Ho Chi Minh City eli Saigon

Tuumasin, että tähän marraskuun harmauteen tarvitaan nyt värejä, ja ajattelin tarjota niitä Vietnamin muodossa. Kuten olen kertonut, olen tosi huono kirjoittelemaan matkoista enää jälkeenpäin, ja jos en kirjoita heti matkan päältä, jutut jäävät melkeinpä poikkeuksetta kirjoittamatta. Nyt tuntui kuitenkin hyvältä palata lämpimään ja kesäiseen Vietnamiin. Syytä ei varmaankaan tarvitse selitellä, kun katsoo ikkunasta ulos. 😆

Olemme käyneet Vietnamissa kaksi kertaa, vuonna 2023 sekä tänä vuonna. Vuonna 2023 vietimme viisi yötä Ho Chi Minh Cityssä (entiseltä nimeltään Saigon), ennen kuin jatkoimme matkaamme Thaimaahan. Tänä vuonna vietimme neljä yötä Ho Chi Minh Cityssä ja seitsemän yötä Da Nangissa, minkä jälkeen jatkoimme Bangkokiin. Intiasta on suhteellisen helppo tehdä matkoja Kaakkois-Aasiaan, ja siksi meille onkin tullut tavaksi käydä Intiasta käsin jollakin pienellä reissulla sillä suunnalla. 

Ajattelin ensin ympätä tähän samaan postaukseen sekä kahden vuoden takaiset että tämänvuotiset Ho Chi Minh -kokemukset, mutta eihän se onnistunut, koska materiaalia oli niin paljon. Tässä tulee siis juttua pelkästään vuodelta 2023. Ehkäpä saan vielä joskus kirjoitetuksi tämän vuoden kokemuksistakin. 

Ensimmäiseksi kuitenkin kuva, jolla osallistun Kristiina K:n kuukausihaasteeseen, jonka aiheena on marraskuussa portti.

Tämä portti johtaa Ho Chi Minhin Little Tokyoon eli japanilaiseen kaupunginosaan. Siitä kuitenkin myöhemmin lisää. 

Asuimme sekä vuonna 2023 että tänä vuonna Vinpearl Landmark 81 -hotellissa, mutta en nyt jaarittele siitä sen enempää, sillä olen kirjoitellut hotellista aiemminkin.  

Ensimmäisenä vuonna asuimme kerroksessa 64. Nallet tässä ihmettelevät, miten pieniltä autot näyttävät.

Saapumisiltanamme suuntasimme Nguyen Hue -kadulle, joka on kaupungin tunnetuin kävelykatu. Se on tunnettu mm. arkkitehtuurista, kulttuuritapahtumista ja eläväisestä ilmapiiristä.  

Taustalla näkyy upea Kansankomitean rakennus.

Samaisen kadun varrella on myös Cafe Apartments (kuvassa), joka on ikään kuin kerrostalo, mutta asuntojen sijaan talossa on pieniä ja persoonallisia kahviloita, ravintoloita ja myymälöitä. Ihastelimme rakennusta vuonna 2023 vain ulkoapäin, mutta tänä vuonna kävimme myös sisällä. 

Ihmisiä oli liikkeellä valtavasti, ja jostain kuului kovaäänistä musiikkia. Kävi ilmi, että olimme osuneet paikalle vuosittaisen Ao Dai -festivaalin aikaan. 

Ao dai on Vietnamin kansallisasu, joka muodostuu pitkästä mekosta ja housuista. Naiset käyttävät asua ihan arkivaatteenaan mutta miehet enää vain juhlatilaisuuksissa. Ao Dai -festivaali on omistettu tälle asulle, ja juhlaa vietetään vuosittain aina maaliskuun alussa. Festivaalin aikana järjestetään monenlaisia tapahtumia, kuten muotinäytöksiä, musiikkiesityksiä, kulkueita ja näyttelyjä. Ao dait näyttävät upealta vietnamilaisilla naisilla, jotka ovat useimmiten hyvin hoikkia ja siroja. 

Kävelykadun pienellä lavalla oli meneillään jonkinlainen tanssiesitys, ja kadun päässä näkyi olevan isompi lava, jolla tapahtui myös jotain. Otin kadulta videon, joka kertoo toivoakseni enemmän kuin valokuvat. Lavalla näkyy myös miehiä, joilla on ao dait päällään.

Seuraavan päivän aloitimme tutustumalla kuuluisaan keskuspostitoimistoon (Saigon Central Post Office). 

Postin edessä kuvattiin hääparia.

Rakennus oli minusta tosi kaunis.

Nuo ruskeat pömpelit ovat puhelinkoppeja.

Naisia ao dait yllään.

Postitoimisto ei ole mikään pelkkä turistinähtävyys, vaan se on edelleen aktiivisessa käytössä.

Postitoimiston vieressä on Book Street eli katu, joka on täynnä kirjamyymälöitä ja pieniä kahviloita. 

Kasvomaskeista tuli mieleeni, että Vietnamissa käytetään silmiinpistävän usein maskeja, vaikkei olisi enää mikään korona-aikakaan. Maskeilla suojaudutaan sekä ilmansaasteita että ihmisistä leviäviä pöpöjä vastaan – ja ehkä auringonvaloltakin.

Tykästyimme ukkelin kanssa kovasti vietnamilaisiin temppeleihin eli pagodoihin. Intialaisten temppelien kakofonian ja tungeksinnan jälkeen Vietnamin pagodat olivat kuin raikas tuulahdus. 

Ensimmäinen pagoda, jossa kävimme, oli Jade Emperor Pagoda.

Pagodoissa jätetään kengät ulkopuolelle, aivan kuten intialaisissa temppeleissäkin. 

Jade Emperor Pagoda rakennettiin 1900-luvun alussa kiinalaisen maahanmuuttajan Luu Minhin toimesta kunnioittamaan taolaisuuden korkeinta jumalaa Jadekeisaria (Jade Emperor). Vuonna 1982 buddhalainen munkki Thich Vinh Khuong otti pagodan haltuunsa, ja pagoda on kuulunut siitä lähtien Vietnamin buddhalaiselle yhdistykselle. Pagodassa on piirteitä sekä taolaisuudesta, buddhalaisuudesta että kungfutselaisuudesta. 

Jade Emperor Pagoda oli minusta aika erikoinen siinä mielessä, että se ei vastannut oikein mielikuvaa, joka minulla on temppelistä. Ihan kuin se olisi ollut ensin asuinrakennus, joka oli muutettu myöhemmin temppeliksi. Kerroksia oli useampi, ja rakennus oli aika sokkeloinen. 

Olisinpa tiennyt, mitä lappusia ihmiset tässä kirjoittelivat. Valmiit lappuset laitettiin tuohon takana näkyvään laatikkoon. Ehkä nämä olivat toiveita jumalalle tai sitten jonkinlaisia esirukouspyyntöjä? 

Buddhalaisuus on minusta valtavan kiehtova uskonto, joka vetoaa itseeni paljon enemmän kuin esimerkiksi hindulaisuus. Ehkä se johtuu siitä, että buddhalaisuus on joidenkin mielestä ennemminkin elämänfilosofia kuin uskonto, ja filosofiset ominaispiirteet tekevät siitä helposti lähestyttävän. Ei tarvitse uskoa mihinkään, jotta voisi saada buddhalaisuudesta jotain itselleen. 

Toinen pagoda, jossa kävimme, oli Vinh Nghiem. 

Temppelin stupa eli torni.

Tämä pagoda oli aivan erilainen kuin Jade Emperor Pagoda: avara ja väljä. Täällä olikin todella miellyttävä ilmapiiri, mikä johtui ehkä ihmisten vähäisyydestä. 

Kaikki keskittyivät omaan juttuunsa, eikä ketään kiinnostanut, vaikka me leikimme ukkelin kanssa hieman nalleilla. 🙊

Tultiin katsomaan Buddha-setää.

Ihmisten valokuvat hämmensivät. Keitähän valokuvissa mahtoi olla? Paras arvaukseni oli, että he olivat edesmenneitä, jotka olivat ansainneet jollakin tavalla (temppelille annetuilla lahjoituksilla?) paikkansa temppelissä.

Viimeisen päälle katetut ruokapöydät olivat myös aika erikoinen näky. 

Siivousvälineet tikissä.

Istuinalustat odottamassa parempaa käyttöä. 

Hotellimme vieressä oli Ho Chi Minh Cityn keskuspuisto, tarkemmin sanottuna Vinhomes Central Park, jota pidetään kaupungin parhaimpana puistona. Ihastuttava paikka se olikin. Päivällä puistossa oli varsin autiota, mikä johtui tietenkin kuumuudesta ja auringonpaisteesta.  

Mihinköhän tämä nainen oikein puttaili pallojaan? Lammikkoon?

Landmark 81 -hotelli on osa jättimäistä asuinkompleksia Vinhomes Central Parkia, johon kuuluu hotellin lisäksi monta kolossaalista tornitaloa, Vincom-ostoskeskus, tämä keskuspuisto sekä monenlaisia ravintoloita ja palveluita. 

Vinhomesin tornitalot sekä Landmark 81 -hotelli puistosta katsottuna.

Tornitalojen välissä on uima-altaita ja viheralueita, jotka tekevät alueesta ihan viihtyisän.

Ostoskeskuksessa on luistelukenttäkin. 

Ostoskeskuksen käytävällä oli myös automaatti, joka lupasi ostajalleen yllätyslahjan. Katselin masiinaa himoiten, sillä kaikenlaiset yllätykset kiehtovat kovasti. Viimeisenä päivänä en voinut enää vastustaa kiusausta, vaan tungin automaattiin vaaditut 100 000 dongia (3,3 euroa) ja valitsin valikosta sen laatikon numeron, jonka halusin.  

Siinä se nyt on! Oma yllätykseni!

Avasin laatikon täpinöissäni. Mitähän sieltä tulisi?

Laatikosta paljastui USB-verkkovirta-adapteri, joka on suurin piirtein typerin yllätys, joka voisi kohdalleni osua. Harkitsin hetken, että lähden uudestaan automaatille kokeilemaan, mitä muuta sieltä tulisi, mutta hylkäsin lopulta ajatuksen. Minullahan saattaisi olla kohta kaksi adapteria! 

Leijan lennättäminen on suosittua vapaa-ajan puuhaa vietnamilaisille, ja leijaharrastus juontaa juurensa niinkin pitkälle kuin Tang-dynastian aikakaudelle 700-luvulle. Leijan lennättäminen on suosittua maaliskuusta syyskuuhun, jolloin on yleensä aurinkoista ja kuivaa, ja tuulet ovat leppoisat. Puistot täyttyvätkin viikonloppuisin leijan lennättäjistä, jotka tulevat viettämään puistoihin aikaa perheidensä ja ystäviensä kanssa.

Pääsin todistamaan tätä paikallista harrastusta ihan sattumalta. Näin hotellimme ikkunasta, että keskuspuistossa oli hirveästi ihmisiä, joten oli lähdettävä tutkimaan tilannetta lähempää.   

Mitenköhän mahtaa leijan lennättäminen onnistua tältä nuorukaiselta? 

Puistossa tehtiin toki paljon muutakin kuin vain lennätettiin leijoja.

Köydenvetokilpailu alkamassa.

Totista puuhaa – ainakin ilmeistä päätellen. 😅

Huomioni kiinnittyi tyttöön, jolla oli läpinäkyvässä repussa kissalelu. 

Hämmästyin, kun lelukissa kömpikin yhtäkkiä repusta ulos!

Kissalla oli aika vinkeät ilmeet. Otin siitä varmaan parikymmentä kuvaa, ja sillä on kaikissa tuollainen hämmästyneen närkästynyt ilme. 

Emme ole ukkelin kanssa kumpikaan mitään kauppahalli-ihmisiä, mutta päätimme kuitenkin käydä Ben Thanhin kauppahallissa, kun ukkelin oli tarkoitus ostaa edullisia t-paitoja Intian autonkuljettajalle ja tämän veljelle. Minä tykkään kyllä kuljeskella toreilla ja kauppahalleissa kameran kanssa, mutta olen tosi huono ostamaan mitään. Ukkeli ei edes pysty menemään ns. märkätoreille, joilla myydään lihaa ja kalaa, koska hän ei voi sietää näiden torien hajuja. 😅

Ukkeli sai t-paitansa mutta taisi maksaa niistä ylihintaa, kun ne kustansivat suunnilleen kymmenen euroa per paita. Olisi ehkä pitänyt tinkiä enemmän. 🙈

Vietnamilaiset tykkäävät jostain syystä istua tällaisilla minikokoisilla jakkaroilla.

Olen aina ihmetellyt, miksi Vietnamissa suositaan minijakkaroita, mutta nyt rupesin oikein googlettamaan asiaa. Selvisi, että jakkarat ovat matalia käytännön syistä, sillä matalia jakkaroita on helpompi liikutella ja varastoida kuin korkeita. Tämä on kuitenkin vain osa totuutta, sillä myös historialla on osuutensa asiaan. 

Sosialismin aikakaudella yksityistä liikkeenharjoittamista ei sallittu, joten ihmiset joutuivat pyörittämään bisneksiään salassa. Ravintolatkin olivat väliaikaisia, eikä pysyviä ravintolatiloja ollut, joten ravintolakalusteisiin ei kannattanut luonnollisestikaan panostaa. Vielä markkinoiden vapautuessakaan 1980-luvun puolessavälissä ihmiset eivät uskaltaneet luottaa siihen, että tilanne olisi pysyvä ja että bisneksen harjoittaminen saisi jatkua tulevaisuudessakin. Ihmiset pelkäsivät, että he saattaisivat joutua palamaan vanhaan hetkenä minä hyvänsä. Pikkuruiset jakkarat eivät olleet suuri investointi eivätkä toisaalta suuri menetyskään, jos sosialismi palaisi. Matalat jakkarat symboloivat siis tavallaan aikaa ennen vapaata markkinataloutta.

Piipahdimme myös Sotamuseossa, mutta käynti jäi aika pikaiseksi, sillä sisätilojen näyttelyt eivät oikein jaksaneet kiinnostaa kumpaakaan. Museorakennus oli kyllä hieno, ja näyttely olisi varmasti ansainnut pidemmänkin tutkiskelun.  

Itseäni kiinnostivat enemmän pihalla olevat kulkupelit. 

M 132 -panssarivaunu liekinheittäjällä.

CH 47 Chinook -helikopteri.

Sitten sinne japanilaiseen kaupunginosaan eli Little Tokyoon, joka oli sinänsä ihan kiehtova paikka paperilyhtyineen. Paikassa oli kuitenkin outo fiilis, sillä kaikkialla oli kauneushoitoloita ja hierontapaikkaja, joiden edessä parveili valkoasuisia naisia. Kun ukkeli nosti kännykkänsä ottaakseen kuvan heistä, alkoi hirveä älämölö, kun naiset alkoivat huutaa ja huitoa kaikki yhtä aikaa. Ei tarvinnut olla mikään järjen jättiläinen ymmärtääkseen, että naisten valokuvaaminen oli epäsuotavaa. Mitä lienee palveluja tarjonneet hierontapaikoissaan. 🙈

En ole maininnut ruoasta mitään, ja syykin on selvä: olin sairastunut Intiassa sinnikkääseen ruokamyrkytykseen ja ripuloinut vielä Vietnamin-lähtöpäivänäkin 14 kertaa. Matkalle lähteminen tuntui aika riskaabelilta, mutta hyvin selvisin. 

Olin siis matkan alkupäivinä vielä aika heikossa hapessa. Ruoka ei alkanut maistua kuin oikeastaan vasta Ho Chi Minh Cityn viimeisenä päivänä, mikä oli tietysti harmillista, sillä tykkään vietnamilaisesta ruoasta. Ukkelilla oli viimeisenä päivänä lounastapaaminen hotellillamme yhden turkkilaisen taiteilijan kanssa, joten minä päätin lähteä ulos katsomaan, löytäisinkö jonkin kivan paikallisen ravintolan, kun minulla oli viimeinkin sellainen olo, että pystyisin ehkä syömään jotain mausteistakin. 

Löysin Vinhomes-kompleksista Taste of Saigon -nimisen ravintolan ja menin sisään. Kaikki näytti todella houkuttelevalta (ruokalistassa oli annosten kuvat), mutta päädyin lopulta ottamaan mausteisen Bun bo -nuudelikeiton naudanlihalla. 

Koska olin ollut pitkään aika mauttomalla ruoalla, keitto suorastaan räjäytti tajunnan. Taste of Saigon -ravintolasta tulikin tänä vuonna kantapaikkamme, ja kävimme siellä kolme tai neljä kertaa. 

Illalla lähdimme ruokailemaan pidemmän kaavan mukaan The Deck -nimiseen ravintolaan, joka sijaitsi Saigon-joen rannalla lyhyen taksimatkan päässä hotelliltamme. 

Sitä ennen ehti aurinko laskea...

... ja kuu nousta.

Ravintola oli tosi kiva ja viihtyisä, ja Saigon-joki oli niin lähellä kuin se vain voi olla.

Kävimme tänä vuonna risteilemässäkin Saigon-joella. 

Otimme neljän ruokalajin Chef's Menun, mutta laitan nyt vain kuvan toisesta ruokalajista, johon näytti kuuluneen myös ostereita. 

Aika riskillä olen vetänyt, kun olen hädin tuskin selvinnyt yhdestä ruokamyrkytyksestä ja syönyt jo ostereita. 🙈 (Minähän sain tänä vuonna ruokamyrkytyksen Da Nangissa ilmeisesti juuri osterista.)

Viimeisen aamun auringonnousu.

Seuraavana aamuna oli tullut aika jättää hyvästit Ho Chi Minh Citylle. Kukapa olisi arvannut, että palaamme tänne taas vuonna 2025.