Perse naurattaa aina

Tervehdys taasen täältä San Franciscosta. Olemme täällä odottelemassa kotiinpaluuta, vaikka olisin viihtynyt Amerikan raiteilla vielä paljon, paljon pidempäänkin. Auton palautimme eilen, ja - uskokaa tai älkää - auto oli ihan samassa kunnossa kuin vuokraushetkelläkin, mitä nyt vähän pölyisempi ja sisältä sotkuisempi. Matkamittariin kertyi maileja reilut 2400 (kilometreinä vajaat 3900), joista aika moni tuli toissapäivänä ja eilen. Toissapäivänä ajoimme nimittäin Phoenixista Los Angelesin ohi Bakersfieldiin, jossa nukuimme pikaiset yöunet, minkä jälkeen jatkoimme eilen San Franciscoon.

San Franciscon Union Squarella luisteltiin vielä eilen.

Pysähdyimme sekä menomatkalla Phoenixiin että sieltä palatessa Desert Hills -nimisessä outlet-ostoskeskuksessa Cabazonissa, sillä menomatkalla siskontyttö ja ukkeli halusivat shoppailla ja nyt paluumatkalla vain ukkeli (siskontyttö lensi lauantaina 3. päivä Phoenixista kotiinsa New Yorkiin). Minä sain ahdistuskohtauksen jo kyseisen ostoskeskuksen näkemisestäkin, sillä ostoskeskus oli varmasti toista kilometriä pitkä, ja kauppojakin siellä oli "muutama".

Outlet-keskus ei ole katettu, vaan jokaiseen liikkeeseen mennään ulkokautta, joten viileällä ja sateisella ilmalla tuolla ei kyllä ole kovin mukava shoppailla. Siitä huolimatta jotkut tulevat ostoskeskukseen useammaksi päiväksi: he yöpyvät läheisessä hotellissa ja jatkavat shoppailua taas seuraavana päivänä.

Olen huomannut, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän vihaan kaupoissa kuljeksimista ja sitä vähemmän haluaisin aikaani ostosten tekoon käyttää, varsinkaan lomalla. Senkin ajan kun voisi käyttää johonkin paljon mielenkiintoisempaan. Erityisesti inhoan kaikenlaisia merkkiliikkeitä, koska mieluummin ostan halvemmalla useamman tuotteen kuin yhden kalliimman. Valitettavasti lähipiirissä on näitä merkkien perässä juoksijoitakin. Ukkelin siskontyttö varsinkin on kovin merkkitietoinen, mikä johtuu osittain varmaan yliopistoympäristöstä, jossa hän aikaansa viettää - opiskelijamaailmassa merkkihulluus varmaan jotenkin tarttuu.

Onneksi ostoskeskuksessa oli sentään yksi liike, joka kiinnosti minuakin.

Ukkeli kävi uteliaisuuksissaan Perseen liikkeessä ja ihastui hänen pehmeisiin ja kevyisiin kashmirvillapaitoihinsa. Minun piti tietysti heti ilonpilaajana etsiä paidasta pesuohje: "et sinä tämmöistä voi ostaa, kun tämä pitää kuivapestä". Palvelu on täällä pikkuliikkeissä yleensä hyvin (lue: ärsyttävän) aulista, mutta Perseen liikkeessä oli ihan toinen meininki: palvelua ei meinannut millään saada, vaikka sitä olisi halunnutkin. Voisikin ehkä sanoa, että palvelu oli ihan perseestä. :-D

Näinä kahtena viikkona on tullut todettua, että Amerikassa voisi matkailla varmaan vaikka kuinka pitkään, ja silti löytyisi aina jotain uutta nähtävää. Tuntuu jotenkin turhauttavalta, kun tietää, miten pienen siivun olemme matkallamme nähneet. Jo ihan maisemallisestikin olemme nähneet kaikkea laidasta laitaan - vihreitä viljapeltoja, kuivaa aavikkoa, merenrantoja ja lumisia vuoria.

Aavikkoa matkalla Phoenixista Los Angelesiin.

Näimme matkalla myös jättimäisen tuulimyllyalueen: joka puolella näkyi satoja tuulimyllyjä, katsoi mihin suuntaan tahansa. Suurin osa tuulimyllyistä näytti tosin olevan poissa käytöstä.

Bakersfieldin ympäristössä tasaista maastoa riitti silmänkantamattomiin. Teiden varsilla viljeltiin paljon kaikkea (ainakin erilaisia sitrushedelmiä), ja tilat olivat aivan uskomattoman suuria. Näin myös elämäni suurimman karjatilan - lehmiä oli valehtelematta tuhansia, ja niitäkin näkyi silmänkantamattomiin. Harmikseni en saanut lehmistä kuvaa, kun motarin viereen ei saanut pysähtyä (päätin ukkelin mieliksi kerrankin totella sääntöjä).

Pohjoisemmaksi noustessa maisemat muuttuivat vehreämmiksi.

California Aqueduct, joka kuljettaa vettä Sierran Nevadan vuoristosta ja Keski- ja Pohjois-Kaliforniasta eteläiseen Kaliforniaan.

Ei mikään ihan tavallinen lähiö-Shell.

Toisaalta en osaa valittaakaan, koska meillä on ollut tosi kiva ja onnistunut matka. Lähtisin samanlaiselle reissulle ihan koska tahansa. Ylinopeus- ja parkkisakkojakaan ei ole tainnut tulla - tai ainakaan autoa palauttaessa ei tarvinnut maksaa mitään ylimääräisiä maksuja.

Ei kannata ottaa kyytiin liftareita ihan missä tahansa.

Minusta on kiva, kun kaikkien osavaltioiden rekisterikilvet ovat hieman erilaiset. Arizonan kilvessä komeilee kaktus, ja Grand Canyoniakin muistetaan mainostaa. Miksei Suomessa voisi olla käytössä sama systeemi? Tamperelaisten rekisterikilvessä voisi olla esimerkiksi mustamakkara.

Uskotteko, että on kiva päästä tämmöisen levähdyspaikan vessaan sen jälkeen, kun on pidätellyt kolme ja puoli tuntia?

Navigaattori osoittautui viisaammaksi kuin olisin koskaan voinut uskoa.

Toisaalta tuommoiset viestit saattavat säikäyttääkin: pelästyin noita esineitäkin, että mitähän siellä tiellä nyt oikein on, mutta en nähnyt muuta kuin yhden tyynyn ja peiton.

Navigaattori olisi ollut varmaan vielä paljon hyödyllisempikin, jos olisimme osanneet käyttää kaikkia sen hienouksia. Perustoiminnotkin olivat hakusessa: emme osanneet esimerkiksi keskeyttää opastusta, ja oli aika rasittavaa, kun päätimmekin mennä kesken kaiken jonnekin ihan muualle kuin navigaattoriin syötettyyn osoitteeseen, ja navigaattorin täti vain jatkoi u-käännösten ja vaihtoehtoisten reittien ehdottelua. Ei auttanut, vaikka kuinka yritin sanoa, että palaisimme reitille ihan kohta, mutta ensin etsisimme tästä kylästä jonkin ruokapaikan.

Kyltti kertoo, millaisia ruokapaikkoja seuraavan exitin takaa löytyy. Usein löytyy ainakin Mäkkäri, Taco Bell ja Subway.

San Francisco on enää sillanmitan päässä.

Tällä kertaa tulimme San Franciscoon Oakland Bridgen kautta. Ja luonnollisesti tätäkin siltaa piti kuvata oikein urakalla.

Pahoin pelkään, että ette pääse eroon näistä Amerikan-jutuista vielä Suomessakaan, sillä vielä pitää kirjoitella ainakin San Franciscosta, Santa Monicasta ja Phoenixin kummallisimmista nähtävyydestä, jota katsomaan onnistuin raahaamaan ukkelin serkunkin miehineen.

Lumiukko katsoo länteen

Ei mennyt taas kaikki ihan suunnitelmien mukaan. Kävi nimittäin niin, että keskiviikkona ja torstaina Pohjois-Arizonaa riepotteli lumimyrsky, mikä tarkoitti sitä, että monia teitä jouduttiin sulkemaan, koska ajo-olosuhteet olivat niin kehnot. Täällä Phoenixissa ei lunta sentään nähty, vaikka eilen aamulla olikin niin kylmä, että auton ikkunat olivat jäässä. Lumimyrsky oli pohjoisempanakin torstai-iltaan mennessä ohi, mutta esimerkiksi Grand Canyonilla tiet olivat edelleen lumiset ja jäiset. Kaikkia Grand Canyonilla autoilijoita kehotettiinkin varustamaan autonsa joko lumiketjuin tai ottamaan alleen nelivedon.

Eipä ollut tullut autoa vuokratessa mieleen kysellä vuokraamosta, saisiko auton mukaan myös lumiketjut. Miten pääsikin ihan tällainen perusasia unohtumaan? Olisihan se nyt pitänyt arvata, että sen kerran kun meinaamme Grand Canyonille lähteä, niin lumiketjuthan meillä pitäisi olla. Grand Canyon jäi tällä kertaa siis vain haaveeksi, kun ei yhtään huvittanut kaivaa ufoa lumihangesta tai ajaa alas kanjoniin.

Päätimme lähteä lopulta vain Sedonaan, jossa oli alun perinkin ollut tarkoitus Grand Canyonille mennessä käydä. En ollut tiennyt koko Sedonan olemassaolosta mitään, ennen kuin serkku paikasta kertoi. Vaikka Sedona kuulosti mielenkiintoiselta, se tuntui silti vain surkealta korvikkeelta Grand Canyonille. Siihen oli nyt kuitenkin tyytyminen.

Arizonan osavaltio, johon siis sekä Phoenix että Grand Canyon kuuluvat, on suureksi osaksi autiomaata, ja maisemia leimaavat hiekkapitoinen maa ja kaktukset. Kesällä Arizonassa on tukahduttavan kuuma, ja lämpötila saattaa nousta Phoenixissakin 47 celsiusasteeseen.

Tuolla rinteillä kasvaa kaktuksia, vaikkeivät ne kovin hyvin tästä kuvasta näykään.

Hei mäkin olen road tripillä!

Koska lunta oli tullut Sedonassakin, serkku ja hänen miehensä varoittelivat meitä, että ajaisimme varovasti. Heti jos tie alkaisi muuttua lumiseksi tai jäiseksi, pitäisi kääntyä takaisin. Seurasimmekin jännittyneinä, missä vaiheessa lunta alkaisi näkyä, ja pääsisimmekö edes Sedonaan asti, vai jäisikö Sedonakin lumen takia vain haaveeksi.

Ensimmäiset varoitusmerkit lumesta näimme noin kuudenkymmenen kilometrin päässä Phoenixista, kun pysähdyimme ottamaan kuvia yhdelle levähdyspaikalle.

Lumisia autoja!

Kun jatkoimme matkaa vielä jonkin matkaa eteenpäin, lunta alkoi näkyä jo maassakin.

Ukkeli oli valmis kääntymään takaisin Phoenixiin siinä vaiheessa, kun tien vieressä näkyi ensimmäinen lumikökkäre, mutta minä sanoin, että ei tässä nyt vielä mihinkään käännytä, kun tiekin on ihan kuiva.

Pääsimme kuin pääsimmekin Sedonaan asti, ja ajo-olosuhteetkin olivat ihan hyvät, kun aurinko oli sulatellut lumet teiltä.

Sedona on kuuluisa punaisista hiekkakivimuodostelmistaan, jotka tekevät Sedonan maisemista ainutlaatuisen. Sedona on myös eräänlainen henkisyyden keskus, sillä Sedonassa sanotaan olevan energiakenttiä, jotka voivat johtaa itsetutkiskeluun, mietiskelyyn ja henkiseen valaistumiseen. Ukkelin serkkukin sanoo paikassa olevan jotain selittämätöntä. Sedona toimii myös new age -liikkeen keskuksena.

Punaista maaperää näkyvissä.

Sedonan hiekkakivikukkuloita on todella monta, ja kaikki ovat erimuotoisia ja -kokoisia. Niiden nimet juontuvat osittain kukkuloiden muodosta. Alla oleva kukkula on esimerkiksi nimeltään Bell Rock.

Yhdellä rinteellä Sedonan laitamilla sijaitsee erikoinen kappeli, Chapel of the Holy Cross.

Kappeli valmistui vuonna 1956, ja se sai alun perin inspiraationsa Empire State Buildingista. Kappeli tuntuu olevan nykyään erinomaisen suosittu nähtävyys, sillä sinne(kin) johti autoletka, ja parkkipaikan vapautumista sai odotella lähemmäs puoli tuntia.

Lopuksi piti käydä vielä ihailemassa Sedonan maisemia lentoaseman kupeessa (Sedonan lentokenttä sijaitsee sekin kukkulan päällä).

Jätimme lounaalla terassilla istumisen välistä, kun terassi ei näyttänyt oikein houkuttelevalta.

Päätimme lähteä paluumatkalle toista reittiä kuin olimme Sedonaan tulleet, koska infopisteen nainen oli suositellut meille ajoa kanjonin ja Flagstaffin kautta, kun tie oli kuulemma maisemiltaan kaunis. Aurinko alkoi painua mailleen, ja navigaattorin nainenkin heittäytyi hankalaksi, sillä hän ei millään olisi antanut meidän ajaa kanjonin kautta. Tieosuus näkyi navigaattorin kartalla punaisena, mikä tarkoitti sitä, että reitillä oli jotakin häikkää, mutta navigaattori ei kuitenkaan antanut mitään selitystä sille, miksi kyseistä reittiä olisi pitänyt välttää. Jatkoin siis ajamista kanjonin reunalla kiemurtelevaa tietä, ja navigaattorin nainen vain jaksoi jankuttaa, että "jos mahdollista, tee laillinen u-käännös".

Ukkelia hermostutti: pian tulisi pimeä; kuinka pitkään joutuisimme tätä tietä vielä ajaamaan, ennen kuin pääsisimme isommalle tielle? Kaiken lisäksi tiellä alkoi näkyä siellä täällä jäätä, ja näimme myös muutaman tieltä sivuun poikenneen auton, jotka olivat jääneet lumeen jumiin. Navigaattori varoitti, että lämpötila oli laskenut 37 fahrenheit-asteeseen, ja minuakin alkoi pelottaa. Mitä jos edessäpäin tiellä olisikin paljon enemmän lunta ja jäätä, ja olisimme edelleenkin tällä samalla tiellä siinä vaiheessa, kun tulisi pimeä? Kovin mieluusti olisin ollut jossakin aivan muualla.

Kun vihdoinkin tuli mahdollisuus ajaa tien sivuun, päätin tehdä navigaattorin naisen mieliksi u-käännöksen ja palata samaa reittiä takaisin. Päätös saattoi olla oikea; ehkä navigaattori olikin varoittanut huonoista keliolosuhteista? Paluumatkalla näimme useammankin onnettomuuden, joista yksi moottoritiellä sattunut näytti tosi pahalta.

Onnettomuus viivästytti matkaamme lähes puolella tunnilla ja muistutti taas siitä, miten pienestä kaikki voi loppujen lopuksi olla kiinni. Yksikin väärä liike, ja se oli sitten siinä.

En kokenut Sedonassa mitään henkistä valaistumista, mutta se ei todellakaan haitannut. Joskus onnellisuuden tunteeseen riittää pelkästään se, että pääsee ehjänä perille.

Täällä ukkelin serkulla on ollut oikein mukavaa, mutta pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että hotellissakin voisi taas yöpyä.

Hotellissa on kyllä vähän tylsää, sillä siellä ei törmää tällaisiin yllätyksiin yöllä kylppäriin mennessään: