Huhtikuun hullutuksia

Kevätahdistus ei olekaan kaatanut minua tänä vuonna ketoon, vaan päinvastoin, olen ollut poikkeuksellisen tarmokas ja aikaansaava. Ensin kyllästyin siihen, miten paljon minulla oli sellaisia vaatteita, joita en käyttänyt koskaan. Hillosin näitä vaatteita laatikoissa, joiden päällä luki "mahdollisesti käytettäviä". Mahdollisuushan on aina kaikkeen. 😆 Kävin läpi ensin omat vaatteeni, ja sitten pakotin ukkelinkin käymään läpi omansa. Kuten tavallista on, homma lähti leviämään vaatekaapeista laajemmallekin, ja toissapäivänä seurasi viimein loppuhuipennus eli kellarin varastokopin siivous. 

Homma hyvällä alulla.

Meidän kellarikomerohan on siitä mukava, että se on poikkeuksellisen iso, eli sinne saa jemmattua tavaraa oikein kivasti. Olen käynyt varaston läpi monesti ennenkin mutta säästellyt kaikenlaisia artikkeleita tunnesyistä ("eihän tätä teini-iän runokirjaa voi mitenkään heittää pois!") tai ns. taloudellisista syistä ("tämähän on vielä oikein hyvä, ja tällä saattaa olla käyttöä vielä joskus vuonna 2057"). Vuosien jemmailukokemuksella uskallan kuitenkin sanoa, että jos ei ole tarvinnut jotain tavaraa vuosikausiin eikä edes muista sen olemassaoloa, niin se on aika vahva merkki siitä, että esinettä ei ole mitenkään välttämätöntä omistaa. Kierrätykseen lähti hyvä määrä tavaraa, ja olen oikein tyytyväinen lopputulokseen. Paljon enemmästä en enää pystyisi luopumaan. Myös roskista tuli syötettyä ansiokkaasti, sillä en minä lapsuuden piirroksilla tai koulutodistuksilla enää mitään tee, vaikka niillä olisi kuinka tunnearvoa. Merimiespassi oli kuitenkin pakko säästää, sillä katsokaa nyt tuota kuvaakin. 

Mitenköhän tuollainen lapsukainen on kuvitellut pärjäävänsä rasvaisten merimiesten joukossa? 1990-luvullahan Me Too -liike tunnettiin nimellä For Me Too eli suomeksi Mulle kanssa.  

Kuvaa katsoessani huomasin, että minullahan oli ihan hirveät kaularypyt jo parikymppisenä! Olen kriiseillyt kaulaani tässä viime vuosina ja ollut varma siitä, että kaularypyt ovat tulleet siitä, kun en ole ostanut kalliita ihovoiteita ja lahminut niitä naamaani ja kaulaani, mutta huoli pois. Mullahan on ollut näköjään ryppyinen kaula jo synnytyslaitoksella! Kuljen siis tästä lähtien ylpeästi pää pystyssä kaularypyistäni piittaamatta.

Monesta varaston tavarasta olisin saanut varmasti ihan rahaakin (kuten esimerkiksi yhdestä Salvatore Ferragamon käsilaukusta, jonka olin saanut joskus kauan sitten kanssaminiältäni ja jota en ollut käyttänyt kertaakaan, koska laukku oli minusta niin ruma), mutta minä olen sellainen, että haluan päästä tavarasta mahdollisimman helposti ja nopeasti eroon. En jaksa myydä mitään missään, koska minusta koko myyntiprosessi on niin rasittava. Hirveää säätämistä ilmoitusten, noutoaikojen ja maksamisten kanssa. Tykkään ennemmin kärrätä koko kuorman kierrätykseen, koska se ei ole kuin yksi puoli tuntia, kun pääsen kokonaisesta autokuormallisesta tavaraa kerralla eroon. Yritäpä myydä sama määrä tavaraa samassa ajassa. 

Kävin äsken uteliaisuuksissa googlettamassa, mitä Salvatore Ferragamon käsilaukut maksavat, ja silmämunani lensivät lattialle, ja etsiskelen nyt niitä täältä pöydän alta. (Vastaavanlaisten laukkujen hinnat ovat siis uutena 2000–3000 euroa.) Ihan iski pieni hetkellinen katumus, kun olin sillä lailla kuskannut kalliin laukun kierrätyskeskukseen. Olisiko sittenkin pitänyt yrittää myydä veska jossakin? Ukkelille en uskalla ainakaan koskaan kertoa, mihin laukku lopulta päätyi, sillä voin jo kuvitella ukkelin reaktion. Voiko kukaan olla noin laiska, ettei jaksa edes yrittää myydä arvokasta laukkua? Minä ajattelen kuitenkin sillä tavalla, että jos laukku (tai jokin muu esine) on minusta ruma ja se on minulle hyödytön, niin ei sillä silloin ole minulle mitään arvoakaan, olkoon merkki mikä hyvänsä. Sitä paitsi onhan tämäkin eräänlaista hyväntekeväisyyttä dumpata kalliita käsilaukkuja kierrätyskeskuksen myytäväksi. Näin ainakin selittelen itselleni. 😆

Trampoliinini päätyi myös kierrätykseen.

Olin aiemmin semmoinen, että jos sain yhtäkkiä jonkin neronleimauksen, joka velvoitti jonkin esineen hankkimista, siinä ei mennyt kuin yksi silmänräpäys, kun tilaus olikin jo tehty, ja tavaraa lähti tulemaan. Trampoliini oli tällainen ostos, ja vaikka se oli aikoinaan aivan ihana treeniväline, siitä oli minulle lopulta enemmän haittaa kuin hyötyä. Toinen aivopieru oli harjoitusvastus, jonka ostin hyvin lyhyen googlettelun seurauksena. 

Harjoitusvastuksen ideana on siis se, että sen avulla tavallisen polkupyörän pystyy muuttamaan ikään kuin kuntopyöräksi, eikä kotiin tarvitse ostaa kuntopyörää, koska sama pyörä toimii sisällä ja ulkona. Kuten kuvasta näkyy, pakettia ei ole koskaan edes avattu. Mitenkäs tuossa on nyt noin päässyt käymään? Onko minulta loppunut pyöräilyinto, vai onko minua kenties pelottanut, että jos avaan paketin, joudun kasaamaan jotain? Jos minulla kerran on ollut niin kova hinku päästä pyöräilemään talvellakin, enkö ole vain voinut mennä kuntosalille ja polkea siellä kuntopyörää? Mitä helvettiä. Vai olikohan tämä korona-aikaan, jolloin kuntosaleille ei päässyt?

Toinen kevätprojektini on ollut dieetti. Kävimme ukkelin kanssa viime kuun lopussa Savonlinnassa, ja kun palasimme sieltä, erehdyin jotenkin menemään seisomaan vaa'an päälle. Vaaka näyttikin mielenkiintoisia lukemia, sillä painoni alkoi seiskalla, eikä se ole koskaan aiemmin alkanut seiskalla. Uusi kymmenluku saavutettu! Olinkin ihmetellyt aiemmin, miten M-koon vaatteet eivät tuntuneet mahtuvan kauppojen sovituskopeissa päälleni. Olin kuitenkin onnistunut selittelemään sitä itselleni niin, että "mulle on tullut vain lihasta" tai että "mulla on tänään turvotusta". Jännä juttu kuitenkin, että se keskivartalon etuosaan ilmestynyt "lihas" oli ihan väärän näköinen ja muotoinen ollakseen vatsalihas, ja siitä heräsikin epäilys, että kyseessä saattaisi olla jokin muukin kehokertymä.

Kun sain tunnustettua itselleni, että laardia oli tullut kerättyä, oli aika ottaa seuraava askel ja tehdä asialle jotain. Jos en tekisi asialle jotain NYT, seuraava askel olisi sitten se, että kun haluaisin lähteä Prismaan, pihalle pitäisi kutsua nosturi, jotta minut saataisiin nostettua ikkunan kautta ulos. Koska läskistä ei pääse eroon yhtä helposti kuin Ferragamon laukusta, oli ryhdyttävä dieetille – niin epämuodikasta kuin laihduttaminen ja siitä puhuminen nykyaikana onkin. Laihduttaminen olikin jännittävä kokemus, sillä en ollut koskaan laihduttanut järkevästi, vaan olin aina (silloin syömishäiriöisinä aikoina) vain yksinkertaisesti syönyt niin vähän, että paino tippui väkisinkin – ja nauttinut siitä, että pystyin tulemaan toimeen niin vähällä ravinnolla.

Kuukausi dieettiä alkaa olla kohta takanapäin, ja paino on pudonnut yllättävänkin helposti, eikä minun ole tarvinnut edes nähdä nälkää. Laihduttaminen on tuntunut ihan älyttömän helpolta siitäkin syystä, että minulla on vertailukohtana lihaksen kasvattaminen, joka vaatii ihan jumalattoman määrän työtä, hikeä ja omille rajoille menemistä. Laihduttaessa ei tarvitse edes tehdä mitään, vaan voi vain olla ja odotella. Ihan naurettavan helppoa treenaamiseen verrattuna!

Painon pudottaminen on oikeastaan väärä ilmaus, sillä tarkoitukseni ei ole pudottaa mitä tahansa painoa, vaan tarkoitus olisi päästä eroon läskistä mutta säästää mahdollisimman paljon lihasta. Uskon ja toivon, että ainakin toistaiseksi olen onnistunut hommassa ihan hyvin, vaikka ainahan sitä lihastakin jonkin verran lähtee. Saa kuitenkin nähdä, miten käy, kun dieetti etenee, vaikka dieetti tuskin kestää enää kauan, jos laihtumistahti pysyy samanlaisena. Sekin jännittää hieman, osaanko lopettaa laihduttamisen vai addiktoidunko taas siihen tunteeseen, kun vaa'an lukemat pienenevät ja pienenevät. Olen kuitenkin (lähes) varma siitä, että pystyn viemään homman loppuun tervejärkisesti. 

Dieetti on sallinut muutaman ravintolakäynninkin.

Semmoinenkin kiva juttu kävi tuossa joskus alkukuusta, että loukkasin salilla kyykkyjä tehdessäni selkäni aika pahasti, ja olen edelleen ns. kuntoutuja. Huvittavinta on se, että loukkaantumista edeltävänä päivänä olin nähnyt YouTubessa videon, joka oli saanut minut kyseenalaistamaan omat treenitapani ja miettimään, että minun pitäisi muuttaa treenejäni jotenkin (mutta miten?). Manifestoinko loukkaantumisen siis ihan itse? Eniten pohdin sitä, tarvitseeko minun aina vääntää mahdollisimman isoilla painoilla ja mahdollisimman lähelle failurea, kun ei se kuitenkaan näytä tuottavan kohdallani haluttuja tuloksia (siis kasvattavan lihasta). 

Tosin nyt dieetillä ollessani olen havahtunut siihen, että ongelma ei ehkä ollutkaan treenipuolella vaan siinä, että en saanut riittävästi energiaa. (Lihasta kasvattaessa energiaa pitäisi saada ainakin hieman yli oman kulutuksen, paitsi jos on aloittelija, jolloin kehonkoostumuksen muuttaminen onnistuu usein miinuskaloreillakin). Jos hyvin pienet muutokset perusruokavaliossani (plus kaiken ylimääräisen, kuten alkoholin, jättäminen) saavat painoni putoamaan 800 grammaa viikossa, niin ei tarvitse olla mikään Einstein päätelläkseen, että ei sillä normaalilla ruokavaliollakaan olla millään plussakaloreilla oltu. Toki viime kuukausina on mätetty tavaraa suuhun enemmän kuin on kulutettu, koska painoa oli tullut lisää, mutta ylimääräiset kalorit ovat tulleet vääristä asioista (ensimmäisinä mieleen tulevat Intian rasvaiset ruoat ja herkut, alkoholi ja suklaa), joilla ei kasvateta lihasta vaan jotka kertyvät rasvaksi. Toki myös arkiaktiivisuuteni on ollut tässä kuussa jonkin verran suurempaa kuin tavallisesti siivouspuuhieni takiani, eli myös kulutukseni on ollut tavallista suurempaa, mutta en usko, että se pelkästään selittää asian.

Selkävamman takia olen siis ollut pakotettu treenaamaan pienemmillä painoilla ja kehoani koko ajan kuunnellen, eikä selkävammasta ollut kulunut kuin ehkä viikko, kun osasin jo iloita vammautumisestani. Se oli luultavasti opetus, jonka tarvitsin tähän elämänvaiheeseen – eli siis parasta, mitä minulle saattoi tapahtua. Kun olen vammautumisen jälkeen luopunut tavoittelemasta jatkuvaa nousujohteisuutta (siis sitä, että jokaisessa – tai ainakin useimmissa – treeneissä saisi tehtyä enemmän toistoja kuin edellisessä tai lisättyä harjoituspainoja), treeneistä on kadonnut totisuus ja hirveä vääntämisen maku, ja tilalle on löytynyt uudenlainen treenaamisen ilo. Kyllä todellakin voin treenata joskus TRX:llä tai jumppapallolla tai tehdä "hyödyttömiä" liikkeitä, jotka eivät tuo mitään laskennallista lisäarvoa treeniviikkoon. Tällaisen viisikymppisen akan on muutenkin hyvä tehdä joskus myös ihan liikkuvuusliikkeitä ja parantaa aerobista kuntoaan, joka on päässytkin minulla parin viime vuoden aikana aika surkeaan jamaan.

Loppuun vielä muutama kevätkuva pääsiäiseltä: 

Kivaa loppuviikkoa! Elelkäämme ihmisiksi. 🙊