Tarjoilija! Keitossani ei ole keittoa

Kuvahaaste jatkuu viikon lopuilla haastesanoilla ja niihin liittyvillä (ja varsinkin liittymättömillä) jaaritteluilla.

Toisen päivän haastesana: välipala

Tuntui vähän nololta kuvata omaa välipalaansa, mutta menköön nyt tämän kerran.
Toukokuun toisena päivänä söin välipalaksi tällaista mustikka-mehukeitto-rahka-banaani -mössöä.

Yritin asetella partikkeleita lautaselle vähän tavallista kauniimmin, mutta melkoinen rykäyshän tämä kasa vieläkin on.

Välipalani ovat olleet jo vuosia samat: joko jokin tämäntyyppinen mössö tai sitten ämpärillinen salaattia. (Intiassa söin pääasiassa salaattia ja hedelmiä, kun eihän siellä mitään rahkoja yms. ole.) Voin syödä päivästä toiseen samoja juttuja ihan vain siitä syystä, että jaksa panostaa omiin ruokiini yhtään. En kaipaa vaihtelua, vaan minulle on ihan sama, millä vatsani täyttyy, kunhan se vain täyttyy.

Aamiainen on välipalan lisäksi toinen, jonka takia en viitsi vaivautua. Muistaakseni joskus viime vuonna mietin, että voisin ehkä syödä aamiaiseksi jotakin muutakin kuin Weetabixeja, mutta se ajatus meni aika pian ohi. Muutoksen tarve ei siis ilmeisestikään ollut kovin akuutti. Weetabixit ovat maistuneet aamiaiseksi jo niin monta vuotta, että en osaa enää edes heittää minkäänlaista arviota vuosien määrästä.

Kolmas päivä: kokoelma

Tämä oli helppo! Olen viime viikkoina siivonnut ja järjestellyt huushollia sen verran perusteellisesti, että olen jo alkanut huolestua siitä, että kohta minulta loppuu siivottava! Minulle on tullut tällaisia siivouskohtauksia joskus keväällä ennenkin, mutta tämänkeväinen siivousvimma johtuu osittain varmasti myös siitä, että siivoaminen ja tarpeettomien tavaroiden poisheittäminen on oikeastaan aika terapeuttista. Samalla kun paikat siistiytyvät, mielikin tuntuu jollakin tavalla järjestyvän ja ajatukset tuntuvat löytävän paikkansa.

Löysin kellarikomerosta vanhojen valokuva-albumien joukosta kokoelman, jollaista en muistanut minulla olevankaan: yksi valokuvakansio sisälsi lapsuudenaikaisen kiiltokuvakokoelmani.

En osaa sanoin kuvailla, kuinka ilahtunut olin löydöstäni: ihan kuin olisin löytänyt taas yhden kadonneen palan itsestäni!

Ihailin kiiltokuvien yksityiskohtia pitkän aikaa ja mietin, että kukaan nykyajan lapsi ei varmasti enää kerää kiiltokuvia. Tietävätköhän he, että sellaisia on edes olemassa - vai onko kiiltokuvia enää ollenkaan?

Suosikkini. ♥

Olen moneen kertaan ihmetellyt sitä tavaran määrää, mikä minulle on vuosien mittaan kertynyt, ja haluaisin päästä melkein kaikesta eroon. Intiassa tajusin, kuinka vähällä loppujen lopuksi pärjään: minulla oli siellä vain kaikki ihan perusjutut, mutta hyvin harvoin haikailin Suomessa olevien tavaroiden perään. Ainoastaan joitain kirjoja ja keittiövälineitä tuli ajoittain ikävä. Nykyään tavarapaljous ahdistaa, mutta tavarasta eroon pääseminenkin tuntuu hankalalta, kun en oikein tiedä, mihin kaiken puoliroinan voisi viedä. Moniin vanhoihin tavaroihin liittyy myös tunnearvoa, eikä tavaroita muka voi heittää pois, kun ne on tehnyt joku tietty ihminen, tai niihin liittyy muita muistoja.

Kaiken huippu ovat sellaiset tavarat, joita en edes muistanut omistavani tai joiden käyttötarkoitusta en tiedä. Kuinka tarpeellisia sellaiset tavarat ovat, ja miksi ihmeessä niitä pitää säilytellä?

Näidenkään palikoiden käyttötarkoituksesta minulla ei ole minkäänlaista hajua.

 
Nuo olivat vielä siististi avaamattomassa pussissa, joten ne eivät voi kovin tarpeellisiakaan olla. Pois niitä ei voi heittää juuri siitä syystä, että ei tiedä niiden käyttötarkoitusta: mitä jos niille ilmeneekin joskus vielä jokin tarve?

Kahdentuhannen palan Taj Mahal on ollut tässä samassa jamassa jo vuosikaudet. Kuinka ollakaan, palapelin kasaaminen on edistynyt ihan hyvin siihen asti, kunnes olisi pitänyt saada taivaspalat paikalleen. Siihen se homma on sitten taas tyssännyt! En enää jaksanut katsella puolivalmista Taj Mahalia, vaan kylmästi purin sen ja panin palaset takaisin pakettiin. Paketissa se vie ainakin vähemmän tilaa ja kerää vähemmän pölyä.

Löysin kellarikomerosta myös monta pussillista vaatteita, joita en muistanut edes omistavani. Niiden joukossa oli niin paljon ihan käyttökelpoisia kesävaatteita, että taidanpa ottaa vaatteet uudestaan käytöön. Farkkujakin löytyi melkein kymmenet sellaiset, joista saa lahkeita kaventamalla vielä ihan käyttökelpoiset housut. Se onkin taas eri asia, milloin mahdan saada ne lahkeet kavennettua.

Kuljeskelimme eilen kaupoissa, enkä voinut muuta kuin ihmetellä sitä tavaran määrää, mikä kaupoissa oli tyrkyllä. Olivathan ne kaikki sisustusjutut ja sen sellaiset oikein nättejä, enkä siinä mielessä ihmettele, että joku niitä hankkii. Ymmärrän, että esteettiset näkökohdat ovat joillekin hyvinkin tärkeitä, mutta omaa silmääni tuntuu kauneuden sijasta miellyttävän pikemminkin tyhjyys kuin kauneus. En ostaisi nykyään mitään ihan vain sen takia, että esine on kaunis.

Neljäs päivä: me

Tämän päivän sana tuottikin sitten vähän päänvaivaa. Koska en viitsinyt ottaa mitään ihmiskuvia, päädyin lopulta kuvaamaan ulko-ovessamme roikkuvan ovikoristeen: tervetuloa meille!

Kuvaa katsellessani tajusin, että koriste on tainnut vuosien saatossa hieman ränsistyä. Se ei ehkä ole enää sanan varsinaisessa merkityksessä koriste, mutta ei siitä silti vielä rumistettakaan ole minusta tullut. Kyllä tuota voi vielä ainakin viisi vuotta ovessa pitää! Toisaalta koriste kuvastaa hieman ränsistyneenä erittäin hyvin sitä, mitä oven takaa voi odottaa löytävänsä.

Seuraavaan postaukseen lupaan yrittää keksiä jotain muuta kuin näitä kuvahaasteen juttuja. Yritetään selvitä tästäkin sunnuntaista - erityisesti kaikki me sunnuntaiahdistuksesta kärsivät! Itseeni se ei ole vielä iskenyt, mutta tulossa tuntuu olevan...

Viesti tuonpuoleisesta

Vieläkö joku muistaa sellaista blogia kuin Kukkapilli, jota kirjoitti se outo muija Espoosta? No ei hätää, jos on päässyt unohtumaan - niin on päässyt näköjään minultakin.

Blogihiljaisuutta pitäisi kai nyt selitellä jotenkin, mutta enpä taida jaksaa enkä halutakaan. Elämä on ollut vaikeaa, siinä syy lyhykäisyydessään. Nyt elämisen riemu on alkanut kuitenkin taas löytyä ja kevät on täyttänyt rinnat, joten on aika herätellä blogikin päiväunilta.

Ensiksi pitää avautua kaiken maailman sähköpostihäiriköistä. Pelkät roskapostikommentit eivät enää näköjään riitä, sillä nyt olen alkanut saada myös ihan ihmeellisiä yhteydenottoja sähköpostiini. Ilmeisesti nämä häiriköt ovat saaneet sähköpostiosoitteeni tuosta blogiprofiilista?

Muutama päivä sitten sain niin omituisen viestin, että se on ihan pakko julkaista. Tämä ilahduttaa varmasti ainakin kaikkia kielipoliiseja.

"Tervehdin teitä Jeesuksen nimessä .
Haluan lukea tämän kirjeen hyvin koska tiedän sinun tulee yllätyksenä saatuaan kirjeeni vaansinä elävän Jumalan sinun pitäisi tietää, että tapamme ei ole hänen tavoin hän työskentelee monilla eri tavoilla ja kaikki sujuu hyvin hyvän niille , jotka uskovat Kristuksessa Jeesuksessa .

Älä sivuuttaa tämän viestin, koska olet valinnut työskennellä tämän projektin .

Olen rouva Ella Joice Baker maasta Yhdistynyt Kuningaskunta , olen naimisissa Chief . Steve George Baker ennen kuolemaansa lämmöltä hyökkäys, joka kestää vain 1 päivä .
Edesmennyt mieheni oli hyvin varakas liikemies ja hänen kuolemansa jälkeen , olen perinyt kaikki hänen liiketoiminnan ja vaurautta .
Viime aikoina minun lääkäri teki selväksi minulle, että en voi elää yli kuukauden , joten nyt päätin jakaa osa vaurauden, edistääkehitystä orpokotien Afrikassa, Aasiassa , Etelä-Amerikassa ja Euroopassa kaikkivaltias Jumala armahtaa sieluni ja mieheni sieluni aina, kun se voi tapahtua .

Minä valitsen sinut , kun vierailevatsivustolla hakemistoon ja rukoilin sitä ennen päätin lahjoittaa osan varoista kautta voit auttaaheikommassa asemassa , olen valmis lahjoittamaansumma 750.000 dollaria ( Seven sataviisikymmentätuhatta United State dollaria ) jaJumalan työtä . Haluan tämän rahastoon, jota käytetään Christian toimintaa, kuten , lastenkodeissa, Christian koulut ja kirkot lisäystarkoituksessaJumalan sanaa .

Haluan myös sinun tietävän, ettärahasto makaapankki täällä Lontoossa , Yhdistynyt kuningaskunta Kun kuulen teitä ; Aion kirjoittaatarkistaa oman nimen , jotta voit lunastaarahasto joutuu pankki valintasi omassa maassa .
Olen vilpittömästi Rukoilen, että tämä rahasto , kun se on omassa hallussa , että käytät sitä varten kuten sanoin , koska tulin huomaamaan, ettähankinnan rikkaus ilman hyväntekeväisyys on turhuutta . Jos olet halukas auttamaan minua käsittelemään tätä hanketta omalla alueella ystävällisesti lähettää minulle alla tiedot , jotka on lueteltu alla olen virallisesti kirjoittaatarkistaa oman nimen .

Koko nimesi /
Ammattisi / maa

Heti kun saan tämän tiedon teille ohjeistaapankki antaa sinullerahastoontarkistaa , jotta voit lunastaarahasto joutuu pankki valintasi maasi laajentamiseenvaltakunnan meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen , koska hän elää .

Aina Rukoilen, ettämeidän Herramme armo Jeesuksen jaJumalan rakkaus jatoveruus Jumala kanssasi sinulle ja perheellesi .

Jumala siunatkoon teitä kuin teet työsi
Ole hyvä, jos et voi olla pysty käsittelemään tätä hanketta ystävällisesti minulle pikaisesti , jotta voin etsiä joku muu , joka pystyy käsittelemään tätä hanketta heti, koska en voi selvittää , mitä minulle tapahtuu seuraavaksi minuuttia ja se ei ole hyvä luopua tästä rahastosta pankkiin , kun on paljon lapsia , jotka kärsivät , asunnottomat lapset ovat lukemattomia .

Odotan kiireellinen vastaus pian .
Siskosi Kristuksessa .
Sisko Ella Joice Baker"

Että semmoinen kiva pikku viesti. Mielenkiintoisinta tässä on se, että Ella Joice Baker, joka sähköpostin lähettäjä väittää olevansa, kuoli vuonna 1986.

Blogin pariin minut sai palaamaan oikeastaan Fat Mum Slimin valokuvahaaste (jonne löysin alun perin Jennin kautta), jonka tarkoituksena on ottaa valokuva kuukauden jokaisena päivänä, kyseiselle päivälle annetun sanan inspiroimana. Tuskin kuitenkaan postailen näitä kuvia ihan joka päivä, vaan saatan yhdistää useamman päivän kuvat yhteen (olettaen, että pääsen haasteessa alkua pidemmälle!).

Toukokuun ensimmäisen päivän kuvauskohteena on jokin j:llä alkava. Oli vaikea löytää kotoa (en jaksanut lähteä ulos) mitään j:llä alkavaa kuvattavaa, mutta löytyihän semmoinen lopulta, kun tarpeeksi monta tuntia mietti. Sanani on järsitty, ja kuvauskohde on riisinkeittimemme pistoke. Ukkeli sai kyseisen riisinkeittimen aikoinaan serkultaan Amerikasta, mutta keittimessä oli hankaluutena se, että pistoke oli Amerikan-mallia, eikä se siis sopinut suomalaiseen pistorasiaan. Mutta hätä ei ole tämän näköinen: näppärä mies ottaa veitsen ja järsii pistokkeesta puolet pois. Niin pistoke sopii taas Suomen vaativiin olosuhteisiinkin.

Ja hyvin on keitin toiminut - kohta lähemmäs 20 vuotta.

Pitihän tästä komeudesta ottaa vielä toinenkin kuva.

  
Tämä kuva olkoon samalla myös panokseni paljon parjattuun arkihaasteeseen. Näin otollisissa olosuhteissa keittyy meidän jokapäiväinen riisimme. Uutta keitintä ei voi tietenkään ostaa, kun tämä vanhakin vielä toimii.

Kauniita unia

Olen aina tykännyt nukkumisesta, tai tarkemmin sanottuna unien katselemisesta. Nukkuminen kun ei ole aina kivaa, varsinkaan silloin, jos uni ei meinaa tulla tai se on katkonaista. On turhauttavaa vilkuilla kelloa jatkuvasti, väkisinmaata sängyssä ja odotella, että jospa se uni tulisi.

Uneni ovat yleensä aika miellyttäviä, ja suoranaisia painajaisia en näe oikeastaan koskaan. Epämiellyttäviä unia näen silloin tällöin, ja niissä minulla toistuvat usein samat teemat. Näen usein esimerkiksi sellaista unta, että katson ikkunasta parkkipaikalle, ja huomaan, että automme on varastettu tai että se on rusikoitu ihan rusinaksi. Auton - ja muiden kulkuneuvojen - sanotaan edustavan unissa unennäkijää itseään, joten ehkä tämän unen taustalla on jonkinlainen itseeni kohdistuva pelko? Joskus näen myös sellaista unta, että minulla on suussani jättimäinen purukumi, joka tarttuu kitalakeen ja hampaisiin, ja tunne on erittäin epämiellyttävä. Näen usein myös unta, että olen lähdössä matkalle, mutta matkavalmisteluni eivät oikein ota onnistuakseen: lentoni on lähdössä pian, enkä ole vielä pakannut, tai sitten en löydä tavaroitani mistään, ja pelkään myöhästyväni koneesta.

Kaikkein yleisin ja huvittavin toistuva uneni liittyy kuitenkin ruokaan: olen saapunut johonkin ravintolaan ihania herkkuja notkuvan buffet-tarjoilun äärelle, ja juuri kun alan kerätä lautaselleni ruokia, tajuan, että buffet sulkeutuu pian, enkä ehtisikään syödä kaikkea haluamaani. Minut valtaa unessa aina hirveä pettymys: herkut vietäisiin kohta edestäni pois! Uni on alkanut ärsyttää minua oikein todella, sillä näen tätä samaa unta todella usein. Ihan kuin en saisi tarpeeksi ruokaa, kun pitää jatkuvasti uneksia seisovasta pöydästä!

Näin unen jälleen viime yönä, mutta hieman erilaisena versiona. Tulin taas ravintolaan, jossa oli seisova pöytä. Ravintolan seinille oli ripustettu hienoja romanihameita, ja sisustus oli muutenkin hyvin erikoinen. Huomasin, että olin unohtanut ottaa kamerani mukaan, ja minun oli pakko lähteä hakemaan sitä, ennen kuin voisin ruveta syömään. Pelkäsin, että ruoka loppuu, ennen kuin ehtisin takaisin.

Olen joskus yrittänyt tulkita uniani, mutta olen siinä jostain syystä aika huono. Unikirjoistakaan ei oikein tunnu olevan apua, kun ne ovat niin yleistäviä: se mikä sopii selitykseksi yhden elämäntilanteeseen, ei välttämättä sovi toiselle. Toisaalta en tiedä, tarvitseeko unia sen kummemmin tulkitakaan, ainakaan jos kyse ei ole toistuvasta unesta, esimerkiksi painajaisesta. Painajaisunet olisi ehkä hyvä selvittää - mitä niiden taustalla on ja mitä ne yrittävät kertoa. Harmittomat unet on ehkä tarkoitettu vain katsottaviksi?

Parikymppisenä olin niin kiinnostunut unista, että pidin oikein unipäiväkirjaa. Kävin etsimässä tuota päiväkirjaa kaapeistani, ja ilokseni löysinkin sen. Kirjan lukeminen oli lievästi sanottuna mielenkiintoista. Tässä muutamia otteita:

"Menin syömään joidenkin tyyppien kanssa. Ensin en meinannut syödä, mutta sitten kuitenkin päätin toisin. Otin pöydältä makaronilaatikkoa ja tonnikalaa niin paljon, että lautanen oli aivan kukkuroillaan. Muut menivät pöytään istumaan, mutta mä kiertelin ja kiertelin keräämässä ruokaa, koska halusin kaikkea mahdollista hyvää. Leivissä oli jotain ruskeita täpliä, mutta otin silti viipaleen. Kassalla myyjä sitten laski ja totesi, että mun safkat maksoi 104 markkaa. Olin epäuskoinen ja sanoin, että ei voi olla. Sitten myyjä huomasi, että se oli laskenut jonkun toisen sapuskat (hedelmiä tms.) vahingossa mukaan. Sitten se hävisi jonnekin, enkä saanut tietää lopullista hintaa."

"Oltiin Sannan [siskoni] kanssa jossain metsätiellä, ja meidän piti lentää Kotkasta Kouvolaan sellaisen pierupussin avulla. No Sanna pääsi lentoon, ja katsoin kuinka se kaarsi taivaalla, mutta mä en jostain syystä päässyt lentoon. Sitten siihen tuli joku kundi, joka naureskeli sille mun pierupussille."

"Katsoin jotain veikkausnumeroita joltain taululta. Siinä oli myös kellonaika: 1114 ja se oli mun kupongissa oikein. Kysyin, voitinko mitään, kun mulla oli aika oikein, ja sain ison boksin Mynthon-pastilleja."

"Olin menossa uimaan Julio Iglesiaksen ja jonkun toisen kanssa. Oltiin rannalla, ja mä katsoin veteen, joka oli ruskeahkoa. Sen läpi kuitenkin näkyi, ja vähän matkan päässä vesirajasta näkyi kiviä - melko pieniä. Kauempana oli vähän isompia kiviä. Pelkäsin niitä kiviä, mutta tiesin, että uimaan ei pääse, jollei niitä ylitä. Tiesin myös, että vesi oli kylmää, mutta kaikesta huolimatta juoksin ensimmäisenä veteen. Pelkäsin, että mun perse näkyy, koska mulla oli vain t-paita päällä. Pulikoin vedessä - en kuitenkaan uinut kauemmas - ja pian tulivat toisetkin (Julio Iglesias oli muuttunut joksikin toiseksi)."

"Mulla oli käsissä ydinjätettä (se oli sellaista jauhemaista ja harmaata), ja mietin, että mihin hittoon voisin sen laittaa."

"Yritin puhdistaa kissaa lumesta - se oli aivan lumessa, tai ennemminkin se oli jäätä, joka olin niin tiukasti karvoissa kiinni, että joudun leikkelemään osan karvoista. Sitten se kissa söi lihaa (ilmeisesti kanaa), mutta lopetti yhtäkkiä ja jotenkin kieltäytyi, koska liha oli raakaa. Söin itse sitä samaa lihaa, mutta siitä jäi hirvittävän pitkiä punaisia "lankoja" mun hampaiden väliin ja niitä sitten revin irti. Todella oksettava uni."

"Olin Titanicilla, mutta se oli kuitenkin niin kuin juna. Mun paikka oli "vaunussa" numero 348, enkä millään meinannut löytää sitä, vaan kuljin aina väärään suuntaan. Laiva oli tosi upea, siellä oli esim. hienot kirjastot, joissa oli paljon matkakirjoja. Ajattelin, että harmi, että tämä komeus uppoaa pian. Joku mies seurasi mua, kun etsin paikkaani ja seuralaistani (en tiedä kuka se oli), jonka seurassa ajattelin olevani turvassa. Löysin paikan, jossa tämän seuralaisen olisi pitänyt olla, mutta sillä paikalla olikin yleisöpuhelin, josta soitin tälle tyypille, joka olikin Amerikassa."

"Olin menossa yleiseen vessaan, ja ajattelin, että toivottavasti se ei maksa kauheasti. Lasikopin takana oli äijä, joka otti maksuja vastaan, ja lasissa luki, että maksu on 1,50. Äijä sanoikin, että se on 9 mk, ja samalla se ojensi mulle jotain wc-lippuja. Raivostuin, kun vessassa käynti olikin niin kallista, ja huusin, että "voit tunkea ne lippusi perseeseen!", johon mies vain että: "selvä, kiitos". " 

Parikymppisenä olen näemmä nähnyt painajaisiakin, ja erityisesti tappaminen näytti olevan silloin toistuva teema.

"Olin tappanut jonkun, ja kanniskelin sitä ruumista kassissa. Ilmoitin siitä itse poliisille, mutta poliisin saapuminen tuntui kestävän kamalan kauan. Mä nimittäin jollain tapaa pelkäsin, että se ruumis heräisi eloon; samalla ihmettelin, kun kassi oli niin kevyt - jotenkin se ruumis oli olevinaan vaahtomuovia. Sitten poliisi vihdoin saapui, ja selitin sille, että olin tehnyt murhan mutta että en ollutkaan loppujen lopuksi varma siitä, koska en muistanut tehneeni sitä. Se poliisi sanoi lohduttavasti, että "kyllä se saadaan selville"."  

Usein kuitenkin ymmärrän kesken painajaisunen, että tämä on unta ja että minun ei ole pakko katsoa tätä, ja pystyn herättämään itseni. (Herättäminen ei ole kuitenkaan mitään helppoa, sillä silmäluomet tuntuvat ihan kamalan raskailta.)

"Olin jossain huoneessa istumassa, ja sinne tuli joku tyyppi. Mä ajattelin, että mitähän tuokin haluaa ja että ei mitään paniikkia. Mutta sitten se tyyppi laittoi oven lukkoon, ja mua alkoi pelottaa niin paljon, että oli pakko avata silmät." 

Onneksi uneni ovat kuitenkin olleet pääasiassa mukavia ja usein aika humoristisiakin. Kaikenlaiset sanaleikit ovat myös näytelleet unissani aina suurta osaa.

"Olin jonkun luokan kanssa jollain matkalla, ja jokainen sai kirjoittaa lapulle ilmeisesti toiveen, minkä kulkuneuvon haluaisi. Joillain oli siinä lapulla automerkkejä ja jopa valmiit rekkarit, mutta mä ajattelin, että mun pitää keksiä jotain jäynää. Meinasin ensin kirjoittaa, että haluan tandemin, mutta sitten päätinkin laittaa siihen, että haluan "pirssin ja kuljettajan"."

"Siivosin jossain talossa, jonka lattia oli täysin pölyn peitossa. Siellä oli kuollut joku, ja lakaisin pölyä varovasti, ettei se leviäisi. Sitten oli aamu ja katsoin itseäni peilistä. Kauhistuin, sillä silmäni olivat tulehtuneet pahasti. Joku sanoi mulle, että se johtui siitä, että "kuolema oli kutittanut"."

Näen silloin tällöin myös selkounia, joissa tajuan unen olevan unta, ja pystyn kontrolloimaan unen tapahtumia. Selkounissa on kuitenkin aina se vaara, että niistä herää kesken unen. Selkounet ovat ilmeisesti lähempänä valvetilaa kuin tavalliset unet, joissa ei tajua näkevänsä unta. Lentämisestä pidän myös kovasti.

"Oli olevinaan uusivuosi/vappu, ja olin kaupungilla. Mun olisi pitänyt opetella flamencoa, mutta sukkahousut oli hävinneet ja pelkäsin, että säärikarvat näkyy. Kaupungilla oli hirveästi jengiä, ja raketit lentelivät ja paukut paukkuivat. Olin peloissani, kun pelkäsin, että jokin niistä osuu muhun. Ajattelin, että pitäiskö lentää, niin ei olisi sitä vaaraa, mutta sitten tajusin, että ihmisten tasolla ja mieluummin vielä maan tasolla olisi pienempi vaara."

Olen aina ihmetellyt sitä, miksi unissa näkee joitakin samoja ihmisiä (tai paikkoja) vuodesta toiseen, vaikka ei olisi ollut kyseisten ihmisten kanssa missään tekemisissä kymmeniin vuosiin eikä edes ajatellut heitä. Ovatko he aikoinaan vaikuttaneet jollain tavalla niin voimakkaasti, että he ovat jääneet alitajuntaan asumaan? Olen kuullut sellaisenkin selityksen, että menneisyyden ihmisten näkemisessä ei ole kyse niinkään kyseisistä henkilöistä vaan ennemminkin jostain heihin liittyvistä piirteistä tai ominaisuuksista. En kyllä ymmärrä, mitä semmoinen ihminen, jota en ole koskaan edes kunnolla tuntenut, voisi edustaa minulle, ja miksi hänen pitää seikkailla unissani jatkuvasti.

Vuosien myötä uneni ovat muuttuneet, eivätkä ne ole enää ihan yhtä vauhdikkaita kuin kaksikymppisenä. Kiva niitä on kuitenkin edelleen katsoa. Parhaita ovat sellaiset unet, joissa saa nauraa sydämensä pohjasta. Unessa naurattaneita juttuja ei useinkaan enää aamulla muista, mutta joskus ne pysyvät mielessä heräämiseen asti. Parhaassa tapauksessa ne naurattavat vielä päivänvalossakin, ja päivä alkaa hyvillä mielin.

Tuoksustaan tuliaiset tunnetaan

Minuun iskee keväisin aina jokin mystinen ilmiö, sillä minulle tulee ihan hirveä himo neuloa. Se on outoa siksi, että en ole normaalisti todellakaan mikään käsityöihminen. Katselin kaupassa jo yhtä turkoosin väristä lankaa, ja oli ihan viittä vaille, etten ostanut sitä, kun ajattelin neuloa elämäni ensimmäiset villasukat. Lanka jäi kuitenkin kauppaan, kun mielessäni alkoi vilkkua jo paljon suuremmat projektit, kuten neulemekko. Sellainen pitäisi saada nyt työn alle, kunhan vain löytäisin jostain kivan ohjeen.

Paluumatkalla Itä-Suomesta minun oli tarkoitus pysähtyä Novitan myymälässä Korialla, mutta olin niin uppoutunut äänikirjojen maailmaan, että en malttanutkaan. Olen monesti ajatellut, että äänikirja voisi olla kiva seuralainen pitkällä ajomatkalla, mutta en ole koskaan vienyt ajatusta niin pitkälle, että olisin saanut hankituksi semmoisen. Olen myös ollut hieman epäluuloinen äänikirjoja kohtaan, sillä olen ajatellut "luku"nautinnon olevan aika paljon kiinni lukijan äänestä. Mitä jos lukijan ääni ärsyttäisikin?

Mukaani oli tarttunut nyt siis elämäni ensimmäiset äänikirjat, Aki Ollikaisen Nälkävuosi ja Riikka Pulkkisen Totta. Nälkävuosi riitti vajaan neljän tunnin mittaisena menomatkalle, ja Tottaa (miten tämä taivutetaan?) aloin kuunnella sitten paluumatkalla.

Nälkävuoden lukija (Antti L. J. Pääkkönen) ei minua suuresti miellyttänytkään, sillä Pääkkönen eläytyi lukiessaan tekstiin minusta aivan liikaa. Olisin kaivannut hieman neutraalimpaa lukijaääntä. Totta-kirjassa sainkin semmoisen Elsa Saision muodossa. Hänen lukemisensa oli minusta oikein miellyttävää kuunneltavaa. Tarinoidensa puolesta nämä kirjat eivät olleet ehkä ihan paras valinta auton rattiin, sillä ne olivat varsin tunteita herättäviä. Ehkä äänikirjojen kuuntelukin pitäisi kieltää autoilijoilta lailla?

Riikka Pulkkista en ehtinyt kuuntelemaan kuin kolmanteen levyyn asti, mutta kuulemani perusteella pidin hänen tyylistään todella paljon. En ole pitkään aikaan innostunut mistään kirjasta niin paljon kuin nyt tästä Totta-kirjasta. Pulkkisen kirjoitustyyli imaisi minut niin täysin mukaansa, että kun pysähdyin matkalla huoltoasemalle, tunsin pudonneeni sinne jostain toiselta planeetalta, ja jouduin kiskomaan itseni väkisin kirjan maailmasta tähän todellisuuteen. Nyt minulla on sitten sellainen ongelma, että milloin saan kuunneltua äänikirjan loppuun: läppärissäni ei ole cd-asemaa, ja kotona oleva cd-soitin on näköjään sanonut sopimuksensa irti. Pitääkö minun nyt lähteä istumaan seitsemäksi tunniksi parkkipaikalle autoon, että saan kuunneltua kirjan loppuun?

Huoltoasemasta tuli mieleeni, että vihaan näitä käsienkuivauslaitteita yli kaiken.

Nuo pitävät ihan hirveää meteliä, ja vaikka ne puhaltavat niin, että sormet meinaavat lähteä irti, käsiä ne eivät kuitenkaan kuivaa.

Ukkelikin palasi pikamatkaltaan Intiasta ja toi minulle taas vähän toivottuja ruokatuliaisia. Erityisesti tamarindia olin odotellut kovasti. Joku pyysi minulta aikoinaan käsialanäytettä telugusta, ja tässä tulee nyt pienimuotoinen sellainen: kyseessä on lista ruokajutuista, joita halusin ukkelin tuovan mukanaan Intiasta.

Melkoisia harakanvarpaitahan nuo ovat, mutta kyllä tuosta selvän saa. (Listalla oli tamarindia, rasam-jauhetta, sambar-jauhetta, korianterijauhetta, currylehtiä, pikkelssejä sekä ehkä upma ravaa.) Olisi anoppi englantiakin tajunnut, mutta ajattelin kirjoittaa listan huvin vuoksi teluguksi.

Tätä sieltä sitten tuli:

Eli tuli kaikki listalla olleet jutut (paitsi sambar-jauhe, jota anoppi ei enää käytä, kun hän käyttää sen asemasta vain korianterijauhetta ja jauhettua sarviapilaa) sekä paljon muuta. Anoppi oli näköjään laittanut tehtaan pyörimään, kun suolapalojakin oli aika monta lajia. Nuo murukkut, joita on toisessa pussissa vasemmalta, ovat minulle niin suurta herkkua, että en kerta kaikkiaan pysty vastustelemaan niitä, jos meillä on niitä kaapissa. Löysin itseni eilen pussilta niin monta kertaa, että pyysin jo epätoivoissani ukkelilta, että eikö hän voisi piilottaa pussia jonnekin, etten söisi kaikkia murukkuja kerralla. Ukkeli melkein suuttui: ja mähän en rupea mitään piilottelemaan; kyllä sun pitää pystyä itse pitämään itsesi kontrollissa! (Sopii arvata, olenko pystynyt.)

En tiedä, mitä anoppi oli ajatellut, kun hän oli sujauttanut matkalaukkuun myös pussillisen inkivääri-valkosipulitahnaa. Ukkelin matka oli ollut pitkä, sillä hän oli joutunut odottelemaan Frankfurtissakin 12 tuntia, joten inkivääri-valkosipulitahnakin oli muhinut laukussa kauan. Sen seurauksena joka ikinen tavara laukussa haisi ihan järkyttävästi inkiväärille ja valkosipulille, eikä ollut oikein muuta vaihtoehtoa kuin heittää koko laukku parvekkeelle. Laukku oli parvekkeella toista vuorokautta, mutta vaatteet haisevat yhä. Toista kertaa anoppi ei varmaankaan inkivääri-valkosipulitahnaa lähetä, sen verran iloisesti ukkeli äitiään yllätyksestä kiitteli.

Kevään ensimmäinen huviajelukin tuli eilen tehtyä, ja löysimme itsemme lopulta Porvoosta. Huviajelujen ideahan on se, että istutaan autoon ja katsotaan, mihin päädytään.

Jos en nähnyt vanhoja junanvaunuja Kouvolassa, niin Porvoossa näin!

Tämä vaunu oli sen seinässä olevasta tekstistä päätellen vanha sähköasennusvaunu. Vaunu oli vandaalien lähes tuhoama, vaikka taisi se olla laho muutenkin.

 

Löytyi ratapihalta hieman uudenaikaisempaa kalustoakin.

Tämä näkymä on minusta kuin suoraan jostain vanhasta elokuvasta.

Porvoo oli kaunis kuten aina ennenkin.

Kokonniemen laskettelukeskus pisti silmään kaupungin kupeessa jotenkin hupaisan näköisenä, kun rinteet hohtivat valkoisina muuten ihan lumettoman maiseman keskellä.

Ihan lasketteluhalut heräsivät, kun noita rinteitä katseli. Ehkä ensi talvena sitten, vaikka edelliset laskettelukertani, joista on jo hyvin kauan aikaa, ovat yhä painajaismaisina mielessä. Minulla oli aina tapana raahautua hiihtohissin mukana puoleenväliin mäkeä, ja sitten pudota kyydistä, eikä laskutaidoissanikaan kehumista ollut. Ensimmäinen laskuni oli sellainen, että tulin vain mäkeä suoraan alas, kun kukaan ei ollut kertonut, että alastullessa pitää "kiemurrella". Jokainen voi mielessään kuvitella, miten kova vauhti minulla lopulta oli, ja miten holtitonta menoni oli. Eikä mäkikään ollut mikään ihan pieni (Laajavuori Jyväskylässä). Yksi mies oli pysähtynyt seisoskelemaan keskelle mäkeä, ja minä laskea hujautin hänen suksiensa päältä, kun en osannut väistää. Ehkä on sittenkin parempi - kaikkien kannalta - jos minä pysyttelen laskettelurinteistä kaukana.

Päivän päätteeksi löysimme itsemme vielä Verkkokaupasta, kun ukkeli keksi, että hänen pitää saada uusi telkkari (ei ostanut sitä vielä kuitenkaan). Kauppakierroksen jälkeen kävimme ihailemassa maisemia Verkkokaupan seitsemännen kerroksen näköalatasanteelta.

Tämä lentsikka oli esittelylapun mukaan yksipaikkainen torjuntahävittäjä MiG-21BIS, joka lensi viimeisen kerran 7.3.1998 Rissalassa. "Bissi" oli Ilmavoimien ensimmäinen lentokone, joka pystyi saavuttamaan kaksinkertaisen äänennopeuden, ja se on maailman eniten valmistettu suihkulentokone. Koneet jäivät Suomessa pois käytöstä vuonna 1998, kun ne korvattiin F-18 -Hornet -koneilla. Nyt tiedämme sitten tämänkin.