Toiveammatti: ompelija

Huomasin viime perjantaina, että Ateneumissa olisi ilmaispäivä, eli sisään pääsisi koko päivän ajan maksutta. Minulla kun ei ole enää sitä museokorttia, niin nyt oli oiva tilaisuus piipahtaa Ateneumissa. Varauduin henkisesti siihen, että paikalla saattaisi olla reilusti porukkaa, mutta enpä osannut kuvitella, miten paljon väkeä siellä lopulta olisi. Varsinkin kolmannen kerroksen vaihtuva näyttely (Gallen-Kallela, Klimt & Wien) tuntui vetävän porukkaa. 

Pyöröovet lauloivat jatkuvasti, kun ihmisiä tuli ja meni.

Onneksi ei ollut tarvetta laittaa mitään lukolliseen säilytyskaappiin, sillä vapaata kaappia olisi ollut vaikea löytää, vaikka kaappeja oli valtava määrä.

Paikalla oli porukkaa laidasta laitaan: vanhuksia, nuoria äitejä lapsineen, nuorisoa, keski-ikäisiä ystäväporukoita sekä yllättävän paljon turisteja. Myös ulkomaalaisia opiskelijaryhmiä oli paikalla paljon, ja opiskelijoilla oli käsissään valkoiset paperiarkit, joita he täyttivät ahkerasti. 

Kävi ilmi, että opiskelijat olivat saaneet tehtäväkseen etsiä tiettyjä tauluja, joiden tiedot piti kirjoittaa ylös. Tiedän tämän, koska kurkin uteliaana muutaman tyypin olan yli. 😅 

Koska museokäynti ei maksanut mitään, ei ollut paineita tuijotella taideteoksia yhtään sen kauemmin kuin mieli teki, ja katsoinkin yläkerran vaihtuvan näyttelyn aika pikaisesti läpi. Kokoelmanäyttelyn olen nähnyt joskus aiemminkin, mutta siitä oli niin kauan, etten muistanut käynnistäni enkä näyttelystä yhtään mitään.

Vincent van Gogh: Katu, Auvers-sur-Oise, 1890.

Hämmästelin tätä maalausta katsellessani, että onkohan tämä se van Gogh. Mutta ei kai vangogheja ole kuin se yksi. 😅

Albert Edelfelt: Lapsen ruumissaatto, 1879.

Ateneumissa käynti oli yllättävä siinä mielessä, että löysin siellä taide-identiteettini, jos näin ylevästi voi sanoa. Tajusin nimittäin yhtäkkiä Moderni elämä -teeman Kaupunki-osion maalauksia katsellessani, että tämä on juuri se, mikä minua eniten kiinnostaa! En jaksa hirveästi innostua maisemamaalauksista, muotokuvat ovat tylsiä ja asetelmat ovat kuolettavan tylsiä, mutta kaupunkikuvia voisin tuijotella vaikka kuinka pitkään! 

Henry Ericsson: Fazerin baari, 1931.

 

Aarre Heinonen: Rautatientori, 1945.

Väinö Kunnas: Ukkosta ja kuumuutta, 1925.

Hugo Backmansson: Helsingin Eteläsatama, 1925.

Sulho Sipilä: Luistinrata, 1932. 

Marcus Collin: Tehdastyöläisiä matkalla kotiin, 1917.

En juurikaan tunne Suomen museoita, joten jos jollakulla on vinkata jokin museo tai näyttely, jossa on esillä kaupunkikuvia esittävää taidetta, ilahtuisin kovasti. 

Toinen aihe, joka kiehtoo, ovat entisajan ihmiset arkiaskareissaan. 

Broncia Koller-Pinell: Sadonkorjuu, 1908. 

Loppuun vielä yksi väripläjäys Ateneumista. 

Reidar Särestöniemi: Punapartainen jänkä, 1970.

Tästä jatketaankin sitten näppärästi olematonta aasinsiltaa pitkin ompeluasioihin. Kävi nimittäin niin onnellisesti, että sain taas äidin vanhan ompelukoneen, kun äiti ei enää tarvinnut konetta. Jännityksellä jäämme odottamaan, kuinka kauan tämä kone kestää, ennen kuin joudun taas sammutustoimenpiteisiin. 😆

Ensimmäinen ompeluprojektini oli – yllätys, yllätys – paidat nalleille. Löysin Prismasta kivan syksyisen oravabodyn, josta riittäisi kangasta kolmelle karhulle. Äiti oli laittanut ompelukoneeseen jo langat, mutta lanka oli väärän väristä, joten jouduin vaihtamaan langat. Koska en jaksanut kaivaa käyttöohjekirjaa esille, katsoin tarkkaan, miten äiti oli pujotellut langat, ja painoin lankojen kulkureitit mieleeni. Helppoa kuin mikä! 

Tästä se lähtee!

Ompeleesta tuli kuitenkin ihan outoa, sillä ommel jäi ikään kuin kankaan pintaan. Jouduin siis ratkomispuuhiin, mikä on aina kiva yllätys. 

Heräsi epäilys, olinko sittenkin pujottanut langan väärin, eikä auttanut muu kuin nöyrtyä ja käydä kaivamassa käyttöohjekirja esiin. 

Kauhea määrä tekstiä. 🙈

Olin omasta mielestäni pujotellut langan ihan samalla tavalla kuin äitikin oli tehnyt, mutta sitten huomasin kuvassa pienen eron omaan lankaviritykseeni. 

Ammattilainen on ollut selvästi asialla. 

Langan olisi pitänyt mennä tuosta oikeasta lenkistä suoraan vasemmalle, mutta olin kiepauttanut langan alakautta, kun siellä oli kiva nypykkä, jonka kautta langan oli mielestäni pakko mennä. Miksi tuollaisia nypyköitä tehdään ihmisten kiusaksi, jos niillä ei ole mitään virkaa? 

Ompeleesta tuli kuitenkin edelleen irrallista, ja jouduin taas kaivamaan ratkojan esille. Ompeleen ratkottuani päätin, että tämä saisikin riittää yhdelle päivälle. Jätetään jotain hupia myöhemmäksikin! 

Seuraavana päivänä päätin ottaa heti ensimmäiseksi videopuhelun äidille ja esitellä hänelle, miten olin langat pujottanut. Äiti oli aiemmin näyttänyt minulle, miten kone toimii, ja minusta homma oli näyttänyt varsin yksinkertaiselta. Osaan tämän kyllä! Nyt sitten häntä koipien välissä soittelemaan äidille, että mitenkäs se menikään. 😆

Pitkällisen salapoliisityöskentelyn jälkeen äiti huomasi, että olin pujottanut langan paininjalan kohdalla väärin. Sielläkin oli nypykkä, joka oli houkutellut minua vetämään langan sitä kautta. Ihmeen monta vaihtoehtoista reittiä löytyy yhdelle ompelulangallekin. 

Tämän jälkee sain vihdoinkin ommeltua ison nallen paidan alahelman, jonka olin purkanut jo kolme kertaa ja joka oli alkanut jo näyttääkin siltä, että sitä on nakutettu menemään useampaan kertaan. Ompelujälki ei ollut edelleenkään mitenkään täydellistä, mutta en jaksanut kiinnittää huomiota yksityiskohtiin. Nyt ommellaan! 

Siiryin ompelemaan paidan hihaa, mutta yhtäkkiä ommel alkoi kiristyä, ja lopulta ylälanka napsahti poikki. Tunsin kuinka kirosanat alkoivat kuplia kurkussani, ja vittu oli tulossa sieltä ensimmäisenä. Yritin kuitenkin pysyä tyynenä ja etsiä vikaa. Lopulta avasin ompelukoneen kannen, ja kappas vain: sieltähän se sylttytehdas löytyikin. 

Lankarullan reunassa oli pieni kolonen, johon lanka oli jäänyt kiinni, joten rulla ei päässyt pyörimään.

Arvelin, että tämä oli varmaan sen merkki, että oli parasta lopettaa ompeleminen tältä päivältä. 

Parin päivän päästä tein reissun Prismaan ja investoin uuteen lankakerään. Nyt minulla oli ihan priimakerä, joten lanka ei ainakaan enää takertuisi mihinkään!

Koska alalanka oli kaikessa tohinassa päässyt loppumaan, jouduin puolaamaan ja opiskelemaan sitäkin käyttöohjeista. Kävi ilmi, että se ompelukoneen yläosan hyödytön nypykkä olikin puolaamista varten. Katos vaan mokomaa, kun löytyi sillekin käyttötarkoitus. 

Ison nallen paita valmistui, ja sitten oli Pikkiksen paidan/viitan vuoro. Ihmettelin, miksi alahelmaa ommellessa kone ikään kuin jumittui koko ajan samaan kohtaan eikä tuntunut menevän lainkaan eteenpäin. Surrasin koneella pari kertaa siinä lähtökuopissa ja jouduin yhtä monta kertaa purkamishommiin. 

Koska omat keinoni olivat vähissä, rupesin selailemaan aikani kuluksi käyttöohjekirjaa, ja silmäni osuivat semmoiseen kuin piston pituuden säädin. Olin säätänyt piston pituuden kaikkein lyhimmälle, koska minun logiikallani lyhyt pisto on paras pisto. Mitä lyhyempi pisto, sitä tiiviimpää ompeleesta tulee! 

Suurensin kokeeksi piston pituutta parilla numerolla, ja kone alkoikin kulkea heti ihan toisella tapaa. Siinä sivussa tuli säädettyä vähän langanpingotustakin, ja totesin, että kohtahan minulla alkaa olla ompelukoneen käyttö hallussa, kun olen tehnyt kaikki mahdolliset virheet ja joutunut opiskelemaan ne käyttöohjeista. Rupesin jopa haaveilemaan, että voisin ruveta ompelemaan vaatteita itselleni, kun homma oli alkanut vihdoinkin sujua! 

Mutta eipäs vielä nuolaista. 

Seuraavaksi nimittäin alalanka alkoi temppuilla. Itse asiassa alalangan kanssa oli ollut hankaluuksia koko ajan, mutta nyt alalanka pääsi loistamaan oikein tähdeksi taivaalle, kun muita ongelmia ei enää ollut. 

Alalanka meni välillä jotenkin sumppuun, ja kun yritin vetää ompelusta irti, alalankoja tuli kolme kappaletta. Seurassa pidot paranevat! 

Vaikka tein kaiken ohjeiden mukaan...

... niin lopputulos oli silti välillä sumppu.

Ihmeellisintä tässä on se, että välillä kone toimii moitteetta, eikä alalangan kanssa ole mitään ongelmia, ja sitten yhtäkkiä lanka on taas sumpussa. 

Tässä vaiheessa en voinut enää muuta kuin nostaa kädet pystyyn, heiluttaa valkoista lippua, heittää pyyhkeen kehään, hanskat tiskiin ja mitä näitä nyt. Ompelukone on ilmeisesti niin savonlinnalaistunut, ettei se halua jäädä Espooseen, vaan se tahtoo takaisin äidin tykö. 

Alalankaongelmista huolimatta sain taisteltua ompelukseni valmiiksi, ja tässä on lopputulos. 

Nallet näyttävät tyytyväisiltä, ja se on pääasia. Erityisen tyytyväinen on Saksa, jolla on oikein designasu alahelman nappeineen ja takaosan liepukkeineen. 🙊

Yrittäkäähän selvitä marraskuusta. Kolmasosa on jo mennyt! 😘