Hedonistin herääminen

Jatketaanpa siitä, mihin viimeksi jäätiin.

Leikkaushaavani on parantunut erinomaisesti, ja sain eilen tikit pois. Haava oli näyttänyt minustakin aika hyvältä, mutta oli kiva saada hoitajalta varmistus, että haava oli "kuiva ja hyvin parantunut". Eilen tuli myös patologin lausunto siitä poistetusta lihapalasta, ja lausunnon mukaan "otsan nodulaarinen basaliooma on poistettu kokonaan riittävin marginaalein". Ihosyöpäkeissi on nyt siis loppuunkäsitelty, ja voin jatkaa elämääni normaalisti.

En käynyt salilla koko viime viikon aikana enkä harrastanut muutakaan liikuntaa ennen sunnuntaita, jolloin uskalsin lähteä kävelylenkille. Tulin kuitenkin yliarvioineeksi tarvittavan vaatetuksen määrän, ja kroppa rupesi puskemaan soijaa jo alkumetreillä. Sehän meni sitten suorastaan köpöttelyksi, kun piti yrittää olla hikoilematta. On jokseenkin huvittavaa analysoida koko ajan omaa olotilaansa: hikoilenko nyt vai enkö hikoile? Missä hikoilun raja edes kulkee? Onko hieman nihkeä olo hikoilua, vai lasketaanko hikoiluksi vasta se, kun hikipisarat putoilevat katuun? 

Yllättäen minulle ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia pysytellä pois salilta. Päinvastoin: löysin sisäisen nautiskelijani ja vetkuttelin aamulla sängyssä niinkin pitkään kuin puoli viiteen. Ihanaa! Tänä aamuna oli tosin tarkoitus mennä salille, koska tikit poistettiin eilen, ja laskeskelin, että tänään saattaisin voida kokeilla jotain "pientä ja kevyttä". Tikkejä poistanut hoitaja ohjeisti kuitenkin, että haava täytyisi pitää kuivana vuorokauden verran, koska ompeleiden reiät umpeutuvat seuraavan vuorokauden aikana. Koska en halunnut otsaani mitään reikiä, päätin jättää salitreenin tänäkin aamuna väliin. Miten tämä treenien skippaaminen onkin näin helppoa? 🤭

Tähän väliin (tuli ompeleista mieleeni) täysin asiaan kuulumaton sivujuonne: kaivoin ompelukoneen uudestaan esille, koska Saksan piti saada jouluinen paita. Samasta bodysta valmistuikin taas vaatekappaleet koko veljeskunnalle – ilmaan minkäänlaisia ongelmia ompelukoneen kanssa! Syykin edelliskertaisiin hankaluuksiin taisi selvitä, sillä ilmeisesti langan kuului kuitenkin kulkea yhden "nypykän" kautta, vaikka luulin, että ei. 

Takaisin ruotuun. 

Yksi asia, joka hieman arvelutti leikkauksen jälkeen, oli tukanpesu. Minähän olen tottunut pesemään hiukseni joka hemmetin aamu, mutta leikkauksen jälkeen piti jättää yksi välipäivä, ja hiukset sai pestä vasta keskiviikkona. Yllättäen minulla ei ollut mitään vaikeuksia olla pesemättä hiuksia keskiviikkoon asti, vaan jopa totesin, että sietäisin likaista tukkaa ehkä vielä yhden päivän lisää, ja pesinkin hiukseni vasta torstaina. Ei ole tällaistakaan ihmettä ennen nähty! 

Ihmettelen yleensäkin sitä, miksi mielessään pitää aina spekuloida etukäteen sitä, mitä pystyy tekemään ja mitä ei, ja käsikirjoittaa tarinoita siitä, miten asiat tulevat muka menemään. Luulisi, että tähän ikään mennessä olisi jo oppinut, että elämä menee juuri niin kuin menee ja että ihminen on paljon mukautumiskykyisempi kuin mitä hän kuvittelee. 

Olin varannut viime perjantaiksi ajan kampaajalle, mutta päätin siirtää aikaa varmuuden vuoksi eiliselle, jotta olin saanut tikit pois. Laitatan kampaajalla nykyään aina myös kulmat, sillä en viitsi nyppiä itse mitään (paitsi satunnaisia partahaivenia 🤣), ja kampaaja laittaa kulmiin myös kestovärin. Minulla oli aiemmin hyvinkin tummat kulmat, mutta ikä on tehnyt näköjään tehtävänsä kulmakarvoillekin. Ihmiset väittävät aina, että kulmakarvoilla on valtavan suuri merkitys ulkonäölle, mutta minä olen ollut eri mieltä. Miten muka pari haiventa silmien yläpuolella voisivat vaikuttaa ihmisen ulkonäköön jotenkin ratkaisevasti? 

Päätin tehdä tällä kertaa testin ja ottaa kuvan itsestäni ennen ja jälkeen kampaajan, jotta näkisin, onko kuvissa mitään eroa. 

Onhan näissä nyt eroa.

Näytän ensimmäisessä kuvassa ihan joltain kulmakarva-albiinolta. 😂 Rupean ehkä panostamaan kulmakarvoihini enemmän tästä lähtien. 🤭

Ukkeli lähti viime viikolla Intiaan, ja tuntui hieman orvolta jäädä yksin kotiin. Ukkeli on ihan paras tuki ja turva silloin, kun minä olen heikoimmillani, ja hänen tukeaan on viime aikoina tarvittu. Tällä hetkellä on taas ihan hyvä fiilis, mutta kaikenlaista aallonpohjaa on nähty. Suurin piirtein koko itsenäisyyspäiväkin meni itkeskellessä, enkä pystynyt katsomaan Pentuliveä enää ollenkaan, kun pentujen kotiinlähtöseremoniat laukaisivat aina ihan mahdottoman itkukohtauksen. Minulta tuli illalla nenästä vertakin ilmeisesti ihan vain liiallisen itkeskelyn takia. 

Olen tullut siihen tulokseen, että ei minulla mitään vaihdevuosioireita ole, vaan homma on leviämässä muuten vain käsiin ja olen sekoamassa tai jotain. Tai sitten elämän totuudet ovat alkaneet valjeta, ja maaliviiva häämöttää edessä hieman liian selvänä, ja pitää kriiseillä (taas) sen takia. Mutta ei voi mitään: näillä mennään eikä muuta voida. Sitä vain ihmettelen, miksi vain paskafiilikset maksimoituvat. Miksei vaikkapa iloisuus voi tulvia yli äyräiden? 

Vein ukkelin aikaisin perjantaiaamuna lentokentälle ja päätin jatkaa sieltä Helsingin keskustaan pällistelemään kaupungin jouluvaloja. Oli aika erikoinen kokemus olla kaupungissa aikaisin aamulla! Ihmisiä näkyi harvakseltaan, ratikat kirskuttelivat menemään melkein tyhjinä ja nenään tulvahti jatkuvasti jostain kahvin ja hiivaleivonnaisen tuoksu. 

Stockmannin jouluikkuna piti käydä tänäkin vuonna syynäämässä, ja kokemus oli hieman erilainen kuin viime vuonna, jolloin olin paikalla sunnuntai-iltana, ja jouduin melkein käyttämään kyynärpäätaktiikkaa, jotta pääsin näkemäänkin jotain. Nyt sain pällistellä ikkunaa ylhäisessä yksinäisyydessäni.

Ikkuna juhlistaa tänä vuonna muumien 80-vuotista historiaa (lisää ikkunasta voit lukea esim. täältä), mutta minusta ikkuna oli jotenkin vähän pliisu. Minun silmiini ikkuna oli liian tyhjä, ja siinä olisi saanut olla enemmän tavaraa. En tosin ymmärrä muumeista yhtään mitään enkä tunnista muumihahmoista kuin ehkä muumipapan hatun, joten olen ehkä jäävi arvostelemaan ikkunaa. 

Hahmot liikkuivat edestakaisin pienellä alalla, ja hangessa suksiaan heilutteleva kaveri oli hauska. 

Jotenkin sympatiseerasin tätä kaveria. 

Lopuksi kävin vielä Tuomaan markkinoilla. Sekin oli aika erikoinen elämys, kun kaikki myyntikojut olivat kiinni, eikä paikalla ollut kuin loka-auto tai vastaava, joka imeskeli maasta jotain. 

Nyt voin sanoa käyneeni Tuomaan markkinoilla tänäkin vuonna. 🤣

Takaisin autolle päästyäni totesin, että joku oli lähtenyt autosta taas vähän vauhdilla, kun istuintyyny löytyi maasta.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun löydän tyynyn maasta (näin on käynyt varmaan ainakin 20 kertaa), ja on auton vierestä löytynyt muutakin kamaa, kuten hanskat, aurinkolasit ja ostoslista. Joskus istuintyyny on jäänyt oven väliin, ja kyllä onkin hieno tunne palata autolle, kun istuintyyny sojottaa auton kyljestä. 

Koska viime viikolla oli liikaa vapaa-aikaa, kerkesin tekemään vähän matkasuunnitelmia, ja päätin lähteä taas vaihteeksi Tallinnaan. Minusta tuntui viime syksynä, että Tallinna tuli nähtyä niin läpikotaisin, että sinne ei jäänyt enää mitään uutta nähtävää, mutta nyt kun rupesin tutkimaan asiaa tarkemmin, löytyihän sieltä taas vaikka mitä. Nähtäväksi jää, millainen Tallinna-kokemuksesta tällä kertaa tulee. Laivalippua varatessani tajusin semmoisenkin asian, että minähän voin ostaa pelkän menomatkan ja varata paluulipun myöhemmin. Kahdella viimeisellä Viron-reissulla kun on käynyt niin, että minua ei ole huvittanutkaan palata kotiin laivalipun osoittamana ajankohtana, vaan olen joutunut siirtämään paluumatkaa. Nyt säästytään siltäkin murheelta! Jouluksi olisi kuitenkin tarkoitus tulla palata. 🤭

Toivottelen kaikille mukavaa joulunalusviikkoa!