Maan ja taivaan väliltä

Minä olen tässä vietellyt lauantaita yksinäni ja todennut taas jälleen kerran, että yksinolo on ihan kivaa silloin, kun se on omaehtoista. Pakotettuna ei ole kiva olla yksin. Luulin pitkään olevani sellainen ihminen, joka tykkää olla yksin, mutta vuosien saatossa olen havainnut, että kaipaan ihmisiä ympärilleni ja että tarvitsen yksinoloa ja omaa rauhaa paljon vähemmän kuin olin kuvitellut. Yksin oleminen ei tee hyvää mielenterveydellekään, sillä yksin ollessa on niin helppo antaa ajatusten viedä mennessään, ja kaikenlaisia ahdistuksen tunteita nousee pintaan milloin minkäkin asian takia. Oman pään sisälle on kovin helppo eksyä. 

Melkein jo aloitin tuskissani taas yhden mysteeripalapelin, mutta ainakin toistaiseksi olen saanut hillittyä itseni. Sen tietää, että jos palapelin aloitan, en pysty tekemään mitään muuta, kun koukutun palapelin tekemiseen niin pahasti. Sitten on selkä ja polvet kipeinä liiasta istumisesta. 

Perhana, kun houkuttaisi...

Tapahtui semmoistakin, että menin tilaamaan Discovery+ -kanavan, vaikka olin vannonut, etten tilaisi koskaan yhtään maksullista televisiokanavaa. Ruutu+ minulla kyllä jo on, vaikka se on ihan turha. Ei kun hetkinen, eihän se olekaan mikään turha, sillä sieltä voi katsella Big Brother 24/7:aa. Erittäin tarpeellinen kanava siis. 😆

Discovery+:n tilasin sen takia, että halusin nähdä Marko Björsin Rakkauden seikkailun. Toki kyseinen ohjelma tulee telkkaristakin, mutta minun on ihan mahdoton katsella telkkariohjelmia jollakin tietyllä kellonlyömällä. Ohjelmia pitää saada katsoa silloin, kun itseä sattuu huvittamaan, ja vielä parempi on, jos jaksoja voi katsoa monta peräjälkeen. Nyt olen katsonut Marko Björsin ohjelmasta kaikki neljä jaksoa, jotka palvelussa ovat, ja odotan kieli pitkälläni seuraavaa. Miten ohjelma voikin olla niin koukuttava? Ihailen suunnattomasti kaikki miehiä (ja tietysti myös Markoa itseään), jotka ovat uskaltautuneet mukaan ohjelmaan. Miehethän ovat kaikki (tai lähes kaikki, Sergeytä lukuun ottamatta) ihan tavallisia janttereita. On todellakin hatunnoston arvoinen asia, että miehet uskaltavat olla niin paljaita, rehellisiä ja haavoittuvaisia kaiken kansan edessä.  

Markon sulhaskandidaatit aamiaista tekemässä (kuvakaappaus ohjelmasta). 

Rupesin katsomaan myös Iholla-sarjaa, joka vaikutti sekin hyvältä. Todelliset ihmiset ja oikea elämä kiinnostavat aina enemmän kuin käsikirjoitetut sarjat, vaikka tietysti osa realitystäkin on käsikirjoitettua. Martina Aitolehti kertoi ensimmäisessä jaksossa heränneensä naapuriensa riitelyyn ja olevansa kiitollinen siitä, että hänen ei tarvinnut enää riidellä kenenkään kanssa. 

Havahduin miettimään sitä, milloin me olemme ukkelin kanssa viimeksi mahtaneet riidellä, enkä millään pystynyt muistamaan. Ennen ajattelin, että riitely kuuluu normaaliin parisuhteeseen ja että suhteessa on jotain vikaa, jos pariskunta ei koskaan riitele. Riitelemättömyys tarkoitti mielestäni sitä, että parisuhteen osapuolet eivät voineet olla omia itsejään ja että jompikumpi oli tossun alla ja alistui toisen tahtoon. Nyt en olekaan asiasta enää ihan varma. Asioista saa ja pitääkin olla eri mieltä, mutta tarvitseeko eriäviä mielipiteitä viedä riidaksi asti? Eikö asioista voi olla eri mieltä riitelemättäkin? 

Oli vähän hämmästyttävää tajuta, miten harvoin me ukkelin kanssa nykyään riitelemme, kun muistaa suhteemme alkuajat. Silloin riitelimme paljonkin, mikä johtui suurelta osin minusta ja siitä, että minun oli vaikea hyväksyä sitä, jos en saanut tahtoani läpi. Onko minussa siis tapahtunut jotain kehitystä, vai antaako ukkeli nykyään helpommin periksi? Ehkäpä molempia... 

Ukkeli teki myös minulle suhteen alkuaikoina heti selväksi, että hän ei siedä haistattelua, haukkumista eikä kiroilua yhtään. Edellisissä suhteissani (varsinkin yhdessä) olin tottunut rumaan kielenkäyttöön ja olin jotenkin ajatellut, että sellainen kuuluu normitapaan riidellä. Onneksi ukkeli ei hyväksynyt käytöstäni, sillä molemminpuolinen kunnioitus on minusta parisuhteen perusta, eikä sitä tarvitse järkyttää riidellessäkään. On hirvittävää, miten rumasti puolisot voivat toisilleen puhua, enkä voi mitenkään uskoa, etteivät rumat sanat ja henkilökohtaisuuksiin menevät loukkaukset tekisi aina pientä lovea parisuhteeseen. Loukkaukset eivät katoa mielestä mihinkään, vaikka riita sovittaisiin ja "unohdettaisiin".

Asiasta viidenteen: Silja Serenade ei ole enää Hernesaaren laiturissa, vaan se on päässyt taas liikennöimään. 

Ennen lähtöään laiva oli siirtynyt Hernesaaren laiturista tuohon Länsisataman ykkösterminaalin eteen.

Maaliskuun 25. päivä bongasin laivan jo merellä. Vapaus oli koittanut!

Maaliskuun 18. päivä oli täysikuu, ja silloin laiva oli vielä Hernesaaressa. 

Kuun valaisema meri näytti hienolta.

Täytyy tässä kunnostautua meren kuvaamisessa, kun meri vielä näkyy meille. Ensimmäisessä laivakuvassa näkyvän pyöreän parkkihallin viereen on nimittäin suunnitteilla urheiluareena ja 24-kerroksinen hotelli, joten merinäköalat ovat pian mennyttä. Meidän suunnitelmissahan oli asua tässä vain lyhyen aikaa, kunnes löytäisimme "sen täydellisen" kodin jostakin, mutta kohta on mennyt kaksi vuotta, eivätkä suunnitelmat ole edistyneet yhtään – ja tuskin tulevat edistymäänkään ihan lähiaikoina.

Yhtenä päivänä ihmettelin horisontissa näkyvää valkoista rantua, joka näytti ihan jättimäisen jäälautan reunalta. En saanut selville, mikä ilmiö tuo oli, mutta tulin siihen lopputulokseen, että ehkä aurinko osui horisonttiin ja sai sen näyttämään tuollaiselta. 

Maaliskuun 16. päivä bongattu Finnmaid-aluskin näyttää ihan omituiselta. Jos en olisi löytänyt laivaa Marine Vessel Traffic -palvelusta, väittäisin tuota aavelaivaksi. 

Silja Europakin palasi tekemään 22 tunnin risteilyjä Tallinnaan. Tosin nyt laiva on korjattavana, sillä se törmäsi tiistaina Tallinnassa laituriin kovan tuulen takia. Mikä ihme näitä laivoja vaivaa, kun ne törmäilevät jatkuvasti? Nyt Silja Europan tilalla liikennöi väliaikaisesti Victoria I, joka lähti eilenkin Länsisatamasta kohti Tallinnaa.

Mikä ihmeen rekkaparaati tuolla rannassa on? Rekat olivat siellä vielä tänäänkin.

Maaliskuun 25. päivä vietettiin meikäläisen synttäreitä, ja äiti käski ostaa itselleni mieleiset kukkaset. Rakastan oranssia, ja heti kun näin nuo oranssit värililjat kaupassa, se oli siinä. Ärsyttävä juttu noissa kukissa oli se, että niistä lähti sellaista töhnää, jota oli tosi vaikea saada irti (juu, menin sitten haistelemaan kukkia vähän turhan läheltä 😆). Seuraavana päivänä sytytimme kynttilän iskälle, jonka kuolemasta tuli kuluneeksi yksi vuosi. 

Toteutin myös yhden pitkäaikaisista haaveistani, kun kävimme syömässä Haukilahden vesitornissa Haikaranpesässä. 

Olin katsellut vesitornia Matinkylässä asuessamme 18 vuoden ajan ja haaveillut pääseväni tornin huipulle syömään, mutta jostain syystä haave toteutui vasta nyt.

Näköalat olivat juuri niin hienot kuin saattoi olettaakin, mutta muuten kokemus oli valitettavasti pienoinen pettymys. Alkuruoat olivat erinomaiset ja jälkiruoatkin olisivat olleet, ellei edellemme olisi osunut iso seurue, jonka jäljiltä jälkiruokapöytä oli aika räävityn näköinen, ja jokin kakku oli jo loppunutkin. Koska oli jo niin myöhä (kello oli ehkä jotain puoli kaksi), buffetpöydän antimia ei enää täydennetty, kun lounasaika alkoi olla lopuillaan eikä tulijoita enää ilmeisesti ollut. Tulinkin siihen tulokseen, että Haikaranpesän ruokailukokemus riippuu varmasti aika paljon siitä, mihin aikaan siellä syö ja miten paljon ihmisiä siellä sattuu olemaan. Buffetlounas oli lisäksi kallis (50 euroa per henkilö), mutta hinta oli ollut tiedossa, eikä se olisi harmittanut, jos kokemus olisi ollut vähän parempi. 

Savonlinnasta palatessani söin Kuortin ABC:llä lihapullat (kuinkas muutenkaan), ja siinä lihapullia mutustellessani sain Whatsapp-viestin anoppilan autonkuljettajalta. 

ABC:n lihapullat. Ihan jees.

Poika kertoi, että hänelle oli syntynyt tytär! Olipa hieno uutinen. Poika laittoi muutaman kuvankin tyttärestään, ja kylläpä olikin hassun näköinen lapsi. En muista, olenko edes kertonut, että autonkuljettajan vaimo oli raskaana. Autonkuljettajan isäksi tulo tuntuu ihan uskomattomalta, kun minusta poika on edelleen se sama poika, joka tuli anoppilan autonkuljettajaksi 16-vuotiaana vuonna 2012 tai 2013 ja joka toi minulle kerran vaaleanpunaisen maskottinsa pestäväksi (juttua siitä täällä). Ajatella, että siitä on jo kymmenen vuotta! Mutta poika ei ole onneksi muuttunut millään lailla (vaikka appivanhemmat ovatkin koetelleet hänen hermojaan monen monta kertaa!), vaan hänen sydämensä on edelleen puhdasta kultaa. 

Ukkeli on autonkuljettajalle äärimmäisen tärkeä henkilö, ja autonkuljettaja tekisi ukkelin puolesta varmasti mitä tahansa. Viimeksi autonkuljettaja melkein suuttui, kun meillä meni yhtenä päivänä shoppailussa oletettua kauemmin ja ukkeli joutui odottelemaan toimistolla autonkuljettajaa. Vauva syntyi autonkuljettajan vaimon kotikylässä, jossa vaimo paraikaa on, mutta autonkuljettaja ei halua lähteä katsomaan vauvaansa, ennen kuin ukkeli on lähtenyt takaisin Suomeen. Ukkelin ei pidä joutua käyttämään takseja tai Ubereita, vaan autonkuljettajan pitää saada huolehtia ukkelista henkilökohtaisesti. Hän on tallentanutkin kännykkäänsä ukkelin nimellä My Sir, mikä huvittaa minua kovasti.

Savonlinnassa huomasin äidin anopinkielessä pitkiä varsia, jotka kasvoivat kummallisesti kasvin keskeltä. Äiti ei ollut itsekään huomannut niitä, mutta varsia tarkasteltuamme tajusimme, että äidin anopinkieli taitaa ruveta kukkimaan! 

 

Kukkavarressa oli myös pieniä pisaroita, ja kuukkelointi paljasti, että anopinkielen kukat erittävät tahmeaa mettä. Kerrassaan mielenkiintoista. 

Minun huonekasvini eivät tunnetusti kuki (hyvä jos selviävät edes hengissä), ja siksi olin suorastaan järkyttynyt, kun huomasin yhdessä kaktuksessani pitkän roikaleen, jonka päässä oli selvästi nuppu.
 

Kaktus oli ollut kesällä parvekkeella, mutta toin sen talveksi sisään, vaikka epäilin, mahtaisiko se (tai muutkaan parvekkeella olleet kaktukset) edes selvitä talven yli tuolla pohjoisen puoleisella ikkunalla. Onneton kasvi oli ihan kenokin, kunnes keksin, että kasviahan voisi yrittää tukea jollakin. Kun en tähän hätään muuta keksinyt, laitoin tukikepeiksi kaksi grillitikkua. 

Loppuun vielä pari sekalaista kuvaa. 

Tämä nauratti kovasti yhden aamun Hesarissa.

 

Auringonnousu yhtenä aamuna.

Ja toisena.

Viimeiseksi vielä kuva-arvoitus. Missähän tämä kuva mahtaa olla otettu? 

Joka tämän tietää, on aika kova.

 

Mukavaa viikonlopun jatkoa! 

😘

Memory lane

Blogissa on ollut tosi hiljaista viime aikoina, mikä on johtunut suurelta osin siitä, että äiti oli kylässä. Tykkään jättää netissä pyörimisen minimiin, jos joku on vieraisilla. En siis ole vajonnut (ainakaan vielä) mihinkään kevätapatiaan, mikä johtuu ehkä siitäkin, että kun katsoo ulos, niin eipä siellä kovin keväiseltä näytä! Jatkakaamme siis talvea hamaan tulevaisuuteen. Pitäisiköhän oikein mennä ostamaan sukset, niin saisi tästä pidennetystä talvesta kaiken ilon irti. 😆

Palautin äidin takaisin Savonlinnaan viikonloppuna ja innostuin katselemaan siellä äidin vanhoja valokuvia lapsuusajoiltani. Niitä meinasin nyt laittaa tähänkin postaukseen. Ehkäpä seuraavassa postauksessa päästään taas vähän ajankohtaisempiin asioihin? Innostuin kaivamaan kotonakin vanhat valokuva-albumit esiin, joten muutama kuva on omista arkistoistani. 

En tiedä, kuinka vanha olen tässä kuvassa, mutta alle vuoden kuitenkin. Iästäni huolimatta väitän, että tämän kuvan tilanne on ensimmäinen asia, jonka lapsuudestani muistan: minne tahansa katsoinkin, ympärilläni oli vain valkeaa "aukeaa" (tuota sänkyä siis), tunsin olevani aivan yksin ja minua pelotti ihan hirveästi. Piti siis päräyttää ilmoille oikein kunnon itkut, jos sillä saisi vaikka vähän teetä ja sympatiaa.

Ensimmäinen jouluni. Kuvassa Jekku-koira, iskä sekä tietysti rakas ensimmäinen nalleni, jonka olin saanut mammalta ja joka on minulla edelleen.

Tykkäsin äidin mukaan kovasti kaikenlaisista keittiöhärpättimistä ja keittiöleikeistä. Eipä ole mieltymys jatkunut aikuisiälle asti. 😆 Toki sellainenkin aika oli (jokin mielenhäiriö varmaan!), kun tykkäsin ruoanlaitosta niin paljon, että opiskelin ravintolakokiksi. Sille kiinnostukselle kävi kuitenkin niin kuin monelle muullekin ns. kiinnostavalle asialle: intoni loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Joulupukki toi ihan oman vatkaimen.

Toinen lempparijuttuni oli "lähteä kauppaan" eli laittaa ykköset päälle, ottaa käsiveska ja nalle kainaloon ja lähteä kaupalle eli mennä ovensuuhun töröttämään.

Melkein kolme ja puoli vuotta minun jälkeeni maailmaan pullahti sellainen kummallinen olento kuin pikkusisko, jota piti ihmetellä oikein sormet suussa.

Hohhoijaa, eiköhän tämä ole jo nähty!

Lumilinnassa serkkupojan kanssa.

Vähän kesäisemmissä tunnelmissa.

Minulta murtui jalka sen seurauksena, että iskä otti minut pyörän tarakalle ilman lastenistuinta. Äitihän ilahtui tästä vallan. Murtuma ei kuitenkaan menoani haitannut, kun iskä teki mulle näin komean kävelykepinkin! Kattokaas tätä!

Kummisetäni harrasti valokuvaamista ja kehittikin kuvansa itse, ja hän otti aina hienoja mustavalkokuvia. Tässä kuvassa piileskelen kummitädin rukin takana.

Synttärikakussa näyttäisi olevan neljä kynttilää, ja kummitäti auttaa niiden puhaltamisessa.

Tässä olemme muuttaneet omakotitaloon, jossa asuinkin 18-vuotiaaksi asti, ja siskostakin on kasvanut kelpo kansalainen, jonka kanssa pystyi jo riitelemäänkin. 😆

Pyhätunturilla.

Suuri laskettelijalupaus.

Tässä kuvassa olen "laskettelemassa" Laajavuoressa. Urani laskettelijana oli lyhyt mutta ikimuistoinen, eikä muiltakaan jäänyt huomaamatta, kun olin saapunut rinteeseen. En tiedä, kumpi oli hankalampaa – rinteessä ylösmeno vai alastulo. Minä kun tuppasin putoilemaan ankkurihissistä puoleen mäkeen (jos en onnistunut raahautumaan hissin mukana ylös asti), ja alas tullessa taas en tajunnut, että suksilla pitää "kiemurrella", vaan vedin koko mäen pystysuoraan alas. Vauhti oli niin kova, että jos joku seisoi mäessä poikittain (näinkin kävi), oli laskettava luonnollisesti kyseisen henkilön suksien päältä. Mitäs seisoskeli siinä.

Jonakin jouluna.

Joulupukin lähdön jälkeen uskaltaa jo nauraakin. Perkele, että sitä pukin tuloa piti aina jännittää paskat housuissa. Vieläkin tekee mieli hyppiä seinille, jos näen joulupukin jossakin. "Onkos täällä ollut kilttejä lapsia..., hohohoo!".

Sitten hypätäänkin minulle mieluisimpiin muistoihin eli ulkomaanmatkoihin. 

Ensimmäinen ulkomaanmatkamme suuntautui – yllätys, yllätys – laivalla Ruåtsiin.

Kävimme myös tuttavaperheen kanssa asuntovaunulla Neuvostoliitossa. (Itse asiassa taisimme käydä siellä kaksikin kertaa, mutta toisella kertaa eri perheen kanssa.) Nuo matkat olivat hyvin jännittäviä jo siitäkin syystä, että autoon ei saanut jättää mitään sellaista, mikä saattoi lähteä ohikulkijan matkassa irti, sillä sehän lähti. 

Tämä kuva on otettu neuvostoliittolaisella leirintäalueella, ja kuva on kuin suoraan jostain Anttilan verkkarimainoksesta. 😂 Voi luoja noita aikoja!

Ensimmäinen lentokoneella tehty ulkomaanmatkamme suuntautui – yllätys, yllätys – Kanariansaarille ja Playa del Inglesiin. Muistan vielä hotellin nimenkin, joka oli El Timon.

El Timonin pihalla.

Rupesin oikein kuukkeloimaan, vieläkö moinen hotelli on pystyssä, ja ainakin hotellin perusfaktatiedot löytyivät. 

Harmillista, että ovelle ei pääse suksilla.

Lanzarotella kokeilimme kamelilla ratsastamista.

Rupesimme myös kiertämään Eurooppaa asuntovaunulla, ja useampi kesä vierähti milloin minkäkin pituisilla reissuilla.

Löysimme Norjasta keskellä kesää melkoisen lumiesiintymän, ja sitähän piti juhlistaa kunnon lumisodalla.

Joskus taukojen aikana tehtiin muutakin kuin vain syötiin ja asioitiin vessassa, ja saatoimme pelata esimerkiksi sulkapalloa. Minä olin muuten (ainakin omasta mielestäni) hiton hyvä sulkapallossa, sillä minulla oli nopeat refleksit ja kova lyönti. Ainakin olin parempi sulkapallossa kuin laskettelemisessa!

Yhdistetty kahvinjuonti- ja lehdenlukutilaisuus.

Sisko pelleilee.

Kumiveneilemässä siskon kanssa Gardajärvellä. Kumiveneily oli muuten oikein kivaa, mutta pissahädän yllättäessä vaadittiin hieman kekseliäisyyttä. 

Kas näin homma hoituu.

Juhannuksena oli tarjolla aina makkaraa ja ruisleipää, olimme sitten missä maassa tahansa (äidillä oli herkut jemmassa).

Meillä oli pitkä telivaunu ja siinä etuteltta, joten tilaa oli ihan mukavasti. 

Viimeisenä yhteisenä kesänämme (ennen kuin minä liukenin omille teilleni) minulla ja siskolla oli oma teltta, jossa nukuimme aina säiden salliessa. Oma tupa, oma lupa. 

Tässä olemme siskon kanssa vähän lisänneet haastetta tiskipaikalla käymiseen ja laittaneet rullaluistimet jalkaan. Kuva on otettu Venetsian läheltä Camping Mediterraneosta, jossa viihdyimme muistaakseni ainakin kahtena kesänä. Leirintäalue näyttää olevan vieläkin olemassa, ja hienolta paikalta näyttääkin! Jugoslaviassakin tuli käytyä, eikä sitäkään maata ole enää olemassa, kuten ei ole Neuvostoliittoakaan.

Mikähän se tämänkin homman idea on?

Balatonjärvellä Unkarissa.

Asuntovaunulla matkailu oli asuntoautomatkailuun verrattuna siinä mielessä mukavampaa, että saatoimme ottaa vaunun milloin tahansa irti koukusta, jättää sen leirintäalueelle ja lähteä autolla kauppaan tai nähtävyyksiä katsomaan. Melkein kaikki tärkeimmät nähtävyydet tulikin reissuilla katsottua. 

Hahaa, vihdoin todistusaineistoa, että olen käynyt Pariisissa! Meikäläinen Champs-Elyseellä! Näytänkin ihan aidolta pariisittarelta. 😆 Très chic.

Belemin torni Lissabonissa.

Tykkäsin Lissabonista aivan valtavasti, ja olen aina haaveillut pääseväni sinne uudestaan. Itse asiassa meillä olikin ukkelin kanssa jo maaliskuun alussa matka varattuna sinne, mutta siirsimme matkaa, koska Lissabonissa oli kyseisenä ajankohtana niin kylmää ja sateista. Seuraava yritys olisi ensi viikolla, mutta nyt näyttää siltä, että tätäkin lähtöä siirretään. Säät eivät ole edelleenkään suotuisat, ja ukkelikin on Intiassa, josta hän kotiutuu vasta sunnuntaina (jos kotiutuu). Jotenkin minulla on sellainen tunne, että Lissabonin matkasta ei tule ikinä mitään, sillä kumpikaan meistä (edes minä!) ei taida haluta Lissaboniin erityisen kiihkeästi. Sanokaa minun sanoneen, mutta tässä käy lopulta niin, että löydämmekin itsemme Lissabonin sijasta Barcelonasta syömästä Chennai Masala Dosan herkkuja. 😆

Eiköhän kuvia ole tullut jo riittämiin, joten se on moro!

😘