Jos kaikki tuntuu sujuvan hyvin, olet varmasti unohtanut jotain.


tiistai 13. syyskuuta 2016

Varokaamme irrallisia tarralappuja

Tässä on oltu Suomessa jo tovi, mutta vielä pitää tehdä pieni kooste Intian lopun ajan tunnelmista. Toivon todellakin, että pienestä tulee pieni, mutta voi siitä tulla isokin.

Bongasin Hyderabadissa tällaisen rakenteilla olevan rakennuksen. Sairaalahan tästä on tulossa. (Varmaan jokin kunnan sivupalvelupiste.)

Minulla oli ennen matkaa kaikenlaisia pelkoja, ja ykköspelkoni oli se, että ihmisiä olisi koko ajan ympärillä niin paljon. Mitä jos minulta menisi hermo tai jos tuntisin itseni ulkopuoliseksi? Jos ajattelen matkaa tässä mielessä, voisin sanoa, että matka oli suoranainen menestys. Ihmettelin mielessäni monesti, miten vaivatonta yhdessäolo ukkelin perheen kanssa oli ja miten en kyllästynyt yhdessäoloon. Siitä ei nimittäin ole niin hirveän kauan, kun olin vielä sellainen, että jo muutama tunti vähän vieraampien ihmisten seuraa riitti, ja sitten rupesin jo kaipaamaan omaa rauhaa. Nykyään tällaista aikarajaa ei tunnu olevan, vaan pystyn olemaan ihmisten seurassa näköjään hyvinkin kauan. Toki tämäkin riippuu ihmisistäkin: joidenkin kanssa minuuttikin on liikaa! (Terveisiä vaan sinne kanssa-miniälle!) Luulen, että muutos johtuu suurelta osin siitä, että olen oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen ja sitä myötä myös olemaan sellainen kuin olen. Kun minun ei tarvitse teeskennellä tai esittää mitään, ihmiset eivät enää syö energiaani: he vain tuovat elämääni lisää; eivät vie minulta mitään pois.

Toki hermokin rupesi jossain vaiheessa kiristymään, ja näin jälkeenpäin ajatellen se rupesi tapahtumaan siinä vaiheessa, kun erkaannuin muusta porukasta ja pääsin yksikseni Hyderabadiin hotelliin. Sain olla hotellissa omassa rauhassani, ja muiden seuraan palaaminen tuntui sen jälkeen entistä vaikeammalta. En tiedä, mistä tämä johtui. Onko yksinolo kuitenkin minun mukavuusalueeni - on kiva saada olla rauhassa ja tehdä juuri niin kuin huvittaa - ja kun pääsen takaisin mukavuusalueelleni, sieltä ulostuleminen on entistäkin vaikeampaa?

Tämmöiset henkilökohtaiset pohdinnat tuskin ketään kiinnostavat, mutta itseäni jotenkin auttaa, kun saan näitä kirjoitella. Tällaisia pohtiessani olen aivan erityisen iloinen blogini olemassaolosta. Voisin nimittäin kirjoitella samoja juttuja ihan vain itsellenikin, esimerkiksi päiväkirjaan tai muuhun vastaavaan, mutta kun lukijoita on muitakin, joudun todella miettimään, mitä haluan sanoa. Joudun todella pysähtymään ja olemaan itselleni täysin rehellinen, jotta voisin seistä sataprosenttisesti sanojeni takana. Päiväkirjaan olisi varmasti helpompi vain sutaista jotakin, asioita sen syvemmin pohtimatta.

Eikö ole söpö auto. Bongattu Hyderabadissa yhdessä parkkihallissa.

Itseen kohdistuvan arvostelun sietäminen on yksi asia, jossa Intia on hyvä opettaja. Jos haluaa oppia kuulemaan ns. totuuksia, kannattaa hakeutua intialaisten seuraan - heiltä niitä kuulee, ainakin jos ollaan tarpeeksi tuttuja. Anoppi sanoi minulle esimerkiksi yhtenä päivänä Hyderabadissa, että "sinun naamasi on nyt paljon paremman näköinen kuin Delhissä. Siellä se oli ihan punainen, ja sinulla oli niitä kummallisia pilkkujakin." Suomeksi sanottuna minulla oli vielä hieman päivetystä ja pisamia jäljellä (pisamia on toki edelleenkin, mutta vähemmän kuin kesällä), eikä anoppi tykännyt ilmeisesti kummastakaan. Kalpea sen olla pitää! Painoa (lihomista tai laihtumista) intialaiset kommentoivat myös ihan suoraan, ja sain kuulla lähes jokaiselta tapaamaltani tutulta, että olin muka laihtunut. Paino on minulle vähän arkaluontoinen asia, ja pelolla odotankin sitä päivää, kun intialaiset alkavat sanoa minun lihoneen. Siinä vaiheessa täytyy varmaankin lopettaa syöminen kokonaan?

Harmittaa, kun uudessa kamerassani on niin paljon huonompi zoomi kuin vanhassa. Vanhalla olisin saanut tästäkin papukaijasta niin paljon paremman kuvan. (Uskokoon ken tahtoo.)

Kun ystäväni oli anoppilassa kylässä, anoppi kertoi ystävälleni, että minusta ja ukkelista ei ollut anopille mitään vaivaa, mutta kun hänen tyttärensä tulee kylään, se on anopille hirveä stressin paikka. Minusta on tullut anoppilassa jonkinlainen virallinen roti-leipien kaulija, koska kaulin leivät kuulemma nopeammin ja paremmin kuin anoppi itse. Anoppi mainostikin ystävälleni, että minusta on anopille apuakin, kun kaulin leivätkin viidessä minuutissa, mutta hänen tyttärensä on kuulemma "täysin hyödytön tapaus". Menin hetkeksi sanattomaksi, sillä minusta olisi aika hirveää, jos minun äitini kommentoisi minua tuollaisin sanoin, vaikka en olisi itse sitä kuulemassakaan. Onhan ukkelin sisko vähän hidas ja (ainakin äitinsä mielestä) aivan liian järjestelmällinen, mutta silti.

Pelkäsin etukäteen myös sadekautta, mutta loppujen lopuksi satoi kunnolla oikeastaan vain yhtenä päivänä - ja se oli tietysti juuri se päivä, jolloin olin sopinut ystäväni kanssa treffit kaupungille. Anoppi alkoi kysellä heti aamusta, että meinaatko lähteä ulos, vaikka sataa, enkä minä oikein ymmärtänyt kysymystä. Ei kai pieni sade mitään haittaisi, kun autolla menisin. Oli minulla sateenvarjokin! Sitten näin television aamu-uutisissa kuvia kaupungilta, ja tajusin, ettei sade tainnutkaan olla mikään ihan pieni. Kadut tulvivat, ja liikenne oli monin paikoin aivan jumissa. Onneksi sade laantui puoleenpäivään mennessä ja pääsin lähtemään.

Ja pyykit kuivuvat.

Ystäväni on lähdössä vuonna 2018 vaeltamaan Himalajalle, Kailash Manasarovar Yatralle, ja hän kysyi, lähtisinkö minä hänen seurakseen. Mietittyäni asiaa noin puoli sekuntia vastasin, että totta kai lähtisin. En tiennyt Kailash Manasarovar Yatrasta mitään muuta kuin että se oli jonkinlainen vaellus, mutta olen aina halunnut Himalajalle. Tämähän olisi oikea toiveiden täyttymys!

Etsiskelin myöhemmin netistä lisää tietoa Yatrasta ('matkasta') ja löysinkin sitä: "The Yatra involves trekking at high altitudes of up to 19,500 feet, under inhospitable conditions, including extreme cold and rugged terrain, and may prove hazardous for those who are not physically and mentally fit." Ja: "The Government shall not have any obligation to bring the mortal remains of any pilgrims across the border for cremation in the Indian side, in case of death on the Chinese side." Lupaavalta kuulosti! Pidemmälle luettuani petyin pahanpäiväisesti: vaellukselle päästäkseen täytyi olla Intian kansalainen, sillä ulkomaalaisia ei vaellukselle huolittu. Höh. No mutta äiti on varmasti ainakin iloinen, ettei tarvitse hakea ruumista Kiinasta.

Valmiina lähtöön. Ei kumminkaan Kiinaan vaan Delhiin.
Vistara-lentoyhtiön nimikkodrinkki.
Annoskateus iski, kun näin nämä ukkelin pötkylät! (Keema Pav eli mausteista jauhelihaa sämpylöiden kanssa.) Täytyy sanoa, että tässä on värimaailma kohdallaan.
Delhi illan viimeisessä valonkajossa.
Viimeinen auringonlasku vähään aikaan, Intiassa siis.
 
Ruumisasioista siirrymme jouhevasti ruokailuun. Olimme Delhissä yhden yön ennen paluulentoamme, jottei tarvinnut lähteä aamulla Hyderabadista niin aikaisin, ja on pakko mainita Pullman -hotellin Pluck-ravintola. En nimittäin muista, milloin olisin viimeksi saanut niin hyvää ruokaa, ja aika monenlaisessa kuppilassa on tullut viime aikoina syötyä! Ravintolan ideana on yhdistää intialainen ja länsimainen keittiö, ja fuusioiminen oli tehty harvinaisen taitavasti eikä sillä lailla osoittelevasti kuin fuusioravintoloissa joskus on tapana. Aivan mahdottoman herkullista ruokaa alusta loppuun, ja aivan huippupalvelua! (t. nimim. "Pesee planktonit mennen tullen")

Mutton pepper fry with parmesan biscuit.
Pulled tandoori chicken cannelloni, crispy skin, roasted cumin and cheese sauce.
Five lentils crusted fish with idli sponge, beetroot murabba puree, malabari sauce.
Hot caramelized anjou pear, valrhona chocolate, biscuit bretonne, hot toffee sauce, tahitian vanilla ice cream.

Baked gulab jamun crème brulee.

Pullman-hotellin huikea aula.
Paluumatkamme Delhistä Suomeen ei sujunut taas ihan suunnitelmien mukaan. Kun pääsimme Delhin lentokentällä lähtöportille, kuulimme kuulutuksen, että Satu-Jonkun pitäisi ottaa yhteyttä henkilökuntaan. En saanut sukunimestä selvää, ja ajattelin, että kyse oli jostakin toisesta Sadusta, koska minkä takia minun muka pitäisi ottaa yhteyttä henkilökuntaan. Periaatteessa tuommoinen kutsu olisi voinut olla hyväkin asia, korotus business-luokkaan, mutta koska minulla oli jo business-luokan lippu, kyse ei voinut olla siitäkään.

Tiskillä selvisi, että matkalaukustani oli löydetty epäilyttävä esine ruumaan menevien matkatavaroiden läpivalaisussa, ja minun piti lähteä henkilökunnan edustajan kanssa ns. fyysiseen tarkastuspisteeseen, koska laukkuani ei kuulemma voitu avata ilman läsnäoloani. Mietin, että mitä potaskaa: ihan taatusti Intiassa availtiin matkalaukkuja ilman omistajien läsnäoloakin. Ei kuitenkaan auttanut muu kuin lähteä lontustamaan kohti tarkastuspistettä, joka oli tietenkin toisella puolella lentokenttää. Ukkeli ja muut matkustajat jäivät odottamaan koneeseen pääsyä. Minua lähinnä vitutti, sillä tiesin, että laukussani ei ollut mitään kiellettyä ja että ravasimme edestakaisin lentokenttää ihan turhan takia.

Siinä eteenpäin paarustaessamme kerkesin miettiä useammankin kerran, mikä se epäilyttävä esine voisi olla. Tulin siihen tulokseen, että se oli hiuslakkapulloni. (Tässä kohtaa toteaisin jälleen, että olen joutunut tällaiseenkin kapistukseen uuden kampauksen myötä tutustumaan. Kaikkea sitä, ja kyllä se vanha koirakin vielä.) Hiuslakkapullon koko ei saanut ylittää 500 ml:aa, eikä minun ylittänytkään, mutta olivat nyt ilmeisesti jostain syystä ottaneet pullon hampaisiinsa. Kävellessämme muotoilin jo mielessäni palopuheen siitä, kuinka kukaan ei Finnailla tullessamme eikä millään Intian sisäisellä lennollakaan ollut ollut lakkapullosta kiinnostunut, mutta nyt sitten Delhin lentokentällä siitä ruvettiin nipottamaan. Valmistauduin jo taistelemaan tyyliin "sidon itseni puuhun, mutta hiuslakkapulloa ette minulta vie". Ihan vain periaatteesta.

Tarkastuspiste olikin monen mutkan takana, eikä sinne päässytkään ihan noin vain. Virkailijan piti näyttää henkilökorttiaan moneen otteeseen, ja tarkastuskorttianikin kysyttiin. Minusta tuntui, että miehet tarkastuspisteen ovella mittailivat minua erityisen tarkkaan - olinko jotenkin hermostuneen tai jännittyneen oloinen, ja oliko minulla mahdollisesti jotain salattavaa? Minua edelleenkin vain vitutti, mikä näkyi varmaankin naamasta, ja taisin läpäistä testin.

Kun pääsin tarkastushuoneeseen, huomasin, että eihän se ollut minun laukkuni ensinkään, jossa se epäilyttävä esine oli, vaan hihnalla lojui ukkelin laukku! Olivat siis lähtöselvitystiskillä laittaneet laukkuihin väärät nimet: minun laukkuni meni ukkelin laukuksi ja päinvastoin. Sitten alkoikin uusi miettiminen, mitä epäilyttävää ukkelin laukussa voisi olla. Likaiset alushousut ehkä...

Ei muuta kuin laukku auki ja muistelemaan, oliko minulla laukussani ehkä "party items", "spray bottles" (ei ollut, kun se hiuslakkakin oli siinä toisessa) tai "steel items". Siinä vaiheessa minulla sytytti. Laukussa oli anopin mortteliin kuuluva survin! Ehkä kyse oli siitä, kun sehän oli sellainen pitkulainen ja vähän teräksisen näköinen. Sainkin kaivettua survimen menestyksekkäästi esille, ja kun annoin esineelle vielä järkevän selityksenkin ("se on tarkoitettu mausteiden jauhamiseen"), homma oli sillä selvä. Epäilyttävä esine oli löytynyt, kyseisen esineen vieminen koneeseen oli sallittu, ja saisin jatkaa matkaani. Ei muuta kuin laukku kiinni ja takaisin lähtöportille. Kun juttelimme paluumatkalla asiasta virkailijan kanssa, hän totesi minulle, että "those spices will be very tasty".

Syyllinen. Painoakin vain vaatimattomat puolitoista kiloa.
Vuoristoa jossakin Kabulin liepeillä.
Kivoja pieniä järviä.


Porvoo ilmasta käsin. Löydättekö punaiset aitat?

Kun Delhistä tulleet laukut ilmestyivät Helsinki-Vantaalla laukkuhihnalle pyörimään, minut valtasi heti epäilys, että laukku ei tulisikaan samalla lennolla kuin me. Sinne se olisi kumminkin jäänyt, fyysiseen tarkastuspisteeseen! Niinhän siinä sitten kävikin, että laukkua ei näkynyt viimeistenkään laukkujen joukossa. Matkalaukun viivästyminen ei olisi aiheuttanut muuten mitään katastrofia, mutta nyt ukkelin piti lähteä työmatkalle toiselle puolelle maapalloa vain 24 tuntia Delhistä saapumisemme jälkeen, ja laukussa oli kaikki ukkelin lempivaatteet ja sellaiset tavarat, joita hän yleensäkin matkalla tarvitsee. Vaikka laukku tulisi jo seuraavalla Delhin-lennolla, ukkeli ei kerkeäisi siltikään saamaan tavaroitaan, koska hän olisi menossa samaan aikaan jo toiseen koneeseen.

Ei auttanut nurkuminen eikä valitus: tosiasia oli se, että ukkeli joutui lähtemään toiselle matkalle vajavaisin varustein. Tunsin hieman syyllisyyttä, sillä survin oli ollut alun perin minun laukussani, mutta olin aivan viime hetkellä vaihtanut sen ukkelin laukkuun, kun oma laukkuni oli ollut niin painava. Anopilla oli ollut tarkoitus laittaa se kuppimainen mortteliosa mukaamme seuraavalla kerralla, kun käymme Intiassa, mutta minä olen nyt ajatellut, että taidamme pärjätä ilman sitäkin.

Laukku tuli vihdoin kolmen vuorokauden kuluttua, ja ne muutamat tuoretuotteet, jotka olin laukkuun pakannut (currylehdet, vihreät chilit ja karvaskurkut) olivat pilalla. Currylehdet olivat suorastaan mädäntyneet, ja niistä oli tullut ruskeaa nestettä, joka haisi ihan kamalalle. Kiitin itseäni, että olin pakannut (kuten yleensäkin) elintarvikkeet useamman muovipussin sisään, sillä sotku olisi voinut olla aika kamala. Mainitsinko jo, että laukussa oli myös kaikki ukkelin lempivaatteet?

Emme ole olleet viime aikoina oikein tyytyväisiä Finnairiin, eikä tuo laukkuepisodi ainakaan yhtään tyytyväisyyttä lisännyt, vaikka ongelma siellä Intian päässä olikin. Ukkeli odottaakin kovasti sitä, että Qatar Airways aloittaa ensi kuussa lennot Dohaan, ja sitä kautta avautuu uusi reitti Intiaan. Ihmettelin tällä lennolla esimerkiksi sitä, että minulle ei tarjottu jälkiruokaa ollenkaan, vaan minun itseni olisi pitänyt osata sitä anella. Onko se niin, että kutakin matkustajaa kohti on jonkinlainen kustannusraja, jonka jälkeen otetaan säästötoimenpiteet käyttöön? Että jos matkustaja juo samppanjat ja viinit, niin silloin jälkiruokaa ei enää tarjota, ellei asiakas sitä erikseen pyydä? Vertailun vuoksi: vielä huhtikuussa eteen kannettiin automaattisesti kaikki jälkiruoat, jäätelöistä juustoihin - vaikka oli juonut ne viinit ja shamppanjatkin.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun en jälkiruokaa saanut.

Business-luokan lohiateria. Näyttääkö houkuttelevalta?

Toisen aterian kanssa oli pientä sekoilua, eikä lentoemäntä tuntunut millään tajuavan, etten halunnut pastaa vaan intialaisen kasviaterian. Lentoemäntä totesi, ettei ollut oikein ajan tasalla, kun oli kuulemma ollut niin pitkään ohjaamossa. Jotenkin suustani pullahti ulos kysymys, että olitko ollut konetta ohjaamassa. Finnairia muihin lentoyhtiöihin verrattuamme olemme ihmetelleet sitäkin, miksi Finnairin lentoemännät ovat usein niin iäkkäitä muiden lentoyhtiöiden lentoemäntiin verrattuna. Eivätkö nuoremmat halua jostain syystä Finnairille töihin, vai onko kerran hyväksi havaittu aina hyvä? En ole mikään ikärasisti, päinvastoin, mutta ihmettelen vaan.

Koin tässä yhtenä iltana yllätyksen, sillä appiukko soitti minulle FaceTime -naamapuhelun. En ollut tiennyt, että appiukko osaa sellaisia puheluja soittaa, saati sitten arvannut, että hän soittaisi sellaisen minulle. Anopin naamakin ilmestyi ruutuun, ja anoppi vaikutti oikein ilahtuneelta. Appivanhemmat tiedustelivat laukun ja sen sisällön kohtaloa, ja anoppi halusi tietää myös, olinko noudattanut hänen neuvoaan juoda kaksi lasillista lämmintä vettä hunajan kanssa aamuisin. Tämä veden juominen lähti siitä, että vatsani ei toiminut Intiassa kunnolla (mikä ei todellakaan ole ensimmäinen kerta), ja anopin mukaan pari lasillista lämmintä vettä herättää heti aamulla juotuna suoliston toimimaan.

Lämmin vesi on minusta ällöttävää, ja tiedustelinkin anopilta, eikö kylmää vettä voisi juoda. Ei kuulemma voinut, kun kylmä vesi supistaa sisuskalut, kun taas lämmin rentouttaa. Selitys kelpasi. Hunajaa piti sekoittaa mukaan muun muassa siksi, että hunaja parantaa verenkiertoa. Minulle kävi nimittäin yhtenä päivänä Hyderabadissa niin, että en nähnyt noin puoleen tuntiin kunnolla, kun näkökenttäni sumentui sellaisten "kirkkaiden ilmiöiden" takia. Migreeniä minulla ei ole koskaan ollut, mutta sama näköhäiriö on toistunut parin viime vuoden aikana kaksi kertaa aiemminkin. Anopin mielestä kyseessä on jonkinlainen verenkiertohäiriö, mutta itse epäilen sen olevan jotain hermoperäistä. Häiriö ilmestyi muistaakseni ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun laukkuni ryöstettiin ja löin pääni katuun. Vedenjuomisohjeiden lisäksi sain anopilta Intiassa myös hengitysohjeita ja silmäjumppaohjeita. Joogaakin minun kannattaisi kuulemma harrastaa. Anoppi osasi jopa kertoa, että internetistä löytyisi joogaohjeita. Piti vielä tämäkin päivä nähdä, että anoppi kertoo minulle internetistä löytyvän jumppaohjeita.:-D

Nyt päästän teidät pahasta. Ei tullut sittenkään pientä, vaan taisi tulla aika iso.

Ei kannata olla liian utelias ja mennä tutkimaan matkalaukusta lörpsöttävää tarraa liian läheltä. Voi käydä köpelösti.


18 kommenttia:

  1. Olipas taas seikkailut. Mutta loppu hyvin kaikki hyvin? Minulla tuo sosiaalisuus-asia vaihtelee. Joskus olen hypersuper sosiaalinen ja joskus haaveilen vain ja ainoastaan erakkoudesta. Sellaisen vaihtuvan introverttiudenkin kanssa voi elää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikkakin parin mutkan kautta. :-)

      Mä en oikein ymmärrä näitä ihmisten luokitteluja eri kategorioihin, kuten introvertteihin ja ekstrovertteihin. Itse olen ainakin mieluummin vapaa sielu – välillä huvittaa olla ihmisten kanssa ja välillä ei. Ei siinä sen kummempaa.

      Poista
  2. Hah - ensin luen totisena, miten vaelluksella menehtyneiden ruumiit täytyy hakea Kiinasta ja seuraavaksi hihittelen miehesi makkara-annokselle :). Nuo naamapuhelut ovat ruvenneet huolestuttavassa määrin lisääntymään. Veljeni joskus ottaa yhteyttä lauantai aamuna klo 7 - ja vaikka olen jo herännyt, niin en ole kaikkein sosiaalisin siihen aikaan. Kerran olen joutunut repimään tarrapapiljotit pois päästä, eihän sitä voi ottaa naamapuhelua vastaan papiljoteissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo keema pav – annos oli kyllä aika järkyttävän, suorastaan pelottavan näköinen. :-D Mutta jollakin tapaa se näytti kumminkin paljon houkuttelevammalta kuin oma nuudeliannokseni, joten annoskateus heräsi. :-) Perkules, kun kaivelee vieläkin.

      Itse en yhtään tykkää naamapuheluista, paitsi ihan lähimpien kanssa. Kun olen kuitenkin sen verran turhamainen, etten ihan haluaisi näytellä naamaani ties kenelle suoraan sängystä reväistyn näköisenä. Aikaerot tekevät puheluista entistä pulmallisempia. Appiukko oli esimerkiksi yrittänyt soittaa mulle naamapuhelua tuona samaisena aamuna puoli seitsemältä, kun olin vielä nukkumassa. En olisi kyllä vastannut, vaikka olisin ollut hereilläkin, kun ei olisi kuitenkaan ollut vielä tukka pesty jne. Anoppilasta kun varsinkaan ei tiedä, ketä kaikkia siellä ruudun äärellä sattuu olemaan.

      Poista
  3. Sinun kanssasi on kyllä kiva matkustaa ja muutenkin katsella elämää ja maailmaa. Puolelta jos toiseltakin. Kiitos blogistasi, tämä jäi tänne koukkuun jo aikoja sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, Airi, että olet viihtynyt. Toivottavasti viihdyt jatkossakin! :-)

      Oikein mukavaa päivän jatkoa!

      Poista
  4. Mielenkiintoista, että ilman jälkiruokaa jättivät, ryökäleet :)
    Keema Pav muistuttaa vähän tamperelaista mustaa makkaraa. Kuola valuu suustani noita sapuskoja katsoessa, aah.

    Tuo vaellus on melkoinen, kun jo etukäteen selitetään miten ruumiit haetaan. hyvä, että et päässyt sinne!

    Nyt ollaan sitten jo kotona! Borta är bra men hemma best?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minua niin harmittaa tuo jälkiruokajuttu, vieläkin. Eikä tämä ole edes vitsi. ;-D

      Jos ihan järjellä ajatellaan, niin ehkä on hyvä, etten sinne vaellukselle päässyt. Tuskin sinne ihan tuosta vaan olisi muutenkaan menty. Olisi vaatinut varmaan melkoista fyysistä ja henkistä valmentautumista.

      Täytyy kyllä sanoa, että on ihan mukava olla kotona. Olen aina kuvitellut jaksavani ja haluavani reissata rajattomasti, mutta tänä kesänä on tullut kuljeksittua siellä sun täällä niin paljon, että nyt haluan todellakin olla vähän aikaa paikallani. Tai ainakin Suomessa. ;-)

      Poista
  5. Minulla on ollut haaveena päästä Tiibetiin ja siellä kantajien kanssa hiukan kävellä. Mistään hurjemmasta en ole edes haaveillet. Perun Cuscon jälkeen tipautin ykköshaaveeksi nousseen Tiibetin monta pykälää alemmas, kun pelkkä Cuscokin aiheutti vuoristotaudin oireita, voi olla että hautaan haaveeni Tiibetistä kokonaan. Jos olisit tuolle suunnittelemallesi vaellukselle lähtenyt, niin melkein olisin toivonut sinulle vuoristotautia, joka olisi niitannut sinut turvallisesti köllöttelemään perusleiriin ;) Olisi äitikin sitten säästynyt Kiinan reissulta

    Harmi, että miehesi joutui vajavaisella varustuksella seuraavalle reissulle, mutta mitäpä sitä ei noin komean survimen eteen tekisi :D :D

    Herkullisen näköinen tuo fuusiokeittiön ateria.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehee, kyllä mahtais ottaa pattiin, jos lähtisi suurin toivein vaeltamaan Himalajalle, ja sitten päätyisikin jonnekin perusleiriin köllöttelemään. :-D Mutta oikeassa olet, vuoristotaudin kanssa ei ole leikkimistä eikä noissa korkeuksissa käveleminen ole ihan sama kuin sunnuntaikävely kotimaisemissa. :-)

      Juu, kyllä tuon survimen takia kannatti vähän vaivaa nähdäkin. Sitä ei tarvitse kuin näyttää mausteille, ja mausteet jo hienontuvat. :-) Se vaan harmittaa, kun ei ole siihen sopivaa mortteliosaa...

      Poista
  6. Voi onni etta kirjoitat tata blogia, sun jutut on kertakaikkiaan niin hyvia oli ne sitten Intiasta ja siella olevasta perheestasi tai sitten ötököiden kuvailusta. Tuo suorasukaisuus on tuttua taallakin, anoppi sanoi kesalla kun kaytiin kylassa etta musta on kivempaa kun olet vahan pyöreampi kun vuosi sitten, naytat jotenkin iloisemmalta :) En jotenkin osaa enaa loukkaantua naista kun aika usein se kommentointi tulee niin suoraan, ilman pahansukaisuutta. Se sellainen onkin sitten jo asia erikseen eika naurata. Ja noi ruokakuvat, voi epaoikeudenmukaisuus silla ollaan miehen kanssa yhdessa pienella ruokailujen kevantamislinjalla ja siihen ei nyt alkuviikkoina kuulu mitaan ihan mun lemppariruokia :O

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Ihana sinä. :-)

      Sama mulla, etten osaa oikein loukkaantua noille intialaisten kommenteille, kun ne tulevat niin suoraan. (Painoasiat tosin ovat asia erikseen.) Tuolle punaisuuskommentillekaan en voinut muuta kuin nauraa.

      Tsemppiä sinne teille keventämislinjalle! Itsellänikin on ollut meneillään pieni kurinpalautus Intian-matkan jälkeen. Se tosin ei ole ollut hirveän menestyksekäs, kun on pitänyt esim. syödä lentokoneesta ostettuja suklaalevyjä pois, koska muuten ne kaivelisivat mieltä tuolla laatikossa. :-/

      Poista
  7. Kylla kannattaisi tuoda se toinenkin morttelin osa kun ekasta oli noin paljon vaivaa.
    Me pakataan aina MENOMATKALLA tavarat laukkuihin puolet ja puolet ja sitten maaranpaassa jarjestetaan uudestaan niin etta kummallakin omansa. Kotimatkoilla emme ole tata ottaneet kaytantoon. Ehka teidan pitaisi, niin ukkelilla olisi ainakin puolet lemppareistaan saatavilla pikaiseen tyomatkaan. Kerran tasta oli hyotyakin kun Rhodokselle tuli toinen pakaasi 3 paivaa myohassa.
    Ihan mahtavaa lukea naita matkakokemuksia ja myos mietteitasi sosiaalisuudesta, joka on minullakin vahan se kinkkisempi puoli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muuten varmaan toisinkin, mutta kun se mortteli on samaa materiaalia kuin tuo survinkin, mikä johtaisi varmaan siihen, että olisin taas siellä fyysisessä tarkastuspisteessä “epäilyttävän esineen” takia ja että laukku tulisi kolme päivää myöhässä.

      Muista sinun joskus kertoneen tuosta teidän tavasta jakaa tavarat kahteen matkalaukkuun, ja olen sitä itse asiassa kerran kokeillutkin. Koin kuitenkin itselleni vähän liian vaivalloiseksi jakaa kummankin tavaroita kahteen laukkuun, ja kun ei siitä vastaavaa hyötyäkään ollut (kumpikaan laukku ei jäänyt sillä kertaa tulematta), en ole kokeillut sitä toistamiseen. Olin tosin aika perusteellinen siinä tavaroiden jakamisessa, joten saatoin kokea sen senkin takia niin vaivalloiseksi. :-)

      Mukava kuulla. :-)

      Poista
    2. Onhan se vaivalloista mutta kun kun ainakin paljon matkustavalle tama ikava tilanne melko varmasti ennemmin tai myohemmin tapahtuu, on iloinen kun on vaivan nahnyt. Opimme taman kun Marokon kiertomatkalla yhden rouvan laukku ei tullut ja hanella ei sitten ollut MITAAN. Ja kun kyseessa oli kiertomatka, olimme joka yo eri kaupungissa ja kun laukku saapui sen toimittaminen jonnekin huitsin Saharaan oli hyvin aikaavieva projekti.

      Poista
    3. Ai kamala. Olipa hirveä tilanne tuolla rouvalla! Multa olisi varmasti päässyt useampikin itku. :-(

      Olisi se kumminkin sen verran fiksua jakaa tavaroita vähän eri laukkuihin, että täytyy ensi kerrasta lähtien ruveta harrastamaan tuota. Eihän mun tarvitse jokaista alushousua ajatella; kunhan kummassakin laukussa jotain tavaroita on. :-)

      Poista
  8. Kiitos taas näistä ihanista elämänmakuisista Intia-postauksista! Suorasukaisuus on tuttua, hieman suomalaiselle hämmentävää ja huvittavaa. Juuri eilen appi kommentoi mieheni hiukan harvenneita hiuksia ja vertasi niitä hänen veljensä tuuheampaan tukkaan. Appi kehotti myös ponnekkaasti käyttämään lisää öljyä, raakaa kanamunaa ja muita tunnetusti kaljuutta torjuvia hoitokeinoja. Jotenkin omaa isääni en voisi kuvitella kommentoimassa muiden hiusasioita :)

    Outi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle kommentistasi, Outi! :-)

      En minäkään voisi tosiaankaan kuvitella omaa isääni kommentoimassa muiden hiusasioita. :-D Tuosta tulikin mieleeni, että minun on pitänyt kokeilla jo pitkään kananmunaa hiuksiin, kun anoppikin sanoi sen ravitsevan hiuksia. Täytyypä laittaa asia korvan taakse.

      Mukavaa viikonloppua!

      Poista