Aamiaiselle pitäisi päästä

Tiilikkajärven kansallispuisto on Tahkolta noin tunnin ajomatkan päässä, joten kiivettyäni Tahkon portaat, käytyäni aamusaunassa (aamusaunat ovat ihania!), levättyäni ja syötyäni lähdin ajelemaan Tiilikkajärvelle. Viimeiset yksitoista kilometriä olivat melko haastavat ajaa, sillä tie oli todella huonossa kunnossa. Täälläkin tehtiin jotain putkitöitä ja levitettiin tielle hiekkaa. Onneksi autossamme on korkea maavara, koska matalapohjaisella autolla hiekkavallien päältä ajaminen olisi ollut varmasti aika haastavaa.

Aioin kiertää Tiilikkajärvellä 7,1 kilometrin mittaisen Uiton kierron, joten tiedossa oli jälleen suomaastoja sekä harjuja ja metsämaisemia. Olin alun perin suunnitellut, että kävelisin lisäksi myös 3,5 kilometrin mittaisen Aution kierron, kun sen pystyi yhdistämään niin näppärästi Uiton kiertoon, mutta en sitten jaksanutkaan. Olin nukkunut yöllä todella surkeasti, ja kun olin kiivennyt aamulla ne portaatkin, oli todella väsynyt olo. Aution kierron välistä jääminen jäi vähän harmittamaan, sillä reitin varrella olisi ollut Tiilikanaution vanha pihapiiri, mutta ei voi mitään.

Väsymyksen takia kiersin Uiton kierronkin "väärään" suuntaan eli vastapäivään, sillä päätin kävellä voimieni mukaan. Jos minusta tuntuisi, etten jaksaisi koko reittiä, kääntyisin takaisin. Toki siinä vaiheessa pitäisi harkita, kuinka pitkälti olisi vielä matkaa jäljellä ja olinko ylittänyt jo puolivälin. 😆 Halusin kiertää lenkin vastapäivään siksi, että näin näkisin ainakin Sammakkojärven itäpuolisen suo-osuuden, joka kiinnosti enemmän kuin länsipuolen harju- ja metsäosuus. Kävelin lopulta kuitenkin koko lenkin, koska periksi ei perkele anneta.  

Tiilikkajärven suomaisemat olivat taas hieman erilaiset: suo-osuudet ja pienet metsälämpäreet vuorottelivat, mikä toi reittiin hauskaa vaihtelua. 

Viimeiset kilometrit olivat sen verran väsyneet, että siinä olisi ollut taas sopiva paikka vitutukselle. Muistin kuitenkin vanhan totuuden: ei kannata taistella sellaista vastaan, mikä on jo olemassa. Olemassaolevia asioita ja tilanteita ei voi enää perua, vaan ne on vain hyväksyttävä. Samalla kun hyväksyy faktat, voi yhtä hyvin yrittää ottaa tilanteesta ilon irti, koska mikä voisi olla parempaa kuin epäsovinnaisista ja yllättävistä tilanteista löytyvä onnellisuus? 

Päätin siis olla keskittymättä siihen, miten paljon minua väsytti ja miten tylsältä reitin loppupää väsymyksen takia tuntui, ja kuljin eteenpäin askel kerrallaan, ajattelematta juuri mitään. "Kärsimyksen" hyväksyminen tuntui yllättävän hyvältä, ja tunsin olevani jollakin oudolla tavalla vapaa. Ikään kuin mieleni olisi teflonia, johon negatiivisuus ei tartu. 

Aution kierto jäi tekemättä siitäkin syystä, että minulla oli lounastreffit Matin ja Liisan kanssa. Vuoden paras lounasravintola oli taas valittu, ja tämän vuoden parhaaksi lounaspaikaksi oli kruunattu Matin ja Liisan asema Lapinlahdella. Googletin uteliaisuuksissani, missä Lapinlahti sijaitsee, ja kun päätin Tahkon reissusta, päätin käydä samalla matkalla myös Matilla ja Liisalla, koska se on "melkein naapurissa" (45 kilometrin päässä Tahkolta). 

Vuoden parhaan lounasravintolan valinta kiinnostaa minua siitäkin syystä, että käyn aika usein Ramin konditoriassa Visulahdella, ja Rami on ollut viime vuosina mukana kärkikahinoissa. Toissa vuonna Rami oli sijalla neljä ja viime vuonna sijalla kuusi, mutta tänä vuonna se oli noussut kakkoseksi. Koska tiedän, miten hyvä Ramin lounas on, odotukset Matin ja Liisan aseman suhteen olivat korkealla. 

Olenkin menossa näköjään Berliiniin.

Päästyäni Matin ja Liisan aseman parkkipaikalle olin hieman hämmentynyt. Tämäkö se on? 

Ulkoapäin paikka näytti ihan tavalliselta Nesteen huoltoasemalta, eikä sisälläkään tullut sellainen fiilis, että tässä ollaan nyt Suomen parhaassa lounaspaikassa. 

Retromeininki.

Kyllä se tämä on.

Viikon ruokalistaa silmäillessäni olin huomannut, että täällä ei turhia kikkailla trendiruokien kanssa, vaan ruoat ovat suurelta osin perinteisiä suomalaisia ruokia. 

Seuraava hämmennyksen aiheuttaja oli ruokasali. Tila oli minusta todella pieni ollakseen Suomen parhaan lounaspaikan ruokailutila, joten menin etsiskelemään, missä kaikki muut pöydät olivat. Niitä ei kuitenkaan löytynyt, vaan kaikkien ruokailijoiden on ilmeisesti mahduttava tähän yhteen ja samaan tilaan, ellei sitten halua syödä terassilla. 

Laskin pikaisesti, että salissa on 56 istumapaikkaa, mutta saatan olla muutaman paikan väärässä. 

Minua nolottaa kuvata ravintoloiden buffetpöytiä, koska minulle tulee sellainen olo kuin yrittäisin olla joku ravintolakriitikko tai influensseri. 🙈 Näpsinkin siitä syystä kuvat yleensä aika hätäisesti, eivätkä kuvani tee sen takia välttämättä oikeutta ruoille. Mutta kyllä näistä saa aika hyvän käsityksen siitä, millaisia ruokia oli tarjolla ja miten ruoat oli aseteltu esille. 

Kahdessa viimeisessä vuoassa oli jauhelihakastiketta ja uunimakkaraa, jotka näyttivät juuri siltä, mitä ne olivatkin. 

Minun oli vaikea ymmärtää, mitä niin erityistä näissä ruoissa oli, että se oikeutti Suomen parhaan lounasravintolan titteliin. Samanlaista (ja parempaakin) ruokaa saa minusta esimerkiksi ABC:llä. Tuli muutenkin vähän sellainen koulukeittiöfiilis. Keittiö oli valmistanut ruoat, ja ruoat oli aseteltu tarjolle, mutta ruoan esillepanoon ei ollut panostettu millään lailla.Viesti oli, että ottakaa tästä ja vetäkää naamaanne! Toki on muistettava se, että tulin lounaalle varsin myöhään, vasta kolmen aikaan. Jos olisin ollut paikalla heti lounaan alettua, astiat olisivat varmasti olleet täydempiä ja tiskit siistimpiä. Ruoat olisivat kuitenkin olleet samat ja niin olisi varmasti ollut esillepanokin. 

Ruokavalinnatkin hieman ihmetyttivät, sillä voiko olla mitään epämiellyttävämpää kuin kylmä lettu tai kylmät ranskalaiset? Lukemani mukaan Matilla ja Liisalla on tarjolla lettuja joka päivä, mitä ihmettelen suuresti, sillä minusta lettu on todella huono valinta buffetpöydän jälkiruoaksi. Letunhan pitää olla kuuma! Vika voi olla tietysti minussa itsessänikin, ja ehkä muut pystyvät syömään lettunsa kylmänäkin. Joka tapauksessa Matin ja Liisan asema ei oikein vakuuttanut. 

Loppuillan vietin kotioloissa Tahkolla, ja voisinkin kirjoittaa tähän väliin muutaman sanan majoituksestani. 

Majoituin Tahko Spa Hotelin Halla Suite -huoneistoon, joka oli kompakti kahden makuuhuoneen saunallinen asunto. 

Green Suites -rakennus, jossa oma kämppänikin oli.

Talon sisääntuloaula.

Kuvani ovat vähän aneemisia, mutta parempia kuvia huoneistosta voi käydä katsomassa Tahko Span sivuilta. 

Tykkäsin asunnosta tosi paljon, sillä se oli sekä viihtyisä että laadukkaan oloinen. Varustus oli täydellinen, enkä olisi osannut kaivata asuntoon mitään muuta. Pesukoneessa oli kuivaustoimintokin, mikä helpottaa matkalaisen elämää huomattavasti. Huoneisto oli tarjouksessa ja kustansi 150 euroa kahdelta yöltä. Lisäyö maksoi 70 euroa.

Erityisen hyviä asioita asunnossa oli paljon. Sänky oli minusta ihan täydellinen – juuri sopivan kova ja jämäkkä (sänkymieltymykset ovat toki makuasioita) – ja sauna oli ihanan tunnelmallinen ja antoi hyvät löylyt. Asunto oli supersiisti, enkä olisi löytänyt siisteydestä mitään huomautettavaa, vaikka olisin etsimällä etsinyt. Valaistus oli kiva, kaapissa oli reilusti pyyhkeitä, ja astiasto ja muu keittiövälineistö oli todella kattava. Asunto oli myös hiirenhiljainen, mikä saattoi toki johtua siitäkin, että suuri osa huoneistoista vaikutti olevan tyhjillään, ainakin parkkipaikalla olevien autojen määrästä päätellen. 

Monet uudenaikaiset kodinkoneet ovat niin monimutkaisia, että niitä ei meinaa osata käyttää, ja minua pelottikin hieman etukäteen, miten osaisin käyttää uunin ja mikron yhdistelmää, ja joutuisinko syömään kylmää ruokaa. Asunnossa oli kuitenkin kansio, jossa oli niin selkeät käyttöohjeet kaikille laitteille, että vähän tumpelompikin onnistui käyttämään mikroa ja laittamaan saunan päälle. 

Kokonaisuutena Halla-huoneisto oli minusta aivan loistava. Harvoin kohdalle osuu sellaista yöpymispaikkaa, josta ei keksi mitään kielteistä sanottavaa, mutta tämä oli sellainen. Piste i:n päälle oli päivän Hesari, jonka sai hakea päivittäin ala-aulasta. 

Tällaiset pienet yksityiskohdat merkitsevät joskus yllättävän paljon. Tämmöisistä jutuista tulee sellainen tunne, että asiakkaan viihtyvyyttä on oikeasti ajateltu. 

Kävin illalla myös Tahko Spa Hotelin kylpylässä, joka ei minusta kyllä ansaitse spa-nimitystä, vaan "spa" on minusta ennemminkin uimahalli, jossa on vähän ekstraa. Tosin Tahko Span sivuilla ei puhutakaan kylpylästä vaan allasosastosta, joten hotellin nimi on hieman harhaanjohtava. Mikä se sellainen Spa on, jossa ei olekaan kylpylää? 

Allasalueella on 25-metrinen uima-allas, monitoimiallas (jossa alkoi juuri vesijumppa), poreallas, lastenallas ja vesiliukumäki. Naisten puolella oli tavallinen sauna ja höyrysauna, ja niin on varmaan miesten puolellakin. Allasosastolla käynti ei kuulunut majoitukseni hintaan, ja 16,5 euron pääsymaksu oli minusta aika kallis siihen nähden, mitä allasalueella oli. 

Kävin testaamassa myös Tahko Span kuntosalin, joka on muidenkin kuin hotelliasiakkaiden käytössä.

Kuntosali oli hotellin saliksi varsin hyvä, vaikka toki kritisoitavaakin löytyi. Itseäni ärsytti eniten se, että sali on avoinna vain hotellin vastaanoton aukioloaikoina (10–21), koska salille pääsee vain vastaanotosta saatavalla rannekkeella. Tämä tarkoitti sitä, etten voinut mennä salille totuttuun aikaan heti aamusta, vaan jouduin oikein miettimään, mistä löytyisi sopiva rako salitreenille. Toinen ärsytyksen aihe oli lattiamateriaali ns. toiminnallisen harjoittelun tilassa. Tuommoinen puulattia on suorastaan vaarallinen, koska se voi olla joskus hyvinkin liukas. Siisteydessäkin oli toivomisen varaa: kun heitin jumppamaton lattialle, ilmaan nousi valtaisa villakoirajoukkio. Tämä harmittaa siksikin, että siisteyteen olisi niin helppo vaikuttaa (toisin kuin vaikkapa lattiamateriaaliin). 

Päädyin jostain syystä katselemaan Iisalmen karttaa Google Mapsista, ja samassa muistin Golden Dome -nimisen hotellin ravintolan, jota olin joskus aiemmin jossain toisessa yhteydessä hämmästellyt. Innostuin tutkiskelemaan kyseisen hotellin sivuja, ja siinä samassa päätin, että lähtisinkin seuraavana aamuna Iisalmeen aamiaiselle. Tässä vaiheessa heräsi toki ajatus, onko järkevää on ajaa yhden aamiaisen takia Iisalmeen asti (73 kilometriä), mutta vaiensin järjen äänen heti alkuunsa. 😆

Koska heräsin totuttuun tapaan neljältä, lähdin ajamaan kohti Iisalmea jo puoli kuudelta. Laskin, että näin olisin Golden Domen höyryävien patojen ääressä heti aamiaisen alkaessa kello 6.30. 

Varpaisjärven kirkko kymmentä vaille kuusi aamulla.

Olin hotellin edessä kello 6.28, mutta hotellin ovi oli lukossa. Luin ovesta, että vastaanotto avautuisi vasta seitsemältä, eikä hotelliin pääsisi ennen sitä. Tätä mahdollisuutta en ollut ottanut lainkaan huomioon! Sisäpihalla näkyi olevan hotelliasiakkaiden parkkialue, ja kävin kokeilemassa sielläkin yhtä ovea, mutta sekin oli lukossa. Mikä nyt neuvoksi? 

Muistin, että hotellin pääovessa oli ollut turvallisuuspalvelun yhteystiedot, ja palasin takaisin etuovelle. Lapussa luki, että vastaanotto olisi auki 7–22, mutta jos hotellissa majoittujat haluaisivat päästä sisään hotelliin muina aikoina, he voisivat soittaa turvallisuuspalvelun numeroon, ja vartiointifirma tulisi avaamaan heille oven. 

Minulla oli sellainen tunne, että vartiointiliikkeen pojat tuskin rientäisivät paikalle kenenkään aamiaisen takia, mutta aina kannattaa yrittää. Kilautin siis annettuun numeroon ja selitin asiani. Puheluun vastannut nainen ei tuntunut oikein tajuavan, mikä ongelmani oli, ja hän halusi tietää, olinko asiakas vai työntekijä. Kun sanoin olevani asiakas, nainen rupesi etsimään koneeltaan vastaanoton aukioloaikoja, mutta niitä ei löytynyt. 

Selostin naiselle ovessa olevan lapun tiedot tiivistettynä, jolloin nainen kysyi, olinko siis tulossa hotelliin majoittautumaan. Kun kävi ilmi, että olin tulossa vain aamiaiselle, sain kuulla, että vartiointiliike tulisi avaamaan oven vain hotelliin majoittujille. Minun pitäisi siis odotella aamiaisineni seitsemään, kunnes vastaanotto avautuisi. Kiitin, toivottelin hyvät päivänjatkot ja lähdin ABC:lle vessaan. 🙊

Seitsemältä sitten takaisin hotellille. Golden Domen aamiainen kustantaa muilta kuin hotellivierailta 15 euroa, mutta maksupääte ei suostunut millään toimimaan. Lopulta maksua yrittäneet työntekijät päättivät, että minä saisin mennä syömään ja he jäisivät herättelemään maksupäätettä. Maksaisin sitten lähtiessäni. Se sopi minulle. 

Ruokasali oli niin hämmästyttävä, että oli todellakin kannattanut ajaa Tahkolta tänne ja vielä vähän odotellakin! 

Olen tottunut maailmalla matkustellessani hyvin runsaisiin aamiaisiin, ja ensi alkuun olinkin hieman pettynyt: tässäkö tosiaan kaikki? Hyvin pian tajusin kuitenkin, että aamiainen on varmaankin mitoitettu juuri sopivaksi iisalmelaisen hotellin asiakasmäärään ja että määrä ei välttämättä korvaa laatua. Golden Domessa käytetetään paljon paikallisia tuotteita, ja suuri osa leivonnaisista leivotaan itse, joten aamiaisen kotikutoisuus oli lopulta hieno ja arvostettava asia. 

Nuo sämpylät olivat aivan ihania.

Moitittavaa löytyi ainoastaan munavoista, joka vaikutti vähän siltä, että sen tekeminen oli jäänyt vaiheeseen. "Munavoissa" oli isoja munanpalasia ja isoja rasvakönttejä, jotka eivät kohdanneet toisiaan. Ravintolasalissa oli myös aika viileää, ja palelin niin (vaikka join kaksi kuppia kahvia lämmikkeeksi), että valkosormisuuskohtauskin pääsi yllättämään.

Tutkin syödessäni kännykästä, mitä muuta nähtävää Iisalmessa olisi, ja kävi ilmi, että Iisalmessa on Suomen ainoa panimomuseo. Kaiken lisäksi museo aukesi jo kahdeksalta. Päätin siis käydä aamiaisen jälkeen panimomuseossa, mutta sitä ennen kiertelin hieman kaupungilla tutkiskelemassa Iisalmen keskustaa. 

Petteri Tikkanen: Iisalmen silhuetti.

Iisalmen taidereitin varrella on kymmenen teosta, ja yllä oleva Iisalmen silhuetti sisältää kaikkiaan kahdentoista merkkihenkilön siluetit (kuvassa on siis vain puolikas teoksesta). 

Eemil Halonen: Kalapoika.

How & Nosm: Animal Farm. 

Löysin torin liepeiltä hauskoja kylttejä, jotka kuvastavat hyvin savolaista elämänasennetta. 

Tämä oli mielestäni riemastuttava. 😂

Iisalmen komea kauppahalli on vuodelta 1926. Kauppahallissa toimi talvisodan aikana ammuslataamo. 

Kauppahallin edessä oli erikoinen laatikko. 

Avasin lelulaatikon kannen hieman epäilevänä, ja kyllä: siellä oli leluja! (Vieressäni seisoi kaksi virolaiselta kuulostavaa miestä, jotka seurasivat hyvin kiinnostuneina puuhiani. 😆)

Kauppahallissa oli ainakin lihakauppa lounaskahviloineen, käsityömyymälä, kampaamo ja matkailuinfo. Halli oli minusta tosi viehättävä.

Käsityöliike oli harmillisesti vielä kiinni. Liikkeessä kun oli hauskoja tiskirättejä, joita olisin halunnut, ja varmasti paljon muutakin kiinnostavaa, jos olisin ruvennut tutkimaan tarkemmin. 

Jälkeenpäin harmittelin, miksi en ostanut kukkoa, koska en muista nähneeni missään näin suurta kukkovalikoimaa. Tosin en tiedä, olisiko kaikkia laatuja ollut saatavilla heti aamusta. 

Iisalmessa sijaitsee myös (ainakin omien sanojensa mukaan) maailman pienin ravintola, Kuappi, joka on auki vain kesäisin. 

Maailman pienin ravintola Kuappi.

Sisään mahtuu kaksi asiakasta ja yksi tarjoilija ("tilloo kahelle"), mutta kelien ja varusteiden salliessa myös terassi on auki, jolloin käyttöön saada kaksi asiakaspaikkaa lisää. 

Panimomuseo oli harvinaisen helposti lähestyttävä. 

Museon kanssa samassa rakennuksessa on Food & Co. Olvi oluthalli -ravintola.

Museo on ilmainen, ja ovet olivat sepposen selällään, joten tarvitsi vain kävellä museoon sisään, ilman että kukaan kyseli mitään. 

Museo oli kivan kompakti ja kiinnostavasti koostettu. Koska laitoin vastikään niin paljon kuvia Tarton panimomuseosta, ja Iisalmessa olevat koneet olivat hyvin samanlaisia kuin Tartossa, laitan tähän vain muutaman kuvan Iisalmen museosta. 

Olvin pääkonttori ja tuotantolaitos sijaitsevat yhä Iisalmessa.

Ford TT vuodelta 1925. 

Onpa maailmassa paljon erilaisia oluita!

Sitten oli aika palata aamiaiselta Tahkolle, käydä salilla ja chillailla asunnolla. 

Lapinlahden kirkko, joka vihittiin ensimmäisen kerran käyttöön jo vuonna 1880 – tarkemmin sanottuna lokakuun 10. päivä. Kirkko täyttää ensi viikolla siis 145 vuotta.

Vaanlokki.

Iltasella teki mieli käydä vielä tutustumassa Tahkon laella olevaan Mäkiauton rotkoon. Rotko oli aiemmin käsittääkseni hyvinkin vaikeapääsyinen paikka, mutta nykyään sinne johtaa selkeä polku, ja rotkoon on rakennettu pitkospuista ja portaista hyvät kulkuväylät. 

Kävelin portaita hyvän tovin ja mietin, milloin se rotko mahtaa alkaa – kunnes tajusin, että taidankin olla jo siinä. 😆 

Tästä tulee mieleen ihan jonkin eläimen pää.

Puihin oli kiinnitetty hauskoja käsitöitä. 

Seuraavana aamuna lähdin ajelemaan takaisin Espooseen (tällä kertaa suorinta tietä), ja jossain vaiheessa matkaa havahduin, että Ramin konditoriahan osuu matkani varrelle. Voisin käydä siellä lounaalla! 

Lounasaika alkaa Ramilla yhdeltätoista, mutta olin pihassa jo kymmentä vaille. Näin ikkunasta, että joku oli jo buffetissa kauhan varressa kiinni, joten minäkin uskalsin mennä kassalle kärkkymään lounasta. Sain kuulla, että jos kokit saavat ruoat valmiiksi ennen yhtätoista, silloin lounaallekin pääsee aiemmin. Miten kiva.

Mitä sanotte näistä ruoista verrattuna Matin ja Liisan aseman ruokiin?  

Olen tehnyt Ramilla aiemminkin muutaman huomion, ja Matin ja Liisan jälkeen ajatukseni vain vahvistuivat. Ensinnäkin Ramin salaatit ovat uskomattoman monipuolisia, ja salaatteihin on todella panostettu. Jo salaateista saisi itsensä kylläiseksi. Toiseksi lämpimät ruoat eivät ole koskaan tylsän näköisiä, vaan niissä on aina väriä – jos ei ruoka-aineissa itsessään niin ainakin koristeena. Vaikka en pidä itseäni minään esteetikkona, niin sillä on hirveän iso merkitys, miltä ruoka näyttää ja miten ruoka on aseteltu tarjolle. Kolmanneksi jälkiruoat näyttävät erityisen houkuttelevilta, kun ne on laitettu pieniin laseihin ja pikareihin, eikä niitä tarvitse annostella jostain jättimäisestä kulhosta. En kuvannut Ramin leipiä ja levitevalikoimaa, mutta leivät ovat aina superhyviä, ja levitteitä on viittä tai kuutta lajia. Pääruoillekin oli erilaisia kylmiä lisukkeita ainakin neljää eri lajia. 

Vaikka kuinka yritän olla puolueeton ja ajatella asiaa monelta eri kantilta, en siltikään voi ymmärtää, miten Ramin konditoria on muka huonompi kuin Matin ja Liisan asema. Toki on muistettava se, että olin Ramilla lounaan alkamisaikaan, ja Matilla ja Liisalla olin vasta kolmelta, mutta kokemukseni mukaan on aivan sama, mihin aikaan Ramilla syö, sillä ruoka näyttää aina yhtä houkuttelevalta ja freesiltä. Ei liene epäselvää, kumpi paikka on suosikkini. 

Kiesus sentään, miten pitkä selostus tästäkin taas tuli, mutta kun ei ihminen osaa eikä halua tiivistää. 🙈