Outoja kumpuja

Ehdin vielä ennen Intiaan lähtöäni pyörähtämään vähän maakunnissakin. Suuntanani oli tällä kertaa Savonlinna, vaikka tämä postaus tuleekin nyt lähinnä Outokummusta, jossa kävimme ihmettelemässä kaivosmuseota.

Minulla oli toiveissa päästä tänä kesänä käymään Tytyrin kaivosmuseossa Lohjalla (olen suunnitellut Tytyrissä käyntiä jo useamman vuoden), mutta siinä taitaa käydä taas niin, että Tytyri jää tänäkin vuonna käymättä. Tytyri on kuulemani mukaan aika erilainen kuin Outokumpu, mutta luulen silti, että Outokumpu on kuitenkin ihan hyvä Tytyrin korvike. Ainakin meillä oli Outokummussa tosi hauskaa, ja kaivosmuseo osoittautui paljon monipuolisemmaksi paikaksi kuin olin kuvitellut.

Outokumpu ansaitsisi pidemmätkin tarinoinnit, mutta en nyt ehdi hirveän pitkästi kirjoitella, joten postauksesta tulee aika lailla kuvapainotteinen. Pitäisi nimittäin ehtiä vielä kaikenlaista, ennen kuin lähdemme ylihuomenna matkaan. (Ja edelliseen postaukseen kommentoisin vielä sen verran, että kahdentuhannen portaan kiipeäminen ei ole hyvää kuntoliikuntaa polvivaivoista kärsivälle. Kaikki järki-ihmiset tämän varmaan jo tiesivätkin, mutta sitten on näitä jästipäitä, joiden pitää todeta kaikki omakohtaisesti.)

Outokummun kaivosalue sai alkunsa vuonna 1910 tehdystä Outokummun kuparilöydöstä, ja varsinainen kaivostoiminta pääsi alkamaan vuonna 1913. Suurtuotanto kaivoksessa alkoi vuosina 1927-28, ja suuri osa kaivosalueen rakennuksista on juuri 1920-luvulta. Maan alta louhittu kuparimalmi jalostettiin harkoiksi, langoiksi ja nauloiksi.

Outokummun kaivosalue piti sisällään useita kaivoksia, ja Vanha Kaivos, jossa kaivosmuseo nykyisin toimii, joutui väistymään 1950-luvulla uudemman kaivoksen, Keretin, tieltä. Toiminta Vanhalla Kaivoksella hiipui ja loppui pian kokonaan. Vanha kaivostorni muutettiin näköalatorniksi jo 1960-luvulla, ja koko Vanhan Kaivoksen alue otettiin matkailukäyttöön 1980-luvun puolivälissä. Outokummun malmivarat ehtyivät väistämättä, ja lopulta Kerettikin jouduttiin sulkemaan. Viimeinen työvuoro poistui Keretistä 25.5.1989, ja Outokummun 79-vuotinen historia kaivospaikkakuntana oli päättynyt.

Outokummun kaivos jätti kuitenkin jälkensä ympäristöön: kaivoksen ympärille syntyi Outokummun taajama, jossa on runsaasti työväenasuntoja eri aikakausilta. Outokummun nimikin juontaa "oudosta kummusta ".

Maanalainen museotunneli kuulosti kaikkein kiinnostavimmalta, joten suunnistimme ensimmäiseksi sinne. Tunneli olikin jänskä paikka, ja lämpötilakin oli suunnilleen sama kuin ulkona. Lämpimämmällä ilmalla olisi saattanut tulla kylmä, mutta sitä varten luolassa on tarjolla huopia, joita voi heittää päälleen.

Kiersimme tunnelin väärin päin, sillä menimme sisään sieltä, missä oli uloskäynti, ja tulimme ulos sieltä, missä oli sisäänkäynti. No, väliäkö tuolla.

Kaivoksella on myös opastettuja kierroksia kahdesti päivässä, kello 11 ja 15, mutta me halusimme tutkia paikkoja omin päin, kun se nyt vain on niin, että omin päin seikkailu on paljon jännittävämpää. Matkan varrelta kun saattaa löytyä sellaisiakin tutkimuskohteita, joihin ei opastetuilla kierroksilla pääse.

Tunnelin jälkeen olikin sitten kiva katsella Outokumpua aivan toisenlaisesta näkövinkkelistä ja kiivetä ylös kaivostorniin.

Historiaportaat, joiden varrella voi tutustua kaivoksen historiaan opastuskylttien avulla.

Torni oli aika mukava kiivettävä lapsillekin, jotka laskivat, että huipulle oli kaikkinensa noin 200 porrasta. Nousu ei siis ole yhtä vaativa kuin läheisessä Keretin tornissa, jonka huipulle on 338 rappusta. Keretin torniin pääseekin vain tiettyinä päivinä, ja ennen kuin Keretin torniin saa nousta, joutuu allekirjoittamaan paperin, jossa vakuuttaa ymmärtävänsä nousun haasteet niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Tämä Vanhan Kaivoksen torni oli sen sijaan hauska ja helppo kiivettävä.

Hissikin torniin on.

Outokumpua.

Lasten kannalta Outokummun Vanha Kaivos on aivan erinomainen käyntikohde, sillä lasten viihtyvyys on huomiotu kaivoksella hyvin. Kuvassa näkyy Lasten Kaivos: keskellä on ulkoleikkialue ja tuossa ylimmässä rakennuksessa on sisäleikkialue. Suosittelen pientä leikkituokiota aikuisillekin, sillä polkuautolla kurvailu ja köysiradalla liukuminen olivat päivän parasta antia.

Kaivoksen rikastamossa louhittu malmi jalostettiin puolijalosteeksi eli rikasteeksi. Rikastuksessa erotetaan malmin arvomineraalit arvottomista mineraaleista; arvokasta mineraalia kutsutaan rikasteeksi ja arvotonta jätteeksi. Outokummussa tärkein metalli oli kupari.

Rikastamo.

Sopii myös balettiin.

Näköalavessa.

Kaivosalueella oli monenmoisia näyttelyitä, ja hihnatunnelissa/suodinosastolla oli erikoinen näyttely, jossa oli laitettu muovisuikaleihin kuvia kaivoksen toiminta-ajoilta.

Entisajan treeniä. Ei tarvinnut enää käydä kuntosalilla tuon jälkeen.

Rikastamon puolella oli muun muassa lasten pahvista askartelemia työkaluja. Toiveammattiaankin lapset olivat pohtineet.

Tuommoiseen putkeen tahdon ma.

Kaivosjunalla ajelu oli kovasti suosittua puuhaa. Olimme - kaivoksen nettisivut luettuamme - luulleet, että juna on rikki, ja olimmekin oikein iloisesti yllättyneitä, kun näimme junan puksuttelemassa kaivosalueella.

Junan kuljettaja kertoi, että junan kulkeminen on hieman epävarmaa, sillä sateen sattuessa juna ei kulje, koska raiteiden pitää olla kuivat, jotta juna pääsee eteenpäin. 

Onneksemme koko päivänä ei satanut, joten päivän päätteeksi hyppäsimme junan kyytiin ja näimme kaivosaluetta junankin kyydistä.

Niin, ja junan ikkunoistahan ei olisi saanut roikkua, mutta mitenkäs sitä muuten mitään näkee?

Vanha paloauto vuodelta 1940.

Kotimatkan kruunasivat vielä niityllä nähdyt lehmälapsoset, jotka olivat niin suloisia, että olisi tehnyt mieli rynnätä silittämään niitä.

Lehmät katsoivat hieman kummeksuen mesomistamme ja ajattelivat varmaan, että ettekö ole ennen lehmiä nähneet. 

Lue lisää Outokummun kaivoksista:
Outokummun kaivausten historiaa
Outokummun vanha kaivosalue ja Keretin kaivostorni

Nyt täytyy taas kiitää eteenpäin. Tässä vaiheessa toivottelen kaikille oikein hyvää kesän jatkoa! Toivottavasti pääsen kirjoittelemaan kuulumisia jossakin vaiheessa Intiastakin. 

Kunpa huipulla tuulisikin

Nyt kun personal trainerini on kesälomalla, olen joutunut keksimään vaihtoehtoisia liikuntamuotoja. Mieleeni tuli, että jonkinlainen portaiden kiipeäminen voisi olla ihan kivaa vaihtelua, ja samalla myös hyvää treeniä reisille. Missä niitä portaita sitten olisi?

Muistelin lukeneeni Malminkartanon Täyttömäen huipulle vievistä portaista, että monet käyvät niissä treenaamassa. Googlettelu paljasti, että mäellä on portaita 426 kappaletta, ja kun kaiken lisäksi Malminkartanonhuippu on myös Helsingin korkein kohta (90 metriä merenpinnasta), huipulta avautuisivat oletettavasti myös hienot maisemat. Malminkartano, täältä tullaan!

Malminkartanon Täyttömäki eli Jätemäki on ihan oikeasti jätettä, sillä mäki on kasattu vuosien 1976 ja 1996 välisenä aikana rakentamisen synnyttämistä ylijäämämassoista. Wikipedian mukaan hiekka- ja sorakasojen alle on haudattu muun muassa autonrenkaita ja kulutuselektroniikkaa, mitä minun on kyllä vähän vaikea uskoa.

Olen opetellut kävelemään rappusia PT:n ohjeiden mukaan sillä tavalla, että astun rapulle koko jalalla (jos vain rappu on tarpeeksi leveä), en siis vain päkiällä. Kun portaalle astuu koko jalalla, polvikulma on hieman suorempi kuin päkiällä astuttaessa, ja polvi rasittuu vähemmän. Minulla oli tavoitteena nousta Malminkartanon portaat tällä tavalla "oikeaoppisesti" ylös, ihastella huipulla maisemia ja palata kotiin.

Tästä se lähtee.

No. Ensimmäinen nousu sujui niin kevyesti, että ihmettelin, että tässäkö ne portaat nyt olivat. Nehän olivat loppuneet, ennen kuin olivat alkaneetkaan. Olinko kiivennyt huipulle vääriä portaita? Portaiden oli kuitenkin pakko olla oikeat, koska porukka veti portaita ihan hulluna ylös ja alas. Tyylejä oli monia: joku juoksi portaita kaksi askelmaa kerrallaan, joku kolme, ja joku taas hyppi portaita tasajalkaa. Kukkahattutätejäkin paikalla oli, sekä maisemien ihastelijoita, joten väkeä oli ihan joka lähtöön ja melkein ruuhkaksi asti.

Keveyden tunteeseen vaikutti varmasti se, että olin pysähtynyt matkalla useammankin kerran ottamaan kuvia. Koska nousu oli tuntunut helpommalta kuin olin luullutkaan, keksin, että voisin ottaa tavoitteekseni nousta portaat viisi kertaa: viisi kertaa portaat ylös ja viisi kertaa hiekkapolkua pitkin kukkulalta alas. Se tekisi reilut kaksituhatta askelmaa, eli siinähän sitä porraskävelyä olisikin. (Sinne se mopo taas karkasi, että terve vaan.)

Lisää portaita.

Ihaillen katselin tyyppejä, jotka pystyivät juoksemaan portaat alhaalta ylös asti. Itseltäni se ei olisi kyllä mitenkään onnistunut. Neljännellä kierroksella jo pelkkä kävelykin tuotti tuskaa, ja viidennellä kierroksella piti istua jo levähtämäänkin matkalla. Tuli ajateltua kerran jos toisenkin, että kyllä minun täytyy jonkin sortin hullu olla, kun tämmöistäkin vapaaehtoisesti teen.

Huipulla!

Mäen laella on Hanna Vainion ympäristötaideteos nimeltä Tuulet ja suunnat, joka koostuu lipputankoihin kiinnitetyistä värillisistä tuulipusseista.

Hiekkapolku, jota pitkin valuin alas.

Tuolla se huippu jossakin on.

Sitten muihin asioihin. Valittelin viime postauksessa känkkäränkkä-päivää, joka johtui osaksi siitä, että minun oli aika päättää, lähtisinkö käymään Intiassa vai en. Ukkeli on joka tapauksessa ensi viikolla sinne menossa. Minua otti päähän, sillä Intiaan matkustaminen ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. (Alkukesästä olisin lähtenyt Intiaan ihan mielelläni, mutta nyt, kesän ollessa näin pitkällä, en olisi enää halunnutkaan lähteä.) Ensinnäkin Intiassa on nyt sadekausi, ja inhoan sadekautta sydämeni pohjasta. Inhoan sitä kosteutta ja pimeyttä, kun aurinkoa ei juurikaan näy, rankkasateista puhumattakaan. Paljon mieluummin olisin nauttinut Suomen kesästä, vaikka eihän tämä kesä kovin kummoinen ole ollut. Toiseksi minua huolestuttivat nämä liikunnalliset aspektit: olen nyt (ja polveni on) paremmassa kunnossa kuin pitkään aikaan, ja koska liikunnan harrastaminen on Intiassa hieman haasteellista, pelkäsin tulevaa taukoa: ehkä joutuisin aloittamaan tauon jälkeen taas kaiken alusta.

Toisaalta tiesin, että minun oli mentävä nyt, kun kerran tilaisuus oli. Seuraavasta tilaisuudesta ei taas tiedä, milloin se tulisi. Häpesin omaa itsekkyyttäni, kun ajattelin vain säätä ja omaa kuntoani. Appivanhemmat olivat pyydelleet minua käymään jo vaikka kuinka kauan, mutta en ollut koskaan päässyt, ja olisin kyllä aika nolo, jos en menisi nytkään, kun pääsisin. Vanhojen ihmisten kyseessä ollessa mistä sitäkään koskaan tietää, mikä tilaisuus on se viimeinen. Aikani jahkailtuani ja kiukuteltuani tulin siihen tulokseen, että lähtisin sitten kumminkin ukkelin mukaan.

Päätöksenteossa edesauttoi huomattavasti se, että keksin, että voisin ostaa Hyderabadissa kahvakuulan ja treenata sillä. Kai Hyderabadkin on sentään jo sen verran kehittynyt, että siellä myydään kahvakuulia. Tosin tiedän jo nyt, mitä mieltä anoppi tulee kahvakuulailustani olemaan. Anopin mielestä naisen - varsinkin polviongelmaisen - tulee harjoittaa vain kevyttä liikuntaa tyyliin "istutaan sängyn reunalla ja nostellaan jalkoja vuoronperään ylös" tai "tehdään rauhallinen kävelylenkki korttelin ympäri ja jutellaan matkalla parin naapurin kanssa". Anoppihan pyörtyy, jos näkee minut riehumassa kahvakuulan kanssa. Ukkeli puolestaan ehdotti, että voisin käydä aamukävelyillä hänen isänsä kanssa. Kävelylle meinaan kyllä mennä, mutta en appiukon kanssa enkä todellakaan aamulla.

Kun olin päätöksen lähdöstä tehnyt, mieleni muuttui taas kuin taikaiskusta. Yhtäkkiä tuntuikin ihan kivalta lähteä. Rupesin suunnittelemaan, missä kaikkialla halusin Hyderabadissa käydä: halusin nähdä kaikki vanhat tutut paikat ja sen, kuinka paljon ne olivat kahdessa vuodessa muuttuneet. Rupesin myös uneksimaan kaikista herkuista, joita minun pitää päästä taas syömään. Nähtäväksi jääkin, miten kuntoilusuunnitelmilleni käy. Ehkäpä ryhdynkin lomailemaan täysipainoisesti ja unohdan treenaamisen täysin - tai treenaan korkeintaan leukalihaksiani! Tuskin maailmani siihenkään kaatuisi, kun lepääminenkin tekee joskus ihan hyvää. Kai.

O tempora, o mores

Viime viikonloppuna päätimme ukkelin kanssa toteuttaa yhden vuotuisista kesäperinteistämme eli käväistä Tammisaaressa, tai Raaseporihan se taitaa nykyään olla. Minun on jotenkin vaikea kutsua Tammisaarta Raaseporiksi, mutta kai se on vähitellen pakko opetella, kun kerran Tammisaaren kaupunki lakkautettiin jo viisi vuotta sitten.

Raasepori on minusta yksi Suomen kauneimmista kaupungeista kesällä, ja koska se sijaitsee mukavan ajomatkan päässä pääkaupunkiseudulta, se on myös oikein sopiva päiväretkikohde. Oikeasti kesäperinteemme on kärsinyt, sillä emme olleet käyneet Tammisaaressa ainakaan kahteen vuoteen. Voi olla, että viime käynnistä on kauemminkin.

Raaseporin linnaa emme ole koskaan aiemmin käyneet katsomassa, mutta nyt sekin ihme tapahtui. Maisemissa ei ollut matkalla valittamista. 

Linnan kupeessa oli aitauksessa lampaita ja sikoja, ja niistäkös minä innostuin. Olisin voinut tarkkailla niiden touhuja vaikka kuinka kauan. Ukkelia eivät sikojen mudassa möyrimiset kiinnostaneet, mitä ihmettelin suuresti.

Pekoni.

Oli siis mentävä sitä linnaa katsomaan.

Raaseporin linna on rakennettu joskus 1300-luvulla, ja loistonsa se koki 1400-luvulla. Vuonna 1553 linna kuitenkin hylättiin, minkä jälkeen se oli kolmisensataa vuotta tyhjillään, ennen kuin linnaa alettiin 1800-luvun lopulla restauroida. Linna rakennettiin alun perin saarelle - Raaseporinjoki ympäröi tuolloin linnaa - mutta nykyään linna on maankohoamisen takia sisämaassa, ja linnaa ympäröivät veden sijasta vihreät nurmet. Kalliosta voi kuitenkin päätellä, että linnan ympärillä on ollut aiemmin vettä.

Linnassa ja sen ympäristössä järjestetään nykyään erilaisia tapahtumia - muun muassa muinaismarkkinat ja teatteriesityksiä - ja häitäkin siellä voi viettää. Linnassa oli ollut häät ilmeisesti edellispäivänä, kun opaskyltit olivat vielä paikallaan. Onhan tuo varmasti ikimuistoinen paikka häille, mutta itse en haluaisi tuolla häitäni juhlia. Jotenkin vähän kolkko ympäristö kumminkin.

Kuvassa näkyy linnan vierellä oleva Slottsknektens Stuga eli Linnanvoudin tupa, joka avasi ovensa jo vuonna 1893 Turistimajan nimellä ja oli ovensa avatessaan Suomen ensimmäisiä turistilaitoksia. Nykyään Linnanvoudin tupa toimii kahvilana ja ravintolana.

Koska ns. hirmuhelteet eivät olleet vielä rantautuneen viime viikonloppuna Suomeen, Raaseporin ranta oli melkoisen tyhjä.

Yhtenä kesänä olimme tuolla oikein aurinkoa ottamassa, ja silloin rannalla oli väkeä kuin pipoa.

Vanhaakaupunkia emme tällä kertaa sen ihmeemmin katselleet, mutta lempikahvilassamme piti kuitenkin käydä.

Cafe Gamla Stan sijaitsee ihanassa isossa puutarhassa, ja koska pöytiä on niin paljon, tilaa löytyy aina. 

Yksi mikä kahvilassa kuitenkin harmittaa on se, että siellä käy vain käteinen, ja sitähän meillä ei koskaan ole. Sen verran harvoin kahvilassa tulee käytyä, että tämä asia on ehtinyt edellisestä kerrasta jo unohtua, joten olemme joka kerta yhtä yllättyneitä, kun maksukortit eivät käykään. Edellisellä kerralla jouduimme lähtemään automaatille, mutta nyt ukkelilla oli sentään sen verran käteistä, että saimme kahvit ja yhden kakkupalan. Minusta jo kahvilan portilla saisi lukea, että maksuvälineenä käy vain käteinen, ettei ihmisten tarvitsisi mennä sisään asti asiaa ihmettelemään.

Kahvi tarjoillaan ruusukupeista.

Raaseporista ajoimme vielä Bromarviin, kun matkalla sinne piti olla jonkinlainen maisematie. Bromarvissa ihmettelimme sitten, että jokohan se maisematie meni, kun emme me olleet mitään katsomisen arvoisia maisemia nähneet.

Mutta ei se mitään, Bromarvkin olin ihan kiva merellinen paikka, ja tulipahan sekin nyt nähtyä.

Nyt pitäisi kai lähteä nauttimaan kesäisestä viikonlopusta, kun vielä voi, mutta minulla on jotenkin ihan blaah-olo. Mikään ei oikein huvittaisi. Pitäisi kai tsempata itsensä jotenkin paremmalle tuulelle, mutta tekisi vain mieli kaivautua (ohuen!) peiton alle. Ehkä minulla on känkkäränkkä-päivä, kun kiukuttaakin koko ajan niin paljon. Toivottavasti teidän viikonloppunne sujuu hieman iloisemmissa tunnelmissa!

Huono tuuri

Olen jo pitkään halunnut päästä käymään Tuurin kyläkaupassa, ja kun sain matkalle mukaan kaverin, niin ei muuta kuin menoksi. Kaveri keksi, että voisimme ottaa mukaan teltan ja iskeä sen pystyyn jonnekin, ja minä innostuin ajatuksesta välittömästi. Vuoden paras idea! Äiti oli - jostakin kumman syystä syystä - hieman epäileväinen telttailuideaamme kohtaan, ja hän kysyikin, että mitäs sitten jos sataa. Minä vastasin huolettomasti, että ei sada - maanantaiksi oli luvattu oikein kaunista ilmaa!

Matka taittuikin kauniissa kesäisessä säässä, kunnes sitten jossakin Tampereen ja Virtojen välissä tilanne oli tämä.

Kun vettä tulee paikoitellen niin paljon, että tietä ei meinaa nähdä, on hyvä pysähtyä tien viereen ihailemaan Suomen kaunista suvea.

Kun taivas näytti aina vain yhtä harmaalta ja vettä tuli jatkuvasti, päätimme hylätä telttamajoitusvaihtoehdon: menisimmekin Kyläkaupan kupeessa olevalle leirintäalueelle ja ottaisimme sieltä mökin. Sateessa värjöttely kun ei oikein innostanut.

Perillä Tuurissa, mallikkaan pysäköintialueella kurvailun jälkeen, kaarsimme leirintäalueen vastaanottorakennuksen eteen ja marssimme kysymään vapaita mökkejä. Saimme kuitenkin kuulla, että leirintäalueella ei ollut vuokramökkejä lainkaan; oli vain vaunu- ja telttapaikkoja. Ja minä kun olin ihan selvästi netistä lukenut, että leirintäalueella olisi mökkejäkin.

Onneksi hätä ei ollut tämän näköinen: olihan Tuurissa hotellikin! Siellä olisi varmasti vapaita huoneita. Kaikki näyttivät tulleen Tuuriin asuntovaunujen ja -autojen kanssa, joten hotellissa olisi varmasti tilaa.

Tuonne vain huoneita kyselemään.

Mutta mitä kuulimmekaan vastaanottovirkailijan suusta: "jos teillä ei ole varausta, niin hotelli on valitettavasti ihan täynnä". Lohdutuspalkinnoksi saimme nivaskan lähialueiden majoitusvaihtoehdoista, joista voisimme tiedustella majapaikkaa.

Tässä vaiheessa huumorinkukka alkoi olla jo aika kuollut, mutta muistin vielä, että leirintäalueella oli asuntovaunujakin vuokrattavana. Niinpä soitin leirintäalueelle ja tiedustelin, oliko vuokravaunuja vielä vapaina. Ei ollut. Olipa yllättävää.

Vaihtoehtoja oli siis kolme: mennä yöksi jollekin toiselle paikkakunnalle, yöpyä teltassa tai ajaa takaisin kotiin. Minua otti päähän jo koko Tuuri sen verran, että olisin ollut melkein valmis lähtemään hemmettiin koko paikasta. Miten koko Suomi näytti kerääntyneen Tuuriin tällaisena ihanan kesäisenä maanantaina? Kaveri kuitenkin ehdotti (kun sadekin oli hieman tauonnut), että eiköhän mennä leirintäalueelle ja laiteta se teltta pystyyn. Hetken asiaa mietittyäni totesin, että niin teemmekin. Pysyisimme suunnitelmassa A. Olisihan se nyt aika tyhmää mennä yöksi jonnekin Ähtäriin, kun kerran Tuuriin olimme tulleet. Kyllä sitä nyt yhden yön nukkuisi vaikka missä! Palasimme siis nöyrinä leirintäalueen vastaanottoon ja otimme telttapaikan, joka ei ollut ainakaan hinnalla pilattu: paikka maksoi kokonaiset kymmenen euroa.

Emme ole mitään teltankasaamisen mestareita, ja olinkin luottanut siihen, että teltan mukana olisi varmasti kasausohjeet. Semmoisia ei kuitenkaan löytynyt, vaikka kuinka käänsimme pussin ylösalaisin. Onneksi naapureilla oli samanlainen teltta kuin meillä, joten saatoimme käydä hieman vakoilemassa heiltä, kuinka putket tuli laittaa. Välillä nauroimme ihan kippurassa, mutta ihmeiden ihme: saimme kuin saimmekin kasattua kankaista teltan näköisen kyhäelmän.

Teltta todistettavasti pystyssä.

Olimme valinneet strategisesti katseilta suojaisan paikan puskien välistä, mutta myöhemmin tajusimme, että tuommoinen pusikko ei ole sateella ehkä ihan paras paikka teltalle.

Kun olimme saaneet kodin pystyyn, oli aika suunnistaa kaupoille. Ostoksillehan minä en ollut varsinaisesti tänne tullut, vaan olin tullut Tuuriin vain ihan uteliaisuuksissani. Äiti oli kysynyt puhelimessa, mitä meinasin Tuurista ostaa, ja minä olin ollut hämmästynyt: pitikö kaupasta muka ostaakin jotakin?

Ensiksi kaupasta piti mennä metsästämään suojamuovia telttaa varten, sillä heti kun olimme saaneet teltan pystyyn, oli alkanut taas sataa. Pelkäsimme, että kastuisimme ihan läpimäriksi, jos teltta päästäisi vedet läpi. Muovia ei kuitenkaan löytynyt, joten kysyimme apua myyjältä. Myyjä totesi, että ei heillä semmoisia muoveja ole, kun "nykyajan teltat ovat yleensä kaksikerroksisia, ja se ulompi kerros on vettäpitävä." Hetken tietoa sulateltuamme tajusimme, että hetkinen: meilläkin on sellainen kaksikerroksinen teltta! Näin me konkariretkeilijät hylkäsimme ajatuksen suojamuovista, kun meillä kerran oli vedenpitävä telttakin.

Tuurin kyläkauppa (ei mahtunut kokonaan kuvaan).

Sisäänkäynti Tavarapuotiin.

Aikamme kaupassa pyörittyämme rupesin ihmettelemään, mitä ihmiset Kyläkaupasta oikein löysivät. Tavaraa oli riittämiin, juu, mutta eivät tavarat mitään erityisen halpoja olleet, ellei sitten sattunut jokin sopiva tarjous kohdalle. Kyläkauppa ei myöskään ollut mitenkään erityisen viihtyisä, vaan varsinkin kahvila- ja ravintola-alueista tuli mieleen lähinnä huoltoasema. Kuitenkin jopa tällainen liiketaloudesta mitään ymmärtämätön ihminen tajusi, että Kyläkauppa oli oikeastaan aika nerokas kokonaisuus: Tuuriin oli helppo tulla useammaksikin päiväksi ja siellä oli kaikki, mitä ihminen saattoi vierailunsa aikana tarvita. Kaiken lisäksi paikka sopii joka budjetille, kun majoitusvaihtoehtoja löytyy edullisista telttapaikoista (hehe) kalliimpiin vaihtoehtoihin. Ja kuten jo aiemmin tuli todettua, väkeä Tuurissa todellakin oli. Leirintäaluekin täyttyi iltaan mennessä, ja osa matkailijoista joutui yöpymään alueen ulkopuolella. Mutta ilman shoppailuaikomuksia Tuuriin ei ehkä kannata lähteä, koska silloin siellä voi käydä aika vähän pitkäksi.

Keskisen omaa tuotantoa?

Leirintäalueen ja Kyläkaupan välillä kulkee ilmainen Tuurin elämysjuna. Melkoinen elämys olikin.

Keskinen itse asuu ihan Kyläkaupan vieressä, ja harmittaa, etten tullut ottaneeksi kuvaa hänen pikku bungalowistaan. Muutenkin matkalla tuli otettua tosi vähän kuvia.

Iltaa kohden sää hieman kirkastui, ja lopulta saimme kuitenkin nauttia ihan kauniista illasta.

Kokonaisuudessaan retki oli hauska ja mieleenpainuva, vaikka en olisikaan pannut pahakseni, jos ilma olisi ollut hieman kauniimpi. Teltta sentään piti vettä (yöllä alkoi taas sataa, ja sitä sadetta riittikin sitten lähtöömme asti), mutta kosteus tunkeutui luihin ja ytimiin, ja aamulla oli nenäkin tukossa. Oman mielenkiintoisen lisänsä telttailuun toivat hyttyset ja äänekkäät naapurit, jotka jatkoivat möykkäämistään grillikatoksella aamuviiteen asti. Luulenkin, että tämän kesän telttailut on nyt telttailtu, ja tuskin ensi kesänäkään tulee suurempaa tarvetta päästä telttailemaan.

Että semmoinen Tuuri tällä kertaa.