Lääketiede on edistynyt niin valtavasti, ettei terveitä ihmisiä oikeastaan enää ole.


tiistai 29. joulukuuta 2020

2020

En ole koskaan tehnyt blogissani minkäänlaista vuosikoostetta kuluneen vuoden tapahtumista, koska olen ajatellut, että sellainen tuskin kiinnostaisi ketään. Nyt meinaan kuitenkin tehdä semmoisen ihan itsekkäistä syistä, sillä minusta tuntuu, että minun on pysähdyttävä hetkeksi pohtimaan menneitä, jotta voisin antaa päättyvän vuoden mennä ja uuden tulla.

TAMMIKUU

Vuosi alkoi järkyttävissä tunnelmissa, kun ukkeli oli saanut Kolumbiassa aivoverenvuodon. Onneksi Kolumbiasta tuli kuitenkin sen verran hyviä uutisia, että uskalsin jäädä Suomeen vanhempieni muuttopäivään eli tammikuun kahdeksanteen asti. Vielä päivää ennen muuttoa kävimme iskän kanssa Joensuussa geriatrin vastaanotolla, mutta iskän muistivaikeuksiin ei saatu edelleenkään selvää diagnoosia. Alzheimeria iskällä ei kuulemma voinut olla, koska häneltä puuttui Alzheimerille tyypilliset aivomuutokset. 

Kymmenes päivä tammikuuta lensin Kolumbiaan, jossa vietin yöt ukkelin kanssa sairaalassa, kunnes ukkeli pääsi sairaalasta pois. Ukkelin toipuminen oli muuten ilahduttavan nopeaa, mutta näkökyvyn palautuminen aiheutti huolta. Myös psyykkinen toipuminen otti aikansa, sillä vuodolle ei löytynyt koskaan mitään selittävää syytä, kuten aneurysmaa, ja ukkeli pelkäsi, että tapahtuma uusisi. Oli onni onnettomuudessa, että ukkeli oli vuodon sattuessa juuri Medellínissä (eikä esimerkiksi Boliviassa), jossa hän sai – myös ukkelin tilannetta Suomesta seuranneiden lääkäreiden mukaan – parasta mahdollista hoitoa. Olimme ukkelin kanssa Kolumbiassa siihen asti, kunnes vakuutusyhtiö "pakotti" meidät palaamaan Suomeen tammikuun lopussa. Ukkeli lensi vakuutusyhtiön lähettämän lääkärin kanssa ja minä ukkelin kollegan ja ystävän kanssa eri reittiä Amsterdamin kautta. Se olikin vuoden viimeinen lentoni. 

Viime vuoden loppu ja tämän vuoden alku olivat yhtä painajaista, enkä kaipaa tuota ajanjaksoa millään tavalla. Jossakin vaiheessa tammikuuta, kun huomasin valittavani pitkästä aikaa jostain pikkuasiasta, riemastuin. Tajusin, että elämässäni taitaa olla kaikki taas kohtalaisen hyvin, kun jaksan valittaa pienistäkin! Silloin päätin, etten enää koskaan tuntisi minkäänlaista häpeää pikkuasioista valittamisesta, vaan päinvastoin iloitsisin siitä, että minulla on mahdollisuus siihen, sillä sehän on vain merkki siitä, että elämässä ei ole sillä hetkellä suuria murheita. Jos elämä on todella pahasti kaaoksessa, ei jaksa kiinnittää huomiota pieniin asioihin saati sitten että olisi energiaa valittaa niistä.

Näkymä Medellínin-asunnostamme.
Liikenneruuhkia parvekkeemme alla.

HELMIKUU

Ukkelilla alkoi Suomeen palaamisen jälkeen pitkä sairasloma/loma, ja ukkeli keksi uuden harrastuksen eli kokkaamisen. Minä tervehdin harrastusta ilolla. 😀 Koska vietimme nyt kumpikin niin paljon aikaa kotona, rupesimme miettimään, että olisi kiva, jos olisi isompi asunto. Yhden tuttavapariskunnan innoittamina rupesimme miettimään myös asunnon hankkimista Espanjasta. Suunnittelimme keväälle jonkinlaista asuntokatselmusmatkaa Espanjan etelärannikolle, mutta sitä matkaa ei tietenkään koskaan tullut. 

Helmikuu pyörikin aika lailla asuntoasioiden ympärillä. Raivasin tavaraa ihan hulluna siinä toivossa, että pääsisimme joskus muuttamaan uuteen kotiin. Iskän tekemä massiivinen klaffilipastokin sai viimein lähteä. Meidän oli aluksi tarkoitus ostaa uusi asunto, mutta kärsimättöminä ihmisinä emme jaksaneet odotella oikean asunnon löytymistä, vaan muuttamaan piti päästä heti. Yksi ajatus johti toiseen, ja päätimmekin muuttaa ensin vuokralle ja etsiä omaa asuntoa myöhemmin ajan kanssa. Loppukuusta sopiva vuokra-asunto oli jo löytynyt, ja vuokrasopimuskin oli allekirjoitettu. 

Uusi asunto sijaitsi Jätkäsaaressa, ja kaupungissa asuminen mietitytti minua. Olin aina pitänyt itseäni luonnon lähellä viihtyvänä maalaisena, enkä osannut oikein kuvitella itseäni kaupunkiympäristöön, vaikka toisaalta ajatus houkuttikin. 

Viime talvi oli todella outo, ja helmikuussa oli Matinkylän rannalla näin kesäisen näköistä.

MAALISKUU

Maaliskuu oli oikea ahdistuksen kuukausi. Korona rantautui Suomeen, eikä kukaan tiennyt, miten pahaksi tilanne muuttuisi. Ihmiset hamstrasivat vessapaperia ja pastaa, ja vaikka itse olin päättänyt, että en hamstraisi mitään, ukkeli sai minut ylipuhuttua, ja kävimme hankkimassa kotiin pienen koronavaraston.  Minua ei ahdistanut niinkään itse sairaus, vaan tunsin ennemminkin sellaista yleismaailmallista ahdistusta ihmisten työpaikkojen menetyksen ja taloudellisen ahdingon takia. Omalla kohdallani vitutti eniten se, että vapauttani rajoitettiin: ei päässyt salille, ei uimaan, ei kahvilaan, ja kauppojen salaattibuffatkin suljettiin. Ihan perseestä, kun ei saa tehdä, mitä haluaisi. (Mitä sanoinkaan pikkuasioista valittamisesta?) Päätin kuitenkin, että en antaisin pelolle valtaa, enkä lopettaisi elämääni koronan takia tai mökkiytyisi neljän seinän sisälle. Tekisin samoja juttuja kuin aiemminkin – koronan sallimissa rajoissa tietenkin – ja niin olen tehnytkin.

Lisäahdistusta aiheuttivat tuleva muutto ja asunnon myynti. Pahimman korona-ahdistuksen keskellä tuntui ihan mahdottomalta ottaa itseäni niskasta sen verran kiinni, että saisin tehtyä muuton tai asunnon myymisen eteen jotain. Onneksi kuitenkin maaliskuun loppua kohti olo alkoi tuntua taas paremmalta ja elämä valoisammalta. Koronan aiheuttama pohjamudissa möyriminen opettikin hieman lisää itsetuntemusta, sillä en ollut oikeastaan aiemmin tajunnutkaan, kuinka vahvasti koen asiat. Painun nopeasti ja syvälle, mutta onneksi pääsen myös takaisin pinnalle varsin pian. 

Maaliskuun 12. päivä Olarin Prismassa ei ollut yhtään vessapaperipakettia jäljellä.
Irtokarkitkin on pakattu rasioihin, ettei kukaan koronanäppi käy limoamassa niitä.


HUHTIKUU

Huhtikuu piti sisällään kävelylenkkejä ukkelin kanssa, kotitreenejä, Wolt-ruokatilauksia, muuttoasioiden järjestelyä, huushollin tyhjentämistä ja Sortti-asemalla käymistä (joku ehkä muistaakin erään epäonnisen Sortti-käynnin). 

Ihmiset alkoivat postailla kuvia korona-ajan hiustyyleistään, ja ukkelin serkkukin laittoi kuvan Whatsapp-perheryhmään miehestään, jonka tukan hän oli leikannut elämänsä ensimmäisen kerran. Minä kehuin leikkausta ja kerroin ensimmäisestä kerrasta, kun leikkasin ukkelin tukan: tukasta tuli niin kaamea, että ukkelin piti ajella sen jälkeen päänsä kaljuksi. Joku kollegakin oli kysellyt ukkelilta töissä, kuka hänen tukkansa oli oikein parturoinut (ja minä onneton vielä luulin kyselyä kehuksi!). Olin ruvennut tukanleikkauspuuhiin alun perin siksi, että olin ajatellut, että ei hiusten leikkaaminen voinut mitään rakettitiedettä olla. Kyllä kuka tahansa osaisi leikata toisen hiukset! Sain ukkelinkin uskomaan, että hoitaisin homman ihan helposti. Jälkeenpäin on nöyrästi todettava, että kampaajat ja parturit käyvät koulunsa ihan syystä ja että (ainakin minun) on parempi jättää hiusten leikkaaminen ammattilaisille.

Rupesimme vihdoin miettimään myös asuntomme myyntiä, ja ukkeli olisi halunnut käyttää Blok-välitysfirmaa, kun kyseinen firma tekisi myytävästä asunnosta niin hienot 3D-virtuaalikuvat. Blokilla on sellainen käytäntö, että myyjä esittelee itse asuntonsa ostajaehdokkaille, enkä minä oikein syttynyt ajatukselle. Jos olisin itse ostamassa asuntoa, minusta ainakin tuntuisi jotenkin luotettavammalta, jos esittelijänä olisi välittäjä eikä asunnon nykyinen omistaja. Kävimme asiasta ukkelin kanssa pientä vääntöä, mutta lopulta ukkeli taipui, ja valitsimme perinteisemmän Kiinteistömaailman.

Se kannatti, sillä välittäjä oli ihan huipputyyppi, ja kaikki meni ihan nappiin muutenkin. Saimme asunnon stailausohjeet valokuvauskäyntiä varten, ja minä päätin, että nyt hoidetaan homma kerralla kunnolla, ja puunasin ja järjestelin niin maan perusteellisesti. Siksi tuntuikin mukavalta, kun välittäjä laittoi kuvauskäynnin jälkeen viestin, että "oli todella kiva käydä kuvaamassa huippusiistiä asuntoanne; hienosti oli laitettu". Välittäjä kertoi myös, että valokuvaajakin oli ollut riemuissaan, kun joku oli kerrankin noudattanut heidän ohjeitaan kirjaimellisesti eikä jättänyt jotain pyyhkeitä roikkumaan.

Asunto meni kaupaksi heti ensimmäisille katsojille ennätysnopeassa ajassa, vaikka minä olin ollut etukäteen varma, että kukaan ei ostaisi asuntoa korona-aikaan. Asuntomme valtteina olivat kuitenkin loistava sijainti sekä koko, joka oli pienelle perheelle juuri sopiva. 

Intiassa appivanhempien asuinalueella meditoitiin.
Minä jätin hyvästejä Espoon rantaraitille.
Koronan turvavälit pitivät Suomenojan lammellakin.

TOUKOKUU

Toukokuun alussa pakkasin omaisuutemme muuttolaatikoihin, ja seitsemäs päivä muutimme uuteen kotiin. Loppukuu olikin pitkälti kodin ja parvekkeen laittoa sekä uusiin kotikulmiin tutustumista. Muhevainen, Plantagen, Bauhaus, Veke ja Vepsäläinen tulivat tutuiksi! Kaupoissa oli hirveästi porukkaa, kun kaikki muutkin laittoivat pihojaan ja parvekkeitaan, sisustivat ja remontoivat. Viihdyin uudessa kodissa niin hyvin, että aina kun kävin jossain, minulla oli kiire päästä takaisin kotiin. Matkailukaan ei olisi houkutellut, vaikka matkalle olisi päässytkin, mutta ukkeli sen sijaan kaipasi matkustamista kovasti. Roikuin jatkuvasti kameran kanssa parvekkeella, kun piti kuvata kaikki mahdolliset laivat ja veneet.

Hämmästelin (ja hämmästelen edelleen) sitä, että en ole kaivannut Matinkylää tai Espoon luontoa kertaakaan. En taida ollakaan niin perin juurin luonto- ja maalaisihminen kuin olin kuvitellut? Tämä oli taas hyvä opetus siitä, että ei kannata lokeroida itseään (tai ketään muutakaan) liian tiukasti johonkin muottiin ja ajatella, että ei voi tehdä jotain siksi, että "se ei ole minun juttuni" tai että "minä en ole sellainen ihminen". Kannattaa joskus tehdä jotain radikaalilta tuntuvaa ja hypätä tuntemattomaan, niin voi löytää itsestään ja elämästään ihan uusia ulottuvuuksia.

Loppukuusta nurkissa pyörivät kahvakuulat, levypainot ja muut treenikamat alkoivat ärsyttää niin paljon, että tein radikaalin ratkaisun, ja päätin lopettaa kotona treenaamisen kokonaan. Otin ensimmäistä kertaa elämässäni (Suomessa) salijäsenyyden, mikä oli kyllä yksi vuoden parhaimmista päätöksistäni. Olin käynyt aiemmin treenailemassa kahdesti viikossa PT:n kanssa yhdellä salilla, mutta koska kyseinen sali oli nyt koronan takia kiinni, oli mentävä toiselle salille. 


 

KESÄKUU

Minulla oli ollut toukokuusta lähtien vähän ongelmia jaksamisen kanssa, sillä nukkumiseni oli ihan katastrofaalista, treenit eivät kulkeneet ja sykkeeni olivat sekaisin. Mietin, voisiko kyse olla stressistä, mutta mistä minä muka olisin voinut olla stressaantunut. Päätin tutkituttaa veriarvoni ja menin Synlabiin, jossa voi teettää vaikka mitä labratestejä ilman lääkärin lähetettä. Otin Synlabista valmiin liikkujan paketin ja sen lisäksi vielä kortisolin. Verikokeiden tuloksista ei kuitenkaan löytynyt mitään oireita selittävää (kävin vielä urheilulääkärin vastaanotolla varmistamassa tämän), ja rajusti viitearvojen yläpuolella ollut kreatiinikinaasikin selittyi edellisen päivän treenillä ja massiivisilla lihaskivuilla.

Lääkäri epäili minulla jonkinlaista urheilijan astmaa ja määräsi avaavaa lääkettä aina ennen treeniä. Lisäksi treenaaminen piti aloittaa lääkärin mukaan varovasti pienin painoin. Kun kysyin lääkäriltä, että mitäs ne sellaiset pienet painot ovat, lääkäri vastasi, että pienet painot ovat niin kevyitä, että niillä treenaaminen suorastaan ärsyttää. Olin, että ahaa. Selväksi tuli! 💡

Kesäkuussa kävimme Tammisaaressa ja Turussa, kun piti nauttia huollon tarjoamasta sijaisautosta (oma auto oli taas vaihteeksi korjauksessa). Juhannuksen vietimme Riiassa, kun Baltian maihin sai taas matkustaa vapaasti, ja paluumatkalla viivyimme pari yötä Tallinnassa. Tallinnassa oli vähän ahdistava tunnelma, kun hotellit ja ravintolat huusivat tyhjyyttään, ja päätimmekin palata kotiin hieman aiottua aikaisemmin. 

Kesäkuussa pohdin paljon suorittamista ja totesin olevani melkoinen suorittajaluonne, vaikka olin kuvitellut itseni varsin lungiksi tyypiksi. Jonkinlaista tiedostamatonta hyväksymisen hakemista (keneltä?!) kai sekin on, että koko ajan pitäisi saada aikaiseksi jotakin tuottoisaa, eikä voi vain hyvällä omallatunnolla olla. Rupesin käynnistämään päiväni joogaamalla ja tein joka aamu vaihtelevan määrän aurinkotervehdyssarjoja. Olen iloinen siitä, että tämä tapa näyttää jääneen elämääni pysyvästi.




HEINÄKUU

Heinäkuussa kävin muutaman päivän sisällä kaksi kertaa Savonlinnassa, kun kävin ensin hakemassa iskän ja äiskän kahdeksi yöksi tänne meille kylään ja sitten ajoin heidät takaisin kotiin. Meidän oli ollut tarkoitus katsella iskän kotikulmia, mutta koko lauantain satoi kaatamalla vettä. Ajelimme kuitenkin muun muassa Kalliossa ja Sörnäisissä ja muistelimme iskälle tuttuja paikkoja auton ikkunasta.

Heinäkuussa oli myös minun ja ukkelin 15-vuotishääpäivä, mutta emme kuitenkaan juhlineet sitä oikeastaan mitenkään, sillä emme ole vuosipäivien yms. juhlijatyyppejä. Ukkeli oli tosin järjestänyt pienen yllätyksen, sillä hän oli tilannut minulle netistä kukkakimpun, kun hän oli ilahtuneena huomannut, että Woltin kautta saa nykyään kukkiakin. Sitä ukkeli ei ollut kuitenkaan tajunnut, että kukat olivat tekokukkia, joten yllätys oli suuri, kun kukat saapuivat. Mutta minulle on ihan sama, ovatko kukat tekokukkia vai aitoja – ajatus on tärkein. 

Tein myös heinäkuussa tosi kivan päiväretken ystäväni ja kummipoikani kanssa Loviisaan ja vietin ukkelin kanssa aika paljon aikaa kesäisessä Helsingissä. Tilasin netistä kangasmaskeja, sillä halusin olla varautunut siihen, kun koronan kakkosaalto ja maskipakko tulisivat. Maskipakkoa ei tullut, mutta onpahan minulla nyt 22 kangasmaskia – joita en pysty edes itse käyttämään. Ou jee. 



 

ELOKUU

Kesäkukkani olivat alkaneet oireilla ja kuolla yksi kerrallaan, ja tarkempi tutkiskelu paljasti, että kaikissa oli ötököitä. Heitin kukat roskiin ja päätin, etten enää ikinä hankkisi yhtään kukkaa. Ostamistani sisäkukistakin löytyi ötököitä, joten nekin saivat lähteä. 

Kävin käveleskelemässä Isolla-Melkuttimella ja ajoin paluumatkalla melkein ulos tieltä, kun piti räplätä ajaessa kännykästä Google Mapsia. Oli aika hurja tunne, kun nostin katseeni kännykästä ja huomasin auton olevan jo melkein ojassa, kun vauhtiakin oli melkoisesti. Onneksi sain auton käännettyä viime hetkellä takaisin tielle. Mitä tästä opimme? No emme tietenkään mitään.

Rupesin taas kuuntelemaan Sadhgurun oppeja, kun minua alkoi ärsyttää oma suorittajaluonteeni ja ajatusmaailmani muutenkin. Kaipasin elämään rennompaa otetta. Suoritin(!) netissä Sadhgurun Inner Engineering -kurssin, joka oli kyllä joka euron arvoinen, vaikka keskittyminen tuntuikin aluksi hankalalta. Mitään pysyvää vaikutusta kurssilla ei tosin ollut, kun en jaksanutkaan (ylläri) harjoittaa oppeja päivittäisessä elämässäni. Kyllä yhden kuuntelukerran pitäisi muuttaa koko elämä; ei sitä nyt jaksa joka päivä vaivautua. 😆

Kuun viimeisen viikon vietin Savonlinnassa – alkuviikon yksin ja loppuviikon ukkelin kanssa. Viikko oli kyllä tosi kiva ja sisälsi paljon yhdessäoloa läheisten kanssa. Säätkin suosivat, ja sain tehtyä kaikkea järkevääkin (kävin mm. katsastuttamassa vanhempien auton). 




SYYSKUU 

Telkkarista alkoi Big Brother, ja koska minulla oli jo valmiiksi Ruutu+, myös 24/7 näkyi minulla, joten BB:tä tuli seurattua välillä vähän turhankin tiiviisti. Ihmettelen todella, että ukkeli ei menettänyt kertaakaan hermojaan! Päivittäiset koosteetkin katsoin useimmiten, mutta niiden katsominen vähän ärsytti, kun niistä sai ihmisistä aivan eri kuvan kuin 24/7:sta. On kyllä aika mielenkiintoista, miten paljon tuotanto voi vaikuttaa siihen, millainen kuva jostakin ihmisestä katsojalle luodaan. Big Brotherin somea seuraillessani jaksoin ihmetellä sitä, miten paljon jotkut ärsyyntyvät toisten tekemisistä tai luonteenpiirteistä. Toki meissä kaikissa on jotain ärsyttävää, mutta yhtä lailla meissä kaikissa on myös paljon hyvää, ja minun on vaikea ymmärtää sellaista yksisilmäisyyttä, että joku nähdään vain tietyn (itseä ärsyttävän) ominaisuuden kautta. Sekin on minusta uskomatonta, miten intohimoisesti jotkut voivat dissata toisia.

Silmäni olivat alkaneet taas vuotaa useamman vuoden tauon jälkeen, ja kun menin vihdoin silmälääkärille, sain tuomioksi blefariitin eli kroonisen silmäluomen tulehduksen. Sain myös meikkauskiellon ainakin siksi aikaa, kunnes silmäni olisivat täysin parantuneet, ja sehän oli minulle suunnilleen sama kuin kuolemantuomio (okei, pientä liioittelua). Tilanne ahdisti minua aluksi todella paljon, mutta ajan mittaan meikittömyys ei tuntunut enää niin kamalalta, enkä enää aktiivisesti ajatellut rumaa naamaani koko ajan.

Tilasin heti meikkauskiellon saatuani apteekista herkille silmille sopivia meikkejä, mutta olen meikannut syyskuun jälkeen vain kaksi kertaa: marraskuussa minulla oli Gaijinissa käydessämme ripsiväriä ja jouluaattona minulla oli vähän enemmän meikkiä. En hyväksy ulkonäköäni nykyään yhtään sen paremmin kuin aiemminkaan, mutta on pakko myöntää, että olen oikeastaan tyytyväinen, että olen joutunut olemaan ilman meikkiä. Se on lisännyt itsetuntemustani, kun olen joutunut pohtimaan meikkaamisen syitä, ja jollakin tasolla olen kumminkin oppinut hyväksymään itseni vähän paremmin. Siitä huolimatta olen iloinen, että on edelleenkin mahdollista liikkua maski naamalla, ja hieman kauhulla odotan sitä päivää, kun maskia ei tarvitse enää käyttääkään.




LOKAKUU

Keksin, että netistäkin voi tilata treenivaatteita, ja ostelu lähti vähän laukalle. On pelottavan helppoa ostaa netistä kamaa, varsinkin jos asiakas- ja maksutiedot ovat jo järjestelmässä valmiina. Ei tarvita ehkä kuin yksi klikkaus, niin tilaus lähtee menemään. Nyt olen laittanut itseni ostelukieltoon, vaikka uusia treenipaitoja kyllä "tarvitsisin"... 

Hapensaantivaikeuteni palasivat, tai oikeastaan ne olivat palanneet jo viime kuussa. Uiminenkin tuntui niin kamalan vaikealta, että pelkäsin hukkuvani. Palasin siis urheilulääkärin vastaanotolle, ja sprirometriasta selvisi, että minulla onkin astma. En sairastu juuri koskaan, ja siksi tuntuikin aika kummalliselta, että minulla oli diagnosoitu lyhyen ajan sisällä sekä blefariitti että astma. Minulle ei tule normaalisti edes flunssaa, ja olen ollut flunssassa viimeksi muistaakseni vuonna 2014 (tai 2013). Sen jälkeen minulla on ollut yksi keuhkoputkentulehdus, joka alkoi kuin salama kirkkaalta taivaalta yhden juoksulenkin aikana. 

Olenkin miettinyt, voisiko tässä uudessa asunnossa olla jotain, mikä on kummankin vaivan takana. Huoneilma on ainakin todella kuivaa, ja pahimpina päivinä ilmankosteus on ollut niinkin alhainen kuin 20%, kun sen pitäisi olla Allergia- ja Astmaliiton mukaan vähintään 33%. Oli pakko ostaa ilmankostutin, ja sen jälkeen tilanne onkin ollut siedettävämpi. 

Iskä täytti lokakuun 23. päivä 80 vuotta, ja pidimme iskälle pienimuotoiset synttärijuhlat. Minua ei olisi yhtään huvittanut lähteä Savonlinnaan, kun olin viettänyt siellä vasta elokuun lopussa viikon, mutta sitten ajattelin, että vanhoista ihmisistä ei koskaan tiedä, mikä on heidän viimeinen syntymäpäivänsä. Päätin siis unohtaa omat haluamiseni ja lähteä, ja hyvä oli, että tein niin. Se oli nimittäin viimeinen kerta, kun näin iskän semmoisena kuin hänet muistan.




MARRASKUU 

Innostuin taas neulomisesta, ja silmätkin tuntuivat sietävän neulomista varsin hyvin. Sukkia rupesi tulemaan, ja iski suorastaan neuloosi. Eniten minua viehättävät erilaiset pitsineulokset ja palmikot, mutta kirjoneuleesta en edelleenkään välitä. Pitäisi kyllä kokeilla uusia juttuja, esimerkiksi sukan aloittamista kärjestä ja kantapään neulomista viimeiseksi, koska olen jämähtänyt tekemään samantyylisiä juttuja.

Kävin kyläreissun yhteydessä Wreden hautausmaalla Anjalassa, ja istuin myös hetken aikaa Mathildan penkillä. Vuonna 1928 kuolleen Mathilda Wreden hengen sanotaan nimittäin vaeltelevan kyseisellä hautausmaalla, ja se, joka istuu Mathildan haudan vieressä olevalle penkille, saa uskomuksen mukaan Mathildan viereensä. Istuin penkillä tovin, mutta jos Mathilda tuli viereeni, en ainakaan huomannut sitä millään lailla. 

Korona oli palannut jylläämään täydellä voimalla, joten tuli taas kaikenlaisia koronarajoituksia. Otti päähän ihan jumalattomasti, mutta minkäs teet. Muut odottivat koronarokotuksia kuin kuuta nousevaa, mutta minä en jotenkin jaksanut uskoa siihen, että edes rokotukset kukistaisivat koronan.

Iskä joutui kuun lopussa sairaalaan, kun hänen jalkansa eivät oikein kantaneet. Yölliset harhanäyt olivat alkaneet vaivata päivälläkin, ja vieraita ukkoja piileskeli milloin missäkin vaatekomerossa tai pöydän alla. Äiskän voimat olivat olleet iskän kanssa jo pitkään koetuksella, mutta nyt ne alkoivat olla lopussa. Kiireetön ambulanssi ei ottanut iskää mukaansa, koska iskä oli liian hyvässä kunnossa, joten iskä meni lopulta sairaalaan taksilla. Muutaman päivän päästä saimme vihdoin diagnoosin iskän sairaudesta: Lewyn kappale -tauti.





JOULUKUU

Joulukuu on ollut murheen kuukausi. Iskän kunto romahti niin, että hänestä tuli lyhyessä ajassa täysin omatoimisesta ihmisestä lähes täysin autettava. Liikuntakyky meni, ruoka menee alas vain syötettynä ja puheesta on hankala saada mitään selvää. Meidän läheisten on ollut vaikea ymmärtää, miten ihminen voi mennä noin nopeasti noin huonoon kuntoon, mutta ilmeisesti Lewyn kappale -tauti saattaa ottaa kerralla isojakin harppauksia. 

Jos viime vuonna ei ollut oikein joulutunnelmaa vanhempien muuton ja kaiken muun hässäkän takia, niin tänä vuonna sitä ei ollut sitäkään vähää. Joulunaikaa tahdittivat vierailut iskän luona ensin sairaalassa ja sitten kuntoutusosastolla. Olin kuvitellut, että klaaraisin vierailutilanteet jotenkin paremmin, sillä tiedänhän minä, että ihmiset vanhenevat, sairastuvat ja lopulta kuolevat. Niin kävisi lopulta minunkin vanhemmilleni, ja olin ajatuksen hyväksynyt. 

Silti kun näin, kuinka iskää kärrättiin geriatrisessa tuolissa sairaalakäytävän tapaamispaikkaan, en pystynyt järkytykseltäni muuta kuin itkemään. Miten voi ihminen mennä niin lyhyessä ajassa niin huonoon kuntoon? En meinannut ensin edes tunnistaa iskää, vaan minun piti kysyä äidiltä, että onko tuo meidän iskä. Vain kaksi kuukautta aiemmin hän oli jäänyt ovelle vilkuttamaan, kun olin lähtenyt iskän synttäreitä viettämästä ajamaan takaisin Helsinkiin. 

Iskä vain nukkui koko ajan, ja jos hän sattuikin raottamaan silmiään, häneen ei saanut minkäänlaista katsekontaktia. Oli mahdoton tietää, ymmärsikö iskä enää mistään mitään tai tunnistaisiko hän enää ketään, vaikka hän avaisikin silmänsä. Vierailijat joutuivat luonnollisesti käyttämään maskia koko ajan, eikä maski ainakaan helpota tunnistamista. Toki olen kiitollinen siitä, että ylipäänsä pääsimme katsomaan iskää, sillä toisinkin voisi olla.

Joulupäivänä kävimme iskän luona ukkelin kanssa, ja iskällä oli ollut hoitajien mukaan virkeämpi aamupäivä. Se olikin ensimmäinen kerta, kun iskä avasi välillä silmänsä ja tuntui ymmärtävän ainakin paikoitellen puhetta. Kun hoitaja oli poissa, ukkeli teki jotain, mitä ei olisi tietenkään saanut tehdä, ja tempaisi maskin naamaltaan hetkeksi pois. Iskä katsoi ukkelia, hymyili ilahtuneen näköisenä, ojensi kätensä ukkelille ja sanoi moi. Tilanne oli jotenkin hirveän liikuttava, ja itkettää vieläkin, kun muistelen sitä. 

Vaikka joulun yleistunnelma olikin hyvin apea, jouluun sisältyi kyllä ihan mukavia hetkiäkin.  Jouluaaton aterian nautimme äidin ja siskon perheen kanssa ravintola Wanhassa Kasinossa, joten kaikki saivat astua valmiiseen pöytään. Leivoin myös pipareita äidin kanssa, vaikka en itse pidäkään pipareista yhtään (minua kiinnostikin lähinnä se taikinan syöminen 😆).



Nyt olen saanut menneen vuoden paketoitua, ja on jotenkin tyhjä olo. Se on ehkä osoitus siitä, että tämä tuli tarpeeseen. 

Jos selvisit tänne asti hengissä ja kuolematta tylsyyteen, onnittelen sinua ja toivottelen oikein ihanaa alkavaa vuotta! Nähtäväksi jää, mitä uusi vuosi tuo tullessaan... 

😘😘

40 kommenttia:

  1. Jännä kun ihan just tein itsekin lyhyen vuosikatsauksen,

    VastaaPoista
  2. Hieno vuosikatsaus ❤Muistan hyvin postauksesi kun miehesi sairastui, onneksi hän sai hyvää hoitoa ja toipui. Paljon teillä tapahtuikin buoden aikana, kuten asunnon myynti, ja muutto Jätkäsaareen, mikä kuulostaa mukavalta paikalta.
    Oi Satu, ikåvä kuulla että isäsi kunto meni noin pahaksi, ja voin kuvitella että huoli on suuri, ja samalla luopumista, kun toinen vanhempi ikäänkuim häviää jonnekin, vailka fyysinen olemus om jäljellä. Itse olin täysorpo kolmenkympin puolivälissä, joten en ole joutunut kokemaan vanhempien ikääntymistä
    Oikein hyvää buotta 2021,ja toivokaamme että sr om parempi kuin tämä nyt loppuva vuosi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu paljon on tänä vuonna tapahtunut, ja aika paljon erilaista kuin aiempina vuosina. Edeltävänä vuotena oli (jostain syystä) paljon enemmän matkustelua kuin nyt, ja tänä vuonna tuntuu, että on istuttu vain kotona.

      Sehän siinä just on, kun iskä tavallaan on vielä siinä ja sitten ei kuitenkaan ole. Muistisairaudet ovat kyllä ihan kauheita, ja niitäkin on niin monenlaisia. Ja tuota taudin etenemisen nopeutta on vain niin vaikea käsittää. Toisaalta sekin on kauheaa, jos muistisairaus (esim. Alzheimer) etenee hyvin hitaasti. Kuinka paljon huolta ja kärsimystä vuosikausien sairastaminen aiheuttaa kaikille osapuolille.

      Kiitos, Jael! Kaikin puolin onnellista ja onnekasta uutta vuotta sinullekin! <3

      Poista
  3. Hyvää ja onnellista uutta vuotta!!
    Vanhenpien sairastuminen ja kuolema on todella raskasta, mun äiti kuoli n. 10v sitten, ikävöin häntä vaikka hän ei ollut edes hyvä äiti :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sitä samaa sinulle! <3

      Ei vanhempien kuolemaan kai koskaan osaa täysin varautua, vaikka kuinka luulisi osaavansa. :-(

      Poista
  4. Parempaa uutta vuotta 2021 ja uskon, että vanhan vuoden paketoinnilla on hyvä merkitys. En ole itse päässyt näkemään vanhempiani sitten helmikuun ja ikävä on. Luulen, että otan oppia tuosta vanhan vuoden paketoinnista. Hyvää loppuvuotta ja terveyttä sinulle ja Ukkelille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Leena! Parempaa vuotta 2021 ja terveyttä myös sinulle ja koko perheellesi!

      Minulle tuli ainakin jotenkin keveämpi olo, kun sain vanhan vuoden "pois päiväjärjestyksestä". Tuntuu, että nyt on helpompi aloittaa uusi vuosi, kun ei tarvitse roikkua enää vanhassa.

      Toivottavasti pääset näkemään vanhempasi pian. <3

      Poista
  5. Aika vaikea vuosi sinulla on ollut!! Toivotaan etta ensi vuodesta tulee paljon parempi. Ehka tuo asunnon vaihto oli hyva liike, oli positiivistakin tekemista ja toimintaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän sitä on ollut kaikenlaista tänä vuonna, mutta itse olen sellainen pölvästi-optimisti, että ajattelen aina, että huonomminkin olisi voinut mennä. :-)

      Asunnon vaihto oli kyllä hyvä juttu tuossa kohtaa elämää, vaikka olihan muutossa ihan hirveä homma. Oli pakko nousta sieltä korona-ahdistuksesta, kun oli ruvettava miettimään muuttoa.

      Poista
  6. Ns. kuulolla ollaan oltu vaikkei kommenttia ole ennättänyt jättääkkään.

    On sinulla ollut melkoinen vuosi elettävänä. Ja tippa (useampi) kyllä linssiin tippui kun kerroit tuon Ukkelin ja Isäsi kohtaamisen <3 Aivan valtavan liikuttavaa. Toki samalla varmaan itkin jälleen omat lähteneet läheiseni ja murheet. Täytyy kyllä kiittää siitä ettei omat vanhempani nähneet tätä korona aikaa. Syöpää sairastaville olisi ollut todella isku eristäytyä täysin, eikä se olisi vanhempieni osalta onnistunutkaan.

    Kaikkien varmaan pitäisi tehdä kooste omasta vuodestaan. Koska minulla ainakin huippuhetket (hyvät sekä huonot) sekoittuvat ajan virtaan.

    Oikein hyvää alkavaa vuotta 2021 toivomme siihen onnen hetkiä runsain mitoin <3

    -m

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ukkelin ja iskän kohtaaminen oli kyllä ainutlaatuinen juttu. Iskähän on ollut aina vierailukäyntien aikana syvässä unessa tai muuten omassa maailmassaan, ja ukkeli on ollut ainoa, joka on saanut noin selvän tunnistamisen. Toivottavasti niitä virkeitä päiviä tulee vielä lisää! Vaikka pahoin pelkään, että suunta on toinen. :-(

      Korona on varmasti kova koettelemus vakavasti sairaille, varsinkin kun tätä on jatkunut jo niin pitkään, eikä loppua näy.

      Tuo on ihan totta, että vuodesta tulee ikään kuin sellaista tasaista mössöä, jos ei rupea ihan tarkoituksella muistelemaan kohokohtia ja alhoja. Harmittaa nyt, että en ole tehnyt tällaista koostetta aiemmin, kun olisihan näitä kiva lukea jälkeenpäinkin (kun mulla toi muisti tuppaa olemaan niin huono, että hyvä jos muistan eilisen tapahtumat). Onneksi olen pitänyt päiväkirjaa jo useamman vuoden ajan, niin sieltä voi luntata. ;-)

      Kiitos, ihan sitä samaa sinulle! Paljon onnellisia hetkiä, iloa, naurua ja rakkautta tulevaan vuoteesi! <3

      Poista
  7. Silmät kastui ukkelin ja iskän "maskittomasta pikakohtaamisesta" Loistava tilannetaju ukkelilla ja miten ihanaa, että iskä reagoi!! <3
    Muisteltava tilanne vielä, ehkä...
    Toivottavasti ensi vuosi on meille kaikille vähän armollisempi, niin koronan, kuin monen muunkin asian suhteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tuo tapahtuma tuntuu (iskän voinnin huomioon ottaen) niin uskomattomalta, että luulisin nähneeni unta, ellei ukkeli olisi ollut todistamassa tapahtumaa. Niin ja eihän koko juttua olisi tapahtunut, ellei ukkeli olisi ollut siinä. :-) Joskus on hyvä olla noudattamatta kaikkia sääntöjä...

      Toivotaan tosiaankin, että ensi vuodesta tulee armollisempi ja parempi kuin tämä vuosi. Kuka olisi uskonut vielä viime vuodenvaihteessa, mitä kaikkea tämä vuosi tuo tullessaan!

      Mukavaa vuodenvaihdetta!

      Poista
  8. Ihan uskomatonta, kuinka äkkiä vuosi on loppupeleissä mennyt. Jotenkin vissiin on kaiken kummallisen keskellä kadonnut ajantaju, koska en olisi mitenkään osannut yhdistää ukkelin järkkyä sairastumista tammikuuhun, vaan olisin hahmottanut sen mielessäni johonkin pidemmälle kevääseen. Mutta luojan kiitos, siitä on jo vuosi ja paljon hyviäkin isoja asioita tapahtunut sen jälkeen. Mutta siis kyllä tuli suru puseroon sun iskän vuoksi <3. Ja justiin siksi, että vaikka sen ihan hyvin tietää, että huolimatta siitä, että asiat on tänään hyvin ja isä elämänsä kunnossa, kaikki voi muuttua hetkessä. Ennalta arvaamatonta on elämä.

    Meni jotenkin tuosta viimeisestä pasmat niin sekaisin, etten enää muista mitä matkan varrella halusin kommentoida, mutta ainakin haluan toivottaa sulle ja ukkelille mitä parhainta ja onnellisinta vuodenvaihdetta <3. Teidät on selvästi toisillenne luotu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika on tosiaan suhteellista, ja joskus lyhyt aikakin tuntuu pitkältä ja päinvastoin. Minusta taas tuntuu kuin ukkelin sairastumisesta olisi kulunut paljon kauemmin kuin vuosi. Mistä mahtaa johtua. Mutta useimmiten mulla on taipumus muistaa ajankulu toiseen suuntaan väärin. Tässä taannoin mietiskeltiin, että milloinkohan toi meidän imuri on ostettu, ja arvioin, että ehkä jotain 5 tai 6 vuotta sitten. Löysin kauppakuitin, josta selvisi, että se oli ostettu vuonna 2008. :-D

      Mä niin toivoisin, että osaisin arvostaa joka hetkeä rakkaiden ihmisten kanssa, enkä sortuisi milloin minkäkinlaiseen kiukutteluun jne. Kun sitä ei koskaan tosiaan tiedä, mikä hetki on viimeinen ja kuinka kauan on yhteistä aikaa jäljellä. Ehkä otankin tämän ensi vuoden tavoitteekseni.

      Ihanaa vuodenvaihdetta ja onnellista alkavaa vuotta myös sinulle ja perheellesi! <3

      Poista
  9. No huh, on sulla kyllä ollut melkoinen vuosi!! Onneksi joukossa on paljon hyvääkin, mutta kyllähän tuosta myötäeläjälle nousee esiin eniten ukkelin sairastuminen (onneksi tuo tarina päätyi onnellisesti) ja nyt loppuvuodesta isäsi tilanne. Kovasti toivotan voimia sulle Satu tuon tilanteen kanssa jaksamiseen ❤️ Meillä on myös melko todennäköisesti edessä jossain vaiheessa isän dementoituminen (niin voimakas sukurasite siihen) ja olen monesti miettinyt, kumpi olisi "parempi" vaihtoehto: nopeasti vai hitaasti? Olen tähän mennessä kallistunut nopean puolelle, mutta nyt kun luin kuvauksen isästäsi, niin ehkä se vähän hitaampi vaihtoehto kuitenkin olisi parempi... Toisaalta, turha tällaista kait on etukäteen miettiä, kun ei siihen mitenkään pysty itse kuitenkaan vaikuttamaan. Mutta kuten sanottua, vielä kerran, voimia!

    Rupesin oikein miettimään, että olenkohan muistanut tarpeeksi usein kehua sun kykyäsi kirjoittaa. Kuulut samaan sarjaan Annukan ja Marikan kanssa: te kaikki saatte aiheesta kuin aiheesta aikaiseksi niin älyttömän mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa tekstiä, että on kuin novellia lukisi. Joka kerta kun huomaan, että olet julkaissut jotain, mun on ihan pakko odottaa hyvää ja rauhallista hetkeä ja sitten vasta alan lukemaan. Tälläkin kertaa ihan sama juttu. Kiitos siis kun kirjoitat, ethän vaan ikinä lopeta!

    Vuoden viimeisiä viedään ja vaikka liikoja odotuksia ei seuraavalle uskalla asettaa, niin rohkenen kuitenkin toivottaa edes vähän parempaa, kuin mitä tämä oli. Ja kaikesta sydämestäni toivon, että isäsi tilanne etenee parhaalla mahdollisella tavalla - mikä se sitten onkaan. Haleja ja pus ❤️❤️❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Emma. <3 Voimia aina tarvitaan. Ja kuten sanoit, paljon oli vuodessa hyvääkin! Mutta ukkelin sairastuminen oli kyllä ihan hirveä juttu, ja muistan vieläkin elävästi sen aamun, kun ukkelin kollega ja kaveri soitti minulle ja kertoi, mitä oli käynyt. Mutta oli onni onnettomuudessa, että ukkeli oli siellä, missä oli, ja että hänellä on niin mahtavat kollegat. :-)

      Mä olen monesti kanssa miettinyt samaa, että kumpi olisi parempi muistisairauden ja kuoleman kanssa, hidas vai nopea. Jollakin tapaa kuolema on helpompi kohdata ja hyväksyä, jos toinen on sairastanut jo pitkään, jolloin kuolemaan liittyy myös helpotuksen elementti. Ainakaan toisen ei tarvitse enää kärsiä. Mutta muistisairauden kanssa olen ajatellut sinun laillasi, että nopeampi on parempi. Nykyään kun on vallalla trendi (vähän väärä sana tähän, mutta menköön, kun en parempaakaan keksi), että ihmisen pitää asua kotonaan mahdollisimman pitkään. Ja kotihoidossa ollessani näin sellaisia tapauksia, joiden ei pitäisi minusta enää missään nimessä asua kotonaan ja jotka alkoivat olla vaaraksi niin itselleen kuin muillekin. Mutta nyt kun olen nähnyt sen nopean vaihtoehdon, niin en olekaan enää ihan varma. Luopumisen tuska on kai sama prosessin pituudesta huolimatta, mutta mitä pidemmälle sairaus (ja muistisairauksiakin on niin monenlaisia) etenee, sitä enemmän muita elementtejä tulee mukaan. Turhahan näitä on tosiaan etukäteen miettiä, koska elämä menee niin kuin menee. Vaikka toisaalta kyllähän ennalta pohtiminen voi ehkä jollakain tavalla auttaa käsittelemään asiaa etukäteen.

      Voi että. <3 Olen niin iloinen ja onnellinen palautteestasi! Niin suuri kiitos, että sanat eivät riitä. <3 Tää bloggaaminen on tällaista yksinäistä räpeltämistä, että on ihana kuulla, että joku tykkää. :-) Ja tähän voisin jatkaa, että sinullakin on ihan mahtava tyyli kirjoittaa. Rakastan pientä sarkastisuuttasi. <3

      Ehdottomasti parempaa vuotta myös sinulle! Pus pus! <3 <3

      Poista
  10. Onpa ollut sattumusten ja koettelemusten vuosi sulla / teillä... Toivon kaikkea hyvää teille kaikille ja voimia ja uskoa tulevaan vuoteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sitä samaa sinulle, blogiystäväni Menninkäinen! <3

      Poista
  11. Oli ihana lukea sinun vuosipakettisi, ollenkaan ei tullut tylsää! <3 Tosi surullista, että isäsi kunto heikentetyi. Minulla kyllä meinasi myös alkaa silmäkulma kimmeltää lukiessani, mitä ukkelisi teki - voi että <3 On tämä kanssa.

    Minulla on iso pelko vanhempieni puolesta, mutta onneksi ovat sen verran erakkoja ettei sinänsä Koronan takia tarvitse paljolti olla huolissaan. Mutta kaikki me ikäännymme enkä itse ole oikein vielä sinut sen kanssa, että omat vanhempani alkavat olla ehtoopuolella. Apua, en voi edes ajatella asiaa.

    Minulla on ollut perseoloja, niin en ole jaksanut bloggailla muuta kuin kirjoista. Sinun blogiasi aina luen, vaikka en kommentoisikaan. Toivon ja toivotan parempaa vuotta 2021! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahoittelut myöhästyneestä vastauksesta! Uuden vuoden juhlinta vaatii näköjään veronsa. :-D Kiva kuulla, että jaksoit lukea loppuun asti. :-)

      Korona ottaa koville varmasti kaikilla, mutta erityisen pahalta tuntuu monen vanhuksen kohtalo, jos he ovat sellaisessa paikassa, että sinne ei päästetä ketään käymään. Meidän iskän luona pääsee sentään käymään kaksi ihmistä kerrallaan, että siinä mielessä ollaan onnekkaita, vaikka iskän kunto olikin järkytys.

      Mun oli myös aikaisemmin ihan kamalan vaikea hyväksyä ajatusta, että vanhemmista täytyy luopua jonakin päivänä. Kuvittelin hyväksyneeni asian, mutta en sitten vissiin ollutkaan. Vaikka onhan se ihan normaalia surra.

      Minäkin toivon sinun alkaneeseen vuoteesi kaikkea hyvää! Joka kerta kun kuulen uutisi Brittilän koronatilanteesta, tulet mieleeni. Jos on paska fiilis jo muutenkin, niin pahentunut koronatilanne ei varmasti ainakaan yhtään auta asiaa. Halauksia! <3

      Poista
  12. Voi mikä vuosi :( Onneksi miehesi toipuminen lähti nopeasti liikkeelle. Onhan se aika kamalaa olla täysin toisella puolella maailmaa kun läheinen sairastuu noin.

    Omien vanhempien sairastuminen ja hiipuminen pois on myös raskasta, vaikka tietääkin sen olevan vääjäämätön kohtalo ja vaikka olisi osannut siihen varustautua henkisesti ennakolta. Toivon, että isäsi saa hyvää hoitoa viimeisen aikansa oli sitten päiviä tai vuosia ja että hänellä olisi mahdollisimman hyvä ja leppoisa olla.

    Toivon sinulle voimia ja iloa uuteen vuoteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli tosiaan ihan hirveä tilanne, kun ukkeli oli toisella puolella maailmaa, enkä voinut olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Mutta onneksi tarina päättyi onnellisesti.

      Iskä tuntuu saavan aivan erinomaista hoitoa, että siinä mielessä saamme olla huojentunein mielin, vaikka tilanne on mikä on.

      Mä muuten näin sinusta unta toissa yönä. :-D Meille oli jotkin vierailuviikot, ja mä olin teillä ensin viikon kylässä, ja sitten sinun piti tulla perheinesi meille viikoksi. Ja minä murehdin, että eihän meillä ole edes riittävästi nukkumapaikkoja. :-D Kaikkea sitä.

      Onnellista alkanutta vuotta sinulle! Toivottavasti kohdallesi ei osuisi tänä vuonna yhtään farssia, vaan kaikki menisi putkeen. <3

      Poista
    2. Hih, mikä uni :D :D :D
      Voin kyllä tulla joku aamu tekemään sun kanssa aurinkotervehdyksiä ;)

      Poista
    3. Juu teretulemast vaan. :-D

      Poista
  13. Voi Satu <3

    Onpahan ollut vuosi! Eikä aina niin hyvässäkään mielessä tällä kertaa. Olen todella pahoillani iskästäsi, hurjan nopesti tuo eteni :( Onpa nyt jälkeenpäin mietittynä todella hyvä että pääsit syntymäpäiville aiemmin! Ja voi tuota ukkelin tekoa, lämmittää minunkin sydäntäni ajatella kuinka iskäsi tunnisti hänet ja koki varmasti iloa <3 ihanaa että menitte!

    Ja että asetuitte vielä sinne Jätkäsaareen jonne joskus aikoinasi (kun kävit siellä kuvaamassa) et osannut yhtään ajatella muuttavasi :D Niin se elämä opettaa just sen, ettei koskaan pidä sanoa ei koskaan :,D Jätkäsaari on kyllä hauska hauskaa aluetta! Aloin kuitenkin omien kokemusteni perusteella miettiä myös noita oireitasi että voisivatko ehkä johtua kodista... toivottavasti ilmankostutin auttaa asiaa! Jos ei niin homekoiran visiitti on aika halpa hinta siitä rauhasta että tietää ainakin kodin olevan kunnossa :)

    Ja meikittömyydestä... olet kovin kaunis juuri niinkin! Tuntuu ihan hassulta että olet edes ajatellut muuta! Itselläni oli pitkään sama ajatus etten voinut poistua kotoa ilman meikkejä (huvittaa myös että esim. Nepalissa olin pakannut meikit jopa pienelle vaellukselle mukaan!). Nyt en ole enää 10 vuoteen meikannut ollenkaan ja no, sanotaanko että olen alkanut sietää meikitöntä naamaanikin :D Ehkä olen jo unohtanut miltä se meikillisenä näyttääkään ;) Ehkä myös ajatus siitä mitä muut miettivät on hälventynyt. Minulla on vitiligo jonka myötä esim. juuri kasvoissa ei ole enää ollenkaan pigmenttiä vaan olen todella valkoinen, auringonpaisteessa hohdan kuin haamu :D mutta so what, näillä mennään mitkä nyt on annettu!

    Toivon teille nyt paljon parempaa (ei kai tästä nyt edes voi olla suunta kun ylöspäin meille kenellekään!) Vuotta 2021! Iskälle myös helpompia aikoja <3 Ihania Intia-kuviasi fiilistelin jälleen, toivottavasti pääsette taas sinnekin vierailemaan. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Nana, myötäelämisestä. <3 Tuo synttärikäynti oli kyllä niin hyvä osoitus siitä, miten tärkeää on joskus unohtaa omat mielitekonsa ja tehdä sellaista, mitä ei ihan välttämättä juuri sillä hetkellä haluaisi. Nyt meinaan kaduttaisi ihan hirveästi, jos en olisi mennyt.

      Hassua (ja vähän noloakin :-;D), että muistat valokuvausreissuni Jätkäsaareen! :-D Meikäläisen ei ehkä kannattaisi huudella omia mielipiteitään aina niin suureen ääneen, kun mielipiteet saattavat muuttua seuraavassa hetkessä ihan päinvastaisiksi. :-) Jätkäsaari on kyllä kiva paikka, eikä mene enää monta kuukautta, kun ratikkakin alkaa kulkea tuosta melkein talon vierestä. Kaikkia palvelujahan ei Jätkäsaaressa ole (esim. terveyskeskusta), mutta onneksi palvelut ovat kuitenkin suhteellisen lähellä.

      Minä en tiedä homeesta juuri mitään, enkä tiedä sitäkään, voiko hometta olla ihan uudessa talossa. Mutta homekoira on kyllä hyvä vinkki, ja laitan sen korvan taakse. Tuntuu, että olen tullut viime aikoina herkemmäksi vähän kaikelle, mitä ihmettelen kovasti.

      Hih, kuulostaa ihan meikäläisen touhulta tuo, että meikit pitää olla mukana Nepalin vaelluksellakin. :-D Mullahan eka ajatus oli, kun ystäväni ehdotti Himalaja-vaellusta, että miten pääsen joka aamu suihkuun ja mites ne meikit. :-D Mutta tosi mahtavaa, että sinä olet tottunut olemaan ilman meikkejä! Minustakin tuntui – jo näinkin lyhyen meikittömyysjakson jälkeen – omituiselta katsoa itseäni peilistä, kun olin laittanut ripsiväriä. Tuntui, että en osannut meikatakaan enää, vaan ripset näyttivät jotenkin töhryisiltä. En olllut aiemmin kuullutkaan vitiligosta, mutta kävin googlettamassa. Ja nyt muistin, että tunnenkin yhden intialaisen (ukkelin yhden serkun isän), jolla taitaa olla myös vitiligo. Mutta kuten sanot, näillä mennään mitä on annettu! Näin tänään kaupungilla yhden nuoren naisen, jolta puuttui toinen jalka. Sinä hetkenä tunsin taas suurta häpeää, miten mitättömistä asioista joskus valitan. Meikittömyys ei todellakaan ole mikään maailmanloppu, vaan ongelmista pienin.

      Ihanaa ja kaikin puolin onnellista alkanutta vuotta myös sinulle ja perheellesi! Intia-kuvista tulikin mieleen, että uhkasin tehdä toisenkin Intia-koosteen, ja sen aika voisi olla pian, jos en keksi muuta postattavaa. Tietysti Intiaan olisi ihan kiva päästä itsekin,ja ukkelilla oli taas suunnitelmana mennä tässä kuussa, mutta jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin haaveeksi jää.

      Mukavaa vuoden jatkoa, Nana! <3

      Poista
  14. Mie kirjoitin tähän pitkän jutun, mutta kun piti vaihtaa salasana, koska uusi kone, niin totta kai kaikki jonkun hemmetin idiootti-ei-minusta-johtuvan-virheen vuoksi meni harakoille. Mie niin vihaan tätä uuden koneen ja myös uuden puhelimen käyttöönottamista. Molemmat ovat uusia, sillä puhelinkin meni rikki joulun aikana; työkone aikaisemmin, mutta sai sen juuri jouluksi ja toisessa kotona minulla on "oma" kone, täällä vain tämä työläppäri mukana.
    Eli sinulla on ollut aivan kamala vuosi, alkoi ja myös päättyminen on tosi raskas. Olen niin iloinen siitä, että ukkelisi on parantunut tuosta vakavasta sairastumisesta noin nopeasti. Tiedän itse sen, miten hankalaa on parantua myös henkisesti, vaikka fyysisesti kaikki olisikin jo paljon paremmin. Ja itsäsi vielä nyt; onneksi hän saa hyvää hoitoa ja toivottavasti äidilläsi voimat palautuvat tuosta. Sinulla on ollut vielä muutto, joka on myös yksi niitä stressaavimpia asioita. No en enää enempää kerro näistä!

    Minunkin pitäisi tehdä tuollainen tilinpäätös, sillä tuntuu siltä, että näin korona-aikana kaikki päivät, viikot ja kuukaudet ovat samanlaisia, vaikka eiväthän ne ole. Toki pitäisi tehdä pari työjuttuakin tässä lähipäivinä tai parin viikon sisällä, mutta täällä Lapissa on nyt niin pimeää (ja korona jyllää matkailukeskuksissa).

    Parempia päiviä ja viikkoja ja iloista tekemistä tänäkin vuonna!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei! Tekniset ongelmat on niin syvältä. Tosi harmi, että kommenttisi katosi. :-( Kiitos kumminkin, että jaksoit kirjoittaa uuden. <3

      Mä vihaan tätä uutta Bloggeria sydämeni pohjasta. Mulle kävi tätä postausta kirjoittaessa niin, että olin jo kirjoittanut koko postauksen, ja rupesin lisäämään viimeiseksi kuvia tekstin väliin. No, en tiedä, mitä yhtäkkiä tapahtui, kun koko teksti heinäkuusta eteenpäin muuttui ihan pieneksi ja keskelle (ei siis vasempaan reunaan) keskitetyksi. Ja kun yritin muuttaa sitä, koko teksti heinäkuusta eteenpäin katosi! Ihan hirveä paniikki, kun luulin, että joudun kirjoittamaan kaiken uusiksi. Melkein itku pääsi. :-( Onneksi valikosta löytyi 'kumoa toiminto' tms. -nappula, ja sain tekstin palautettua. Ja onneksi osaan sen verran HTML-koodia, että sain tekstin muutettua normaaliksi.

      Minusta tuntuu, että ukkeli ei ole palautunut vieläkään ihan täysin henkisesti, mikä on kyllä hyvin ymmärrettävää. Onhan tuommoinen aivotapahtuma todella iso juttu, joka järkyttää ketä tahansa, vaikka verenvuoto olisi pienikin.

      Onneksi viime vuosi on nyt takanapäin ja uusi on aloitettu. Tykkään näistä vuoden aluista, ja nyt on ihan erityisen toiveikas olo, että tästä vuodesta tulee viime vuotta parempi. Toivottavasti sinunkin vuodestasi tulee kaikin puolin onnistunut ja paljon mukavia hetkiä sisältävä!

      Mukavaa vuoden alkua sinne pohjoiseen! Minä olen vähän kateellisena katsellut ihmisten Lappi-kuvia, vaikka kyllä samalla vähän hirvittää, miten paljon ihmisiä siellä tuntuu nyt olevan.

      Poista
    2. En tykkää miekään tästä uudesta bloggerista ja yritän nyt saada tähän uuteen työläppäriin tiedostot paikoilleen, kun töitäkin pitäisi tehdä.
      Levillä on 15.000 ihmistä, kunnassa siis noin 6000 asukasta, joten revi siitä! Ja kunnanjohtaja toivotti tänne tervetulleiksi. Just joo, toki voi tulla, jos käyttäytyy järkevästi, mutta osa kuvista ei kyllä siltä näytä. Kyllähän ihmisiä pelottaa, että korona leviää taas kuten täällä keväällä ja Ylläksellä ruska-aikana. Kun ihmiset malttaisivat, että eivät matkusta sairaina, mutta ei niin vain tapahdu. Mutta onneksi osa, suurin osa, on ulkona eikä käytä noita ravintolapalveluja. Mekin ollaan tilattu ruoka kaupoista joko noutona tai kotiinkuljetettuna kirkolla, ei tänne 60 kilsan päähän. :) Kaupat näkyivät olevan aivan tupaten täynnä kun ulkona katsoi niitä!

      Poista
    3. Luinkin tänään iltapäivälehdestä Levin menosta, ja aika hurjalta kuulostaa. Ei tarvitse olla mikään ennustaja, kun voi sanoa, mitä tuosta todennäköisesti seuraa. Kai se on se ihmisen luonto, että mennään omat halut edellä ja ajatellaan, että itselle ei satu kumminkaan mitään (olen syyllistynyt itsekin tähän). Kunnes sitten sattuu, eikä jälkiviisaus hirveästi lämmitä.

      Kyllä tuo ukkelikin mietti taas matkustushimoissaan tänään, että pääsisköhän vaikka Riikaan. No pääsisihän sinne, mutta 10 päivän karanteeni olisi sitten tiedossa. Eikä matkustamisessa ole muutenkaan mitään järkeä, jos mikään paikka (esim. ravintolat) ei ole auki. Riiassa myydään käsittääkseni tällä hetkellä vain take away -ruokaa. Siellä teillä pohjoisessa on tietysti aktiviteetteja, joiden parissa aika kuluu, ja suurin osa on varmasti ihan turvallisiakin (esim. lumikenkäily). Hiihtohissijonot ovatkin ehkä sitten jo toinen juttu...

      Tsemppiä sinne tiedostojen kanssa!

      Poista
    4. Olen "tuntenut" sinut vain osan vuotta ja tuo alkuvuoden dramatiikka oli minulle uutta. Sinua ja läheisiäsi on koeteltu tänä vuonna oikein urakalla. Toivon, että huolet ovat nyt taakse jäänyttä elämää.

      Entisenä assgroupilaisena tuntuu niin hullulta katsoa Prisman tyhjiä hyllyjä! Muualla maailmalla ne vielä jotenkin käsittää, mutta Suomessa ja Prismassa!

      Toivon, että tämä vuosi on hyvä ja armollinen sinulle Satu. Sinulle ja rakkaillesi.

      Poista
    5. Ensinnäkin, mukava että löysit alun perin tänne. :-)

      Draamaa tosiaan oli viime vuonna ihan riittämiin. Ei haittaisi, vaikka tänä vuonna olisi vähän tylsääkin, kunhan vain draamaa olisi vähemmän!

      Minustakin tyhjät hyllyt kaupoissa tuntuivat ihan uskomattomalta näyltä. Tuli sellainen tunne, että onko kauppa ryöstetty tai jotain. Joskus on tuntunut samalta, jos olen käynyt kaupassa sunnuntai-iltana, ja kaikki leipähyllyt ovat olleet typötyhjiä. Jännä juttu, miten tavarapaljouteenkin tottuu.

      Kiitos kaunis sinulle, Johanna. <3 Onnellista vuotta sinulle ja paljon yhteisiä hetkiä rakkaidesi kanssa!

      Poista
  15. Minun isäni dementoitui ennen kuolemaansa. Kun olimme hoitokodissa katsomassa häntä, sisareni totesi, että isä on kuin suuri vauva. Olen monta kertaa miettinyt sitä jälkeen päin, sillä juuri sellainen isä todella oli. Makasi, söi kun syötettiin ja nukkui. Yhdessä vaiheessa myös huusi jonkun aikaa. Kuin vauva siis. Mutta kun vauva on avuton ja omassa maailmassaan, sitä ei surra. Kun vanhus on samanlainen, se on suru. Ymmärrän toki syyn: vauvan uskotaan edistyvän kontakteissa ja taidoissa, vanhus vain taantuu. Mutta jos ihan objektiivisesti tarttuu juuri käsillä olevaan hetkeen, tilanne on kummallakin samanlainen. Jos pystyisi keskittymään vain ja ainostaan kuluvaan hetkeen, suhtautuisiko silloin vauvaan ja vanhukseen samalla tunteella? Mitä todennäköisemmin joudun tulevaisuudessa kohtaamaan joko oman tai tiettyjen läheisteni dementoitumisen. Olen miettinyt, voisinko, pystyisinkö suhtautumaan siihen niin, etten kokisi sitä olemassa olevan menetyksenä vaan jonkun uuden saamisena. En tiedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoisia ajatuksia!

      Olen itsekin miettinyt, että ihminen on elämänsä alku- ja loppupäässä lähes samanlainen: avuton, liikuntakyvytön ja usein vaipoissakin. Ihminen tulee elämänsä loppupäässä samanlaiseksi, jollainen oli elämän alussakin. Kai se on sitä elämän kiertokulkua.

      Itsestäni tuntuu, että en pystyisi suhtautumaan vauvaan ja vanhukseen samalla tunteella. Jos ajattelee vaikka meidän iskää, on mahdoton uskoa, että se ihminen, joka ennen rakensi omakotitaloja ja kuskasi perhettään ympäri Eurooppaa asuntovaunulla, makaa tuossa nyt täysin avuttomana. Se on ainakin minulla se suurin tuskan aiheuttaja, kun tietää ihmisen koko elämänkaaren ja näkee elämän hiipumisen niin selvästi. Tietää, että meidänkin iskällä oli vielä haaveita, joita hän haluaisi elämänsä aikana tehdä, mutta ne haaveet on nyt iäksi haudattu. Jos kyseessä olisi tuntematon ihminen, neutraali suhtautuminen varmasti onnistuisikin, kun ei olisi minkäänlaista tunnesidettä kyseiseen ihmiseen.

      Mutta todella kiinnostava näkökulma, jota pitää jäädä oikein miettimään. Kiitos kommentistasi. <3

      Poista
  16. Voi sentään minkälainen 2020.
    Täytyy myöntää, että aivan valtavan montaa "olipa kiva vuosi" kommenttia en ole kuullut keneltäkään. Ihan kuin korollan lisäksi vähän jokaisella olisi mennyt muutakin pieleen....
    Ehkä tämä sitten oli luonnon tapa huomauttaa siitä pienistä valittamisesta ja toisaalta vähään tyytymisestä? Tiedä häntä.

    Toivon joka tapauksessa aivan 1000 % parempaa tätä vuotta!
    Tsemppiä jatkoon!! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samanlainen tunne minullakin on, että kukaan ei ole ollut viime vuodesta sitä mieltä, että jees mikä vuosi! Toivottavasti tänä vuonna mielipiteet ovat toisenlaisia.

      Mutta totta tuokin, että korona oli tavallaan myös hyvä näpäytys ihmiskunnalle. Se oli muistutus siitä, että ihminen ei ole kuitenkaan maapallolla suurin kingi, vaikka kovasti sellaista kuvitteleekin.

      Minä toivottelen myös sinulle ainakin sataprosenttisesti parempaa alkanutta vuotta! <3

      Poista

Kiitos kommentistasi. <3