Hedonistin herääminen

Jatketaanpa siitä, mihin viimeksi jäätiin.

Leikkaushaavani on parantunut erinomaisesti, ja sain eilen tikit pois. Haava oli näyttänyt minustakin aika hyvältä, mutta oli kiva saada hoitajalta varmistus, että haava oli "kuiva ja hyvin parantunut". Eilen tuli myös patologin lausunto siitä poistetusta lihapalasta, ja lausunnon mukaan "otsan nodulaarinen basaliooma on poistettu kokonaan riittävin marginaalein". Ihosyöpäkeissi on nyt siis loppuunkäsitelty, ja voin jatkaa elämääni normaalisti.

En käynyt salilla koko viime viikon aikana enkä harrastanut muutakaan liikuntaa ennen sunnuntaita, jolloin uskalsin lähteä kävelylenkille. Tulin kuitenkin yliarvioineeksi tarvittavan vaatetuksen määrän, ja kroppa rupesi puskemaan soijaa jo alkumetreillä. Sehän meni sitten suorastaan köpöttelyksi, kun piti yrittää olla hikoilematta. On jokseenkin huvittavaa analysoida koko ajan omaa olotilaansa: hikoilenko nyt vai enkö hikoile? Missä hikoilun raja edes kulkee? Onko hieman nihkeä olo hikoilua, vai lasketaanko hikoiluksi vasta se, kun hikipisarat putoilevat katuun? 

Yllättäen minulle ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia pysytellä pois salilta. Päinvastoin: löysin sisäisen nautiskelijani ja vetkuttelin aamulla sängyssä niinkin pitkään kuin puoli viiteen. Ihanaa! Tänä aamuna oli tosin tarkoitus mennä salille, koska tikit poistettiin eilen, ja laskeskelin, että tänään saattaisin voida kokeilla jotain "pientä ja kevyttä". Tikkejä poistanut hoitaja ohjeisti kuitenkin, että haava täytyisi pitää kuivana vuorokauden verran, koska ompeleiden reiät umpeutuvat seuraavan vuorokauden aikana. Koska en halunnut otsaani mitään reikiä, päätin jättää salitreenin tänäkin aamuna väliin. Miten tämä treenien skippaaminen onkin näin helppoa? 🤭

Tähän väliin (tuli ompeleista mieleeni) täysin asiaan kuulumaton sivujuonne: kaivoin ompelukoneen uudestaan esille, koska Saksan piti saada jouluinen paita. Samasta bodysta valmistuikin taas vaatekappaleet koko veljeskunnalle – ilmaan minkäänlaisia ongelmia ompelukoneen kanssa! Syykin edelliskertaisiin hankaluuksiin taisi selvitä, sillä ilmeisesti langan kuului kuitenkin kulkea yhden "nypykän" kautta, vaikka luulin, että ei. 

Takaisin ruotuun. 

Yksi asia, joka hieman arvelutti leikkauksen jälkeen, oli tukanpesu. Minähän olen tottunut pesemään hiukseni joka hemmetin aamu, mutta leikkauksen jälkeen piti jättää yksi välipäivä, ja hiukset sai pestä vasta keskiviikkona. Yllättäen minulla ei ollut mitään vaikeuksia olla pesemättä hiuksia keskiviikkoon asti, vaan jopa totesin, että sietäisin likaista tukkaa ehkä vielä yhden päivän lisää, ja pesinkin hiukseni vasta torstaina. Ei ole tällaistakaan ihmettä ennen nähty! 

Ihmettelen yleensäkin sitä, miksi mielessään pitää aina spekuloida etukäteen sitä, mitä pystyy tekemään ja mitä ei, ja käsikirjoittaa tarinoita siitä, miten asiat tulevat muka menemään. Luulisi, että tähän ikään mennessä olisi jo oppinut, että elämä menee juuri niin kuin menee ja että ihminen on paljon mukautumiskykyisempi kuin mitä hän kuvittelee. 

Olin varannut viime perjantaiksi ajan kampaajalle, mutta päätin siirtää aikaa varmuuden vuoksi eiliselle, jotta olin saanut tikit pois. Laitatan kampaajalla nykyään aina myös kulmat, sillä en viitsi nyppiä itse mitään (paitsi satunnaisia partahaivenia 🤣), ja kampaaja laittaa kulmiin myös kestovärin. Minulla oli aiemmin hyvinkin tummat kulmat, mutta ikä on tehnyt näköjään tehtävänsä kulmakarvoillekin. Ihmiset väittävät aina, että kulmakarvoilla on valtavan suuri merkitys ulkonäölle, mutta minä olen ollut eri mieltä. Miten muka pari haiventa silmien yläpuolella voisivat vaikuttaa ihmisen ulkonäköön jotenkin ratkaisevasti? 

Päätin tehdä tällä kertaa testin ja ottaa kuvan itsestäni ennen ja jälkeen kampaajan, jotta näkisin, onko kuvissa mitään eroa. 

Onhan näissä nyt eroa.

Näytän ensimmäisessä kuvassa ihan joltain kulmakarva-albiinolta. 😂 Rupean ehkä panostamaan kulmakarvoihini enemmän tästä lähtien. 🤭

Ukkeli lähti viime viikolla Intiaan, ja tuntui hieman orvolta jäädä yksin kotiin. Ukkeli on ihan paras tuki ja turva silloin, kun minä olen heikoimmillani, ja hänen tukeaan on viime aikoina tarvittu. Tällä hetkellä on taas ihan hyvä fiilis, mutta kaikenlaista aallonpohjaa on nähty. Suurin piirtein koko itsenäisyyspäiväkin meni itkeskellessä, enkä pystynyt katsomaan Pentuliveä enää ollenkaan, kun pentujen kotiinlähtöseremoniat laukaisivat aina ihan mahdottoman itkukohtauksen. Minulta tuli illalla nenästä vertakin ilmeisesti ihan vain liiallisen itkeskelyn takia. 

Olen tullut siihen tulokseen, että ei minulla mitään vaihdevuosioireita ole, vaan homma on leviämässä muuten vain käsiin ja olen sekoamassa tai jotain. Tai sitten elämän totuudet ovat alkaneet valjeta, ja maaliviiva häämöttää edessä hieman liian selvänä, ja pitää kriiseillä (taas) sen takia. Mutta ei voi mitään: näillä mennään eikä muuta voida. Sitä vain ihmettelen, miksi vain paskafiilikset maksimoituvat. Miksei vaikkapa iloisuus voi tulvia yli äyräiden? 

Vein ukkelin aikaisin perjantaiaamuna lentokentälle ja päätin jatkaa sieltä Helsingin keskustaan pällistelemään kaupungin jouluvaloja. Oli aika erikoinen kokemus olla kaupungissa aikaisin aamulla! Ihmisiä näkyi harvakseltaan, ratikat kirskuttelivat menemään melkein tyhjinä ja nenään tulvahti jatkuvasti jostain kahvin ja hiivaleivonnaisen tuoksu. 

Stockmannin jouluikkuna piti käydä tänäkin vuonna syynäämässä, ja kokemus oli hieman erilainen kuin viime vuonna, jolloin olin paikalla sunnuntai-iltana, ja jouduin melkein käyttämään kyynärpäätaktiikkaa, jotta pääsin näkemäänkin jotain. Nyt sain pällistellä ikkunaa ylhäisessä yksinäisyydessäni.

Ikkuna juhlistaa tänä vuonna muumien 80-vuotista historiaa (lisää ikkunasta voit lukea esim. täältä), mutta minusta ikkuna oli jotenkin vähän pliisu. Minun silmiini ikkuna oli liian tyhjä, ja siinä olisi saanut olla enemmän tavaraa. En tosin ymmärrä muumeista yhtään mitään enkä tunnista muumihahmoista kuin ehkä muumipapan hatun, joten olen ehkä jäävi arvostelemaan ikkunaa. 

Hahmot liikkuivat edestakaisin pienellä alalla, ja hangessa suksiaan heilutteleva kaveri oli hauska. 

Jotenkin sympatiseerasin tätä kaveria. 

Lopuksi kävin vielä Tuomaan markkinoilla. Sekin oli aika erikoinen elämys, kun kaikki myyntikojut olivat kiinni, eikä paikalla ollut kuin loka-auto tai vastaava, joka imeskeli maasta jotain. 

Nyt voin sanoa käyneeni Tuomaan markkinoilla tänäkin vuonna. 🤣

Takaisin autolle päästyäni totesin, että joku oli lähtenyt autosta taas vähän vauhdilla, kun istuintyyny löytyi maasta.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun löydän tyynyn maasta (näin on käynyt varmaan ainakin 20 kertaa), ja on auton vierestä löytynyt muutakin kamaa, kuten hanskat, aurinkolasit ja ostoslista. Joskus istuintyyny on jäänyt oven väliin, ja kyllä onkin hieno tunne palata autolle, kun istuintyyny sojottaa auton kyljestä. 

Koska viime viikolla oli liikaa vapaa-aikaa, kerkesin tekemään vähän matkasuunnitelmia, ja päätin lähteä taas vaihteeksi Tallinnaan. Minusta tuntui viime syksynä, että Tallinna tuli nähtyä niin läpikotaisin, että sinne ei jäänyt enää mitään uutta nähtävää, mutta nyt kun rupesin tutkimaan asiaa tarkemmin, löytyihän sieltä taas vaikka mitä. Nähtäväksi jää, millainen Tallinna-kokemuksesta tällä kertaa tulee. Laivalippua varatessani tajusin semmoisenkin asian, että minähän voin ostaa pelkän menomatkan ja varata paluulipun myöhemmin. Kahdella viimeisellä Viron-reissulla kun on käynyt niin, että minua ei ole huvittanutkaan palata kotiin laivalipun osoittamana ajankohtana, vaan olen joutunut siirtämään paluumatkaa. Nyt säästytään siltäkin murheelta! Jouluksi olisi kuitenkin tarkoitus tulla palata. 🤭

Toivottelen kaikille mukavaa joulunalusviikkoa!  

Puuttuva palanen

Kyselin aiemmin neuvoja ihon tarkastuksesta tyvisolusyöpäleikkauksen yhteydessä, joten ajattelin nyt kertoa, miten tarkastus ja leikkaus kohdallani menivät. Koska aiemmin kyseltiin myös, miten tyvisolusyöpäni oli oireillut, palaan aluksi siihen.  

Palattuamme vuoden alussa Vietnamista ja Thaimaasta Intiaan luulin, että minua oli purrut jokin ötökkä, kun otsassani oli näppylän tapainen, joka kutisi ja vuoti verta. "Pureman" paranemisessa kesti tosi kauan, varmaan ainakin kuukauden verran, mutta lopulta iho rauhoittui ja asia unohtui. Kunnes taas Albaniassa otsani alkoi kutista ja vuotaa vertaa samasta kohdasta kuin alkuvuonnakin. Rupesin ihmettelemään, miten sama paikka voi vaivata vielä näin pitkän ajan jälkeen, ja silloin tajusin yhdistää ihon ärtymisen aurinkoon. Aurinko tuntui selvästikin olevan laukaiseva tekijä, joka sai ihon kutisemaan ja vuotamaan verta. Kävin heti Albaniasta Suomeen palattuani näyttämässä otsaani ihotautilääkärille, joka totesi, että otsassani oli jonkinlainen tiivistymä, ja otti siitä koepalan, joka osoittautui myöhemmin tyvisolusyöväksi. 

Olin käynyt yksityisellä lääkärillä, mutta koska Iho- ja allergiasairaalassa olisi kuulemma taitavaa porukkaa ja tyvisolusyövät leikataan siellä yleensä ihan kohtuullisessa ajassa, pyysin lähetteen sinne. Sain leikkausajan lopulta reilun kahden kuukauden päähän syövän toteamisesta. 

Normaalioloissa – siis silloin, kun syöpäkohta ei ole ärtynyt ja verta vuotava – syöpä on lähes huomaamaton, kuten tästä itsenäisyyspäivänä ottamastani kuvasta näkyy: 

Ei siis kannata tuudittautua siihen uskoon, että jos ei löydä itseltään poikkeavia luomia, ei voi olla ihosyöpääkään. Toisaalta taas ei kannata panikoidakaan ja epäillä jokaista hieman erilaista kohtaa ihossaan, koska hulluksihan siitä tulee. 

Tyvisolusyöpä on kaikista syövistä harmittomin, koska se ei lähetä etäpesäkkeitä, mutta se kuitenkin kasvaa koko ajan hiljalleen. Siksi tyvisolusyöpä on hyvä poistaa mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, jolloin ihoa ei tarvitse poistaa laajemmalta alueelta, eikä ihoon jää niin suurta arpea kuin silloin, jos syöpä on ehtinyt kasvaa isommaksi. Tämä siis tiedoksi itsellenikin, joka ajatteli aluksi tyhmänä, että jos syöpä ei kerran lähetä etäpesäkkeitä, niin mitäpä sitä sitten poistamaankaan. 🫣 

Olin saanut etukäteen kirjeitse ohjeet, että leikkauspäivän aamuna pitäisi käydä suihkussa ja pestä hiukset. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta sitähän se ei ollut. 

Vuokranantajaltamme oli tullut joskus marraskuussa ilmoitus, että kaikkien asuntojen kylpyhuoneisiin ja wc-tiloihin vaihdettaisiin silikonit viikolla 49 (siis viime viikolla). Mitään ei kuitenkaan tapahtunut koko viikon aikana. Vihdoin perjantai-iltana postiluukusta kolahti ilmoitus, että silikonit tultaisiin vaihtamaan maanantaina 8.12., eikä suihkua saisi käyttää koko päivän aikana, edes aamulla. Sepä sattuikin mukavasti, sillä kyseinen päivä oli leikkauspäiväni, ja suihkuun pitäisi päästä. 

Piti siis etsiytyä suihkuun jonnekin muualle eli tässä tapauksessa uimahalliin. 

Ison Omenan edessä on ihana porokolmikko.

Kuntosalille en voinut mennä, koska siellä on siivoojana yksi musta mies, joka saattaa pelmahtaa naisten pukuhuoneeseen milloin vain, eikä suihkutiloissa ole edes verhoja. Tämä on muuten tosi yleistä kuntosaleilla, enkä voi ymmärtää, miksi suihkutiloissa ei voi olla verhoja näkösuojana. Lähdin lopulta uimahalliin oikein innokkaana, sillä olin huomannut, että siellä alkaisi virtuaalinen HIIT-jumppa kello 6.30. Pääsisin siis vielä leikkauspäivän aamunakin jumpalle! 

Olin epäillyt, että saattaisin olla ainoa jumppaaja paikalla, mutta vielä mitä! Jo kello 6.15 altaassa oli tusinan verran eläkeläisiä, jotka tuijottivat malttamattomina tv-ruutua ja pomppivat vedessä ylös ja alas, ilmeisesti alkulämmittelynä. Puoli seitsemältä allas olikin jo sitten ihan täynnä. Menin odottamaan jumpan alkua altaan sivulla oleviin poreisiin ja mietin, että mitenköhän HIIT jumppa mahtaa olla, kun ikäjakauma on tämmöinen. 🤭 Treeni oli kuitenkin erinomainen ja aika rankkakin, kun sen veti ihan tosissaan. (Minulla oli tarkoitus hieman himmailla ylävartalon osalta SC-nivelen takia, mutta unohdin.) Toki jumppa sopi hienosti vanhemmillekin, koska jokainen saattoi jumpata oman kuntonsa ja tahtotilansa mukaan. Kun pääsin poreiden ja jumpan lisäksi vielä saunaankin, niin kyllä se kotisuihku olisikin ollut tylsä vaihtoehto!

Uimahalli avautui kuudelta, jolloin paikalla oli suorastaan yleisöryntäys. Seitsemän jälkeen (kuvan ottamisen aikaan) hallissa oli jo väljempää.

Ukkeli oli ottanut leikkauspäiväni vapaaksi ja ilmoitti lähtevänsä mukaani sairaalaan. Yritin vängätä vastaan, koska kyseessä oli niin pieni juttu, mutta ukkeli ei hyväksynyt vastaväitteitä. Tuli pieni takauma kymmenen vuoden takaa, jolloin minulla oli nivustyrä, joka piti leikata. Muistattekos vielä sitä? Juttua tyrästä löytyy täältä ja tyräleikkauksesta täältä. Olin unohtanut suurimman osan tyrään liittyvistä yksityiskohdista, ja nyt kun lueskelin noita vanhoja postauksia, totesin, että parin viikon mahdollinen treenitauko tyvisolusyövän takia on loppujen lopuksi aika pientä tyrän aiheuttamaan taukoon verrattuna. 🤭 

Olisin halunnut mennä Iho- ja allergiasairaalaan autolla, mutta luettuani, että sairaalan pihassa on kehnonlaisesti parkkipaikkoja, suostuin ukkelin ehdotukseen mennä taksilla. Taksikuskiksi osui kiinalainen mies, joka oli niin iso, että hädin tuskin mahtui pieneen autoonsa. Mies oli äreän oloinen ja maiskautti suutaan aina, kun joutui pysähtymään liikennevaloihin. Kaiken huippu oli se, kun sairaalan pihalle päästyämme kiitin miestä kyydistä, ja mies katsoi peruutuspeiliin ja tokaisi vihaisesti: "pois auto!". Olin, että anteeksi mitä, jolloin mies toisti saman: "pois auto!". Silloin ymmärsin, että mies käski meitä ilmeisesti lähtemään pois autosta, joten ei muuta kuin kiireen vilkkaa ulos. Enpä ollut muutenkaan ajatellut jäädä loppupäiväksi taksiin istumaan.

Kutsukirjeessä oli varoitettu, että vastaanottoajat saattaisivat olla myöhässä, mutta leikkaukseni taisi alkaa jopa muutaman minuutin etuajassa. Ensimmäiseksi lääkäri kysyi, haluaisinko, että minulta tarkastetaan koko iho, ja vastattuani myöntävästi piti riisua vaatteet alusvaatteita lukuun ottamatta.

Tarkastus oli loppujen lopuksi hyvin nopea ja silmämääräinen, mikä johtui luultavasti siitä, että ihoni oli niin "siisti". Muutamaa kohtaa lääkäri katsoi tarkemmin jollakin työvälineellä, mutta mitään poikkeavaa ei muualta kehostani löytynyt. Hieman skeptisenä toki mietin, että jos tyvisolusyöpä voi olla niinkin huomaamaton kuin omani, voiko sitä aina edes havaita tutkimuksissa.   

Seuraavaksi pääsin sitten pötköttelemään leikkauspöydälle, ja valmistelujen jälkeen sain otsaani useamman puudutuspiikin. Tähän asti kaikki oli sujunut hyvin, enkä ollut osannut edes jännittää toimenpidettä, mutta puudutuspiikkien jälkeen minulle tuli äkkiä kuuma ja jotenkin huono olo. Pakokauhu heräsi, ja teki mieli lähteä karkuun. Kerroin tämän lääkärille, joka suhtautui tuntemuksiini erinomaisen ymmärtäväisesti ja sanoi, että tunteeni saattoi johtua puudutusaineen adrenaliinista. Mahdollinen selitys helpotti oloani hieman, mutta siitä huolimatta minulla oli koko leikkauksen ajan vähän pakokauhuinen olo, ja puristin käsissäni paitani helmaa niin tarmokkaasti, että vasen käteni oli leikkauksen jälkeen ihan puutunut.

Syöpäkohta poistettiin, ja sen päälle laitettiin ensin sulavat tikit ja lisäksi vielä ompeleet, jotka minun pitäisi käydä poistattamassa viikon päästä omalla terveysasemallani. Leikattu palanen lähti patologin arvioitavaksi, ja vaikka yksi leikkaus yleensä riittää, joskus voi käydä niinkin, että myöhemmin pitää tehdä vielä toinenkin leikkaus, jos patologi arvioi, että leikkaus ei ollut riittävä.  

Haavan päälle tuli ihoteippiä sekä paineside, jonka saisin ottaa pois kahden vuorokauden kuluttua. Siihen asti minun pitäisi elellä hyvin hissukseen ja vältellä varsinkin kumartelua, koska päähän kohdistuva paine lisäisi verenvuodon riskiä. Minun pitäisi elellä nämä pari ensimmäistä päivää kuulemma niin, että liikuskelisin lähinnä telkkarin, jääkaapin ja sängyn väliä. Saatoin näyttää hieman epäuskoiselta tämän kuullessani. 🤣 Ihmettelin sitäkin, miten muistaisin olla kumartelematta. Ensimmäiseksi mieleeni tuli kaikki kylpyhuoneen ja vessan tavarat, jotka oli pitänyt siirtää silikonivaihdon alta pois ja jotka pitäisi laittaa taas illalla takaisin paikoilleen. Ihan hyvä, että ukkelilla oli vapaapäivä. 

Kun nousin ylös leikkauspöydältä, huomasin hikoilleeni itseni niin märäksi, että leikkauspöydällä olevaan paperialustaan oli jäänyt selän kohdalle märkä läntti. Seuraavaksi säikähdin, olinko laskenut alleni, kun housunikin tuntuivat niin nihkeiltä, mutta onneksi se oli vain paniikkihikeä. Kun puin takkia ylleni, seinällä olevasta naulakosta putosi kenkälusikka lattialle, ja minä tietysti kumarruin nostamaan sitä. En ehtinyt siis edes ulos tutkimushuoneesta, kun kumartelukielto jo unohtui. 🤣

Operaatio oli kestänyt kokonaisuudessaan ehkä 40 minuuttia, mutta minulla oli panikoinnistani johtuen pöllämystynyt ja voipunut olo, ihan kuin olisin tehnyt pidemmänkin urheilusuorituksen. Paineside otsassa tuntui oudolta, mutta sitä oli nyt kestettävä keskiviikkoon asti, jolloin siteen saisi poistaa. Sen jälkeen saisin mennä myös suihkuun ja pestä tukan. 

Paineside.

Herrojen silikoniprojekti ei ollut edistynyt tällä välin yhtään, koska miehet olivat olleet jossain toisessa asunnossa. Kylpyhuoneemme silikonit valmistuivatkin vasta kun miesten työpäivä päättyi eli muutamaa minuuttia vaille neljä. Pikkuvessan silikoneja miehet eivät ehtineet vaihtamaan, joten vessa jäi tälle päivälle. Suihkuun saisimme taas tänään aamuseitsemästä alkaen. 

Onnistuin ottamaan loppupäivän varsin rauhallisesti enkä laittanut edes ruokaa, koska ukkeli kielsi. Wolttasimme siis Noodle Storysta vanhat tutut nuudeliannokset, jotka olivat taas niin valtavan kokoiset, että niistä riittää syömistä vielä tällekin päivälle.  

Nukkuminen oli viime yönä aika kehnoa, ja nousin ylös jo ennen kolmea, kun en saanut enää unta. Olen tottunut nukkumaan vatsallani, eikä painesiteen kanssa voi oikein nukkua mahallaan, kun side on semmoinen möllykkä otsassa. Muutenkin hermostutti, että mitä jos side lähtee yöllä pyöriessä vaikka irti, ja heräilin sen takia jatkuvasti. Mutta huomennahan saan jo ottaa siteen pois, joten kyllä tässä vielä toisenkin huonon yön jaksaa. 

Saan mennä saunaan ja uimaan ompeleiden poistamisen jälkeen eli viikon päästä, mutta treenien aloittamisen kanssa olisi hyvä odotella mieluusti hieman pidempään. Ymmärrän itsekin, että ei ole välttämättä hyvä idea lähteä tekemään jotain maastavetoja liian pian tämmöisen jälkeen, vaikka operaatio pieni olikin. On parempi, että leikkaushaava saa parantua kerralla kunnolla, ettei paraneminen pitkity, joten olen päättänyt odotella kiltisti niin kauan kuin tarve vaatii. Toki jotain pientä ja kevyttä jumppailua voisi yrittää ehkä jo viikon päästäkin... 🤭

Eniten vituttaa kaikki

Viimeksi sanoin, etten välitä kirjoitella omista asioistani, mutta sitten ajattelin, että kirjoittamisesta saattaisi olla apua, kun siitä on ollut niin monesti ennenkin. Ainakin saisin taas ajatuksiani parempaan järjestykseen, jos laitan ne sanoiksi eteeni. Päässä ajatukset tulevat ja menevät, pomppivat ristiin rastiin ja ajavat toisiaan takaa, eikä niistä ota selvää hullukaan.

Marraskuu alkoi hienosti, ja ajattelin, että tämä kuukausi on niin ihana. Kunpa marraskuu ei loppuisi ikinä! Tuntui, että minulla oli virtaa vaikka muille jakaa, ja elämä tuntui kaikin puolin hyvältä. Jossain vaiheessa tapahtui kuitenkin jotain, ja tuli apea, synkkä ja vihainen olo. Ahdisti ja vitutti koko ajan niin paljon, että olin haljeta. Olin harjoitellut mielenhallintaa melkein kolmen vuoden ajan, mutta yhtäkkiä kaikki oli kuin pois pyyhitty. Ajatukseni veivät minua kuin pässiä narussa, ja läsnäolo ja meditointi tuntuivat lässytykseltä ja paskanjauhamiselta, harhaisten ihmisten todellisuuspaolta. 

Taj Mahal valmistui. Tein tämänkin palapelin "mysteerinä" eli kuvaa katsomatta, koska sillä tavalla saa pitkitettyä kasaamisen nautintoa. 😊 Taivasta oli niin paljon, että aloitin kasaamisen ylhäältä ja etenin alaosaa kohti.

Tosiasia kun on se, että elämä on kaikin puolin toivotonta. Ei tarvitse kuin avata aamulla Hesari, ja elämän toivottomuus alkaa vyöryä silmille. Tuntuu, että aika on käymässä koko ihmiskunnalta vähiin – tavalla tai toisella – ja Suomikin varmaan tukehtuu kohta omaan köyhyyteensä niin, että joutuu myymään itsensä eniten tarjoavalle. Solidaarisuus on kadonnut, ja ihmisistä vaikuttaa tulleen raivoisia egoisteja, joille muut ihmiset ovat vain este tai ainakin hidaste, niin uimahallissa kuin marketissakin. Auta armias, jos satut olemaan itse sellaisella päällä, että haluat hoitaa kauppareissusi rauhallisesti. Jos ei tule jonkun kiireisen ostoskärryjen yliajamaksi, niin ainakin saa vihaisia mulkoiluja osakseen: saatanan tientukko, kun pysähdyt siihen tihrustamaan kauppalistaasi. 

Olisi helppo syyttää synkkyydestäni marraskuuta, mutta jos olisi kesä, vituttaisi vieläkin enemmän. Nyt saan sentään rypeä omassa kurjuudessani ihan rauhassa, kun pimeys tuo turvaa ja lohtuakin. Eihän tämä mieliala tietenkään poistu syitä etsimällä, mutta olisi kyllä kiva ymmärtää omia fiiliksiään. Kuinka on mahdollista, että minusta on tullut yhtäkkiä raivohullu akka, joka oikein toivoo joutuvansa konfliktitilanteisiin, jotta pääsisi purkamaan raivoaan? Normaalistihan olen hyvin lauhkea ja välttelen konfliktitilanteita varsinkin tuntemattomien ihmisten kanssa viimeiseen asti. 

Olen miettinyt sitäkin, mahtavatko tällaiset maailmanlopun tunnelmat kuulua vaihdevuosiin. Vaihdevuodet kun olisi helppo selitys: mulla on nyt tämmöinen ikä, ja siihen kuuluu tällaiset fiilikset. Selitys kuitenkin ontuu jo siitäkin syystä, että minulla ei ole ollut mitään muita vaihdevuosioireita. Edes nukkumisen kanssa ei ole ollut ongelmia, vaan nukun nykyään paremmin kuin koskaan. 

Nukkumisesta tulikin mieleeni älykelloni Nightly Recharge -palautumisarvot, jotka nekin paljastavat, että jonkinlainen romahdus on tapahtunut. Kello mittaa siis sekä sitä, millaista uni on ollut (kuinka monta tuntia on nukkunut, miten yhtenäistä uni on ollut jne.) ja miten hyvin autonominen hermosto on rauhoittunut yön aikana (sykkeen, sykevälivaihtelun ja hengitystiheyden perusteella).

Alkukuussa nukuin tavallisesti niin hyvin, että paremmin ei juuri voisi, ja loppukuussa taas niin huonosti, ettei surkeammin voisi. 🤣 Erikoisinta on se, että koin itse nukkuneeni jälkimmäisen kuvan yönäkin todella hyvin – sikeästi ja lähes keskeytyksettä (lukuun ottamatta vessareissua). 

Uskon siihen, että on olemassa jonkinlaisia taajuuksia, ja se millä taajuudella itse on, määrää sen, millaisia juttuja elämässä tulee eteen. Tietyllä taajuudella tulee siis vastaan samalla taajuudella olevia juttuja. Jos on pahalla tuulella, eteen tulee koko ajan ikäviä asioita, ja kaikki tuntuu menevän pieleen, mutta hyväntuulisena elämä tuntuu soljuvan eteenpäin mukavasti ja vaivattomasti. Toki voi olla kyse ihan omasta suhtautumisestakin. Huonotuulisena asiat näkee ehkä mustan filtterin läpi ja myös kiinnittää huomionsa ihan erilaisiin asioihin kuin hyväntuulisena, ja kaikki tuntuu sen takia erityisen synkältä. 

Koska en haluaisi olla jumittunut väärille taajuuksille, olen yrittänyt päästä vitutuksestani eroon, ja hetkittäin onkin ollut ihan jees olo. Tosin en tiedä, onko oikein yrittää pakottaa itseään takaisin hyväntuuliseksi, vai pitäisikö paskafiiliksen vain antaa olla niin kauan, kunnes se lakkaa (toivottavasti!) olemasta. Kirjoittelin aiemmin siitä, miten omia tunteitaan ei saisi ohittaa, tai muuten ne palaavat kummittelemaan myöhemmin, mutta missä vaiheessa tunteissa rypeminen riittää ja pitää kuitenkin yrittää tehdä tunteilleen jotain? Kulkeeko se raja vuorokausissa, viikoissa vai missä? 

Toki tunnistan elämässäni ne asiat, jotka saattaisivat aiheuttaa tämmöisiä fiiliksiä, mutta tunnistamisesta ei ole sinänsä mitään hyötyä, sillä kaikkeen ei ole mahdollista vaikuttaa. Joillekin asioille voin tehdä jotain mutta joillekin toisille taas en, ja jälkimmäisten osalta elämää on vain yritettävä sietää sellaisena kuin se on. Se kuitenkin ihmetyttää, miksi kaikki tuntuu nyt yhtäkkiä niin synkältä, kun elämäni ei ole muuttunut viime aikoina mitenkään radikaalisti. Viidenkympin kriisikään tämä ei voi olla, koska se meni jo – tai ehkä tämä onkin osa 2. 🤣

Kaikki täällä varmasti tietävät, miten tärkeä ja rakas asia treenaaminen on minulle, ja siltäkin saralta löytyy mahdollinen selitys maailmanlopun tunnelmiin. Oudot kipuilut rintakehän yläosassa ovat vaivanneet minua jo jonkin aikaa ja kutistaneet treenaamista pikkuhiljaa niin, etten pysty tekemään yläkropalle enää juuri mitään, kun kaikki liikkeet sattuvat enemmän tai vähemmän. Kivut ovat vaikuttaneet päivittäiseen elämäänkin, sillä esim. puseron päälle laittaminen aiheuttaa kipua, ja auton turvavyökin painaa ikävästi. 

Osaan kuntouttaa itseni varsin hyvin pienistä urheiluvammoista, koska tiedän nykyään aika tarkkaan, miten keho toimii ja mikä liike vaikuttaa mihinkin lihakseen ja kehon osaan. Jos vaiva on tullut salilta, en viitsi enää lähteä edes lääkäriin, kun tunnen oman kehoni paremmin kuin lääkärit. Toivuin keväisestä selkävammastanikin niin hyvin, että selkäni on nyt entistä ehompi – ja siinä samalla tulin kohentaneeksi aerobista kuntoani huomattavasti ja parantaneeksi lantionseudun liikkuvuutta niin, että pääsen taas syväkyykkyyn ja risti-istuntaan. 🥳

Tämänkertainen vamma oli kuitenkin kinkkisempi juttu siitä syystä, että huomasin viime viikolla, että se oli aiheuttanut myös turvotusta rintakehän yläosaan. 

Kiva esitellä ryppyjään blogissa. Toivottavasti kukaan ei lue tätä joltain jättimäiseltä näyttöruudulta. 🤣

Välttelen yleensä viimeiseen asti sairausdiagnoosien googlettamista, koska Google on erinomaisen taitava tuomaan silmien eteen sellaisia sairauksia, jotka eivät liity alkuperäiseen vaivaan mitenkään mutta joiden näkeminen saa sydämen pomppaamaan välittömästi kurkkuun. Googletin nytkin vain sen verran, että sain selville, että tuossa kohdassa on SC-nivel eli rintalasta-solisluunivel, joten ongelma oli todennäköisesti siinä. On se kiva, kun saa oppia ihmisen anatomiaa ihan tällä lailla kantapään kautta. 

Tässä vaiheessa arvelin, että on ehkä kuitenkin parempi lähteä käymään lääkärillä, jotta saisin viisaamman ihmisen mielipiteen siitä, miten tässä tilanteessa tulisi toimia. Jos en tiedä, millaisesta vaivasta tarkalleen ottaen on kyse, saatan vain pahentaa asiaa tietämättäni. Lääkärikäynnin tulos oli se, että lääkäri arveli SC-nivelen tulehtuneen, ja hoitona olisi luonnollisesti lepoa sekä viikon tai parin lääkekuuri. Sain pitkävaikutteista tulehduskipulääkettä, joka on toiminut niin hyvin, että arki on sujunut kivutta, mutta hieman pelottaa, jatkuuko kivuttomuus sittenkin, kun kuuri on ohi. Salilla olen pystynyt tekemään alavartaloa ihan normaalisti ja raskaillakin painoilla, kunhan vain painot ovat vartalon vierellä (kuten maastavedossa ja askelkyykyissä), enkä joudu nostelemaan käsiä ylös. 

Ensi viikolla on sitten se tyvisolusyöpäleikkaus, jota en ole miettinyt etukäteen muuten kuin yhden lauseen osalta. Saamassani kutsukirjeessä luki nimittäin seuraavaa: "Vältä hikoilua, fyysistä rasitusta ja leikkausalueen venyttämistä 7–14 vuorokautta ompeleiden poistoon saakka, erityisesti kolme ensimmäistä päivää." Tämä sai minut kimmastumaan välittömästi: pitääkö minun muka olla treenaamatta jopa kaksi viikkoa mokoman pikkuoperaation takia? Ei tule onnistumaan! Minähän en osaa tehdä salilla mitään kevyesti, vaan kaikki pitää vetää tappiin asti, ja maalaisjärjellä kuka tahansa ymmärtää, että tämmöisen ihmisen on paras pysyä kokonaan pois salilta silloin, jos on hikoilukielto päällä. Syöpäkohta kun on otsassa, joka hikoilee minulla ensimmäisenä, ja siitä syystä minulla onkin päässäni aina hikinauha Jane Fonda -tyyliin. 🤣 

SC-nivelen tulehdus toi nyt kuitenkin uudenlaisen näkökulman asiaan. Ehkä täydellinen lepo on ihan hyväksikin? Ainahan voin kaivaa kävelysauvat esiin ja köpötellä niillä Isoon Omenaan. Paitsi että unohdetaanpa ne sauvat, kun niiden kanssa joutuu nostelemaan käsiä. 

Marraskuu oli ja meni, ja alkoi joulukuu. Se puolestaan tarkoitti sitä, että jos oli hankkinut joulukalenterin, sai alkaa availla luukkuja. Minä olin päättänyt jättää pitkän jahkailun jälkeen joulukalenterin tänä vuonna hankkimatta. Jos joulukalenteri vuosi toisensa jälkeen on ollut tavalla tai toisella pettymys, niin mitäpä sitä ehdoin tahdoin itselleen pettymyksiä hakemaan. 

Ville Rannan pilapiirros tämän aamun Hesarista. 😂

Sitten muistin äidin tekemän joulukalenterin, joka minulla oli aina lapsena seinällä ja johon liittyy aivan uskomattoman paljon muistoja. Riittää että katson kalenteria, ja minut valtaa samanlainen jännittynyt joulun odottamisen tunnelma kuin lapsena. Itse joulustahan en piittaa tuon taivaallista, koska joulunpyhät ovat yhtä piinaa – sisällä kykkimistä ja ylensyömistä – mutta joulun odottaminen on aika jees. Kaiken lisäksi keksin, että voisin laittaa kalenteriin pienet pussukat sekä itselleni että ukkelille, ja näin saisimme molemmat iloa kalenterista. Ukkeli ei tosin piittaa joulusta tai joulun odotuksesta tuon taivaallista, koska hänen hinduperheessään ei juhlittu joulua, mutta ehkä hän innostuisi joulukalenterista? 

Kävin etsimässä kalenterin (onneksi olin säästänyt sen!) ja ripustin sen seinälle. Laitoin pieniin organzapusseihin nameja ja jokaiseen pussiin yhden onnenkeksilauseen, joita olin tulostanut netistä (pitäähän sitä nyt joka päivälle jonkinlainen aforismin tapainen olla 🤭). Sitten vain joulukuun ensimmäistä odottelemaan!

Eikö ole ihana? 😍 Kuvaa ottaessani olen pussittanut vasta kaksi ekaa päivää.

Kuulen jo Strömsön kutsun... mutta ei. Ohi meni.

Ukkeli ei välittänyt edes ottaa ensimmäisenä päivänä omaa pussukkaansa, vaan hän käski antamaan omat kalenteriyllätyksenä nalleille. 🤯 Minä taas rupesin miettimään, että viime aikoina on kyllä tullut syötyä ihan liikaa makeaa ja että pitäisi varmaan aloittaa jonkinlainen ryhtiliike. Marraskuun aikana kun oli käynyt semmoistakin, että olin löytänyt itseni useammankin kerran kaupan irtokarkkihyllyn edestä mättämästä valkosuklaatoffeerullia pussiin. Makeisten syöminenkin alkoi (aivan kuin vanhoina "hyvinä" aikoina) jo ennen kuin olin päässyt kassalle ja maksanut ostokseni (olin toki punninnut makeiset ennen niiden syömistä). 

Tuumasinkin, että joulukalenteri tuli nyt vähän huonoon aikaan. En ehkä haluakaan syödä hartaasti pussittamiani makeisia. Söin ensimmäisen päivän pussukasta yhden mustikkapäällysteisen mantelin, mutta siirsin toisen odottamaan hamaan tulevaisuuteen. Onnenkeksilausekin oli ihan tyhmä, enkä edes tajunnut koko lausetta ensilukemalta. 

WTF.

Tulostin nuo lauseet sokkona lukematta niitä ensin, jotta ne olisivat minullekin yllätyksiä. Se tavoite oli ainakin saavutettu. 

Loppukaneettina voisin sanoa, että tämänvuotinen joulukalenteri on itsessään hyvä, mutta yllätykset vaativat ehkä vielä hiomista. Ukkelikin saattaisi innostua, jos luukusta paljastuisi esimerkiksi iPhonen uusi malli. 🤣 

Tässähän onkin jo paljon parempi olo, kun sain vähän vuodattaa. Kiitos ja anteeksi. 🤭 

Saigon, osa 2

Elämä on ollut viime aikoina hieman hankalaa, ja koska en nyt välitä kirjoitella omista asioistani, palaan taas vaihteeksi aiheeseen Ho Chi Minh City eli Saigon. Tällä kertaa on kuitenkin vuorossa hieman tuoreempaa tavaraa eli kokemuksia tämän vuoden helmikuulta. 

Meinaan käyttää kaupungista Saigon-nimeä, koska se on paljon helpompi kirjoittaa, vaikka kaupungin virallinen nimi onkin ollut vuodesta 1976 alkaen Ho Chi Minh City. Uusi nimi otettiin käyttöön Vietnamin yhdistyessä, ja nimellä haluttiin kunnioittaa Ho Chi Minhiä, joka oli Vietnamin demokraattisen tasavallan ensimmäinen johtaja vuodesta 1945. Koska sekä monet paikalliset että turistit käyttävät yhä edelleen Saigon-nimeä, arvelen itsekin voivani tehdä niin ilman että kukaan siitä loukkaantuu.

Hyderabadista on aika huonot lentoyhteydet Kaakkois-Aasiaan siinä mielessä, että lähes kaikki lennot ovat yölentoja. Tämänkertainen lentommekin Singaporen kautta Saigoniin lähti Hyderabadista illalla kello 23.10 ja oli perillä Saigonissa kello 11. Aamupäivä on toki hyvä aika saapua matkakohteeseen, jos on saanut levätyksi lennolla, mutta olen itse tosi huono nukkumaan lentokoneessa, vaikka istuimen saisi makuuasentoonkin. Tämäkään lentomatka ei ollut poikkeus, sillä en nukkunut matkalla silmäystäkään.

Lensimme Singapore Airlinesilla, ja myös tämän koneen (A350-900) bisnesluokassa on yhden istuttavia ikkunapaikkoja, joista tykkään kovasti. Siinä saa samalla sekä ikkunapaikan että varmuuden siitä, ettei tarvitse kömpiä nukkuvan vierustoverin ylitse vessaan. 

Singapore Airlinesilla on minusta loistava palvelu, ja ruokakin on aina sen verran hyvää – ja sitä on riittävästi 🤣 – että ruokaa on pakko ahtaa napaansa vaikka keskellä yötä. Tällä kertaa otin Ruchi Thalin, jonka oli suunnitellut itse Sanjeev Kapoor (intialainen julkkiskokki). 

Alkuruoka.

Päät.

Sanotaanko nyt vaikka näin, että ruoka ei loppunut kesken. 🤣

Saigonissa oleskelu tuntui tällä kertaa ihan erilaiselta, kun kaupunki oli jo entuudestaan tuttu. Saatoimme siis solahtaa tekemään heti mieluisiksi havaitsemiamme asioita, ilman että tarvitsi ensin tutustua paikkoihin. Pyörimmekin aika paljon tutuissa paikoissa, kuten Vinpearl Central Parkin ympäristössä sekä Nguyen Hue -kävelykadun liepeillä. Kävimme siellä Cafe Apartmentissakin, joka oli viimeksi jäänyt näkemättä sisältäpäin. 

Nguyen Hue -katua.

Cafe Apartment hotelli Rexin kattoterassilta nähtynä. 

Arvelin aiemmin, että Cafe Apartment oli ollut alun perin ehkä asuinkerrostalo, joka oli muutettu myöhemmin kahviloiksi, ja kävi ilmi, että näin tosiaan oli ollut. Cafe Apartmentin kerrostalo rakennettiin 1900-luvun puolivälissä valtion virkamiesten, armeijan työntekijöiden ja amerikkalaisten neuvonantajien asunnoiksi. Vietnamin yhdistyessä vuonna 1975 ja maan julistauduttua sosialistiseksi tasavallaksi uusi sosialistinen hallinto päätti, että entiset asukkaat saivat lähteä, ja asunnot jaettiin mm. satamatyöntekijöille. 

Vuosikymmenien saatossa talo rapistui pikkuhiljaa, ja se alkoi näyttää surkeuden perikuvalta muun kaupungin modernistuessa. 2010-luvun alussa nuoret yrittäjät näkivät kuitenkin rakennuksessa potentiaalia, ja entisiä asuntoja alettiin muuttaa kahviloiksi, taidestudioiksi, putiikeiksi ja coworking-tiloiksi. Nykyään tämä yhdeksänkerroksinen rakennus on ihastuttava sekamelska erilaisia käyntikohteita, ja siellä saisi varmasti menemään kokonaisen päivän – enemmänkin – jos tutkisi kaikki paikat. Minullakin on niin paljon valokuvia, että oli hankala valita "vain muutama" kuva tähän postaukseen. 

Cafe Apartmentin sisäänkäynti. 

Rakennuksen sisäänkäynti oli minusta yllättävä – sen perusteella ei todellakaan arvaisi, mitä rakennus pitää sisällään – ja olikin aluksi hieman epätietoinen olo, olimmeko tulleet oikeaan paikkaan. Hissi löytyi kuitenkin noiden parin portaan jälkeen oikealta, ja hissillä ajelu kustansi 3000 dongia eli noin 10 senttiä. Rahan olisi saanut halutessaan takaisin kahviloista, mutta summa oli niin pieni, että unohdimme koko asian. 

Sekalaisia kuvia Cafe Apartmentista:

Toki kävimme kahvillakin, % Arabica -nimisessä kahvilassa.

Kahvi ei ollut omaan makuuni mitenkään erikoista – kuten se ei ole missään muuallakaan, paitsi ehkä intialaisessa kojukahvilassa 🤣 – mutta kahvilan supertehokas ilmastointi oli erittäin tervetullut Saigonin kuumuudessa. Kahvilassa olisi ollut pieni terassikin, mutta yllättäen terassi hohti tyhjyyttään. 

Näkymä terassilta Nguyen Huelle.

Kuten aiemmassa Saigon-postauksessa kerroin, Taste of Saigon -ravintolasta tuli kantapaikkamme. Tykkäämme ukkelin kanssa kovasti vietnamilaisista keitoista, ja melkein aina tilasimmekin ravintolassa jotain keittoa. 

Tykkään erityisesti siitä, miten Vietnamissa tuodaan keiton kylkeen valtava kasa rehuja, joita saa annostella keittoonsa sen verran kuin haluaa. Olen yrittänyt hakea samanlaista kokemusta Helsingin vietnamilaisista ravintoloistakin, mutta täkäläiset keitot ovat olleet vain kalpea aavistus Saigonin keitoista. Toki on muistettava sekin, että rehut (ja varsinkin yrtit) ovat meillä hinnoissaan, joten ravintola olisi varmasti aika pian vararikossa, jos niitä annosteltaisiin vapaalla kädellä. 

Kerran haimme hotellille bahn mi -patongit, ja omani oli heittämällä paras patonki, jonka olen ikinä syönyt.  

Näköaloja hotelliltamme.

Saigonin reissu ei ole tietysti mitään ilman temppeli- eli pagoda-käyntejä. Tällä kertaa pagoda-kokemuksemme eivät olleet ihan yhtä seesteisiä kuin viimeksi, mutta ehkä kävimme vääränlaisissa pagodoissa. Ensimmäinen pagoda jäi jopa näkemättä, sillä emme olleet ottaneet selvää aukioloajoista, ja olimme pyrkimässä pagodaan aika tarkalleen sillä minuutilla, kun se sulki ovensa keskipäiväksi. 

Olisin halunnut itselleni tuollaisen perinteisen vietnamilaisen nón lá -hatun, mutta sitten rupesinkin nuukaksi. Sitä paitsi: olisiko hattu kestänyt ehjänä matkalaukussa? 

Tekoäly tiesi kertoa, että kuvassa on vietnamilainen hautajaiskulkuneuvo, jolla ruumisarkku kuljetetaan hautajaiskulkueen aikana. Eräänlainen ruumisauto siis. 

Toisen pagodan kanssa kävi parempi onni, ja pääsimme sisään.  

Thien Hau Pagoda.

Thien Hau on kiinalaisten 1700-luvun lopulla rakennuttama, ja se on yksi Saigonin vanhimmista kiinalaisista pagodoista. Se on omistettu kiinalaiselle meren jumalattarelle Mazulle. 

Meren jumalatar Mazu.

Temppelin kiinnostavin paikka oli keskushalli, jonka katosta roikkui kartiomaisia suitsukerenkaita.

Renkaat nostetaan kattoon pitkällä kepillä, jollaisia nojaa tolppaan kuvan oikeassa reunassa.

Ennen kattoon nostamista ihmiset kirjoittavat suitsukkeisiin toiveitaan, ja kartioiden yläosassa näkyvät punaiset laput ovat näitä ihmisten toiveita. 

Temppelin katonrajassa oli upeita reliefejä, jotka kertoivat tarinoita kiinalaisesta mytologiasta.

Tuntematon palvontakohde. Temppeleissä on aina niin runsaasti erilaisia jumalhahmoja, että niiden "henkilöllisyys" jää suurimmaksi osaksi hämärän peittoon. 

Toinen pagoda, jossa onnistuimme käymään, oli Quan Am Pagoda, joka on sekin kiinalaista alkuperää. Emme olleet tutkineet pagodoiden taustoja sen tarkemmin etukäteen, ja mietin jälkeenpäin, että ehkä nämä kiinalaiset pagodat eivät ole oikein minun makuuni. Meillehän on ukkelin kanssa hyvin tyypillistä, että lähdemme jonnekin, ilman että tiedämme, minne olemme oikeastaan edes menossa 🤣. 

Quan Am on omistettu Guanyinille eli kiinalaiselle armon ja myötätunnon jumalattarelle, ja se löytyi yllättävästä paikasta Chinatownista, keskeltä asuintaloja, paikallisia kahviloita ja liikehuoneistoja. 

Quan Am sijaitsee oikealla ennen tuota valkoista rakennusta.

Tarvikkeita temppelirituaaleja varten.

Quan Am.

Quan Amissa oli valtavasti eri jumalhahmoja ja nähtävää muutenkin, joten oli taas karsittava kuvia rankalla kädellä. 

Keskellä on temppelin pääjumalatar Guanyin, jolla on vasemmassa kädessään pullo elämän eliksiiriä. 

Seurasin paikallisten temppelirituaaleja kiinnostuneena, vaikka en ymmärtänytkään niistä mitään. Ihmettelin tuotakin kuvassa näkyvää tapaa, että suitsuketikkunippu nostetaan jumalan edessä otsan eteen, mutta jälkeenpäin selvisi, että suitsukkeet kirkastavat ja puhdistavat mielen ja luovat syvemmän yhteyden jumalaan.

Meren jumalatar Mazu löytyi täältäkin.

Yhdellä seinustalla olevat pikku-ukot osoittautuivat buddhalaisiksi pyhiksi miehiksi, joita kutsutaan nimellä arhat. Ukot olivat minusta jotenkin sympaattisia. 

 Quan Amissakin oli hienoja reliefejä. 

Temppelikäynnin jälkeen kahvittelimme kadunvarsikahvilassa, ja kokemus oli hyvin autenttinen. 

 

Viimeisenä iltanamme lähdimme illallisristeilylle Saigon-joelle, ja olimme varanneet risteilyn hotellimme corcierge-tiskiltä. Emme tienneet risteilystä etukäteen mitään muuta kuin sen, että tiedossa olisi vietnamilainen menu, jonka olimme valinneet usean menuvaihtoehdon joukosta. 

Olimme satamassa aivan liian aikaisin, joten joimme satamabaarissa oluet. Oli siis hyvin aikaa liikuskella satama-alueella ja ottaa pari kuvaa. 

Laivamme oli nimeltään Saigon Princess, joka oli oikein viehättävä alus. Kuvani siitä on tosin aika huono, joten kävin pöllimässä paremman kuvan risteilyaluksen sivuilta: 

Satamassa oli myös erikoisen näköinen paatti nimeltään Elisa, joka osoittautui ravintolalaivaksi, joka ei tee risteilyjä vaan palvelee asiakkaita satamassa. 

Kärkyimme malttamattomina, milloin pääsisimme laivaan. 

Vihdoin pääsimme astelemaan laivaan, ja meidät johdatettiin meille varattuun pöytään, joka oli hyvällä paikalla yläkannen reunassa. 

Illan ruokalista näytti kiinnostavalta.

Saigon Princessin sisätiloja.

Aluksen pienoismalli.

Pikkuhiljaa ilta alkoi hämärtyä ja väkeä alkoi saapua laivaan.

Hämmästyin, kun saimme eteemme ensimmäisen ruokalajin, ennen kuin laiva oli edes lähtenyt liikkeelle. 

Mango- ja pomelosalaattia kampasimpukoilla ja tiikerikatkaravulla.

Ruokalajeja kerkesi tulla eteemme peräti kolme ennen laivan lähtöä satamasta, ja minulla meni vähän herne nenään tästä. Mikäs illallisristeily se semmoinen on, että pitää syödä satamalaiturissa? Yhtä hyvin olisimme voineet mennä ruokailemaan viereiseen Elisaan! Ehkä olisi pitänyt saapua laivaan vasta juuri ennen sen lähtöä?

Katkaraputahnavartaita hapanimelän kalakastikkeen kanssa.

"Herkkukeitto" eli kanaa, kampasimpukoita, taskurapua ja katkarapuja. Tämä ei ollut herkkua nähnytkään.

Ruokaa ei voinut parhaalla tahdollakaan kehua, vaan se oli korkeintaan keskinkertaista.

Grillattua meriahventa ja lootuksensiemenriisiä.

Longaanikeittoa ja lootuksensiemeniä.

Jälkiruokana oleva longaanikeitto oli koostumukseltaan niin omituista ja maultaan pahaa, että jätin sen kokonaan syömättä. Nähtiinpä vielä tämäkin päivä. 🤣 

Jossain vaiheessa laiva oli lähtenyt liikkeelle, ja pääsimme vihdoin risteilemään. Risteily oli muuten kustantanut kahdelta hengeltä suunnilleen sata euroa, joten sanoisin, että pikkuisen ylihinnoiteltua toimintaa. 

Monet olivat selkeästi tulleet juhlimaan laivalle jotakin.

Parasta risteilyllä olivat maisemat, vaikka laivan tekemä lenkki ei ollutkaan ihan niin pitkä kuin olisin toivonut, ja kaiken lisäksi alus pyöriskeli suuren osan ajasta hotellimme lähellä.

Hotellimme Landmark 81 sekä Vinpearl Central Parkin asuintaloja. Landmark 81 on muuten Vietnamin korkein rakennus, jos en ole sitä vielä muistanut mainita.

Ba Son -silta.

Kuvan tornitalo on Bitexco Financial Tower, jonka (kuvassa näkyvä) helikopterin laskeutumisalusta on kerroksessa 52.  

Erikoisia kapeita asuintaloja.

Ben Nghe -illallisristeilyalus.

Saigon Princessin sisaralus Benthanh Princess, joka aloitti liikennöinnin kaksi vuotta sitten.

Risteilyllä järjestettiin myös ohjelmaa, ja musiikki oli suorastaan korviahuumaavaa. 🤣

Nallet olivat tietysti mukana risteilemässä, ja ne piti saada samaan kuvaan joen sekä hotellimme kanssa, mutta pelotti ihan helvetisti, että mitä jos jompikumpi putoaa jokeen. (Saksahan ei ollut vielä helmikuussa liittynyt perheeseen.) Ukkeli keksi, että hän pitelee nalleja, ja photoshopataan sitten myöhemmin hänen kätensä pois. Kyseistä kuvaa katsellessa voinemme todeta, että meidän kannattaa jättää photoshoppaushommat muille. 🤣

Puoli kymmeneltä eli parin tunnin risteilyn jälkeen olimme takaisin satamassa, ja oli aika jättää hyvästit Saigon-joelle. 

Seuraavana päivänä jätimme hyvästit myös itse kaupungille, kun matkamme jatkui ensin Da Nangiin ja sieltä myöhemmin Bangkokiin.

Vielä viimeinen silmäys lentokoneesta hotelliimme.

 Laitan loppuun vielä lentokoneen nousuvideon, kun näitä on joku joskus tykännyt katsella.