Valopään päivätanssit

Pidin viime viikolla ns. omaa lomaa ja vietin pari päivää itsekseni kylpylässä, mutta yhtenä päivänä teki mieli vähän jonnekin patikoimaan. En jaksa oikein kiinnostua mistään parin kilometrin metsäkävelyistä, vaan kaipaan enemmän haasteita, ja se asettaa pieniä rajoituksia reittivalintaan. Onneksi lähistöltä löytyi lopulta Orrainpolku, joka vaikutti kiinnostavalta. Orrainpolun pituus on kymmenen kilometriä, ja reitti on määritelty vaikeustasoltaan vaativaksi. Reittiä kuvataan Outdooractive-sivustolla seuraavasti: 

"Orrainpolku tutustuttaa kulkijansa Kuolimon ja Saimaan välisen kannaksen luontoon. Maisema vaihtelee mäntymetsistä rehevämpiin sekametsiin ja myös suomaisemaa on nähtävissä pienten lampien ja tietenkin Kuolimon rantojen ohella. Reitin kohokohtana on mahtava Luotolahdenvuori, jolle on vaativa nousu, mutta kipuamisen vaiva palkitaan upeilla näkymillä Kuolimolle." 

Kuulosti ihanalta! 

En meinannut päästä reitin lähtöpisteeseen Savitaipaleelle laisinkaan, sillä matkalla oli niin paljon mielenkiintoista nähtävää (ja paljon jäi vielä näkemättäkin). Ensimmäiseksi kurvasin katsomaan, miltä Lappeenrannan kupeessa sijaitseva Rutolan entinen tukinsiirtolaitos näytti. 

Tukinsiirtolaitoksen jäänteet.

Tukinsiirto- eli ylivientilaitoksen rakentaminen aloitettiin keväällä 1890, ja laitos oli käytössä viimeisen kerran vuonna 1963. Nykyään ylivientilaitoksen rauniot ovat suojeltuja. Rakennuksista ei ole jäljellä enää muita kuin tuo edellisen kuvan ylivientilaitos ja seuraavan kuvan muuntaja, jota koristaa edelleen valkoinen tähti, Gutzeitin tunnus. 

Muuntaja.

Rutolan uittoreitti. (Kuva alueen opastaulusta.)

25 000 tukkia vuorokaudessa on ihan valtava määrä! (Tämäkin kuva on opastaulusta.)

Ylivientilaitoksessa oli jäljellä koneiston osia. 

Portaat rakennuksen toiseen kerrokseen.

Yläkerrassa näkyi vielä kaksi kaarevaa ränniä, joita pitkin tukit olivat kulkeneet. 

Toinen ränneistä.

Opastaulusta löysin myös kuvan siitä, miltä paikalla oli näyttänyt, kun ylivientilaitos oli vielä toiminnassa. 

Nykyään veteen laskeutuvia kuljettimia ei enää ole, mutta niiden paikka oli kuitenkin selvästi havaittavissa.

Jokin isoissa koneissa kiehtoo. 😆

Tukinsiirtolaitoksen lähellä oli lukemani mukaan myös korsu, eikä sitä voinut mitenkään sivuuttaa. Korsu kesässä pitää mielen virkeänä! 

Määränpäässä selvisi, että Salpalinjan rakennelmia oli alueella useampikin. Ensimmäiseksi löytyi konekiväärikorsu nro 901. 

Portaat alas korsuun.

Korsu oli varsin pieni, ja sen kiinnostavin paikka oli asekammio ampuma-aukkoineen.  

Aukon eteen oli laitettu kuva demonstroimaan aukon toimintaa.

Konekiväärikorsujen aseistuksena olivat venäläiset ja saksalaiset Maxim-konekiväärit.

Luulin korsun jälkeen nähneeni kaiken, mitä paikalla oli nähtävää, mutta maassa ollut tähystyskupu paljasti, että maan alla saattaisi olla vielä muutakin. 

Kiersin toiveikkaana kukkulan taakse, ja sieltä löytyikin portaat majoituskorsuun numero 14.  

Maan alla oli niin viileää, että ovensuusta löytyi vielä lunta ja jäätä.

Tämä korsu oli huomattavasti edellistä suurempi ja kiinnostavampi, joten otin sisällä videon. Kerrankin olin asianmukaisesti varustautunut, sillä minulla oli mukana otsalamppu, jonka ansiosta videolla näkyykin jotain.  

Korsu on tarkoitettu 30 hengelle, ja siellä on myös kaivo sekä se tähystyskupu.

Joku varmaan jo miettii, että jokohan kohta päästäisi sinne Orrainpolulle, mutta eipäs hätäillä. Mikäs kiire tässä on. 😆 

Seuraavaksi piipahdetaan Iitiän tanssilavalla. 

Tanssilava oli harmillisesti aidattu, ja piti tirkistellä sitä kaukaa aidan raosta.

Tanssilavoissa on minusta jotain suunnattoman viehättävää. Tämmöisenä tekoälyn aikakautena tanssilavat tuovat ihanan tuulahduksen menneestä. 

Tanssilavaa pällistellessäni rupesin ihmettelemään, miksi lippalakkini kiristi omituisesti, ja asiaa tutkittuani tajusin, että minulla oli jäänyt korsusta otsalamppu päähän. Valokin paloi vielä. Ohi ajaneet autoilijat olivat kenties ajatelleet, että nyt näkyy tanssilava hyvin, kun otsalamppukin palaa päässä. 😆

Tanssilavalta Takomäen louhokselle. 

Savitaipaleella Takomäen louhoksella louhittiin aiemmin viborgiittia, mutta louhoksen toiminta lopetettiin vuonna 1987. Jäljelle jäi valtava louhos, joka on täyttynyt sade- ja pohjavedellä ja joka on kesäisin uimareiden suosiossa. 

Paikka oli ainutlaatuinen ja ehdottomasti näkemisen arvoinen. 

Savitaipaleen keskustan jälkeen oli vuorossa viimeinen kohde ennen Orraita: Kärnäkosken linnoitus. Linnoituksen nähdessäni hämmennyin, sillä tajusin käyneeni linnoituksella aiemminkin. Entisen kaverini (mihin katosit?) mökki oli jossain aivan linnoituksen lähellä, ja muistelin, että saatoimme käydä linnoituksella yhden melontareissun yhteydessä. 

Linnoitusta mielenkiintoisemmaksi osoittautuivat linnut, jotka ääntelivät kuin sikaa olisi tapettu. Epäilin lintuja härkälinnuiksi, ja kameralla zoomailtuani selvisi, että ne tosiaan olivat härkälintuja. 

Linnut olivat niin valtavan kaukana, että kameran zoomi ei millään riittänyt hyviin kuviin, mutta kyllä kuvista pystyy sentään tunnistamaan linnut. 

Härkälinnuilla on niin erikoinen (ja ruma) ääni, että se jää kyllä kerrasta mieleen. Minä tutustuin härkälintujen ääneen alun perin vanhempieni edellisessä asuinpaikassa Pyhäjärven rannalla, jossa härkälinnut pitivät mekkalaansa varsin usein. 

Orrainpolun lähtöpiste oli kymmenen minuutin päässä Kärnäkoskesta, ja sinne päästäkseen sai ajaa hiekkatietäkin. Kävi ilmi, että parkkipaikalla oli vain yksi auto, joten polulla tuskin olisi ruuhkaa.

Alkumatka oli leppoisaa käveleskelyä, mutta sitten alkoivat mäet: ylös, alas, ylös, alas. Olin tullut katsomaan sitä Luotolahdenvuorta, ja odotin koko ajan, milloin se ilmestyisi näköpiiriin. Matka ei tuntunut (mäkisyydestä johtuen) edistyvän yhtään, ja otsasuontani rupesi kiristämään. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Luotolahdenvuoren näköalat olivat vihdoin edessäni. 

Vuoren jälkeen paarustaminen jatkui, ja sitten rupesinkin odottamaan sitä, milloin patikka olisi ohi ja pääsisin takaisin autolle. Minua ei olisi yhtään huvittanut rämpiä metsässä, mikä hieman ihmetytti: mitä varten olin sitten tullut tänne? En osannut nauttia luonnosta, kävelystä, vaihtelevasta maastosta enkä mistään muustakaan, vaan päinvastoin vitutti, että oli tullut lähdettyä tänne helvetin korpeen yhden näköalapaikan takia. 

Jossain vaiheessa tajusin, että teen vain itselleni kiusaa, jos kyttään vähän väliä kellosta, paljonko olin kävellyt ja paljonko olisi vielä matkaa jäljellä. Mitä enemmän keskittyisin vitutukseen, sitä enemmän minua vituttaisi. Näinhän se menee. Yritin siis saada ajatukseni muualle – kuunnella lintujen laulua ja keskittyä ympäröivään luontoon. 

Matkan varrella on kaksi laavua. Tässä niistä ensimmäinen.

Tässä toinen.

Yhden lammen vastarannalla näkyi valtavan iso lintu, mutta tämäkin lintu oli liian kaukana, jotta siitä olisi saanut hyvän kuvan.

Huonompikin kuva kuitenkin riitti, sillä tunnistin linnun lapasorsaksi, joka onkin varsin kookas lintu. Lapasorsia näki ennen Suomenojan lammellakin, mutta tuskin näkee enää.

Telkkä sen sijaan antautui paremmin kuvattavaksi.

Kahden ja puolen tunnin kävelyn päästä piina päättyi, ja pääsin takaisin sinne, mistä olin lähtenytkin. En kuitenkaan kiljunut autolle päästyäni riemusta, vaan nyt minua harmitti se, että olin pilannut vitutuksellani koko retken. 😂 Voiko asioita enää vaikeammaksi tehdä? 

Jälkeenpäin en voinut käsittää, miksi olin ottanut matkalla tuommoisen asenteen. Onko minusta tullut niin elämyshakuinen, että en jaksa "rämpiä metsässä", jos siellä ei ole jotain linnanmäkeä ja jatkuvaa tykitystä silmille? Eikö minun pitäisi (kun olen sentään meditoinut kaksi vuotta ja muutenkin tutkinut elämän henkistä puolta) osata olla läsnäolevampi ja nauttia hetkestä sen sijaan, että suoritan luontoretkenkin? Vai sorruinko samaan kuin niin monesti aiemminkin eli liian suuriin ennakko-odotuksiin?

Pitäisiköhän todeta klassisesti, että paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. 

Nyt en tiedä, uskallanko lähteä patikkaretkille enää lainkaan – varsinkaan yhtään pidemmille – jos sama vaikka toistuu. 🙈