Ilmaista tavaraa tarjolla

Vuorossa olisi haasteen viimeinen osa. Menipä kuukausi äkkiä! Muistan, miten olen aiemmin tuskaillut vastaavien haasteiden kanssa ja ollut viimeistään kahden viikon jälkeen ihan kypsä. Tällä kertaa minulla ei ole ollut mitään ongelmaa, eikä hommassa ole ollut lainkaan suorittamisen makua, vaan on ollut superhauskaa etsiä arjesta sopivia kuvausaiheita. Olen tainnut siis ihan oikeasti muuttua ihmisenä.

Mietin, pitäisikö osallistua ensi kuukauden haasteeseenkin, mutta aiheet eivät oikein innosta. Jokaisen päivän kuvausaiheena kun on jokin esine (kuten puhelin), mikä tuntuu vähän tylsältä siinä mielessä, että esineistä ei saa varmaankaan hirveästi juttua aikaiseksi. Lisäksi olemme lähdössä parin viikon päästä reissuun, ja siitä saattaa kyllä tulla stressiä, jos pitää matkallakin miettiä joka päivä kuvahaastetta. 

Mutta jos joku muu innostuu, Fat Mum Slimin syyskuun haaste löytyy täältä. Eikä sitäkään tiedä, vaikka minäkin vielä innostuisin, sillä on ollut kiva kirjoitella kuvien yhteyteen pienempiä pätkiä eikä kirjoittaa koko postausta yhdestä aiheesta. Ilman kuvahaastetta sellainen päiväkirjamaisempi kirjoittelu tuntuu minusta jostain syystä vaikealta. 

Nyt siis kuitenkin elokuun viimeisen viikon kuviin! 

26. päivä: Viimeksi ottamani kuva

Jos ei lasketa mukaan haastekuvia, jotka on jo nähty blogissa, kännykästä löytyi sunnuntain kävelylenkillä ottamani kuva uhkaavan näköisistä pilvistä. 

Yhtään pisaraa ei tullut, mutta heti kun pääsin kotiin, vettä alkoi tulla oikein ravakasti. Suretti se keinuhevonen, joka nyt kastuisi. 

27. päivä: Väri, joka rauhoittaa minua

Olen miettinyt näitä värihommeleita joskus paljonkin, sillä minusta tuntui aiemmin, että värit vaikuttivat (erityisesti vaatteissa) minuun tosi vahvasti. En esimerkiksi voinut käyttää punaisia vaatteita lainkaan, sillä punainen tuntui tekevän minut epävarmaksi, epävakaaksi ja aggressiiviseksikin. Valkoista en käytä mielelläni vieläkään, sillä valkoisesta tulee jotenkin sulkeutunut olo. Tuntuu kuin olisin kuristuksissa haarniskan sisällä, jos minulla on päälläni valkoista.  

Oranssi on minulle omin väri, sillä minä ja oranssi olemme jotenkin samalla aaltopituudella. Keltaisesta tulee hyvin samankaltainen fiilis kuin oranssista mutta ei yhtä vahvasti. Violettia vieroksun sen kaikissa sävyissä, kuten myös vaaleanpunaista. Nämä värit tuntuvat olevan ihan eri planeetalta kuin minä. En tiedä, onko värien merkitys ja niiden vaikutus ihmiseen ihan tieteellisesti todistettu, vai ovatko väriteoriat "hörhömaailman" asioita. 

Tiesin heti, mikä väri minun pitäisi saada kuvatuksi päivän haasteeseen, ja se oli tietty sinivihreän sävy, jota en osaa kuitenkaan sen tarkemmin nimetä. Mutta mistä löytäisin jotain sen väristä? 

Kuvasin kauppareissullani Prismassa parit kahvikupit, mutta kumpikaan kupeista ei ollut tarkalleen ihan sen sävyinen kuin olisin toivonut. Sitten eksyin treenivaateosastolle ja sen jälkeen kenkäosastolle, kun muistin, että minun olisi pitänyt ostaa kesän aikana uudet sandaalit Intiaan. Talvella, jolloin olen todennäköisesti menossa Intiaan, on turha haeskella kesäkenkiä täkäläisistä kaupoista, ja Intiassa taas en jaksa kuluttaa aikaani haeskelemalla kaupoista siroja neljänkympin kalosseja. 

Löysinkin Prisman alesta kelpo sandaalit, jotka eivät kustantaneet kuin 20 euroa. (Harmi, että onnekas löytö oli kuvahaasteen aiheena vasta perjantaina!) Sandaalien vieressä oli erikoisen tuntuisia kenkiä, jotka olivat ikään kuin kumia, eikä niiden hintakaan ollut kuin vaivaiset 15 euroa. 

 Sovittelin kenkiä ja totesin niiden olevan myös tosi mukavat jalassa. 

Kynsilakatkin ovat näköjään melkein sävy sävyyn. (Anteeksi varvaskuva. 🙈)

Siinä kenkiä mallaillessani tajusin yhtäkkiä, että tämähän on juuri se sävy, jota olin etsiskellyt! Niin se universumi (tai mikä lienee) järjestää. 😅

Päivän bonuskuvat: 

Kävin tutustumassa uuteen kuntosaliin, jossa naisten pukuhuoneen pisuaari puski horsmaa. 

Komea muraali Arabiassa.

28. päivä: Uusi 

Oikeasti päivän aihe oli "a sign of newness", mutta suomensin aiheen yksinkertaisesti uudeksi, koska kaikki muut suomennosyritelmät kuulostivat kököiltä. 

Kaikkihan ovat varmaan kuulleet, että silmien turvotukseen auttaa, jos laittaa kurkut silmille. Kämäiset kurkkuviipaleet kannattaa kuitenkin nyt unohtaa, sillä turvotuksen vähentämiseen on löytynyt uusi ja paljon tehokkaampi keino: suolakurkut.  

Suolakurkut suorastaan räjäyttävät turvotuksen pois. 

Kävin myös kampaajalla, kun kampaajallani sattui olemaan sopivasti aika vapaana. Kampaukseni ei ole kuitenkaan mikään uusi, vaan sama vanha, joka minulla on ollut jo vuosikaudet. 

Pesupaikalla maatessani kuuntelin viereisen pesupaikan rouvaa, joka selosti omalle kampaajalleen ensin miehensä silmäoperaatiota ja sitten omia polvivaivojaan. Mietin mielessäni, että kampaaja on kyllä hitonmoisen vaativa ammatti. Pitää osata leikata hiuksia, mutta sen lisäksi pitää myös jaksaa kuunnella asiakkaiden typeriä jaaritteluja. Juttujen ei voi edes antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kun pitää osata elää mukana asiakkaan kertomuksessa – kysellä, ihmetellä ja keskustella. Minusta ei olisi kyllä ikinä kampaajaksi! Olisin varmaan jo ensimmäisen työpäivän jälkeen burnoutissa. Olisi tietysti eri asia, jos jutut olisivat mielenkiintoisia, mutta en kyllä jaksaisi kuunnella jonkun vieraan ukon silmäleikkauksen yksityiskohtia minuuttia kauempaa. 

Sitäkin mietin, että kukahan kampaajien oman tukan leikkaa. Tapasin ajatella joskus aiemmin, että hiukset ovat ikään kuin kampaajan käyntikortti, mutta eihän se niin mene, sillä tuskin kukaan kampaaja leikkaa omat hiuksensa. Toimiiko leikkaajana siis joku kampaajakollega omalta työpaikalta vai joku muu? Tuntuu jotenkin hassulta ajatella kampaajaa istumassa kampaajan tuolissa, vaikka niinhän ne lääkäritkin käyvät lääkärillä, kokit ravintolassa ja Prisman myyjät Prismassa ostoksilla. Mitenkäs Prisma tuli nyt taas tähänkin?

Kun nyt oli kerrankin tukka mintissä, päätin mennä kampaajalta suoraan passikuvaan, kun tarvitsisin passikuvaa seuraavana päivänä. Valokuvaamossa tuli ihanan nostalginen fiilis, sillä siellä oli myynnissä vanhanaikaisia filmirullia. 

Kysyin myyjältä, ostaako kukaan enää filmirullia, ja myyjä vastasi, että kyllä heille tulee filmirullatilauksia päivittäin ihan kymmeniä. Vau! 

29. päivä: Onnekas löytö

Tänään piti käydä Autoliiton toimistossa viemässä hakemus kansainvälistä ajokorttia varten. Hakemuksen olisi voinut täyttää sovelluksen kauttakin, mutta koska en jaksanut ladata yhtään sovellusta lisää, päätin mennä itse paikalle, kun liikuin muutenkin sillä suunnalla. Yleensä Autoliiton edessä on parkkitila hyvin kortilla, ja olin nytkin henkisesti varautunut siihen, että saattaisin joutua haeskelemaan parkkipaikkaa pitkäänkin. Yllätys olikin melkoinen, kun parkkialue oli lähes tyhjä, ja paikkoja oli vapaana liiaksikin. Sekin on nimittäin ongelmallista, jos paikkoja on vapaana liian paljon, koska silloin tulee valinnan vaikeus. Ajelen parkkipaikalla edestakaisin valikoimassa täydellistä parkkiruutua: oisko tuo; ei, liian pieni; entä tuo; ei sekään... 😆

Eli oliko tämä sittenkään onnekas löytö?

Pohdiskelin, tarvitseeko kansainvälistä ajokorttia oikeasti ikinä, sillä ainakaan minun kortistani kukaan ei ole ollut kiinnostunut missään päin maailmaa, vaikka olen aina korttia esitellytkin. En kuitenkaan uskalla ottaa sitä riskiä, että autonvuokraus kaatuu ajokortin puutteeseen. Monessa maassahan hyväksytään EU-ajokortti, joka riittää yksinään, mutta oma ajokorttini on niin vanha, että se on ajalta ennen EU:ta. 🙈 En ole vain saanut aikaiseksi hakea uudempaa versiota ajokortista. 

Olin menossa lounaalle Stockmannille, kun näin, että Stockan pääoven edessä oli kaksi neitokaista, jotka jakoivat ohikulkijoille jotain ilmaiseksi. Tulosuuntani oli semmoinen, että en ollut ilmaistuotteiden jakeluväylällä, joten oli tehtävä ylimääräinen mutka, jotta pääsin kyselemään neidoilta, että mitäs täällä jaellaan. Ilmaista tavaraa pitää aina saada, oli se mitä tahansa!

Kävi ilmi, että tarjolla oli Valentinon tuoksunäytteitä. 

Onnekas löytö varsinkin sellaiselle, joka ei käytä lainkaan hajusteita. 😆

Sain kaksi naisten ja kaksi miesten tuoksua, ja ukkeli oli oikein ilahtunut tuliaisestani. Minä vältän parfyymejä viimeiseen asti, mutta ukkeli läträä niillä sitten senkin edestä.   

Päivän vähemmän onnekas löytö on peräisin (taas) Hesarista. 

Ursula Von Der Leyen on muuttunut jännän näköiseksi.

30. päivä: Lempiasiani tänään

Ukkeli oli istumassa iltaa (yötä?) kavereidensa kanssa ja tuli kotiin kolmelta aamuyöllä. Minä nukuin vielä hetken ja nousin puoli neljän jälkeen ylös. Puoli viideltä olinkin menossa jo salille, eli meillä oli ukkelin kanssa vähän sellainen "läpsystä vaihto" -tilanne. 😆

Satoi vettä. 

Koska salilla ei ollut vielä ketään, valot räpsähtivät päälle vasta minun astuessani sisään, joten tunnelma oli katossa. Koko sali olisi ainakin hetken minun!

Sain tehdä koko treenin yksinäni, sillä salille ei ilmestynyt ketään muuta. Jännä että ihmisiä ei kiinnosta treenaaminen viideltä lauantaiaamuna. Mitä muuta tekemistä ihmisillä voi muka siihen aikaan olla?  

Tykkään tehdä treenin lopuksi tavallisesti jonkin pienen cardio-osuuden joko kahvakuulalla, kehonpainolla tai levytangolla, ja levytanko on ehdoton suosikkini. Tänään käytinkin levytankoa ja tein kompleksin, johon valitsin viisi liikettä: kulmasoudun, romanialaisen maastavedon, rinnallevedon riipusta, vauhtipunnerruksen ja etukyykyn. Tämän päivän kuva onkin oikeastaan video, joka on tosin aika huono johtuen siitä syystä, että minulla ei ole kokemusta salilla kuvaamisesta, kun keskityn yleensä vain treeniin. 🙈 Youtube tallensi kuitenkin videoni Shorts-muotoon, jota ei voi upottaa Bloggeriin, joten tässä vain pysäytyskuva videosta. 

Lempiasiani tänään, aina ja iankaikkisesti. 😆

Voit halutessasi katsoa videon täältä. 

Tein liikkeitä niin kauan, kunnes en enää jaksanut tai kunnes tekniikka alkoi hajota. Sitten pidin pienen lepotauon ja toistin liikekierroksia uudestaan samaan pisteeseen, yhteensä neljä kertaa. 

31. päivä: Hyvä tapa  

Nyt täytyy tunnustaa, että otin tämän päivän kuvan jo eilen, koska halusin saada postauksen julki heti aamusta. Eivät ne tavat yhdessä päivässä miksikään muutu, joten ihan sama.

Hyvä tapa on jättää herkut kauppaan, vaikka ne kuinka huutelisivat pullalaarista. 

Kivaa sunnuntaita! 

Väärässä paikassa

Hyvää huomenta sateisesta Espoosta! Jatketaanpa taas kuvahaastetta.  

18. päivä: Jotain vihreää

Korianteria munacurryn päällä.

Korianteri on sellainen yrtti, että se taitaa jakaa mielipiteet aika vahvasti. Tunnen useammankin ihmisen, joka ei voi sietää korianteria, joko tuoreena tai missään muodossa. Äitini on esimerkiksi sellainen, että hän bongaa korianterin maun valmisruoistakin. 

Ostan korianterini aina intialaisesta ruokakaupasta, koska suomalaisten kauppojen korianteri on maultaan huomattavasti miedompaa. Ruukkukorianterin kanssa tulee myös säilyvyysongelma, koska ainakin minulla ruukut tuppaavat rupsahtamaan viimeistään parissa päivässä. Intialainen korianteri säilyy jääkaapissa erinomaisesti kuukaudenkin, kun sen vain säilöö oikein. 

Eli siis tiiviissä metallirasiassa talouspaperin kera. 

19. päivä: Seinällä

Waze näytti aamulla, että Länsiväylän loppupäässä Ruoholahdessa on massiiviset ruuhkat, joten piti lähteä ajamaan kaupunkiin Kehä ykkösen kautta. Se tarjosikin mahdollisuuden kuvata yhden Käpylässä sijaitsevan puutalon seinällä olevat puuhäkkyrät, jotka ovat ihmetyttäneet minua aina. Olen yrittänyt miettiä pääni puhki, mikä virka häkkyröillä on, mutten ole keksinyt. 

Osaako joku muu sanoa, mitä nämä ovat?  

20. päivä: Symmetria

Rautatieaseman katto.

Päivän bonuskuva: 

Tykkään bongailla erikoisia rekisterikilpiä, ja hauskat ja oivaltavat rekkarit ilahduttavat aina. Kaivanpa tähän kännykästä vielä muutaman muunkin rekisterikilven, jotka olen kuvannut joskus aiemmin. 

Tämän auton omistaa varmaankin Pirkko. 😆

21. päivä: Tuntuu kotoisalta

Tulipa kotoisa olo, kun näin kirjastossa palapelin, jota kuka tahansa voi käydä kasaamassa!

Nämä ns. yhteisöpalapelit ovat ilmeisesti nykyään aika yleisiäkin, sillä siskoni laittoi taannoin kuvan Savonlinnan kirjastosta, jossa on myös vastaavanlaisia palapelejä. Olin juuri lähdössä hakemaan äitiä Espooseen ja keksin, että vienpä samalla kierrätykseen aikomani palapelit Savonlinnan kirjastoon. Toki soitin ensin sinne ja kysyin, ottavatko he vastaan lahjoituspalapelejä. En silloin vielä tiennyt, että olisin voinut viedä palapelit lähemmäskin, jottei olisi tarvinnut kuljetella niitä Savonlinnaan asti. 🙈

22. päivä: Jotain mitä odotan 

Jos odottaminen tulkitaan sillä tavalla, että laskee päiviä johonkin tulevaan tapahtumaan tai että haaveilee tapahtumasta jo etukäteen, olen nykyään hyvin huono odottamaan mitään. Mutta olemme suunnitelleet ukkelin kanssa pientä matkaa jonnekin, ja olen ihan innoissani ajatuksesta, että saatan päästä kohta matkalle. 

Mutta koska mitään konkreettista ei ole vielä tiedossa, hypoteettisesti odotan, että...

... pääsisin makaamaan aurinkoon jollekin ihanalle rannalle,

... majoittumaan johonkin kivaan hotelliin,

... kaivamaan rantahiekkaa vaaleanpunaisella lapiolla, 

... siemailemaan drinkkejä rantabaariin, 

... ihastelemaan värikästä paikalliselämää

... ja vain olla möllöttämään.

Olemme miettineet Kreikkaa ja Portugalia, mutta Portugali ei jostain syystä taaskaan innosta, ja Kreikka tuntuu olevan täyteen buukattu syyskuussakin. Luulin, että elokuu on vilkkain matkustuskuukausi Euroopassa, ja olenkin ihmetellyt, miten kaikkialla on niin täyttä vielä syyskuussakin. 

Saa nähdä, mihin lopulta lähdemme – ja lähdemmekö mihinkään. Ei kotona oleminenkaan ole huono vaihtoehto.  

23. päivä: Väärässä paikassa

Kävimme hakemassa ukkelin Amerikasta tulleen kaverin lentokentältä, ja kaveria odotellessamme mietin, että nyt olen kyllä väärässä paikassa. Olisin paljon mieluummin kerrosta ylempänä lähtöaulassa lähdössä itse jonnekin kuin odottelemassa saapuvia lentoja!

Olin väärässä paikassa myös illalla, sillä ystäväperheemme tyttärellä oli ylioppilasjuhlat, ja myös meidät oli kutsuttu juhliin. Kammoan sydänjuuriani myöten sellaisia tapahtumia, joissa naiset ja miehet erkaantuvat omiksi ryhmikseen, ja minä joudun keskelle täysin vierasta intialaisnaisjoukkoa, jonka kanssa pitää sitten yrittää keksiä jotain puhumista. Minulla on pari tällaista kokemusta Intiasta, ja olen traumatisoitunut niistä erittäin pahasti. Pelkäsin joutuvani taas vastaavanlaiseen tilanteeseen, mutta en voinut oikein kieltäytyäkään menemästä juhliin, sillä ystävämme olivat kutsuneet meidät juhliin ihan henkilökohtaisesti, kun olimme pari viikkoa sitten yhdessä ulkona. Toivoin viimeiseen asti, että minulle tulisi vaikkapa kaamea ripuli, joka estäisi lähtöni. Mitään estettä ei kuitenkaan tullut, joten ei auttanut muu kuin mennä juhliin. Vannotin kuitenkin ukkelia, että hänen pitäisi pysyä koko ilta vierelläni. 🙈 Ukkeli oli ihana – ymmärsi tuskani ja lupasi olla jättämättä minua intialaisen naisjoukon armoille. 😆

Ilma oli suosiollinen, joten juhlat olikin siirretty ulkotiloihin takapihalle. Se oli kiva yllätys, sillä ulkotiloissa ahdistaa jostain syystä vähemmän kuin sisällä.  

Kutsua esittäessään ystävämme olivat kertoneet, että "kyseessä olisi vain ihan pieni kokoontuminen", mutta intialaiset tuntien aavistin, että "pieni" ei ole välttämättä niin pieni kuin saattaisin kuvitella. En siis hämmästynyt, kun paikalla oli porukkaa kuin pipoa, tarkemmin sanottuna 60 vierasta. Minä, ukkeli ja se Amerikan-kaveri saavuimme paikalle vasta kuuden maissa, vaikka juhlien aloitusajankohdaksi oli annettu kello 17. Eihän kukaan intialainen saavu yksiinkään juhliin heti ensiminuuteilla. Kyllä pitää olla ainakin tunti myöhässä, mieluiten kaksikin! Noh, saimme kuulla, että olimme viimeiset tulijat ja että meitä oli jo odoteltu, jotta juhlat saataisiin käyntiin. 🙈

Pikkutytöillä oli ykköset päällä.

Ruokaa oli tarjolla valtava määrä, ja mikä hämmästyttävintä: kaikki – kakkuja lukuun ottamatta – oli itse tehtyä. Naiset olivat kuulemma nousseet aamulla neljältä kokkaamaan.

Pani puri.

Tuli vissiin vähän ahnehdittua. 🙈

Loppuillasta siirryimme sisätiloihin, koska oli jo niin viileää. Minä istuin ukkelin ja muiden ukkojen kanssa yhdessä huoneessa, eikä siinä tuntunut olevan kenenkään mielestä mitään ihmeellistä – kaikkein vähiten ukkelin, jonka mielipide onkin ainoa, jolla on minulle väliä. Juhlat olivat hauskat ja onnistuneet, joten olinko sittenkään väärässä paikassa?

24. päivä: Sunnuntaifiilis 

Sunnuntaifiilis oli rento, ja päivä meni minun osaltani ihan kotona chillaillen (mitä nyt kävin pienellä kävelylenkillä).  

Jouduin syömään porkkanakakkuakin, jota olin ostanut edellispäivänä kahvileiväksi sitä Amerikan-kaveria varten.

Bongasin kävelylenkillä tämän keinuhevospoloisen, joka olisi sopinut eilisen haastekuvaksikin, sillä tämä oli todellakin väärässä paikassa. 

Amerikan-kaverin oli määrä jatkaa matkaansa tänään maanantaina Espanjaan, emmekä minä ja ukkeli vielä lauantaina tienneet, missä kaveri yöpyisi – meillä vai sen toisen kaverin luona, jolla oli ne ylioppilasjuhlat. En suuremmin riemastunut ajatuksesta, että kaveri yöpyisi meillä, koska vessa-asiat – ja muutenkin. Kun sitten olimme lähdössä lauantaisiin juhliin, ja näin, että kaverin matkalaukku oli siirtynyt makuuhuoneestamme ulko-oven eteen, riemuitsin hiljaa mielessäni. Näin ei tietenkään saisi sanoa, vaan pitäisi ottaa kaikki vieraat avosydämin vastaan, mutta ei käy kieltäminen, että olin äärimmäisen tyytyväinen. 🙊 Ihanaa, kun saa olla kotonaan vapaasti eikä tarvitse esimerkiksi pukea yöllisellä vessareissulla vaatteita päälleen (tykkään siis nukkua nakkena). 

Katselimme ukkelin kanssa sunnuntaina taas erinäisiä Youtube-pätkiä potentiaalisista matkakohteista.

Tyypin sukat. 😆

25. Sana, joka alkaa b:llä

B-alkuisista sanoista tuli ensin mieleeni blogi, mutta koska blogista on vähän hankala ottaa kuvaa, kuvasin Buddha-patsaan, jonka ostin viime kerralla Intiasta. 

Blogihommelit ovat olleet ajatuksissani viime aikoina siitä syystä, että minusta tuntuu yhä useammin, että tämä blogi ei anna minulle enää oikein mitään, vaan ylläpidän tätä lähinnä tavan tai velvollisuuden vuoksi. Ei ole enää semmoista sisäistä paloa kirjoitella kuin joskus aiemmin oli, ja tiedän, että voisin käyttää kaiken tämän kirjoittamiseen ja kuvaamiseen menevän ajan paljon hyödyllisemminkin. Onneksi on ollut tämä haaste, joka on helpottanut postailua ja pitänyt tahdin edes suhteellisen säännöllisenä. 

Sitäkin olen ihmetellyt, mihin osa lukijoista on kadonnut. En käytä mitään kävijäseurantasivustoja, joten kommentit ovat minulle ainoa osoitus siitä, että joku käy täällä, ja kommenttien perusteella väki näyttää vähentyneen reilusti. Kuulisinkin mielelläni niiltä, jotka vielä käyvät täällä, että mikä blogissani on vialla. Ovatko juttuni liian yksitoikkoisia, tylsiä tai pitkiä, kuvani surkeita vai ärsytänkö jollain lailla (ja miten)? En kaipaa tsemppausta, kehuja tai itsetunnon pönkitystä vaan nimenomaan rehellistä kielteistä palautetta – asiallisuuden rajoissa tietenkin. Olisin hyvin kiitollinen palautteesta, sillä jos tietäisin, missä vika on, voisin ehkä yrittää tehdä asialle jotain.  

Eipä muuta kuin mukavaa elokuun viimeistä viikkoa! 

Hamstrausta ja kulttuuri-iloja

Kuvahaaste jatkuu. 

11. päivä: Mitä minulla oli päälläni (What I wore)

Karmeaa aloittaa postaus omakuvalla, mutta minkäs teet. 🙈

Ostin kesän alussa HM:n alennusmyynnistä tämän mekon kahdeksalla eurolla kotimekoksi. Ajattelin, että mekko sopisi erinomaisesti mahdollisiin hellepäiviin, sillä mekko on ihanan väljä, mukava ja viileä. Kun helleputki sitten alkoi, kaivoin mekon esiin, ja mekko on ollut käytössä siitä asti melkein päivittäin. Ainoa hankaluus on se, että mekko pitää pestäkin joskus, ja silloin on keksittävä muuta päällelaitettavaa. Villasukkia en helteellä sentään käyttänyt, vaikka muuten käytänkin villasukkia ympäri vuoden. 🙈

Toki minulla oli päivän aikana päällä muutakin, mutta tämä mekko päätyi kuvaan, koska se on lempikotivaatteeni tällä hetkellä. 

12. päivä: Pieni yksityiskohta (A tiny detail)

Tämän päivän kuvausaihe löytyi heti aamulla päivän lehteä lukiessani. Hesarin ensimmäisen aukeaman otsikon alla komeili pieni kirjoitusvirhe (t-kirjain puuttui). 

Tämä ei olisi mitenkään mainitsemisen arvoinen asia, ellei Hesarissa olisi kaikenlaisia kielioppi- ja kirjoitusvirheitä ihan jatkuvasti – vieläpä otsikoissa. Virheet ovat välillä niin noloja, etten voi ymmärtää, miten Suomen suurimmassa ja käsittääkseni myös arvostetuimmassa lehdessä voi olla sellaisia. Hesarin laatu on kyllä laskenut kuin lehmän häntä.  

Tässä vielä pari muuta esimerkkiä, jotka olen taltioinut aiemmin:

13.päivä: Jotain, mikä muuttuu (Something that's changing)

Yöt ovat alkaneet taas pimetä, mistä olen luonnollisesti iloinen. Se tarkoittaa sitä, että taivaankappaleetkin näkyvät taas paremmin. 

Venus ja Jupiter ovat olleet lähellä toisiaan koko viikon, ja keskiviikkoaamuna ne olivat päällekkäin (maanantaiaamuna ne olivat rinnakkain). 

Jupiter ja Venus. 

Vähenevä kuukin oli aamulla taivaalla, ja sen kuvasin ihan kamera-kameralla ja jalustalla. 

14.päivä: Keittiössä (In the kitchen)

Harrastin torstaina ensimmäisen kerran elämässäni kahvin hamstraamista. En osta juuri koskaan kahvia tarjouksesta, koska emme juo juhlamokkia tai vastaavia, jotka ovat tavallisimmin tarjouksessa, mutta nyt tarjouksessa oli Kulta Katriina, jonka 'tummempaa tummaa' juon aina aamuisin. Aamukahvin pitää olla vahvaa, ja tämä laatu on! 

Ostin myös yhden paketin luomuversiota, jota juomme joskus ukkelin kanssa. Kahvitarjous oli mielestäni erinomainen, sillä kahdeksalla eurolla sai kaksi pakettia. Hamstraaminen jäikin vähän päälle, sillä mietin, pitäisikö käydä vielä tänäänkin hakemassa pari pakettia. Päiväystä kun näytti riittävän pitkälle ensi vuoteen. 

15. päivä: Pehmeä tarkennus (Soft focus)

Mikä ihmeen soft focus, mietin ensi alkuun, mutta sitten muistin, että minullahan saattaa olla kamera-kamerassa sen niminen filtteri. Sieltähän se löytyikin, eli ei muuta kuin filtteri päälle ja kuvaamaan. 

16.päivä: Oviaukko (A doorway)

Tämä kuvahaaste tulee näköjään jo uniinkin. Näin lauantain vastaisena yönä sellaista unta, että siskoni oli muuttanut todella korkeaan tornitaloon. Alhaalla olevat rakennukset näyttivät ihan miniatyyrirakennuksilta, kun ne olivat niin kaukana. Asunnon parveke oli hyvin kapea eikä siinä ollut minkäänlaista seinää tai kaidetta, vaan parvekkeesta alkoi suora pudotus maahan. Yritin mennä parvekkeelle, mutta makasin vain parvekkeen lattialla oven vieressä, kun en uskaltanut mennä sen pidemmälle. Tulin takaisin sisään ja selitin jollekulle, että minua pelottaa parvekkeella niin hirveästi, etten uskalla mennä oviaukkoa edemmäs. Siinä samassa minulla välähti: oviaukko! Sehän on tämän päivän kuvausaihe. Pitääkin ottaa oviaukosta kuva! 😆

Oikeat oviaukkokuvat ovat kuitenkin museoista. Päätin lähteä käymään kahdessa museossa, joissa minun on pitänut käydä iät ja ajat, eli Ruiskumestarin talossa ja Amos Andersons Hem -kotimuseossa. Kysyin ukkelilta, kiinnostaisiko häntä lähteä mukaan, ja ukkeli innostui heti – tietämättä edes, mihin museoihin olin menossa. 😎

Ensimmäiseksi ne oviaukkokuvat: 

Ruiskumestarin talo.

Amos Andersons hem.

Ruiskumestarin talo on Helsingin kantakaupungin vanhin paikallaan säilynyt puutalo, ja se on rakennettu vuonna 1816. Talon historia on kiinnostava, mutta en nyt rupea kirjoittamaan sitä, kun sen voi lukea täältäkin. Talo oli pieni mutta sympaattinen, ja on ihan huikeaa, että tämmöinen helmi on säilynyt kivitalojen puristuksessa yli kaksisataa vuotta. 

Itse ruiskumestarin eli Alexander Wikholmin perhekuva vuodelta 1870.

Vanhanajan mankeli.

Ukkeli on suuri taiteen ystävä, ja hän innostui siksi erityisesti Amos Andersonin kotimuseosta. Amos Andersonhan oli paitsi maan johtavia liikemiehiä myös intohimoinen kulttuuri-ihminen.  

Andersonin vihreä huone eli työhuone. 

Ruokasali.

Yläkerran kappeli.

Kumpikin museo viehätti kovasti – ja kaiken lisäksi kumpaankin oli ilmainen sisäänpääsy!

Oli tullut nälkä, ja päätimme mennä lounaalle melkein Amos Andersonin kotimuseon vieressä olevaan vietnamilaiseen Pho Viet -ravintolaan, kun siellä näytti olevan niin paljon ihmisiä, varsinkin vietnamilaisia. 

Paikka oli todella täynnä, enkä muista, milloin olisin nähnyt Helsingissä ravintolan, jossa on näin kova vilske. Oli siis kovat odotukset ruoan suhteen, sillä annokset näyttivät olevan todella isojakin. Saimme sisältä pöydän, kun yksi nainen oli juuri lähdössä pois, ja sama näytti toistuvan joka kerta: heti kun pöytä vapautui, siihen oli tulossa joku.

Pho-keitto naudanlihalla.

Ajattelin ensin, että en kehtaa sanoa ruoasta mitään, kun kuulostaa siltä, että minulla on aina jotain valitettavaa eikä minua miellytä mikään. Mutta sitten rupesin lukemaan kotona ravintolan saamia arvosteluja, ja koska moni näytti olevan samaa mieltä kuin minä, uskallan minäkin sanoa, että ruoka oli minusta mautonta. Onneksi pöydässä oli kaikenlaisia lisukkeita, joilla saattoi tuunata ruoan mieleisekseen (ja tiskiltä sai vielä hakea limeä, chilikastiketta ja punaisia chilejä pienissä kulhoissa). 

Minulle kävi vain sillä lailla, että hölväsin keittooni vähän liikaa pöydässä ollutta chilisoossia, joten söin ja niistin nenääni vuoron perään. 🙈

17. päivä: Katse ylös (Looking up) 

Kuvasin tänään aamulenkilläni tämän muraalin, joka on minusta aika erikoinen. 

Erikoinen oli kävelynikin, sillä näin matkan varrella ainakin kymmenessä paikassa riisuttuja vaatekappaleita tai vaatekasoja. Yhdessä pusikossa tien vieressä oli valkoinen t-paita, punainen neule sekä punainen takki; puistonpenkillä oli harmaa collegetakki, keskellä tietä musta tunnistamattomaksi jäänyt vaatekappale ja alikulkutunnelissa musta korkokenkä. Mitä ihmettä. Näin myös läheisessä puistossa mustan pupun, josta eräs papparainen kertoi minulle kerran. Harmitti, etten saanut pupusta kuvaa, sillä se oli tosi vinkeän näköinen. 

Vastaan tuli myös aasialainen nainen, joka kerää pulloja ja joka pyörii aina Ison Omenan pullonpalautuspisteen lähistöllä. Aina. Olen ihmetellyt, miksi nainen väijyy siellä, ja olen tullut siihen tulokseen, että nainen kyttää, jos joku vaikka unohtaisi ottaa pullonpalautuskuittinsa, ja hän voisi käydä nappaamassa sen itselleen. Kerran unohdin itsekin ottaa kuitin mukaani, mutta eiköhän kuitti löytänyt uuden omistajan hyvin pian. 

Nyt nainen oli osunut melkoiseen kultasuoneen, sillä hänellä oli niin paljon pullokasseja, että hyvä kun pysyi pyörän selässä.   

Näin on kuvaviikko taas paketissa!