksi puolustus- ja suojautumispaikkana sotatilanteissa, mutta käsittääkseni niitä ei koskaan käytetty niiden varsinaisessa tarkoituksessa. 

Olin kuvitellut, että käytävät olisivat vain jokin pikkuinen pätkä maan alla, ja yllätyinkin siitä, miten valtavan pitkät käytävät olivat. Käytäviin sijoitellut valot, videonpätkät, äänet ja erityisesti nuket tekivät tunnelmasta karmaisevan. 

Tuo pöydän ääressä istuva nainen oli niin aidon näköinen, että hyvä että uskalsin kävellä naisen ohi. Pelkäsin, että nainen ei olekaan nukke vaan oikea ihminen, ja hän rupeaa puhumaan tai liikkumaan yhtäkkiä. Olisin varmasti ruvennut kirkumaan, jos näin olisi käynyt.

Enpä ollut pahoillani, kun vihdoin pääsin käytävistä ihmisten ilmoille!

Nigulisten kirkon kupeeseen oli jo avattu luistelurata, mitä vähän ihmettelin näillä (vesi)keleillä.

Jouluksi vähän parempaa seppälää päälle.

Ja asuun mätsääviä kenkiä. 

Ohutsuoli pitkällään.

Illalla kävin testaamassa läheisen ramen-paikan nimeltä Kanuti Ramen Bar. Paikka oli vastapäätä Gurua, eli sinnekin oli Kalevilta parin minuutin kävelymatka.

Beef tataki.

Ramen w/ miso flavor & salmon.

Ruoka oli suorastaan taivaallista! Jos käyt Tallinnassa ja tykkäät tämäntyylisestä ruoasta, niin suosittelen lämpimästi! Taisin kävellä koko matkan hotellille hymyillen, kun olin niin onnellinen. 😅

Hotellin aamiaisestakin voisi laittaa pari kuvaa. Kalevin aamiainen ei ole valikoimaltaan mikään jättimäinen, mutta tykkään siitä, että kaikki mitä on esillä, on laadukasta ja hyvää. Erityisesti salaatti- ja rehupuoleen on panostettu kivasti.

Lämpimiä ruokia.

Kahvi (musta kahvi) tosin on aikamoista kuraa, mutta eipä tuo nyt maailmaa kaada. Muitakin laatuja saisi toki kahvikoneesta, mutta en osaa oikein juoda niitä muita laatuja.

Sauna Oasis on eräänlainen lisäkylpylä aikuisille (K18-aluetta), ja siitä tulee maksaa erikseen. Hotellivieraille sisäänpääsy on 20 euroa (muille 28 euroa), mikä on minusta aika paljon, kun siellä kuitenkin on vain 5 pientä poreallasta ja muistaakseni neljä saunaa. Lisäksi on baari ja rentoutumisalue. Kävin Sauna Oasiksessa kerran, mutta totesin, että eiköhän tämä ole minun osaltani tässä. Porealtaat olivat kaikki enemmän ja vähemmän samanlaisia (värimaailma vain vaihteli), mutta saunoista löytyi pari ihan kivaakin saunaa.

Ruskealla rannekkeella pääsee Sauna Oasikseen; punaisella yleisen kylpylän puolelle.

Yleisen kylpylän puolella ärsyttää vähän se, että iso uima-allas on myös uimakoulujen ja muiden uimaharrastajien käytössä, ja suuri osa radoista on varsinkin aamulla varattu. Yhtenä aamuna kun menin altaalle jo puoli seitsemän jälkeen, jokaisella radalla vedettiin jo sellaista vauhtia useamman uimarin toimesta, että minä päätin jättää aamu-uintini suosiolla väliin ja käydä vain saunoissa ja poreissa. 

Vesiliukumäet (4 kappaletta) avautuvat vasta kahdelta, ja olen ihmetellyt, kuinka niissä ei ole koskaan ketään, vaan olen aina saanut laskea yksikseni. Mutta sehän on vain kiva, kun ei tarvitse jonotella. Yksi mäistä on väriltään musta, ja lasku on pimeä, eli putkessa ei näe mitään. Ensimmäisellä laskukerralla meinasi mennä vetelät pöksyyn, kun en ollut tajunnut etukäteen, että putkessa on pilkkopimeää. 😆

Olen saanut vesisuihkuissa ja porealtaiden hierontapisteissä myös niin hirveitä takkuja tukkaani, että niihin ei ole auttanut kuin sakset. T. nimimerkki "Viroon tullessa oli vielä tukka päässä". Kai se veden pyöritys saa hiukset menemään jotenkin sykkyrälle?  

Viimeiseksi vielä katsaus Kalevin kuntosaliin, joka on aivan mahtava! En tiedä, onko sali myös muiden kuin hotellivieraiden käytössä, mutta joka tapauksessa sali on yksi parhaista hotellisaleista, jonka olen nähnyt. Toki laitteet ja painot ovat hieman vanhahtavia ja parhaat päivänsä nähneitä, mutta laite- ja välinevalikoima on huikea.

Aktiivilomailijalle Kalev saattaa olla Tallinnan paras hotelli, tai on ainakin vaikea kuvitella, että mikään paikka voisi panna tästä paremmaksi. 

Tallinna-postaukseni eivät loppuneet vielä tähänkään, joten jos Tallinna alkaa kyllästyttää, kannattaa pysytellä vielä hetken aikaa pois blogistani. 😆