Ryppyotsaisen aivopieru

Päädyimme äidin kanssa jotenkin katsomaan maanantai-iltana ohjelmaa Kielletty rakkaus, jossa pariskunnan toinen osapuoli oli ollut aiemmin nainen mutta on nykyään mies. Mies on kertonut hyvin avoimesti sosiaalisessa mediassa sukupuolenvaihdoksestaan ja saanut suoranaista vihapostia ihan tuntemattomilta ihmisiltä, jotka eivät ymmärrä miehen ratkaisua tai sitä, kuinka pariskunta saattaa olla yhdessä.

Jäin ohjelman jälkeen miettimään, miksi ihmiset haluavat tuomita toisen valinnat tai elämäntavan, ilman että tuntevat kyseistä ihmistä lainkaan tai oikeasti tietävät hänen elämästään yhtään mitään. Mikä saa jonkun kommentoimaan ilkeästi esimerkiksi toisen blogiin? Ideaalitilanne elämässä olisi kai, että jokainen saisi elää omannäköistään elämää, itse valitsemallaan tavalla, mutta eihän se todellisuudessa aina niin mene. Aina löytyy niitä, jotka rypistelevät otsaansa, jotka ovat valmiita jakamaan neuvojaan ja tuomitsemaan, jopa loukkaamaan. Niitä, jotka tuntuvat olevan kiinnostuneempia toisten elämästä kuin omastaan.

Mistä ilkeily ja tuomitseminen sitten voisivat johtua? Ovatko nämä toisten lyttääjät jotenkin poikkeuksellisen kapeakatseisia ihmisiä, jotka eivät ole olleet tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa ja joiden maailmankuva ei ole siitä syystä päässyt laajentumaan? Vai johtuuko käyttäytyminen kenties koulutuksen tai sivistyksen puutteesta? Onko kouluja käynyt tai sivistynyt ihminen jotenkin automaattisesti suvaitsevampi, vai löytyykö tuomitsijoita yhtä lailla kaikista ihmisryhmistä? Onko meillä kaikilla joskus tapana arvostella toistemme elämäntyyliä ja kuvitella tietävämme paremmin?

Ensimmäisenä mahdollisena selityksenä mieleeni tulee erilaisuuden pelko. Asiaa pohdittuani en kuitenkaan ihan usko, että pelko yksistään synnyttäisi tarpeen hyökätä toisia vastaan, siis esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. (Jossakin sodassa on vähän toinen juttu.) Totta kai outo ja tuntematon pelottavat, mutta tuntuu, että pelko itsessään ei riitä selitykseksi - taustalla täytyy olla jotain muutakin. Ehkä pelko liittyy kyvyttömyyden tunteeseen: jos joutuu kohdakkain itselleen täysin vieraan asian (kuten nyt vaikkapa tuommoisen sukupuolenvaihdosleikkauksen) kanssa, ihminen ei tiedä, miten asiaan suhtautuisi, ja hän hämmentyy. Ehkä hyökkäys antaa voimaa ja valheellista uskoa siihen, että tilanne on hallussa paremmin kuin mitä se oikeasti on? Taustalla voi olla myös jonkinlainen tarve kontrolloida muita ihmisiä ja asioita. Jokainen täyspäinenhän ymmärtää sen, että emme voi oikeasti kontrolloida muita ihmisiä. Pystymme kuitenkin huijaamaan itsellemme tunteen, että muut ovat kontrollissamme, kun kritisoimme ja paheksumme heitä ja kun ikään kuin asetumme heidän yläpuolelleen.

Entä sitten kateus? Voisiko kateus olla ilkeilyn takana, kun kateus tuntuu kelpaavan selitykseksi niin moneen muuhunkin asiaan? Jospa paheksujat ovatkin sisimmässään kateellisia, kun toiset uskaltavat elää elämäänsä omalla tyylillään? Ehkä paheksujienkin tekisi mieli tehdä poikkeavia ratkaisuja elämässään, mutta eivät uskalla, kun pelkäävät muiden mielipiteitä?

Tästä tuli mieleeni havainto, jonka olen huomannut pitävän aika usein paikkansa: se, miten ihmiset ajattelevat muiden toisiin ihmisiin tai asioihin suhtautuvan, on usein yksi yhteen sen kanssa, miten he itse niihin suhtautuvat. Rahan perään oleva ihminen siis luulee muiden olevan yhtä materialistisia kuin hän itsekin; muita kadehtiva ihminen luulee toistenkin olevan jatkuvasti kateellisia, ja uskoton ihminen kuvittelee muidenkin olevan epäluotettavia, eikä uskalla luottaa kehenkään. Saman kaavan mukaan: ilkeä ja muiden ratkaisuja kärkkäästi arvosteleva ihminen luulee muidenkin käyttäytyvän samalla tavoin, ja arvostelun ja ilkeilyn kohteeksi joutuminen pelottaa.

Sitäkin olen miettinyt, että jos ihmisellä on omassa elämässään tarpeeksi tekemistä ja pohdittavaa, hänelle ei yksinkertaisesti jää aikaa eikä oikein energiaakaan vatvoa toisten asioita. Kiireen keskellä se, että joku vaivautuu kirjoittelemaan ilkeitä kommentteja esimerkiksi toisten blogeihin, tuntuu ihan naurettavalta ajan haaskaukselta. Kuka edes viitsii harrastaa moista, kun maailmassa olisi niin paljon kivempiakin asioita, joihin voisi aikansa käyttää? Sellaisille ihmisille tekisi mieli sanoa vain, että hei haloo, hankkikaa elämä.

Tätä aihetta voisi pohtia vaikka kuinka kauan, mutta eipä tästä näytä mitään tolkkua tulevan, vaikka kuinka asiaa pyörittelisin. Ehkä mitään yleistä syytä ilkeilyyn ei olekaan, vaan taustalta löytyy milloin mitäkin. Oma epävarmuus? Ylemmyydentunne? Halu lytätä toisen onni? Mielen laiskuus? (Ymmärtämättömyyshän on helpoin tie, mutta halu ymmärtää erilaisuutta vaatii omien ajatusten ja ennakkoluulojen kohtaamista ja työstämistä.)

*****

Tämän ankaran pohdiskelun päätteeksi on pakko päästää aivot vihreämmille laitumille, etten sanoisi suorastaan kanalaan.

Olen äärimmäisen huono ostamaan mitään sesonkikoristeita, saati sitten koristelemaan kotiani millään (tyyliin vappupalloilla tai rairuoholla), mutta nytpä löytyi Prisman alehyllystä sellainen pääsiäiskoriste, jota ilman en voinut olla ja joka blogiaktivistina on tietysti heti pakko esitellä. Oikeastihan tämä on käyttöesine, eli ei huono hankinta ollenkaan.

Kyseessä on siis pääsiäistipu-avaimenperä, eikä mikä tahansa avaimenperä: kun tipun vatsasta painaa, lintu vaakkuu - kokonaiset kolme kertaa. Juhuu! Hyvin tarpeellinen tarvike pääsiäisen viettoon. (Voin kertoa, että ukkelin ilme oli näkemisen arvoinen, kun hänelle tämän ylpeänä esittelin.)

Lopuksi vielä tv-vinkki pitkälleperjantaille ja tuleville perjantaille muutenkin: Sohvaperunat. Kyseisen ohjelman ideahan on se, että katsotaan televisiosta ihmisiä, jotka katsovat televisiota. Tätäkin ohjelmaa tuli äidin kanssa katsottua, enkä muista milloin olisin viimeksi nauranut yhtä paljon telkkaria katsoessani. Oikein vedet silmistä valuivat.

 Onks tää se Kauniit ja pohkeet?

Kevätmuotia 2016

Hurautin muutamaksi päiväksi Itä-Suomeen vanhempieni luokse, ja valokuvia tuli vihdoinkin otettua, oikein useampi kappale. Palasin kotimaisemiin eilen, ja äiti päätti lähteä mukaani vähän kaupungin tuulia haistelemaan.

Idässä oli vielä ihan täysi talvi, ja järven jäälläkin saattoi kävellä. Alkuviikosta tosin, olikohan se nyt keskiviikkona, kun lämmintä oli kahdeksan astetta, järven jäällä kävely hieman arvelutti. Ensimmäisenä päivänä teimme vain kävelylenkin jään päällä; toisena päivänä oli mukana potkukelkka.

Minä olin löytänyt ylleni taas äidin yli 25 vuotta vanhan toppapuvun, jonka äiti on uhannut heittää roskikseen jo monta kertaa. Puvusta kun roikkuu palkeenkieliä useammastakin kohdasta (toinen puntti on esimerkiksi kokonaan revennyt), ja onhan puku muutenkin varsinainen muotiluomus. Minä kuitenkin tykkään käyttää pukua esimerkiksi autoa pestessä tai öttiäisiä kuvatessa, kun puku on niin helppo vetää päälle, eikä sillä ole niin väliä, vaikka puku vähän likaantuisikin.

Tässä teille sensuroimaton formulakuski-look.

Huomatkaa myös kaulassa huolettomasti roikkuvat jäänaskalit.

Toisena päivänä tulikin sitten ongelmia, kun lempipukuni oli märkä (olin pessyt se päällä autoa), enkä voinut pukeutua siihen. Onneksi talosta muutakin vaatetta, johon huonosti talviolosuhteisiin varustautunut kaupunkilainen saattoi sonnustautua.

Ylleni löytyi kevään muodikkain asu: sinisävyinen pilkkihaalari, jossa olisi ollut lahjetta vähän pidempiinkin jalkoihin.

Asun lisäominaisuutena oli monta näppärää taskua sekä huppu, jonka sai naaman suojaksi (järvellä kävi aivan kamalan kylmä viima).

Kävimme äidin kanssa tutkimassa läheisiä saaria, joihin ei normaalisti kesällä pääse. Grillipaikkakin tuli yhdestä saaresta löydettyä. Tuli tutkittua parin kesämökin pihapiirit ja istuttua toisen rappusilla syömässä appelsiinia. Appelsiini maistui yllättävän hyvältä (en normaalisti tykkää appelsiinista), kun sen söi ulkona.

Seuraavana päivänä nauratti, että olin pelännyt jäällä kävelemistä, kun näin, millaisilla välineillä paikalliset jäällä liikkuvat.

Miksi kävellä, kun autollakin pääsee pilkille?

Iltasella ihmettelin lentokoneita, joita näytti menevän useampi samaan aikaan. Noilla kulmilla kun ei normaalisti hirveästi lentoliikennettä ole. Mietinkin, minneköhän mahtoivat koneet olla matkalla, kun suuntana näytti olevan itä.

Taivaalla möllötti yksi lempikuvauskohteistani eli kuu.

Lintupönttöjäkin tuli iskän kanssa siivottua ja laitettua takaisin puuhun. Pehmukkeeksi tuli tällä kertaa vanhaa tyynyä - saa nähdä, kuinka linnuille uudenlainen sisustus kelpaa!

Yhtä pönttöä kävi sinitiainen tutkiskelemassa heti, kun olimme saaneet pöntön puuhun. Ehkä vielä on kuitenkin vähän aikaista pesänrakennuspuuhiin?

Maalla kun ollaan, kaupalla käynti on suuri tapahtuma.

Mummot olivat tulleet taksikyydillä kyliltä kaupalle oikein suuremmalla joukolla. 

Paikallisia herkkuja:

Tulipa bongattua myös kevään ensimmäinen öttiäinen, eli ulko-oveen ripustautunut hämähäkki.

Minulla oli eilen paluumatkalla suunnitelmissa käydä katsomassa hylättyä Tiurun sairaalaa ja sen ruumishuonetta. Sairaala löytyikin, mutta ruumishuone ei. Kaiken lisäksi sairaala ei ollutkaan tyhjillään - sairaalan edessä oli useampi auto, ja pääoven yläpuolella oli kyltti, jossa luki Joutsenon vastaanottokeskus. En tiedä, toimiiko sairaala nykyään vastaanottokeskuksena vai ei, mutta aiemmin sairaala on ilmeisesti siinä tehtävässä toiminut. En viitsinyt lähteä tutkimaan paikkoja sen tarkemmin, kun olin aiemminkin eräässä toisessa "hylätyssä" sairaalassa saanut vartijat perääni. Ei tehnyt mieli joutua taas hankaluuksiin, kun oli äitikin mukana. Kuvasin sairaalarakennuksia sitten vain kauempaa.

Tiurun sairaala toimi aikoinaan tuberkuloosiparantolana, sillä alueen mäntymetsien uskottiin olevan hyväksi tuberkuloosipotilaille. Äiti tiesi kertoa, että kummitätinikin oli ollut aikoinaan juuri samaisessa parantolassa tuberkuloosista toipumassa.

Kävimme katsomassa myös Rauhan asemaa, joka ei ole ollut käytössä enää vuoden 1977 jälkeen.

Rauhaa sunnuntaillenne! Muistakaahan avata ovi virpojille!

Astronautin aamunavaus

Taisin tehdä aiemmin jonkinlaisen uudenvuodenlupauksen, etten enää antaisi postaustaukojen venähtää kovin pitkiksi. No eihän pari kuukautta niin kovin pitkä tauko ole, vai kuinka? Selitys taukoon on kuitenkin ainakin omasta mielestäni harvinaisen hyvä: minulla oli opiskeluissa viimeinen rutistus, ja blogi joutui sen seurauksena taas ihan hunningolle. Perjantaina kävikin sitten semmoinen ihme, että oli viimeinen työharjoittelupäivä ja samalla myös viimeinen koulupäivä. Parin vuoden urakka on nyt ohi, ja minua katsoo peilistä vastavalmistunut hoitaja, mikä ei lakkaa ihmetyttämästä minua. Kuinka ihmeessä tässä näin pääsi käymään? Mihin se kaikki aika mennä hujahti? Mitä oikein tapahtui?

(Tähän postaukseen ei ole tarjota muita valokuvia kuin viime viikonloppuna kuvaamani kiivi. On muuten aika juhlallinen tunne, kun saattaa käyttää aikaansa niinkin jonninjoutavaan tekemiseen kuin kiivinpalasen valokuvaamiseen. )

Olen ensimmäistä kertaa elämässäni ylpeä itsestäni ja siitä, mitä olen tehnyt. Varmasti olen tehnyt elämässäni paljon muutakin, mistä olisin voinut olla ylpeä, mutta jostakin syystä en ole koskaan tuntenut minkäänlaista ylpeyttä tekemisistäni. Ehkä tämä poikkeuksellinen ylpeyden tunne johtuu siitä, että tiedän, että tämä saavutus ei tullut mitenkään helpolla. Varsinkin ensimmäinen syksy opiskelujen parissa oli vaikea, ja minusta tuntui, että olin aivan väärällä alalla. Kyse ei loppujen lopuksi ollut niinkään siitä, että olisin ollut väärällä alalla, vaan suurin ongelma oli omassa päässäni: olin jumiutunut vanhoihin ajatusmalleihin, jotka tuntuivat estävän etenemisen. Muistan miettineeni, että jos jossain myytäisiin vaihtopäitä, kävisin ostamassa sellaisen. Miten muuten voisin ikinä päästä eroon vääristyneistä ajattelutavoistani?

Puolitoista vuotta sitten ensimmäisen työharjoittelun ensimmäisen viikon aikana kirjoitin varsin lannistuneen postauksen, jonka kävin lukemassa nyt uudelleen. Kirjoitus herättää minussa monenlaisia ajatuksia. Toisaalta tunnen suurta empatiaa tuota ihmistä kohtaan, joka postauksen aikoinaan kirjoitti, sillä muistan niin selvästi, miten vaikealta kaikki tuolloin tuntui ja miten kukaan ei tuntunut ymmärtävän, vaikka kuinka yritin selittää. Toisaalta tunnen hilpeyttä ja jonkinlaista voitonriemuista tyytyväisyyttä: eikö kannattanutkin kärsiä, kun lopputulos oli tämä, että seison tässä nyt voittajana? Jollakin tapaa myös hieman harmittaa: miksi en ole tehnyt tätä tai jotain muuta vastaavaa jo paljon aikaisemmin, kun kerran pystyn näinkin suuriin muutoksiin? Miten paljon muita salattuja voimavaroja minussa on? Mihin kaikkeen muuhun pystyisin, jos vain tosissani yrittäisin?

Olen joskus sieluni syvimmissä sopukoissa varovaisesti epäillyt, että pystyn tekemään melkein mitä vain, jos minulla vain on tarpeeksi halua ja jos olen valmis tekemään riittävästi töitä asian eteen. Mikään ei ole mahdotonta: kaikki on loppujen lopuksi kiinni vain siitä, kuinka kovasti jotakin haluaa. Uskon, että meillä kaikilla on valtava määrä piilossa olevia voimavaroja, joista meillä ei ole ehkä aavistustakaan, ennen kuin joudumme uusien ja pelottavilta tuntuvien haasteiden eteen. En pidä julistamisesta enkä kuvittele olevani mikään neuvomaan ketään, mutta sanon tämän senkin uhalla: uskaltakaa, ihmiset, jahdata unelmianne ja tehdä asioita, jotka pelottavat. Jos minä pystyn tekemään jotakin tällaista, niin kuka tahansa pystyy!

En tiedä, kuinka lopulta onnistuin pääsemään eroon vinksahtaneista ajattelutavoistani, mutta luulen, että kyse oli suurelta osin jonkinlaisesta muutosvastarinnan murtumisesta. En jaksanut enää taistella muutosta vastaan, vaan annoin periksi, menin virran mukana, sopeuduin tilanteisiin - ja sitten huomasinkin yhtäkkiä pärjääväni ja jopa nauttivani haasteista. Kaiken lisäksi olen näiden parin vuoden aikana löytänyt itseni; ihmisen, joka on ollut minulta koko elämäni ajan enemmän tai vähemmän kadoksissa. Kummallisinta on se, että voin sanoa pitäväni siitä ihmisestä, jonka olen löytänyt. Minusta on kiva olla minä. Hyväksyn senkin, että kaikki eivät minusta pidä, eikä minun tarvitse vaivata päätäni asialla mitenkään. Joku sanoi jossain akkainlehdessä taannoin jotenkin niin, että "en tarvitse sinun rakkauttasi rakastaakseni itseäni", ja minusta se oli hemmetin hienosti ja osuvasti sanottu.

Sen verran intensiivistä opiskelu oli, että tuntuu vieläkin kovin vaikealta tajuta, että opiskelumateriaaleja ei tarvitse enää koskaan ottaa esiin vaan että kaikki on tehty. Kaikki. (Tosin olen miettinyt, että jos olisin nuorempi, saattaisin haluta opiskella lääkäriksi.) Mietin tuossa jokin aika sitten, mitä tekisin sitten, kun minulla alkaisi loma - kunnes tajusin, että eihän minulla mikään loma ala. Minullahan alkaa loppuelämä! On niin paljon asioita, joita haluaisin tehdä nyt, kun aikaa on. Töitä pitäisi tietysti etsiä, mutta koska sisälläni asustelee loinen nimeltä laiskamato, meinasin kumminkin ensin vähän lomailla. Olen haaveillut monta vuotta myös vapaaehtoistyön tekemisestä, ja nythän siihenkin olisi aikaa. Mieleni tekisi myös kirjoittaa keittokirja, ja se kahvilakin piti perustaa.

Jos ei tarvitsisi kuunnella hiventäkään järjen ääntä, toteuttaisin kaikkein hulluimman haaveeni: muuttaisin Intiaan ja aloittaisin siellä yhden bisneksen, jonka liikeidea on muhinut päässäni siitä asti, kun Intiassa asuimme. Uskon vakaasti siihen, että yritys menestyisi, jos idean vain saisi markkinoitua intialaisille oikealla tavalla. Että tämmöisiä realistisia suunnitelmia täällä on! Nyt kun olen yhden haaveeni toteuttanut, taidan todellakin kuvitella kykeneväni mihin vain. Mistä tulikin mieleeni, että minähän halusin joskus astronautiksikin... mutta siihen hommaan taitaa olla jonkinlainen yläikäraja?


Olisi niin paljon postattavaa, ja tuskin maltan odottaa sitäkään, että pääsen haahuilemaan kameran kanssa metsään tai oikeastaan minne tahansa. Ehkä tästä alkaa Kukkapillin uusi kukoistuskausi. Tai sitten ei.

Ei muuta kuin uusia haasteita päin!