Toiveammatti: ompelija

Huomasin viime perjantaina, että Ateneumissa olisi ilmaispäivä, eli sisään pääsisi koko päivän ajan maksutta. Minulla kun ei ole enää sitä museokorttia, niin nyt oli oiva tilaisuus piipahtaa Ateneumissa. Varauduin henkisesti siihen, että paikalla saattaisi olla reilusti porukkaa, mutta enpä osannut kuvitella, miten paljon väkeä siellä lopulta olisi. Varsinkin kolmannen kerroksen vaihtuva näyttely (Gallen-Kallela, Klimt & Wien) tuntui vetävän porukkaa. 

Pyöröovet lauloivat jatkuvasti, kun ihmisiä tuli ja meni.

Onneksi ei ollut tarvetta laittaa mitään lukolliseen säilytyskaappiin, sillä vapaata kaappia olisi ollut vaikea löytää, vaikka kaappeja oli valtava määrä.

Paikalla oli porukkaa laidasta laitaan: vanhuksia, nuoria äitejä lapsineen, nuorisoa, keski-ikäisiä ystäväporukoita sekä yllättävän paljon turisteja. Myös ulkomaalaisia opiskelijaryhmiä oli paikalla paljon, ja opiskelijoilla oli käsissään valkoiset paperiarkit, joita he täyttivät ahkerasti. 

Kävi ilmi, että opiskelijat olivat saaneet tehtäväkseen etsiä tiettyjä tauluja, joiden tiedot piti kirjoittaa ylös. Tiedän tämän, koska kurkin uteliaana muutaman tyypin olan yli. 😅 

Koska museokäynti ei maksanut mitään, ei ollut paineita tuijotella taideteoksia yhtään sen kauemmin kuin mieli teki, ja katsoinkin yläkerran vaihtuvan näyttelyn aika pikaisesti läpi. Kokoelmanäyttelyn olen nähnyt joskus aiemminkin, mutta siitä oli niin kauan, etten muistanut käynnistäni enkä näyttelystä yhtään mitään.

Vincent van Gogh: Katu, Auvers-sur-Oise, 1890.

Hämmästelin tätä maalausta katsellessani, että onkohan tämä se van Gogh. Mutta ei kai vangogheja ole kuin se yksi. 😅

Albert Edelfelt: Lapsen ruumissaatto, 1879.

Ateneumissa käynti oli yllättävä siinä mielessä, että löysin siellä taide-identiteettini, jos näin ylevästi voi sanoa. Tajusin nimittäin yhtäkkiä Moderni elämä -teeman Kaupunki-osion maalauksia katsellessani, että tämä on juuri se, mikä minua eniten kiinnostaa! En jaksa hirveästi innostua maisemamaalauksista, muotokuvat ovat tylsiä ja asetelmat ovat kuolettavan tylsiä, mutta kaupunkikuvia voisin tuijotella vaikka kuinka pitkään! 

Henry Ericsson: Fazerin baari, 1931.

 

Aarre Heinonen: Rautatientori, 1945.

Väinö Kunnas: Ukkosta ja kuumuutta, 1925.

Hugo Backmansson: Helsingin Eteläsatama, 1925.

Sulho Sipilä: Luistinrata, 1932. 

Marcus Collin: Tehdastyöläisiä matkalla kotiin, 1917.

En juurikaan tunne Suomen museoita, joten jos jollakulla on vinkata jokin museo tai näyttely, jossa on esillä kaupunkikuvia esittävää taidetta, ilahtuisin kovasti. 

Toinen aihe, joka kiehtoo, ovat entisajan ihmiset arkiaskareissaan. 

Broncia Koller-Pinell: Sadonkorjuu, 1908. 

Loppuun vielä yksi väripläjäys Ateneumista. 

Reidar Särestöniemi: Punapartainen jänkä, 1970.

Tästä jatketaankin sitten näppärästi olematonta aasinsiltaa pitkin ompeluasioihin. Kävi nimittäin niin onnellisesti, että sain taas äidin vanhan ompelukoneen, kun äiti ei enää tarvinnut konetta. Jännityksellä jäämme odottamaan, kuinka kauan tämä kone kestää, ennen kuin joudun taas sammutustoimenpiteisiin. 😆

Ensimmäinen ompeluprojektini oli – yllätys, yllätys – paidat nalleille. Löysin Prismasta kivan syksyisen oravabodyn, josta riittäisi kangasta kolmelle karhulle. Äiti oli laittanut ompelukoneeseen jo langat, mutta lanka oli väärän väristä, joten jouduin vaihtamaan langat. Koska en jaksanut kaivaa käyttöohjekirjaa esille, katsoin tarkkaan, miten äiti oli pujotellut langat, ja painoin lankojen kulkureitit mieleeni. Helppoa kuin mikä! 

Tästä se lähtee!

Ompeleesta tuli kuitenkin ihan outoa, sillä ommel jäi ikään kuin kankaan pintaan. Jouduin siis ratkomispuuhiin, mikä on aina kiva yllätys. 

Heräsi epäilys, olinko sittenkin pujottanut langan väärin, eikä auttanut muu kuin nöyrtyä ja käydä kaivamassa käyttöohjekirja esiin. 

Kauhea määrä tekstiä. 🙈

Olin omasta mielestäni pujotellut langan ihan samalla tavalla kuin äitikin oli tehnyt, mutta sitten huomasin kuvassa pienen eron omaan lankaviritykseeni. 

Ammattilainen on ollut selvästi asialla. 

Langan olisi pitänyt mennä tuosta oikeasta lenkistä suoraan vasemmalle, mutta olin kiepauttanut langan alakautta, kun siellä oli kiva nypykkä, jonka kautta langan oli mielestäni pakko mennä. Miksi tuollaisia nypyköitä tehdään ihmisten kiusaksi, jos niillä ei ole mitään virkaa? 

Ompeleesta tuli kuitenkin edelleen irrallista, ja jouduin taas kaivamaan ratkojan esille. Ompeleen ratkottuani päätin, että tämä saisikin riittää yhdelle päivälle. Jätetään jotain hupia myöhemmäksikin! 

Seuraavana päivänä päätin ottaa heti ensimmäiseksi videopuhelun äidille ja esitellä hänelle, miten olin langat pujottanut. Äiti oli aiemmin näyttänyt minulle, miten kone toimii, ja minusta homma oli näyttänyt varsin yksinkertaiselta. Osaan tämän kyllä! Nyt sitten häntä koipien välissä soittelemaan äidille, että mitenkäs se menikään. 😆

Pitkällisen salapoliisityöskentelyn jälkeen äiti huomasi, että olin pujottanut langan paininjalan kohdalla väärin. Sielläkin oli nypykkä, joka oli houkutellut minua vetämään langan sitä kautta. Ihmeen monta vaihtoehtoista reittiä löytyy yhdelle ompelulangallekin. 

Tämän jälkee sain vihdoinkin ommeltua ison nallen paidan alahelman, jonka olin purkanut jo kolme kertaa ja joka oli alkanut jo näyttääkin siltä, että sitä on nakutettu menemään useampaan kertaan. Ompelujälki ei ollut edelleenkään mitenkään täydellistä, mutta en jaksanut kiinnittää huomiota yksityiskohtiin. Nyt ommellaan! 

Siiryin ompelemaan paidan hihaa, mutta yhtäkkiä ommel alkoi kiristyä, ja lopulta ylälanka napsahti poikki. Tunsin kuinka kirosanat alkoivat kuplia kurkussani, ja vittu oli tulossa sieltä ensimmäisenä. Yritin kuitenkin pysyä tyynenä ja etsiä vikaa. Lopulta avasin ompelukoneen kannen, ja kappas vain: sieltähän se sylttytehdas löytyikin. 

Lankarullan reunassa oli pieni kolonen, johon lanka oli jäänyt kiinni, joten rulla ei päässyt pyörimään.

Arvelin, että tämä oli varmaan sen merkki, että oli parasta lopettaa ompeleminen tältä päivältä. 

Parin päivän päästä tein reissun Prismaan ja investoin uuteen lankakerään. Nyt minulla oli ihan priimakerä, joten lanka ei ainakaan enää takertuisi mihinkään!

Koska alalanka oli kaikessa tohinassa päässyt loppumaan, jouduin puolaamaan ja opiskelemaan sitäkin käyttöohjeista. Kävi ilmi, että se ompelukoneen yläosan hyödytön nypykkä olikin puolaamista varten. Katos vaan mokomaa, kun löytyi sillekin käyttötarkoitus. 

Ison nallen paita valmistui, ja sitten oli Pikkiksen paidan/viitan vuoro. Ihmettelin, miksi alahelmaa ommellessa kone ikään kuin jumittui koko ajan samaan kohtaan eikä tuntunut menevän lainkaan eteenpäin. Surrasin koneella pari kertaa siinä lähtökuopissa ja jouduin yhtä monta kertaa purkamishommiin. 

Koska omat keinoni olivat vähissä, rupesin selailemaan aikani kuluksi käyttöohjekirjaa, ja silmäni osuivat semmoiseen kuin piston pituuden säädin. Olin säätänyt piston pituuden kaikkein lyhimmälle, koska minun logiikallani lyhyt pisto on paras pisto. Mitä lyhyempi pisto, sitä tiiviimpää ompeleesta tulee! 

Suurensin kokeeksi piston pituutta parilla numerolla, ja kone alkoikin kulkea heti ihan toisella tapaa. Siinä sivussa tuli säädettyä vähän langanpingotustakin, ja totesin, että kohtahan minulla alkaa olla ompelukoneen käyttö hallussa, kun olen tehnyt kaikki mahdolliset virheet ja joutunut opiskelemaan ne käyttöohjeista. Rupesin jopa haaveilemaan, että voisin ruveta ompelemaan vaatteita itselleni, kun homma oli alkanut vihdoinkin sujua! 

Mutta eipäs vielä nuolaista. 

Seuraavaksi nimittäin alalanka alkoi temppuilla. Itse asiassa alalangan kanssa oli ollut hankaluuksia koko ajan, mutta nyt alalanka pääsi loistamaan oikein tähdeksi taivaalle, kun muita ongelmia ei enää ollut. 

Alalanka meni välillä jotenkin sumppuun, ja kun yritin vetää ompelusta irti, alalankoja tuli kolme kappaletta. Seurassa pidot paranevat! 

Vaikka tein kaiken ohjeiden mukaan...

... niin lopputulos oli silti välillä sumppu.

Ihmeellisintä tässä on se, että välillä kone toimii moitteetta, eikä alalangan kanssa ole mitään ongelmia, ja sitten yhtäkkiä lanka on taas sumpussa. 

Tässä vaiheessa en voinut enää muuta kuin nostaa kädet pystyyn, heiluttaa valkoista lippua, heittää pyyhkeen kehään, hanskat tiskiin ja mitä näitä nyt. Ompelukone on ilmeisesti niin savonlinnalaistunut, ettei se halua jäädä Espooseen, vaan se tahtoo takaisin äidin tykö. 

Alalankaongelmista huolimatta sain taisteltua ompelukseni valmiiksi, ja tässä on lopputulos. 

Nallet näyttävät tyytyväisiltä, ja se on pääasia. Erityisen tyytyväinen on Saksa, jolla on oikein designasu alahelman nappeineen ja takaosan liepukkeineen. 🙊

Yrittäkäähän selvitä marraskuusta. Kolmasosa on jo mennyt! 😘

Ho Chi Minh City eli Saigon

Tuumasin, että tähän marraskuun harmauteen tarvitaan nyt värejä, ja ajattelin tarjota niitä Vietnamin muodossa. Kuten olen kertonut, olen tosi huono kirjoittelemaan matkoista enää jälkeenpäin, ja jos en kirjoita heti matkan päältä, jutut jäävät melkeinpä poikkeuksetta kirjoittamatta. Nyt tuntui kuitenkin hyvältä palata lämpimään ja kesäiseen Vietnamiin. Syytä ei varmaankaan tarvitse selitellä, kun katsoo ikkunasta ulos. 😆

Olemme käyneet Vietnamissa kaksi kertaa, vuonna 2023 sekä tänä vuonna. Vuonna 2023 vietimme viisi yötä Ho Chi Minh Cityssä (entiseltä nimeltään Saigon), ennen kuin jatkoimme matkaamme Thaimaahan. Tänä vuonna vietimme neljä yötä Ho Chi Minh Cityssä ja seitsemän yötä Da Nangissa, minkä jälkeen jatkoimme Bangkokiin. Intiasta on suhteellisen helppo tehdä matkoja Kaakkois-Aasiaan, ja siksi meille onkin tullut tavaksi käydä Intiasta käsin jollakin pienellä reissulla sillä suunnalla. 

Ajattelin ensin ympätä tähän samaan postaukseen sekä kahden vuoden takaiset että tämänvuotiset Ho Chi Minh -kokemukset, mutta eihän se onnistunut, koska materiaalia oli niin paljon. Tässä tulee siis juttua pelkästään vuodelta 2023. Ehkäpä saan vielä joskus kirjoitetuksi tämän vuoden kokemuksistakin. 

Ensimmäiseksi kuitenkin kuva, jolla osallistun Kristiina K:n kuukausihaasteeseen, jonka aiheena on marraskuussa portti.

Tämä portti johtaa Ho Chi Minhin Little Tokyoon eli japanilaiseen kaupunginosaan. Siitä kuitenkin myöhemmin lisää. 

Asuimme sekä vuonna 2023 että tänä vuonna Vinpearl Landmark 81 -hotellissa, mutta en nyt jaarittele siitä sen enempää, sillä olen kirjoitellut hotellista aiemminkin.  

Ensimmäisenä vuonna asuimme kerroksessa 64. Nallet tässä ihmettelevät, miten pieniltä autot näyttävät.

Saapumisiltanamme suuntasimme Nguyen Hue -kadulle, joka on kaupungin tunnetuin kävelykatu. Se on tunnettu mm. arkkitehtuurista, kulttuuritapahtumista ja eläväisestä ilmapiiristä.  

Taustalla näkyy upea Kansankomitean rakennus.

Samaisen kadun varrella on myös Cafe Apartments (kuvassa), joka on ikään kuin kerrostalo, mutta asuntojen sijaan talossa on pieniä ja persoonallisia kahviloita, ravintoloita ja myymälöitä. Ihastelimme rakennusta vuonna 2023 vain ulkoapäin, mutta tänä vuonna kävimme myös sisällä. 

Ihmisiä oli liikkeellä valtavasti, ja jostain kuului kovaäänistä musiikkia. Kävi ilmi, että olimme osuneet paikalle vuosittaisen Ao Dai -festivaalin aikaan. 

Ao dai on Vietnamin kansallisasu, joka muodostuu pitkästä mekosta ja housuista. Naiset käyttävät asua ihan arkivaatteenaan mutta miehet enää vain juhlatilaisuuksissa. Ao Dai -festivaali on omistettu tälle asulle, ja juhlaa vietetään vuosittain aina maaliskuun alussa. Festivaalin aikana järjestetään monenlaisia tapahtumia, kuten muotinäytöksiä, musiikkiesityksiä, kulkueita ja näyttelyjä. Ao dait näyttävät upealta vietnamilaisilla naisilla, jotka ovat useimmiten hyvin hoikkia ja siroja. 

Kävelykadun pienellä lavalla oli meneillään jonkinlainen tanssiesitys, ja kadun päässä näkyi olevan isompi lava, jolla tapahtui myös jotain. Otin kadulta videon, joka kertoo toivoakseni enemmän kuin valokuvat. Lavalla näkyy myös miehiä, joilla on ao dait päällään.

Seuraavan päivän aloitimme tutustumalla kuuluisaan keskuspostitoimistoon (Saigon Central Post Office). 

Postin edessä kuvattiin hääparia.

Rakennus oli minusta tosi kaunis.

Nuo ruskeat pömpelit ovat puhelinkoppeja.

Naisia ao dait yllään.

Postitoimisto ei ole mikään pelkkä turistinähtävyys, vaan se on edelleen aktiivisessa käytössä.

Postitoimiston vieressä on Book Street eli katu, joka on täynnä kirjamyymälöitä ja pieniä kahviloita. 

Kasvomaskeista tuli mieleeni, että Vietnamissa käytetään silmiinpistävän usein maskeja, vaikkei olisi enää mikään korona-aikakaan. Maskeilla suojaudutaan sekä ilmansaasteita että ihmisistä leviäviä pöpöjä vastaan – ja ehkä auringonvaloltakin.

Tykästyimme ukkelin kanssa kovasti vietnamilaisiin temppeleihin eli pagodoihin. Intialaisten temppelien kakofonian ja tungeksinnan jälkeen Vietnamin pagodat olivat kuin raikas tuulahdus. 

Ensimmäinen pagoda, jossa kävimme, oli Jade Emperor Pagoda.

Pagodoissa jätetään kengät ulkopuolelle, aivan kuten intialaisissa temppeleissäkin. 

Jade Emperor Pagoda rakennettiin 1900-luvun alussa kiinalaisen maahanmuuttajan Luu Minhin toimesta kunnioittamaan taolaisuuden korkeinta jumalaa Jadekeisaria (Jade Emperor). Vuonna 1982 buddhalainen munkki Thich Vinh Khuong otti pagodan haltuunsa, ja pagoda on kuulunut siitä lähtien Vietnamin buddhalaiselle yhdistykselle. Pagodassa on piirteitä sekä taolaisuudesta, buddhalaisuudesta että kungfutselaisuudesta. 

Jade Emperor Pagoda oli minusta aika erikoinen siinä mielessä, että se ei vastannut oikein mielikuvaa, joka minulla on temppelistä. Ihan kuin se olisi ollut ensin asuinrakennus, joka oli muutettu myöhemmin temppeliksi. Kerroksia oli useampi, ja rakennus oli aika sokkeloinen. 

Olisinpa tiennyt, mitä lappusia ihmiset tässä kirjoittelivat. Valmiit lappuset laitettiin tuohon takana näkyvään laatikkoon. Ehkä nämä olivat toiveita jumalalle tai sitten jonkinlaisia esirukouspyyntöjä? 

Buddhalaisuus on minusta valtavan kiehtova uskonto, joka vetoaa itseeni paljon enemmän kuin esimerkiksi hindulaisuus. Ehkä se johtuu siitä, että buddhalaisuus on joidenkin mielestä ennemminkin elämänfilosofia kuin uskonto, ja filosofiset ominaispiirteet tekevät siitä helposti lähestyttävän. Ei tarvitse uskoa mihinkään, jotta voisi saada buddhalaisuudesta jotain itselleen. 

Toinen pagoda, jossa kävimme, oli Vinh Nghiem. 

Temppelin stupa eli torni.

Tämä pagoda oli aivan erilainen kuin Jade Emperor Pagoda: avara ja väljä. Täällä olikin todella miellyttävä ilmapiiri, mikä johtui ehkä ihmisten vähäisyydestä. 

Kaikki keskittyivät omaan juttuunsa, eikä ketään kiinnostanut, vaikka me leikimme ukkelin kanssa hieman nalleilla. 🙊

Tultiin katsomaan Buddha-setää.

Ihmisten valokuvat hämmensivät. Keitähän valokuvissa mahtoi olla? Paras arvaukseni oli, että he olivat edesmenneitä, jotka olivat ansainneet jollakin tavalla (temppelille annetuilla lahjoituksilla?) paikkansa temppelissä.

Viimeisen päälle katetut ruokapöydät olivat myös aika erikoinen näky. 

Siivousvälineet tikissä.

Istuinalustat odottamassa parempaa käyttöä. 

Hotellimme vieressä oli Ho Chi Minh Cityn keskuspuisto, tarkemmin sanottuna Vinhomes Central Park, jota pidetään kaupungin parhaimpana puistona. Ihastuttava paikka se olikin. Päivällä puistossa oli varsin autiota, mikä johtui tietenkin kuumuudesta ja auringonpaisteesta.  

Mihinköhän tämä nainen oikein puttaili pallojaan? Lammikkoon?

Landmark 81 -hotelli on osa jättimäistä asuinkompleksia Vinhomes Central Parkia, johon kuuluu hotellin lisäksi monta kolossaalista tornitaloa, Vincom-ostoskeskus, tämä keskuspuisto sekä monenlaisia ravintoloita ja palveluita. 

Vinhomesin tornitalot sekä Landmark 81 -hotelli puistosta katsottuna.

Tornitalojen välissä on uima-altaita ja viheralueita, jotka tekevät alueesta ihan viihtyisän.

Ostoskeskuksessa on luistelukenttäkin. 

Ostoskeskuksen käytävällä oli myös automaatti, joka lupasi ostajalleen yllätyslahjan. Katselin masiinaa himoiten, sillä kaikenlaiset yllätykset kiehtovat kovasti. Viimeisenä päivänä en voinut enää vastustaa kiusausta, vaan tungin automaattiin vaaditut 100 000 dongia (3,3 euroa) ja valitsin valikosta sen laatikon numeron, jonka halusin.  

Siinä se nyt on! Oma yllätykseni!

Avasin laatikon täpinöissäni. Mitähän sieltä tulisi?

Laatikosta paljastui USB-verkkovirta-adapteri, joka on suurin piirtein typerin yllätys, joka voisi kohdalleni osua. Harkitsin hetken, että lähden uudestaan automaatille kokeilemaan, mitä muuta sieltä tulisi, mutta hylkäsin lopulta ajatuksen. Minullahan saattaisi olla kohta kaksi adapteria! 

Leijan lennättäminen on suosittua vapaa-ajan puuhaa vietnamilaisille, ja leijaharrastus juontaa juurensa niinkin pitkälle kuin Tang-dynastian aikakaudelle 700-luvulle. Leijan lennättäminen on suosittua maaliskuusta syyskuuhun, jolloin on yleensä aurinkoista ja kuivaa, ja tuulet ovat leppoisat. Puistot täyttyvätkin viikonloppuisin leijan lennättäjistä, jotka tulevat viettämään puistoihin aikaa perheidensä ja ystäviensä kanssa.

Pääsin todistamaan tätä paikallista harrastusta ihan sattumalta. Näin hotellimme ikkunasta, että keskuspuistossa oli hirveästi ihmisiä, joten oli lähdettävä tutkimaan tilannetta lähempää.   

Mitenköhän mahtaa leijan lennättäminen onnistua tältä nuorukaiselta? 

Puistossa tehtiin toki paljon muutakin kuin vain lennätettiin leijoja.

Köydenvetokilpailu alkamassa.

Totista puuhaa – ainakin ilmeistä päätellen. 😅

Huomioni kiinnittyi tyttöön, jolla oli läpinäkyvässä repussa kissalelu. 

Hämmästyin, kun lelukissa kömpikin yhtäkkiä repusta ulos!

Kissalla oli aika vinkeät ilmeet. Otin siitä varmaan parikymmentä kuvaa, ja sillä on kaikissa tuollainen hämmästyneen närkästynyt ilme. 

Emme ole ukkelin kanssa kumpikaan mitään kauppahalli-ihmisiä, mutta päätimme kuitenkin käydä Ben Thanhin kauppahallissa, kun ukkelin oli tarkoitus ostaa edullisia t-paitoja Intian autonkuljettajalle ja tämän veljelle. Minä tykkään kyllä kuljeskella toreilla ja kauppahalleissa kameran kanssa, mutta olen tosi huono ostamaan mitään. Ukkeli ei edes pysty menemään ns. märkätoreille, joilla myydään lihaa ja kalaa, koska hän ei voi sietää näiden torien hajuja. 😅

Ukkeli sai t-paitansa mutta taisi maksaa niistä ylihintaa, kun ne kustansivat suunnilleen kymmenen euroa per paita. Olisi ehkä pitänyt tinkiä enemmän. 🙈

Vietnamilaiset tykkäävät jostain syystä istua tällaisilla minikokoisilla jakkaroilla.

Olen aina ihmetellyt, miksi Vietnamissa suositaan minijakkaroita, mutta nyt rupesin oikein googlettamaan asiaa. Selvisi, että jakkarat ovat matalia käytännön syistä, sillä matalia jakkaroita on helpompi liikutella ja varastoida kuin korkeita. Tämä on kuitenkin vain osa totuutta, sillä myös historialla on osuutensa asiaan. 

Sosialismin aikakaudella yksityistä liikkeenharjoittamista ei sallittu, joten ihmiset joutuivat pyörittämään bisneksiään salassa. Ravintolatkin olivat väliaikaisia, eikä pysyviä ravintolatiloja ollut, joten ravintolakalusteisiin ei kannattanut luonnollisestikaan panostaa. Vielä markkinoiden vapautuessakaan 1980-luvun puolessavälissä ihmiset eivät uskaltaneet luottaa siihen, että tilanne olisi pysyvä ja että bisneksen harjoittaminen saisi jatkua tulevaisuudessakin. Ihmiset pelkäsivät, että he saattaisivat joutua palamaan vanhaan hetkenä minä hyvänsä. Pikkuruiset jakkarat eivät olleet suuri investointi eivätkä toisaalta suuri menetyskään, jos sosialismi palaisi. Matalat jakkarat symboloivat siis tavallaan aikaa ennen vapaata markkinataloutta.

Piipahdimme myös Sotamuseossa, mutta käynti jäi aika pikaiseksi, sillä sisätilojen näyttelyt eivät oikein jaksaneet kiinnostaa kumpaakaan. Museorakennus oli kyllä hieno, ja näyttely olisi varmasti ansainnut pidemmänkin tutkiskelun.  

Itseäni kiinnostivat enemmän pihalla olevat kulkupelit. 

M 132 -panssarivaunu liekinheittäjällä.

CH 47 Chinook -helikopteri.

Sitten sinne japanilaiseen kaupunginosaan eli Little Tokyoon, joka oli sinänsä ihan kiehtova paikka paperilyhtyineen. Paikassa oli kuitenkin outo fiilis, sillä kaikkialla oli kauneushoitoloita ja hierontapaikkaja, joiden edessä parveili valkoasuisia naisia. Kun ukkeli nosti kännykkänsä ottaakseen kuvan heistä, alkoi hirveä älämölö, kun naiset alkoivat huutaa ja huitoa kaikki yhtä aikaa. Ei tarvinnut olla mikään järjen jättiläinen ymmärtääkseen, että naisten valokuvaaminen oli epäsuotavaa. Mitä lienee palveluja tarjonneet hierontapaikoissaan. 🙈

En ole maininnut ruoasta mitään, ja syykin on selvä: olin sairastunut Intiassa sinnikkääseen ruokamyrkytykseen ja ripuloinut vielä Vietnamin-lähtöpäivänäkin 14 kertaa. Matkalle lähteminen tuntui aika riskaabelilta, mutta hyvin selvisin. 

Olin siis matkan alkupäivinä vielä aika heikossa hapessa. Ruoka ei alkanut maistua kuin oikeastaan vasta Ho Chi Minh Cityn viimeisenä päivänä, mikä oli tietysti harmillista, sillä tykkään vietnamilaisesta ruoasta. Ukkelilla oli viimeisenä päivänä lounastapaaminen hotellillamme yhden turkkilaisen taiteilijan kanssa, joten minä päätin lähteä ulos katsomaan, löytäisinkö jonkin kivan paikallisen ravintolan, kun minulla oli viimeinkin sellainen olo, että pystyisin ehkä syömään jotain mausteistakin. 

Löysin Vinhomes-kompleksista Taste of Saigon -nimisen ravintolan ja menin sisään. Kaikki näytti todella houkuttelevalta (ruokalistassa oli annosten kuvat), mutta päädyin lopulta ottamaan mausteisen Bun bo -nuudelikeiton naudanlihalla. 

Koska olin ollut pitkään aika mauttomalla ruoalla, keitto suorastaan räjäytti tajunnan. Taste of Saigon -ravintolasta tulikin tänä vuonna kantapaikkamme, ja kävimme siellä kolme tai neljä kertaa. 

Illalla lähdimme ruokailemaan pidemmän kaavan mukaan The Deck -nimiseen ravintolaan, joka sijaitsi Saigon-joen rannalla lyhyen taksimatkan päässä hotelliltamme. 

Sitä ennen ehti aurinko laskea...

... ja kuu nousta.

Ravintola oli tosi kiva ja viihtyisä, ja Saigon-joki oli niin lähellä kuin se vain voi olla.

Kävimme tänä vuonna risteilemässäkin Saigon-joella. 

Otimme neljän ruokalajin Chef's Menun, mutta laitan nyt vain kuvan toisesta ruokalajista, johon näytti kuuluneen myös ostereita. 

Aika riskillä olen vetänyt, kun olen hädin tuskin selvinnyt yhdestä ruokamyrkytyksestä ja syönyt jo ostereita. 🙈 (Minähän sain tänä vuonna ruokamyrkytyksen Da Nangissa ilmeisesti juuri osterista.)

Viimeisen aamun auringonnousu.

Seuraavana aamuna oli tullut aika jättää hyvästit Ho Chi Minh Citylle. Kukapa olisi arvannut, että palaamme tänne taas vuonna 2025.