Jos mies sanoo tekevänsä jotain, hän kyllä tekee sen. On ihan turha muistutella asiasta puolen vuoden välein.


keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

Kuka soitti

Olen aina inhonnut puhelimessa puhumista. Minusta on kivempi jutella ihmisten kanssa kasvokkain, ja jos kasvokkain puhuminen ei ole mahdollista, tykkään viestitellä. Puhelinkeskustelutkin menettelevät silloin, jos on jotain asiaa ja puhelu keskittyy kyseisen asian ympärille. Silloin puhelulla on selkeä rakenne: alku, asian käsittely ja loppu. Epämääräistä, tuntikaupalla jatkuvaa lätinää en voi sietää. Puhelimessa jaarittelu on minusta niin kuluttavaa, että tarvitsen viikon pitkästä lätinäpuhelusta palautumiseen (okei, pientä liioittelua).

Juttelen puhelimessa oikeastaan vain muutaman ihmisen kanssa, ja toinen heistä on äitini. Anoppikin toivoo, että soittelisin hänelle useammin, mutta en saa koskaan tartuttua puhelimeen, vaikka kuinka yritän tsempata itseäni. Yleensä anoppi onkin ollut se, joka on soittanut minulle, mutta nyt hänen soittonsa ovat harventuneet lähes olemattomiin. Hän on kai huomannut, että minä en muuksi muutu, vaikka hän kuinka yrittäisi. Itse asiassa sanoinkin kerran anopille, etten tykkää puhua puhelimessa, ja anoppi oli ihan, että mitä mitä. Miksi ihmeessä? Kyllähän kaikki nyt tykkäävät puhelimessa puhua! Anopille ei tee mieli soittaa siitäkään syystä, että puhelut alkavat tyypillisesti niin, että anoppi kysyy, miksi en ole soittanut pitkään aikaan. Olisiko se niin iso asia soittaa aina joskus? Tota noin... ööh... 

Pfizerin rokotteet ovat saapuneet Hyderabadiin.
 

Soittaminen jollekulle ihan vain kuulumistenvaihtotarkoituksessa on minulle lähes mahdotonta (ellei sitten kyseessä ole juuri äiti). Mietin ennen soittamista kaikki mahdolliset skenaariot, jotka siellä langan päässä mahdollisesti odottavat, ja tulen lopulta aina siihen tulokseen, että se toinen on kumminkin tekemässä juuri sitä tai tätä, ja soittoni tulisi huonoon aikaan. Puheluni pilaisi kaiken, ja itsellenikin jäisi paskan maku suuhun, kun toisen äänestä kuuluisi selvästi, että hän olisi mieluummin tekemässä sillä hetkellä jotain ihan muuta kuin puhumassa kanssani. Sitten tuntisin itseni taas torjutuksi ja hylätyksi. Tämä hylätyksi tulemisen pelko se kummittelee meikäläisen elämässä aina vain ja pompsahtelee esiin mitä ihmeellisimmissä yhteyksissä!

Jos taas pitää soittaa johonkin virastoon, vakuutusyhtiöön tai muuhun vastaavaan, soittaminen ei tuota minulle mitään ongelmia. Langan toisessa päässä olevat ihmiset kun ovat juuri sitä varten, että he vastaavat puhelimeen ja neuvovat ihmisiä. Puheluni ei siis voi tulla ns. huonoon aikaan. Tartun nykyään aika helpostikin puhelimeen, jos minulla on jotain kysyttävää jostakin, sillä asiat hoituvat usein puhelimessa nopeiten. Asiat saa selviksi heti, ja samalla voi kysyä myös tarkentavia kysymyksiä. Toisaalta jos asia on monimutkainen, sähköposti tuntuu helpommalta vaihtoehdolta, koska silloin asioita pystyy pyörittelemään mielessään, kun keskustelu ei etene yhtä nopeatempoisesti kuin puhelimessa. Lääkärin soittoajat ovat nekin minulle painajainen, varsinkin jos odotettavissa on paljon asiaa. Kuinka ihmeessä ymmärrän ja muistan kaiken, mitä siinä puhelun aikana tulee mahdollisesti ilmi? Terveysasiat ovat muutenkin sellaisia, että ne ymmärtäisi ja muistaisi mielellään sataprosenttisesti. Toki samat asiat voi lukea jälkeenpäin epikriisistä, mutta siinä vaiheessa ei voi enää kysyä lääkäriltä mitään, kuten puhelun aikana voi. 

Ennen kuin lääkärin oli määrä soittaa minulle magneettikuvauksen tuloksista, keksin mielestäni näppärän keinon: nauhoittaisin puhelun, jotta voisin kuunnella sen jälkeenpäin niin monta kertaa kuin tarvitsisin. Etsimme ukkelin kanssa keinoa, jolla iPhonella voi nauhoittaa puheluja, mutta vedimme vesiperän: iPhonella ei pysty nauhoittamaan puheluja tietosuojasyistä (ainakaan ilmaiseksi). Blaah. Tietosuoja sitä ja yksityisyyden suoja tätä.

Yleensä jos puhelimeni soi, soittaja on joku puhelinmyyjä. Aah, miten nautinnollinen onkaan se hetki, kun vastaan puhelimeen ja tajuan, että langan päässä on joku, joka yrittää kaupata minulle jotain, mikä kiinnostaa minua yhtä paljon parkkihallissa moneen kertaan yliajettu kasvomaski.


Tunnen itseni kalaksi, joka on kiinni syötissä ja yrittää pyristellä irti. Pitäisikö sanoa heti puhelun aluksi, että ei kiinnosta, vai pitäisikö jäädä odottelemaan, että myyjä saa luettua koko litaniansa? Eikö koko myyntipuheen kuunteleminen ole ajanhukkaa molemmille, jos minulla ei ole aikomustakaan ostaa kyseistä tuotetta?

Aiemmin torppasin kaikki myyntipuhelut heti puhelun ensi sekunneilla, mutta sitten kuulin jostain, että puhelinmyyjien palkka määräytyy puhelun pituuden mukaan (en tosin tiedä, pitääkö tämä paikkansa). Myötätuntoni heräsi, ja rupesin kuuntelemaan myyntipuheet loppuun asti. Tosin silloin se vasta tyhmä olo tuleekin, kun ilmoitan kymmenen minuuttia kestäneen lipevän liehittelyn jälkeen, että ei kuule voisi vähempää kiinnostaa. Itse asiassa puhelinmyyntitilanteiden jälkeen jää aina enemmän tai vähemmän kiusaantunut olo, ja joskus suorastaan raivostuttaa. Miten vaikea voi olla ymmärtää, että ei tarkoittaa ei eikä "kerropa vähän lisää".

Puhelinmyyjissä on ihan hyviä tapauksiakin, ja hyvät myyjät ovat sellaisia, jotka kertovat asiansa normaalilla äänensävyllä (ei millään ylimakealla myyntimiehen nuoleskeluäänellä), ymmärtävät kerrasta, etten halua kyseistä tuotetta, ja toivottavat vielä loppuun hyvät päivänjatkot. Tällaisesta puhelusta jää hyvä mieli kummallekin (vaikka myyjälle jäisi tietysti vielä parempi mieli, jos ostaisin hänen kauppaamansa tuotteen). Sitten on niitä, jotka ovat päättäneet saada tuotteensa kaupattua keinolla millä hyvänsä, tai niitä, jotka saavat tuntemaan suoranaista syyllisyyttä (etkö todellakaan halua tukea lasten liikuntaharrastuksia?). Kerran yksi syöpävakuutusmyyjä rupesi oikein tenttaamaan minulta, miksi en halunnut syöpävakuutusta. No siksi kun en vain halua! Ja jos haluaisinkin, en kyllä ostaisi sitä miltään puhelinmyyjältä. 

Yhdelle akkainlehtien kaupustelijalle ilmoitin, että en tilaa lehtiä kotiin, koska olen laskenut, että lehtien ostaminen irtomyynnistä tulee halvemmaksi kuin niiden tilaaminen kotiin. Yleensähän lehtien tilaus jatkuu sen määräaikaisen tarjousjakson jälkeen kestotilauksena, joka on paljon kalliimpi kuin tarjousjakso. No myyjäpä ei tästä lannistunut, vaan hänellä oli tähänkin ongelmaan ratkaisu: Moni kuulemma tilaa lehteä vain sen tarjousjakson ja peruu lehden jatkotilauksen heti ensimmäisen lehden tultua jollakin lehden takaa löytyvällä koodilla. Minäkin voisin tehdä niin! Minä kumminkin jätän tällaiset kikkailut mieluummin muille ja ostan lehteni irtomyynnistä – silloin kun sattuu huvittamaan. Viimeksi totesin yhdelle soittajalle heti puhelun aluksi, että "en osta mitään, en tilaa mitään enkä halua mitään ilmaiseksikaan". Tämä toimi (ainakin siinä tilanteessa) yllättävän hyvin, ja meinaan kokeilla tätä jatkossakin.

Yksi vaihtoehto olisi tietysti laittaa puhelinnumero salaiseksi, ja joskus minulla olikin salainen numero. En kuitenkaan halua enää salaista numeroa, jos vaikka joku haluaisi tietää numeroni jostain tärkeästä syystä. Kaikesta ärsytyksestä huolimatta vastaan puhelimeen aina, vaikka soittaja olisi tuntematon numerokin, koska muuten asia jää vaivaamaan minua. Jos en saa selville, kuka minulle soitti, soittaja oli tietysti juuri joku tärkeä tyyppi, jonka puhelu olisi taannut tieni ikuiseen onneen.  

 

Olen itse tosi surkea puhuja, ja varsinkin pidemmät ja monimutkaiset asiat tulevat suustani ulos usein ihan eri tavalla kuin olin ajatellut. Oikein näen, kuinka vastapuoli joskus miettii, että mikähän se tämänkin jutun punainen lanka oikein oli. 😅 Ajatukseni tuntuvat liikkuvan nopeammin kuin suuni, ja koska minun päässäni asiat ovat varsin selviä, en jaksa keskittyä selittämään yksityiskohtia vaan oikaisen kaikkialla, missä vain suinkin pystyn. En ole koskaan ollut mikään tarinankertoja, ja ihailen suuresti niitä, jotka sitä ovat. Puhelimessa pitkien asioiden sepustaminen ahdistaa vieläkin enemmän, kun en voi edes nähdä, kuinka pitkästyneeltä kuulija mahtaa näyttää.

Olen yrittänyt miettiä, miksi puhelimessa puhuminen on minusta niin vastenmielistä, ja mahdollisia syitä on varmaankin monia. Olen sellainen ihminen, joka tykkää mennä suoraan asiaan ja pitää asiat aika lyhyinä. En tykkää siitä, että jaaritellaan ensin puoli tuntia niitä näitä, ja sitten vasta päästään asiaan (jos asiaa edes on). Esimerkki: Kun ukkelin kaveri soitti minulle uudenvuodenaatonaattona vuonna 2019 aamulla kello kahdeksan, tiesin heti, että jotain oli vinossa, koska tämä kaveri ei ollut soittanut minulle moneen vuoteen eikä varsinkaan aamulla kello kahdeksan. Sitten kaveri rupesi kyselemään, miten voin, mitä vanhemmilleni kuuluu jne., ja minun teki mieli kirkua, että mene nyt perkele asiaan! Sitten kuin soitin samasta asiasta myöhemmin ukkelin siskolle, en osannut pehmentää asiaani yhtään, vaan menin suoraan asiaan: veljesi on saanut aivoverenvuoden. Kuulin, kuinka käly haukkoi langan toisessa päässä henkeään ja kuinka hän ei meinannut saada järkytykseltään sanaa suustaan. Ei ole kyllä ihan paras toimintamalli tämäkään.

Ehkä eniten minua ärsyttää puhelimessa kuitenkin se, että puhelimessa ei voi nähdä toista ihmistä. Minulle on hirveän tärkeää nähdä ihminen, jonka kanssa puhun, ja pelkän äänen varassa oleminen tuntuu epämiellyttävältä. Kun kaikki nonverbaalinen viestintä – ilmeet, eleet ja kehon viestit – jää puhelimessa pois, tulee sellainen olo, etten voi olla ihan varma, olenko ymmärtänyt kaiken oikein. Ihminenhän voi sanoa yhtä ja tarkoittaa toista, mutta merkitys tulee kumminkin ymmärretyksi oikein, kun nonverbaaliset viestit paljastavat totuuden. Vastaavasti ihminen voi viestiä käytöksellään paljonkin asioita, ilman että hänen tarvitsee sanoa sanaakaan. Puhelimessa ääni ratkaisee, ja usein käykin niin, että alan ylianalysoida puhetta (äänenpainoa, voimakkuutta), kun en pysty näkemään ilmeitä ja eleitä. Tämä saattaa johtaa lievimmillään hämmennykseen ja pahimmillaan vääriin tulkintoihin.

Olen miettinyt sitäkin (juu, olen pohtinut monia asioita 😆), miksi koen nonverbaalisten viestien puuttumisen niin vaikeana asiana, enkä ole keksinyt parempaa syytä kuin sen, että olen jotenkin herkistynyt ihmisten eleille ja ilmeille. Helpointa on tietysti etsiä syitä lapsuudesta, vaikka onkin vaikea tietää, mistä kaikki lopulta johtuu – lapsuudessa opituista käyttäytymismalleista vain jostain muusta. Tarkoitukseni ei ole millään lailla syyttää ketään, vaan lähinnä vain uteliaana pohdiskelen omaa menneisyyttääni. 

Meikäläinen viidesluokkalaisena. Huomatkaa upea otsispermanentti.

Meidän iskä on ollut luonteeltaan aina hyvin arvaamaton, ja iskä sai aina silloin tällöin hirveitä raivokohtauksia ihan mitättömiltä tuntuvista syistä. Raivokohtauksen jälkeen seurasi hiljaiseloa, kunnes iskän huono tuuli oli mennyt ohi ja hän oli leppynyt. Iskä ei osannut oikein puhua ajatuksistaan, vaan hän mietti paljon asioita omassa päässään, mutta iskän olemuksesta saattoi päätellä paljon hänen mielentilastaan. Opinkin jo varhain tarkkailemaan iskää, hänen ilmeitään, eleitään ja tapaansa käyttäytyä, ja tekemään sen perusteella omia päätelmiäni. Jos iskä vaikutti olevan hyvällä tuulella, saatoin itsekin olla keveämmin mielin, mutta jos hän oli huonolla tuulella, piti olla varuillaan, koska pian saattaisi räjähtää. Iskän käytös tavallaan dominoi koko perhettämme ja koko lapsuuttani, sillä kulloinenkin tunnelma riippui hyvin paljon siitä, millä mielellä iskä oli. Jos iskä oli tyytyväinen, muukin perhe saattoi hengittää vapaammin. Tunsin olevani jopa jollakin tavalla vastuussa iskän mielialasta, vaikka eihän lapsi ole koskaan vastuussa aikuisen käyttäytymisestä. 

Ehkäpä tässä onkin ongelmani ydin? Opin jo lapsena tarkkailijaksi, sillä oma turvallisuudentunteeni riippui pitkälti siitä, millä tuulella iskä milloinkin oli. Nyt aikuisena ei tarvitsisi enää yrittää lukea ihmisiä samalla lailla kuin lapsena, mutta mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsisi. Samalla kaavalla mennään edelleen! Olen ollut aina hyvin herkkä lukemaan ihmisiä ja aistimaan heistä kaikenlaista, mikä on itse asiassa aika rasittavaa. Vaikka tarkkailu on suurelta osin automaattista ja tiedostamatonta, olisi kiva voida elää huolettomammin, kun ei tarvitsisi koko ajan analysoida ihmisten ilmeitä ja eleitä. Kaiken lisäksi saatan tulkita jonkun käytöksen ihan väärin, mikä tuottaa helposti ongelmia, kun alan itse käyttäytyä sen mukaan, mitä olen toisen käytöksestä muka lukenut.

Nyt näitä puhelinjuttuja pohdittuani rupesin miettimään, että tässä taitaa olla syy myös siihen, miksi kasvomaskit tuottavat minulle vaikeuksia. Ahdistaa, kun en näe toisen naamaa (silmiä lukuun ottamatta), kun naama on maskin takana piilossa. Mutta se on jo kokonaan toinen juttu.

42 kommenttia:

  1. Ai että minä komppaan!!!
    Ainoa henkilö, jonka kanssa puhun pitkiä puheluita, on äiti. Ikänsä (täyttää kohta 89v) ja yksin asumisen vuoksi hän toistelee samoja asioita, mutta se hänelle sallittakoon. (Pitääkin kohta soittaa hänelle..)
    Äidin naapuritar on korvaamaton apu, mutta siinä on nainen, jonka puhelut harvemmin kestävät alle puolta tuntia. Eilenkin hän jutteli lähinnä itsekseen 40 minuuttia - ja minä lähinnä pyrin pysymään ajan hereillä. Puhelu koski tärkeää asiaa äidistäni, mutta sen olisi voinut selittää paaaaljon lyhemminkin. Moni asiakin oli entuudestaan minulle tuttu, mutta en tohtinut keskeyttää.
    Puhelinmyyjiä en voi sietää ja siksi en vastaa tuntemattomiin numeroihin. Jos jollain on oikeasti tärkeää asiaa, niin laittakoon viestin.
    Virallisia puheluita olen aina kammonnut ja jännitän niitä vieläkin. Osaanko kysyä oikeat asiat? Sisäistänkö infot oikein? Olen herkkä takeltelemaan jännittäessäni, mutta jotain kehitystä on saattanut vuosien saatossa tulla.
    Hyvä aihe ja loistavasti kirjoitettu, kiitos!
    Soittelemisiin - eikun kivaa keskiviikkoa! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että miten kiva oli lukea kommenttiasi. Tuo kaikki (tai ainakin melkein kaikkki) olisi voinut tulla minun suustani; niin tutulta kaikki kuulosti. :-)

      Minäkin saatan puhua äidin kanssa pitkiäkin puheluita, eikä puheluiden pituus haittaa yhtään. Toki minunkin äitini toistelee välillä samoja asioita, mutta niin taidan toistella minäkin. :-D Nykyään elämä on muutenkin niin tapahtumaköyhää, että ei ole hirveästi uusia asioita kerrottavaksi.

      En ole ajatellutkaan, että tärkeätkin asiat voisi hoitaa viestillä... Mulle tulee heti ekana mieleen, jos jokin outo numero oli soittanut enkä ollut vastannut, että no niin, nyt jollekin läheiselle on tapahtunut jotain ja soitto oli sairaalasta. Ja sitten rupean kuvittelemaan kaikkea, mitä esim. ukkelille on voinut tapahtua, eikä aikaakaan, kun olen ihan vauhko, kun alan itsekin uskoa kuvittelemani tarinan. Eli mieluummin siedän kai puhelinmyyjiä kuin epätietoisuutta.

      Minäkin olen aina vähän jännittänyt virallisia puheluita, ja mitä monimutkaisempi ja itselle vieraampi asia, sitä enemmän jännittää. Yritän miettiä etukäteen mielessäni, kuinka sanoisin asiat, kunnes hermostun vatvomiseeni ja näpyttelen numeron toivoen, että asiat tulisivat suhteellisen ymmärrettävässä muodossa suustani ulos. :-D Mutta viime vuosina jännitys on vähentynyt onneksi juuri sillä, että olen ajatellut, että ne ihmiset ovat sitä varten, että neuvovat. He ovat varmasti tottuneet kaikenlaisiin soittajiin ja kaikenlaisiin kysymyksiin.

      Kiitos, Stansta!! <3 <3 Juu, ja ei mieluusti soitella. ;-D Kivaa keskiviikon jatkoa!

      Poista
  2. Mä en yleensä soita kenellekään. Enkä vastaa puheluihin, joissa on pelkkä numero. Jos erehdyn jostain syystä puhelinmyyjälle vastaamaan, luoja en edes tiedä monestiko olen jo "Muuttanut muutaman viikon kuluttua takaisin Kanarialle", jonne sitten lehteä ei olekaan tarjoushintaan saanut tilattua...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ...niin ja sitten se kysymys, jota en koskaan ole tajunnut: "Voitsä puhua?" No en kai mä oo niin tyhmä, että vastaan puhelimeen, jos mulla ei ole mahdollisuutta / aikaa puhua...

      Poista
    2. Toi Kanarialle lähtö -juttu on ihan mahtava idea! :-D Mutta mä taidan olla joissain asioissa tyhmän rehellinen, kun en pysty kertomaan edes tuollaista valetta. Tai lähinnä pelkään, että en muista, mitä olen satuillut. Kumminkin se sama tyyppi soittaa taas ensi viikolla, ja kappas vaan, olenkin takaisin Suomessa. :-)

      Mä oon kyllä niin tyhmä, että vastaan puhelimeen, vaikka ei olisi edes sopiva aika puhua (esim. autolla ajaessa). :-D Just ton takia, että muuten asia jää vaivaamaan. Mutta tosi harvoin kukaan kysyy, voinko puhua. Kunpa kysyisikin!

      Poista
  3. Sanon kuten edellä sanottiin : loistavasti kirjoitettu!
    Minäkään en tykkää puhua puhelimessa, kaveria huvittaa kun hän soittaa niin laitan seuraavana päivänä viestin: soitit? johon hän vastaa : Asia ei ole enää ajankohtainen :-D
    Inhoon sitä kun soittaja odottaa että minä puhun jotain, en se ollut minä joka soitin, mutta silti ystävällisyydestä puhun jotain ja siitä sitten lähtee keskustelut käyntiin.... Nämä keskustelut on hyviä esim jos on kahvilla jossakin......
    Mäkin olen tarkkailija ja just isän takia, silläkään ei ollut hermoja, raivosi ihan tyhmistä asioista, kun ei osannu jutella.
    Tosi kiva kuva 5 luokkalaisesta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, joskus kannattaa vähän odotella, ennen kuin toimii. :-D

      Mulla sama juttu, että en tykkää siitä tunteesta puhelimessa, kun pitäisi vuodattaa jotain, vaikka oikeasti ei huvittaisi puhua ollenkaan. Tosin joskus saan itseni tsempattua sen verran, että juttu alkaakin luistaa.

      Sinun isäsi kuulostaa kyllä ihan samanlaiselta kuin meidän iskä. Mahtaiskohan tämä olla jokin ikäjuttu? Ehkä meidän vanhempien ikäiset ihmiset (varsinkin miehet) olivat sitä sukupolvea, joka ei paljon asioista (ainakaan mistään tunteista) puhunut. Mutta tosi ikävä kuulla, että sinullakin on tuommoisia isämuistoja. :-(

      Löysin ton vanhan koulukuvan, kun silloin taannoin kaivelin vanhoja valokuva-albumeita, ja katsoin, että olenpas minä tässä reippaan näköinen. :-)

      Poista
    2. Olen joskus kans ajatellut että isä oli sitä ikäluokkaa jolloin raivottiin puhumisen sijasta mutta mun enot/sedät ja kaverin isät ei raivonnu ja ajatellivat aina lasten parasta jne

      Poista
    3. Ehkä tämä on sitten enemmäkin luonnekysymys. Vaikkei asioista olisi niin puhuttukaan, niin tuskin kovin moni toi tunteensa esille samalla lailla kuin meidän isät. Toivottavasti ainakaan!

      Poista
  4. Yks samis täällä hep! Puhelimessa jaarittelu on ihan kamalaa! Onneksi mun lähimmät ystävät on samanlaisia, eikä nekään koskaan soita, vaan viestitellään tekstareilla ja WhatsAppilla. Sitten kun nähdään, niin puhutaan senkin edestä :D Vanhemmat on ainoat, joille soitan säännöllisesti (enkä kyllä jaksaisi niitäkään puheluita, mutta "pakkohan" niihin on pitää säännöllisesti yhteyttä).

    Onneks täällä blogien puolella ei tarvitse soitella, vaan pääsee viestittelemään kirjoittamalla :) ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa kuulla, että en olekaan ongelmani kanssa yksin. <3 Rupesin miettimään, että ehkä soittelu on vähentynyt muutenkin nykyään. Ehkä kaikki ovat niin kiireisiä omissa elämissään, että enää ei tohdita häiritä soittamisella samalla lailla kuin ennen.

      No sanos muuta! Blogissa ois kyllä viestit aika vähissä, jos pitäisi soitella. :-DD

      Pus ja hali! <3

      Poista
  5. Musta on taas hyvä, ettei soittaja NÄE mua tai sitten pitäis antaa ensin varotus, että soittaa ja ehtisin laittaa itseni näyttökelpoiseksi. Hauskoja soittoja meille tulee aina "Microsoftilta", kun Intian englantia puhuva kaveri haluaa auttaa laittamaan meidän tietsikan kuntoon, kun siinä on muka jotain vialla. Ennen laitoin heti luurin kiinni, mutta viimeksi juttelin jonkun aikaa kaverin kanssa. Sanoin, että kun meillä ei ole sellaista vekotinta kuin computer. Kaveri kysyi, missäs sitten sähköpostini luen ja kun kysyin, mikäa se semmoinen sähköposti on, kaveri lopetti puhelun sanomatta mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihittelen täällä jutullesi.:-D Siinä meni Intian-pojalla jauhot suuhun. :-DD Mutta kuulostaa kyllä tosi hämäräperäiseltä puhelulta. Mikähän mahtoi olla puhelun tarkoitus?

      Ei minustakaan videopuhelut ole yhtään sama juttu kuin toisen näkeminen livenä. Videopuheluita karttelen vielä enemmän kuin tavallisia! Niistä tulee jotenkin niin kiusallinen olo, kun ruudulla näkee myös itsensä.

      Poista
  6. Etta oikeesti iphonella ei voi aanittaa puheluja?! Jestas! Ompa taas yksi syy olla ostamatta sellaista. Kuten huomaat olen android-puolueen jasen :)
    Minulla on automaattinen aanitys puhelimessa paalla koko ajan. Se aanittaa kaikki puhelut ja x viimeisinta on muistissa. Tai sitten voi erikseen saastaa sen ikuisiksi ajoiksi ja antaa nimen tiedostolle. Myos miehellani on se kaytossa.
    Tuttavien kanssa voin kivasti rupatella pitkaankin, viralliset ja joskus tyohon liittyvat jannittavat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Semmoista tietoa ainakin me ukkelin kanssa löysimme mm. täältä ja täältä. Jälkimmäisessä artikkelissa sanotaan seuraavaa: "Apple is not a fan of recording phone calls, at least, that’s what they say. At the moment, there are no native apps that can record any kind of voice calls through an iPhone 12 because Apple doesn’t allow third-party software to access the microphone while someone uses the phone app. And since Apple doesn’t make their own software to do this, it’s basically not going to happen." Eli jos haluaa nauhoittaa puheluitaan, niin sitten on parasta olla tosiaan jokin muu puhelin kuin iPhone.

      Tuo sinun äänityssysteemisi kuulostaa ihan mahtavalta. Olen melkein kateellinen. :-D

      Poista
  7. Mie en tykkää sähköposteista, kun samasta asiasta pitää kirjoittaa ja vaihtaa kymmenen tai jopa enemmän sähköpostia ja soitamalla kaikki asiat saa selväksi. Soitan nykyään mielelläni itse juuri tuon takia ja yritän opsikelijoillekin sitä terästää, kun nyt ei voi olla niitä vastaanottoja. Toki zoomissa, mutta se vaatii taas lisää työtä. Minulla on puhelimessa se myynninestopuhelu ja onpa niin kiva sanoa niille, jotka erehtyvät soittamaan, että minulle ei saa soittaa myyntipuheluja. Minulla on kaksi puhelinta, oma ja työpuhelin ja tuntemattomiin numeroihin pitää vastata juuri tuon työn takia - mutta toki siinä on aikaikkuna, että iltaisin ja viikonloppuisin ei tarvitse tai ei kannata. :)
    Mutta oma puhelin on niin usein hukassa, että en ole keksinyt miten siitä hukkaamisesta pääsisi eroon. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kyllä niin totta, että sähköposti voi olla tosi hidas keino selvittää asioita. Toki hitaudessa on hyvätkin puolensa (jos käy hitaalla, kuten meikäläinen joskus :-D), mutta aikaa säästyy puhelinta käyttäessä varmasti hurjasti.

      En muistanutkaan, että on olemassa tuommoinen myynnisestojuttu. Joskus ajattelin, että en viitsi hommata sellaista, kun myyjät soittelevat varmaan siitä huolimatta, mutta myyjille voisi tosiaan sanoa, että he eivät saisi soitella. Täytyykin ottaa asiasta selvää!

      Mulla oli joskus sellainen työ (olin HR yhdessä firmassa), että piti vastailla puheluihin iltaisin ja viikonloppuisinkin, ja se oli kyllä tosi hirveää. Mulle ei ainakaan sovi yhtään tuommoinen, että vapaa-aikakin on työaikaa. Mieluummin toisinpäin. ;-D

      Sinun pitää varmaan soitella sillä toisella puhelimella aina kateissa olevaan puhelimeen, että löydät sen. :-) Paitsi jos puhelin on äänettömällä, kuten ukkelilla yleensä, jolloin soittamisesta ei ole luonnollisestikaan mitään hyötyä.

      Poista
  8. Taidetaan olla aika samanlaisia, mitä tulee puhelinkäyttäytymiseen ja minäkään en tykkää lätistä jonnin joutavia. Kenenkään kanssa.

    Olen lopettanut kokonaan vastaamisen puheluihin, joista en tiedä, kuka soittaa ja just noiden kaupustelijoiden takia. Mieluummin katson soittajan Fonectasta ja soitan takaisin, jos vaikuttaa siltä, että syytä olisi.

    Aiemmin sanoin lehtimyyjille olevani kirjastossa töissä ja lukevani lehdet siellä tuoreeltaan enkä paljoa valehdellutkaan.

    P.s. Äsken kirjoittamani viesti hävisi esikatseluvaiheessa ja yritin kirjoittaa samanlaisen. Jos se nyt kuitenkin putkahtaa näkyviin niin olenpahan kommentoinut kaksi kertaa. Ei olisi eka kerta :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tapoja on varmasti monia, ja yksi tykkää puhua puhelimessa tuntikaudet ja toinen taas ei. Mukava kuulla, että tunnistit itsellesi tuttuja juttuja tästä. <3

      Minäkin katson yleensä Fonectasta, jos on jäänyt vastaamatta johonkin puheluun, mutta en ole tainnut soittaa koskaan takaisin mihinkään numeroon. Eivät ole vissiin tuntuneet tärkeiltä soittajilta...

      Hyvä idea sanoa olevansa kirjastossa töissä! :-)

      Tuo on muuten tosi yleistä, että viesti katoaa esikatseluvaiheessa. Niin käy itsellenikin ihan jatkuvasti. En tiedä, mistä se mahtaa johtua. Mutta minä teen aina ennen sitä esikatselu-napin painamista niin, että kopioin kommenttini Ctrl+C:llä, jotta pystyn ainakin liittämään saman tekstin takaisin, jos kommentti häviää. On kyllä maailman turhauttavinta, jos on kirjoittanut pitkän kommentin, ja sitten se katoaa. :-( Ja huvittavaa kyllä, just nyt kävi niin, että kun painoin esikatselu-nappia, teksti katosi ja tuli vain tyhjä kommenttiruutu. No, julkaisen tämän sitten ilman esikatselua.

      Poista
    2. Tätä ei ole tapahtunut ennen ja tästä lähtien tosiaan hyvä kopioida.

      Poista
  9. Huomaa, että olet tosiaan pohtinut asioita ;) Minäkin soitan aika harvoin ja harvoille ihmisille. laitan mieluummin viestin. Toisaalta viestillä ei haluaisi kysellä esim. lapsiltaan, että mitä kuuluu, kun vastaus voi olla se perinteinen "hyvää". Nykyisin soitan mielelläni kaiutinpuheluita. Samalla voi tehdä jotain muutakin, vaikka laittaa pyykkejä ja puhella äipän kanssa niitä näitä.
    Jotkut puhelinmyyjät on aika rasittavia, mutta joskus tykkään ihan vähän vaan jututtaa heitä. Minulle on ihan turha sanoa että olen saamassa ilmaiseksi jotain, koska lopussa aina tulee ilmi se, että ilmaisuus tulee vasta tilauksen myötä. Siinä vaiheessa kyselen, että miksi en saakaan ilmaiseksi, vaikka näinhän se puhelu alkoi ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu se on kun meikäläinen rupeaa pohtimaan jotain, niin sillehän ei loppua tule. :-D

      Tuo on kyllä ihan totta, että viestillä voi olla vaikea onkia selville, mitä toiselle ihan oikeasti kuuluu. Kaiken lisäksi kaikki eivät ole kirjoittelijaihmisiä muutenkaan, eivätkä välitä kirjoittaa ainakaan mitään pitkiä sepustuksia.

      En ole tainnut koskaan kokeilla kaiutinpuhelua! Mielenkiintoinen idea. Vaikka en tiedä, osaisinko tehdä puhuessa samalla jotain, kun en ole maailman paras multitaskaaja muutenkaan. Ukkeli se kerran keitti pastaa puhelimessa ollessaan, ja minä seurasin sivusta, että miten paljon se oikein kaataa pastakattilaan sitä pastaa. No sitähän meni koko pussillinen eli puoli kiloa. Oli itsekin aika hämmästyneen näköinen, kun tajusi, mitä oli tehnyt. :-) Sen jälkeen tuli ukaasi, että puhelut ja kokkailut on suoritettava eri aikaan. :-D

      Sen takia minäkin ilmoitin viimeksi, että en halua mitään ilmaiseksikaan, kun eihän mitään saa oikeasti ilmaiseksi. Niissä ”ilmais”tarjouksissa on aina jokin koukku. Minä olen myös sitä mieltä, että jos ilmaiseksi luvataan, niin ilmaiseksi pitäisi myös saada. :-)

      Poista
  10. Voi, taas kuulostaa niin tutulle! Muistan, kun kirjoitit kauan sitten siitä, että tykkään lähteä esim metsään yksin, sillä silloin ei tarvitse tehdä yhtään kompromissia, vaan voi mennä ja tehdä just niinku ite haluaa. Kuulosti ihan minulta!

    Ja tämäkin. Just joku aika sitten viestitellessä kirjotin ystävällisesti yhdelle tooosi vanhalle tutulle, että en varmaan vastaa vaikka soittaisitkin, koska en puhu ikinä puhelimessa kenenkään kanssa. No, hän soitti kuitenkin, ja olihan se sitten pakko vastata pelko persiissä että riittääkö juttua. 20v jälkeen tarinaa kyllä onneksi riitti...

    Videopuheluitakin olen nyt kotona myötä harrastanut siskojen kanssa, ja ne on ollu yllättävän kivoja. Vaikkei se oman naaman näkeminen mukavaa olekaan.

    Itsestä tuntuu, että puhelussa tarvii olla todella hyvä tuttu puhujan kanssa, että siinä voi olla oma hölmö itsensä, ja tarpeen vaatiessa voi selitellä sanavalintojaan. Tai jos tulee hiljainen hetki, niin voi vaan todeta että eiköhän tää nyt sit ollu tässä, ja et kuullaan myöhemmin lisää. Ja se toinen ymmärtää.

    Kiitos taas hyvistä kirjotuksista, jatka samaan malliin!!

    Terveisin jo melkein vakikommentoija Marjukka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauska että muistat tuon metsäjutun! Minä muistan tosi huonosti vuosien päästä, mitä olen kirjoitellut, enkä muista tuotakaan. Mutta kuulostaa hyvin minulta, että metsään (tai muuallekin) pitää päästä yksin haahuilemaan. :-) Sen takia en käynyt viime vuonna juuri missään patikoimassa, kun tiesin, että rauhaa on metsästä ihan turha hakea.

      Tuommoiset vanhat tuttavuudet onkin tosi pelottavia siinä mielessä, että ei voi olla varma, löytyykö yhteistä juttua pitkän tauon jälkeen. Joskus elämä on vienyt niin eri suuntiin, että keskustelu tuntuu väkinäiseltä. Mutta mukava että teillä juttua riitti!

      Ihan tuttujen kanssa videopuhelut onkin ok, kun ei tartte jännittää mitään. Tässä vasta ihan muutama päivä sitten löysin arkistoista kymmenen(?) vuotta vanhan videotervehdyksen, jonka teimme ukkelin ja nallen kanssa Intiasta ja laitoimme vanhemmilleni ja siskon perheelle. Olen aina inhonnut itseni katselemista videolta, mutta tätä videota olikin kiva katsoa. Olimme ukkelin kanssa jotenkin niin hellyttäviä – ja nuoria!

      Tuo on niiiin 100% totta, että puhelussa tarvii olla todella hyvä tuttu puhujan kanssa jne. Osasit pukea tosi hyvin sanoiksi sen, mitä minäkin olen ajatellut, mutta en ole osannut muotoilla ajatustani sanoiksi! Jos on tosi tuttu ihminen (niin kuin nyt vaikka se äiti), kiusallisia hetkiä ei tule, vaan saa olla just sellainen kuin on, ja vaikka välillä hiljaakin. Eikä kenenkään tartte olla vieraskoreita, vaan voi sanoa, että nyt alkaa Maajussille morsian maailmalla, että se on moro (kuten äiti äsken :-D).

      Kiitos sinulle, Marjukka, ja tosi kiva, että kommentoit taas! <3

      Poista
  11. Minäkin inhosin ennen puhelinmyyjiä, kunnes poikani oli pari vuotta siinä työssä, ensin lehtimyyjänä ja sitten keittiönremonttien kauppiaana. Opin todella arvostamaan heitä, tekevät raskasta työtä ja moni oikeasti rahan tarpeessa. Olen jopa päättänyt että tilaan lehdet (jos tarvetta on) aina puhelinkauppiaalta...
    En silti hyväksy "jankuttajia" tai niitä jotka eivät osaa lopettaa ja ärsyynnyn kyllä jos myyjä utelee liikaa esim. perheestä. Jätän lähes aina myös vastaamatta tuntemattomiin numeroihin, mikäli en siis ole lehtitilauksen tarpeessa... :)

    VastaaPoista
  12. Siis tämän edellisen kommentoi jätti Marsa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on ihan totta, että asioilla on aina kaksi puolta. Helppohan (tai no, helppo ja helppo) se on väistellä puhelinmyyjiä, mutta sitten kun rupeaa ajattelemaan niitä, jotka sitä työtä tekevät, että puhelinmyynti ei ole todellakaan mikään maailman helpoin homma. Soitella nyt koko päivä ihmisille, joista suurinta osaa ei kiinnosta heidän asiansa yhtään! :-( Itse en jaksaisi puhelinmyyjänä varmaan päivääkään! (Ja varmaan olisin saanut jo potkutkin ennen päivän loppua :-D)

      Tästä asioiden toisesta puolesta tuli muuten mieleeni, että inhoan myös niitä ständimyyjiä kauppakeskuksissa. Eilen rupesin kuitenkin miettimään, että sekin on todella kovaa hommaa. Olin yhdessä kauppakeskuksessa ja lähestymässä Hesarin ständiä, kun siihen ständin viereen oli pysähtynyt yksi nainen, joka näytti paraikaa keskisormea Hesaria kaupittelevalle nuorukaiselle. Samalla nainen huusi pojalle hirveitä solvauksia huoranpenikasta vittuun ja perkeleeseen. Minun ensimmäinen reaktioni oli antaa naisen kuulla kunniansa, mutta koska naisesta näki, että hänellä ei ollut kaikki asiat ihan hyvin, päätin antaa olla. Kun poika sitten kysäisi minulta ohi kulkiessani, haluaisinko Hesaria, kieltäydyin niin kohteliaasti kuin pystyin ja päätin olla jatkossa aina ystävällinen kaikille ständikauppiaille. Kenenkään ei pitäisi saada osakseen tuollaista kohtelua.

      Minusta on todella asiatonta, jos puhelimessa ruvetaan utelemaan henkilökohtaisia asioita. Mulle soitti taannoin joku taloustutkimuksen tms. tekijä, joka kyseli ammattia, työaikaa ja palkkaa. En tiedä, mitä kysymyksiä olisi vielä ollut tulossa, sillä sanoin, että en todellakaan rupea kertomaan tällaisia asioita ihan tuntemattomalle ihmiselle puhelimessa. Vaikka työtäänhän ne taloustutkimuksen tekijätkin tietysti tekevät.

      Poista
  13. Ei ole puhelimessa puhuminen mun juttukaan yhtään. Inhoan soitella myös työasioissa ja kaikkein pahinta on hoitaa asioita puhelimessa jollain muulla kielellä kuin suomeksi. Vaikka muuten ymmärtäisin kieltä ihan mainiosti, puhelimessa en usein saa mitään selvää vastapuolen jutuista.Olen usein miettinyt, mistä se johtuu. Ilmeisesti tukeudun paljon ymmärtämisessä ei-verbaaliseen viestintään. Olen myös miettinyt, luenko osin huulilta, kun hälyisässä ympäristössä kuulen vähän huonosti. Joka tapauksessa pelkästään kuulon varassa on jotenkin todella vaikea hoitaa asioita. Sen sijaan läheisten kanssa puhun ihan mielelläni puhelimessa. Auttaa,jos toista ymmärtää puolesta sanastakin ja toki on helpompi läheiselle sanoakin, jos joku asia menee ohi. -Outi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostipa tutulta! Minulla on ihan samanlaisia vaikeuksia kuulla vähän hälyisässä ympäristössä, varsinkin jos toisella on maski naamalla, eikä suun liikkeitä näe. Olen laillasi miettinyt, luenko osittain huulilta, vai mistä asia voisi johtua. En kyllä tuijottele kenenkään suuta aktiivisesti, kun tämä puhuu, mutta ehkä selityksessä on silti jotain perää.

      Ja puhuminen vieraalla kielellä puhelimessa voi olla todellakin tuskaa! Minun on jotenkin hirveän vaikea prosessoida puhelimessa kuulemaani, vaikka ymmärtäisin kieltä muuten hyvin. Saati sitten, jos en osaa kieltä ihan täydellisesti, kuten anopin kanssa teluguksi puhuessa. Seurustelun aikana oli tosi noloa jutella ukkelin kanssa puhelimessa, kun en ollut tottunut yhtään intianenglannin aksenttiin, ja jouduin kysymään koko ajan, että mitä. Nyt väännän itse englantia samalla aksentilla. ;-D

      Pelkän kuulon varassa toimiminen vaatii minusta paljon enemmän työtä kuin jos mukana ovat myös nonverbaaliset viestit. Siksi kai puhelimessa puhuminen tuntuukin niin rasittavalta.

      Poista
  14. Oli jo niin paljon kommentteja, että varmasti on jo moneen kertaan todettu se, että olipahan todellakin hyvin kirjoitettu aiheesta, johon itsekin pystyn samaistumaan ihan täysin. Paitsi että lehtitilauksissa olen taas ajautunut siihen pisteeseen, että vuosien tauon jälkeen olen taas haalinut liikaa luettavaa ja nyt kun en ehdi kaikkea lukea, ahdistun ja siksi olen alkanut perua tilauksia yksi kerrallaan. Ja yleensä lehtimyyjille hyvin kelpaa mun ystävällinen vastaus, jossa rehellisesti kerron, että "Voi, haluaisin kyllä tilata, mutta mulle tulee jo liikaa lehtiä ja ahdistun, kun ehdi lukea kaikkia". Eivät sen jälkeen yleensä tyrkytä. Ja mies taas vastaa, että "Vaimolle tulee kotivinkki, kotiliesi, kodin kuvalehti, koti ja keittiö, avotakka, glorian koti ja mulle itselle tulee Jallu ja Parnasso" :D. Eipä siinä sitten muuta. Ja siis toi luettelo vaihtelee sen mukaan mitä miehelle tulee mieleen, mutta kaks viimeistä pitää aina vakiona :D.

    Asialliset, nopeat hommat tosiaan puhelimella ja kaikki muu sitten kirjoittaen. Saa miettiä sanakäänteet rauhassa. Ja välimallina sitten WhatsAppin ääniviestit, jotka olen todennut nykyään aika käteviksi, kun ei tarvi silmäongelmaisena tihrustaa ja kirjoittaa puhelimella.

    Hyvää viikonloppua Satu ja kiitos taas tästä(kin) mielenkiintoisesta aiheesta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Annukka. <3 Olipa kiva kuulla, että tykkäsit ja että tunnistit tästä itsesi. :-)

      Mutta voi tuota sinun ukkeliasi. :-D Melkoinen vekkuli. <3 Oikein piti googlettaa Parnasso, kun en muistanut, minkä alan lehtiä oli (kuvittelin käsityöalan lehdeksi, mikä sopisi tietyllä tapaa yhteen tuon Jallun kanssa.). Jalluhan mulle oli jo entuudestaan tuttu. :-D
      Ja jos minä olisin lehtimyyjä, niin kyllä minunkin myötätuntoni heräisi tuommoisen rehellisyyden edessä. <3 Ei sitä voi tosiaankaan tilata enempää kuin ehtii lukea.

      Whatsappin ääniviestit ovat kyllä näppäriä, jos on enemmän asiaa eikä jaksa näpytellä. Tosin olen itse toistaiseksi vasta kuunnellut niitä, enkä ole koskaan itse yrittänyt äänittää semmoista. Ja muunkielisistä ääniviesteistä mulla on pienoinen trauma, sillä meidän vuokranantaja Boliviassa tapasi jättää viestinsä ääniviesteinä, ja espanjakin oli argentiinanespanjaa, jota minun oli paikoin tosi vaikea ymmärtää. Kaiken lisäksi viestit oli nauhoitettu aina autossa/jossain muussa tosi hälyisessä paikassa, ja oli pakko pinnistää kuulo ihan äärimmilleen, jos halusi saada edes jotain tolkkua.

      Kivaa viikonloppua sinullekin, Annukka! <3

      Poista
  15. Jos ei halua lehtimyyjien tai muiden puhelinmyyjien soittoja, on ne helppo estää puhelinmyyntiestolla. Ilmainen, hyvin toimiva on esim. ASML 060013404

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kiitos tosi paljon tästä tiedosta! Mukavaa viikonloppua!

      Poista
  16. Onpa helpottavaa lukea etten ole ainoa joka ei tykkää puhua puhelimessa. 😁Täällä kotikadullani asuu ystäväni Evelyn, joka on ihan kiva ihminen, mutta vou puhelimessa puhua ihan triviaalisesta asiasta vaikka kokonaisen tunnin, ja mun on pakko jossain vaiheessa keksiä joku valkoinen valhe, jotta pääsen eroon rasittavasta puhelusta. Mulla ei muutenkaan ole kärsivällisyyttä puhua pitkään puhelimessa.Kun mulla oli vielä lankapuhelin, ärsyttäviä myyntisoittoja tuli usein, ja yritin jotenkin estää ne, nutta kännykällä sellaisia ei onneksi tule liikaa. Kivaa viikomloppua Satu ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin on ollut tosi helpottavaa kuulla, että on paljon muitakin, jotka eivät tykkää puhua puhelimessa. Olin luullut, että olen ainoa poikkeus!

      On kyllä tosi ikävää, jos pitää keksiä valkoisia valheita, jotta pääsee puhelusta eroon. Mutta miten sitä muutenkaan oikein voi toimia, kun ei toiselle oikein voi sanoa, että mä en nyt jaksa enää puhua kanssasi. :-D

      Kivaa viikonlopun jatkoa sinullekin, Jael! <3

      Poista
  17. Hih. Minä sanon täällä puhelinkaupustelijoille, että olen Ingrid ja ruotsalainen aupair enkä oikein ymmärrä... Moni on tyytynyt siihen.

    Sulla on ihana hymy tuossa koulukuvassa. Muistan, että ne olivat hyvin jäykistäviä tilanteita, mutta kuvassa näytät jotenkin rennolta. Olenko ihan väärässä?

    Työn vuoksi joudun puhumaan ihmisten kanssa puhelimessa. Ensimmäinen haastattelu on yleensä puhelimitse ja kyllähän ne jännittävät. Parasta on se, kun mahdollinen työnantaja intoutuu kertomaan perheestään ja omasta elämästään niin, että minä saan kuunnella :)

    Tuttua tuo, että on oppinut tarkkailemaan toisten ilmeitä ja eleitä, askeleita. Siitä voi sitten ennustaa päivän "sään". Ikävä kyllä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihii, ruotsalainen Ingrid-au pair. :-D Mainio idea!

      Mä inhosin lapsena koulukuvauksia ja inhoan edelleenkin kaikkia epäluonnollisia kuvaustilanteita, joissa asetutaan poseeraamaan. Hymyileminen on mulle sellaisissa kuvissa melkein mahdotonta, ja jos onnistunkin saamaan naamalle jonkin hymyn kaltaisen, hymystä kyllä näkee, että se on väkisin väännetty. Olen huomannut senkin, että paljon riippuu siitä, kuka on kameran takana. Jos kameran takana on joku vähemmän tuttu tyyppi – tai esimerkiksi koulukuvaajasetä – niin on vaikea hymyillä luonnollisesti. Tämä koulukuva herätti minussa ihmetystä juuri siitä syystä, että näytän hymyilevän kuvassa niin aidosti. En muista yhtään, miten kuvaaja on saanut minut rentoutumaan, mutta melkoinen ihmeidentekijä on ollut! :-)

      Se onkin parasta, jos jokin etukäteen jännittävältä tuntunut tilanne muuttuu syystä tai toisesta sellaiseksi, että tilanteessa jopa viihtyy. On varmasti hyvä merkki, jos mahdollinen työnantaja innostuu tarinoimaan sinulle. :-)

      Lohdullista kuulla, että sinäkin olet tarkkailija. <3 Vaikka mieluusti tästä ominaisuudesta luopuisi, tai ainakin minä luopuisin. Mukavaa viikonlopun jatkoa sinne kauas, Johanna!

      Poista
  18. Mun mies ei tykkää puhua puhelimessa, joten tunnistan piirteen. Minulla ja ystävälläni Lauralla saattaa hujahtaa tuosta vaan tunti puhelimessa. Lukioikäisenä olen ollut tunteja puhelimitse mukana bileissä :D :D Myös isäni kanssa puhun välillä pitkiä puheluita. Mielelläni hoidan monia asioita puhelimitse kun se on niin nopeaa ja kätevää.

    Tunnistan tuon päivän tuulen haistelun omasta lapsuudestani. Oma tilanteeni ei ollut yhtä kuormittava kuin sinun. Kun äidilläni oli huono päivä luvassa oli koko päivän tilitystä kaikista elämän varrella sattuneista epäkohdista ja ikävistä ihmisistä ja minun piti osallistua haukkumaan ihmisiä, että kylläpäs oli epäreilua. Silloin pääsi vähemmällä, jos ehti mahdollisimman nopeasti poistumaan ulos leikkimään tai jollekin kaverille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meidän äiti on kanssa maratonpuhujia, jolle tunnin puhelut eivät ole mitenkään epätavallisia. Kerran taisi puhua jonkun kanssa tunnin ja 40 minuuttia. :-D

      Bilepuhelu kuulostaa mielenkiintoiselta! :-D Näin korona-aikaan tuommoinen bilettäminen voisi olla varsin kätevää.

      Harmillista, että sinullakin on kokemuksia läheisen tarkkailusta ja mielialan vaihteluista. Mutta hyvä että löysit jonkinlaiset selviytymiskeinot huonoihin tilanteisiin. <3

      Poista
  19. Minäkään en jaksa lätistä puhelimessa. Pakolliset asiatkin hoidan pitkin hampain ja mieluiten hoitaisin ne vaikka s-postilla. Suurimman osan onneksi voikin nykyään, mutta ei kaikkea. Nykyistä puhelinnumeroani en ole kertonut kuin parille ihmiselle: ovat luotettavia eli eivät soittele minulle kuitenkaan :D

    Tunnistan muuten todella hyvin tuota tunteiden luotaamista, jota teit isäsi suhteen. Minä tein samaa lapsuudenkodissani tietyistä syistä. Se oli jatkuvaa analysointia ja luotaamista, että osaa sopeuttaa käyttäytymisensä "oikein".

    Tykkäsin kyllä lankapuhelinaikana lätistä puhelimessa. Tuli jauhettua ihan tuntitolkullakin toisinaan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, hyvä määritelmä ihmisen luotettavuudelle. :-D

      Lankapuhelinaika oli kyllä jännittävää. Koskaan ei tiennyt, kuka esim. kaverin kotona vastaa puhelimeen, ja onko siellä edes ketään kotona. Mietin tuossa yhtenä päivänä sitäkin, että oliko joskus olemassa oikeasti Neiti Aika, jolle soitettiin ihan vain sen takia, että saataisiin tietää, paljonko kello on. Uskomatonta, jos näin oli. :-D

      Poista

Kiitos kommentistasi. <3